Part 2
Berg luki edelleen viimeisestä saattueesta ja puheista. Hänen äänensä oli käynyt niin liikutetuksi, että sitä tuskin kuuli:
... »Hän on nyt kutsuttu pois kansansa keskuudesta, mutta sen rakkaus seuraa häntä hautaan sydämellisin jäähyväisin. Niihin yhtyvät kaikki puolueet, sotilas, joka taisteli hänen ja isänmaan puolesta tantereella; jokainen, joka rauhan työssä tunnustaa, että uutteruus ja hyvinvointi on elpynyt hänen hallituskaudellaan; talonpojan kunniallinen sääty, jolle Fredrik seitsemäs on saanut valmiiksi sen, minkä Fredrik kuudes aloitti...»
»Niin», sanoi Berg, »se on totta».
Tine hätkähti hänen pysähtyessään, ja kun Berg jatkoi kuunteli hän sanoja; tämä oli siis viimeinen ilta, kun he lukivat yhdessä — pitkiksi ajoiksi, ties kuinka pitkiksi ajoiksi...
... »Taas nostettiin arkku paikoiltaan ja kannettiin kappeliin, jonka portaille airuet ja osa saattojoukkoa oli asettunut. Kirkonmiehet etumaisina kulki saattue kappelin pääkäytävästä, arkku asetettiin paikoilleen, Sjaellandin piispa piti mustalla verhotulta puhujalavalta rukouksen, viimeiset menot suoritettiin, ja tervehdyslaukaukset kirkon ulkopuolella julistivat, että kuningas Fredrik oli nyt laskettu hautaan.»
Sofi peitti käsillä kasvonsa, Tine katseli vain Bergiä, joka luki:
... »Urkujen soidessa siirtyi saattojoukkue äänettömänä kirkosta, ja Majesteetit palasivat Kööpenhaminaan.»
Berg taittoi lehden kokoon; kukaan ei puhunut, ja Tine nousi mennäkseen.
Silloin sanoi Berg, nojatessaan päätään seinään ja katsoen kauas eteensä — kuten kerran ennenkin:
»Kuinka poika itkikään, kun tuli laivaan.»
Sofin piti saattaa Tineä, ja he saivat lyhdyn sytytetyksi. Sen lekottava valo lankesi epätasaisesti aitaukseen ja piilipuihin.
Sofi puhui ennustuksista ja tunnustähdistä:
»Niit kyll oli — — nyt suvell ei mar ollu hyvä asua mettäherran taloss — yönaikaan oli niitten peli käynyt.»
»Vaunut» oli hän kuullut, yksin ne, jo kolmeen kertaan — »niin selväst oli ne vieriny rappuja ylös viime kerrall. Ja kun mentiin ulos, ei siell ollu vaunuja enempää kuin käden seläll — — enempää kuin tämän käteni seläll, sanoi myös rouva.»
»Ja _sen_ kyliä tietää», lopetti Sofi ja nyyhkytti, »mitä ajaminen merkittee — — kun sen kuulee kolmeen kertaan...»
Tine ei puhunut, ja he kulkivat eteenpäin pimeässä. Per Eriksenin pihalla haukahti koira, ja sisällä Jessenin neitien huoneessa heräsi Moppe.
»Niin, Jumala pitäköön kätens sekä herran että rouvan pääll», sanoi Sofi sellaisella äänellä, kuin hän heittäisi multaa molempien arkuille.
Tine veti henkeään kuin se, joka herää viluisena.
»Kuinka Dannevirken luona tulee _kylmä_», sanoi hän.
He olivat saapuneet tien taitteeseen kievarin kohdalle, ja Tine tiesi, että Sofi pelkäsi tulla _liian_ likelle kirkkomaata yönaikaan.
»Nyt minä jo voin mennä yksinkin, Sofi», sanoi hän. »Kiitos nyt, Sofi. Ja pidäthän sinä huolta, että metsäherran tee on sellaista kuin sen pitää — etkös vaan?»
»Kyllä, hyvästi, Tine neitsy.»
»Hyvästi.»
Tine kuuli, kuinka koirat haukahtivat taas Sofin mennessä — — ja hitaasti hän kulki kotiinsa koululle päin..
* * * * *
Tine kolkutti ja kuuli ensin Daggen, joka alkoi haukkua, ja sitten äidin, joka nousi vuoteesta ja tuli ulos.
»Minä täällä olen, äiti», sanoi Tine.
Matami Bølling avasi oven; hän oli puettu yönuttuun ja poimutuksella koristettuun myssyyn. »Metsäherra on saanut kutsun», sanoi Tine vain, hänen tullessaan käytävään.
»Oi Herrajumala, oi Herrajumala», valitti matami ja antoi ovien olla avoinna Bøllingin vuoteelle saakka.
»Oi Herrajumala — oi Herrajumala!»
»Sitähän saattoi odottaakin», sanoi Bølling, joka istui vuoteessaan.
Tinen täytyi selittää kuinka kaikki oli käynyt ja kuinka Jessen oli tuonut sanan laivalle. »Siis sai rouva sen tietää, siis sai rouva sen tietää», toisti matami lakkaamatta, »vai sai hän sen tietää, raukka...»
»Niin, Jumala olkoon kanssamme», sanoi Bølling kädet ristissä, kun vihdoinkin oli hiljaista.
Tine oli väsynyt ja sanoi hyvää yötä. Hän tarttui »koulun» oveen, koettaakseen oliko se lukossa; ja mennessään ylisten poikki piteli hän kynttilää varovaisesti, olkien varalta, joille Gravenstener-omenat oli rivitetty.
Sisällä huoneessa hän veti herätyskellon, jotta se soisi aamulla, ja muutti kultalakat ikkunalta lattialle.
Alhaalla juttelivat vanhemmat vielä hiljalleen; kuului siltä, kuin he olisivat olleet samassa huoneessa.
»Niin, Jumala varjelkoon meitä kaikkia», sanoi isä vielä kerran, »nyt on neljätoista kutsuttu tästä pitäjästä».
Vähitellen vanhukset asettuivat, ja Tine kuuli heidän tutut hengenvetonsa, rauhallisina ja melkein samassa tahdissa, ylös ullakolle.
Hän ei voinut nukkua. Hän makasi ja ajatteli erästä syyspäivää — viimeistä, jolloin he olivat olleet metsässä, metsäherran väki ja hän...
Heidän piti mennä Pikkumetsään, evästä mukana, ottamaan vastaan metsäherraa ensimmäisen aukeaman luona. Tiellä tuli heitä vastaan Rønhaven vuokraajanväki, vaunuissa — he olivat matkalla piispalle, ja he juttelivat kaikin keskellä tietä ennenkuin erosivat.
He kulkivat edemmäs. Herluf haki karhunmarjoja jokaiselta ojanviereltä. Pähkinöitä riippui kaikissa pensaikoissa. Tine näppäsi niitä ohikulkiessaan.
Heidän piti oikaista pellon poikki, mutta Herluf ulisi heidän takanaan: hän oli takertunut kiinni varpuihin ja piti pahaa ääntä, kasvot mustina karhunmarjoista.
»Katsos poikaa, katsos poikaa», huusi rouva Berg ja antoi Tinen irroittaa Herlufin; itse juoksi hän mäenkummulle.
»Tule! tule!» huusi hän ylhäältä. »Kuinka täällä on ihanaa.»
Oli kuin koko saari olisi näkynyt tänään, kirkkaassa ilmassa — vuoret ja laaksot — niin vehreänä ja vehmaana. Kaukana siinsivät metsät kuin sinertävät pilvet, ja talot katselivat hymyten kaikesta siitä vehreydestä. Ja taivas oli aivan pohjaton.
»Kuinka ihanaa, ihanaa täällä on», sanoi rouva Berg.
Mutta Herluf ei suonut rauhaa; hän tahtoi tulla »vangiksi», ja he juoksivat, juoksivat, kaikki kolme, ylt'ympäri kumpua.
»Niin, tämä on kaikkein ihanin saari», huusi Tine, joka nosti vangitun Herlufin korkealle ilmaan. Ja kaikki kolme heittäytyivät syksyiseen apilaaseen.
He kulkivat peltoja pitkin metsää kohti, jossa he istuutuivat halkopinon viereen, aukeaman laitaan; aurinko paistoi vielä ja oli hyvin lämmin.
Käsityöt otettiin taskuista, ja he juttelivat niitä näitä:
»Kylläpäs ne rønhavelaiset käyvät usein piispalla tätä nykyä — se oli jo toistamiseen...»
»Kolmas kerta se jo oli — kahden viikon aikana.»
»Ja ruununvouti kiikkui takana — hänen piti kai olla neljäntenä L’hombressa.»
He juttelivat juttelemistaan; Herluf teki pikkuvanhasti huomautuksiaan keskustelun kuluessa. Ja hyvin olivat he _selvillä_ kaikesta, sillä koulussa tiedettiin, minne päin vaunut kulloinkin vierivät: tienristeys oli aivan oven edessä; ja siinä vaihdettiin nyökkäyksiä ja tervehdyksiä tai pysähdyttiin, kun Bølling tai matami tai Tine tuli ulos portaille.
Sitten rouva Berg ja Tine vaikenivat hetkiseksi ja ompelivat äänettöminä puitten alla.
»Kuinka kauan metsä pysyikään vihreänä!»
»Se johtui sateesta, koko suven oli satanut.»
»Niin oli. Mutta muistiko Tine viime vuotta» — he antoivat molemmat ompeleensa vaipua ja katselivat ruskeahkoon metsänreunaan päin — »kun metsä oli keltainen syyskuussa».
He puhuivat puhumistaan metsästä: milloinka he olivat olleet viimeisen kerran täällä _sinä_ ja _sinä_ vuonna...
»Ei — viime vuonna saatiin tuskin pähkinät poimituiksi!»
»Mutta vuonna 1859 teimme metsäretken vielä lokakuussa», sanoi rouva Berg.
Herluf huusi, vähän matkan päästä, puitten välistä: Tulisiko Tine, Tinen täytyi tulla sinne. Siellä oli merkillinen ja taipunut oksa, joka riippui niinkuin keinu, miltei maassa kiinni. Herluf tahtoi päästä istumaan sinne, ja Tine keinutti, niin että poika itki ja nauroi. Sitten piti Tinen kiivetä siihen, rouva Berg kiikuttaisi häntä.
»Ylös, Tine — ylös!»
»Se katkeaa — se katkeaa», huusi Tine — ja siinä _olikin_ aika paino — ja rouva Berg keinutti oksaa, niin että Tilien hameet hulmusivat säärien ympärillä.
Yht’äkkiä ponnahtivat Ajax ja Hektor esiin vesakosta ja haukkuivat Tinen pumpulisukkaisia pohkeita päin.
»Metsäherra», huusi hän ja tuli alas niin että jymähti, kyyhkysilleen. Rouva Bergin piti saada nauraa tarpeekseen selkä puuta vasten, ennenkuin hän saattoi tulla esiin ja ottaa osaa illalliseen, jonka Tine oli kattanut pienelle pöytäliinalle.
Berg, joka oli sukeltautunut esiin vesakosta koiriensa takaa, istui jo puunkannolla ruuan ääressä ja puhui Tinen kanssa kotipuutarhan ruusuista: oli jo pian aika ottaa ne sisään. Yöt olivat käyneet niin kylmiksi.
Puutarha oli Bergin ja Tinen yhteinen työmaa. Metsäherra rakasti ruusuja ja myöskin verenpisaroitten ristisiitosta; ja rouva Berg, joka oli Horsenista, ei koskaan oppinut oikein käteväksi puutarhassa. Yleensä saikin Tine olla apuna minkä missäkin. Kevätiltoina oli kiireisintä. Rouva Berg istui vain vaippaansa kietoutuneena ylhäällä puutarhaportailla ja katseli ja jutteli kentän poikki noiden kahden kanssa, jotka olivat touhussa ja leikkasivat ja kastelivat. Viimein olivat he vain kuin pari varjoa ruusujen välissä, hämärässä.
... He olivat panneet tavarat koriin lähteäkseen. Herluf ja Tine juoksivat hippasilla aukeaman poikki, ja Berg ja rouva Berg tulivat jäljessä käsikoukkua.
He saapuivat maantielle: valoisana ja kirkkaana lepäsi iltailma kynnettyjen maitten yllä: Kuinka Tine nauroikaan tienpolven takana!
»Tinen _kuulee_ tämmöisessä ilmassa», sanoi Berg pysähtyen. Metsäherra sanoi aina, että Tinen ääni oli luotu ulkoilmaan, niin raikkaan soinnun oli Herramme sille antanut.
»Tule, Tine», huusi rouva Berg, »niin laulamme jotain». Rouva otti Tineä vyötäisiltä, ja he kulkivat hitaasti tietä pitkin ja lauloivat.
Kun he olivat ehtineet keskelle säkeistöä, yhtyi heihin Bergin hillitty basso, niin että laulu kaikui ylt'ympäri:
Lennä, lintu, lennä yli honkaholvisalon! yön peittyy varjoihin maa: jo haipuvi hehku auringon valon metsien nukkuvain taa; riennä nyt kotiin luo puolison ainiaan, untuva-pienoisten luo; mut aamun tullen kun palajat varmaan, minulle terveiset tuo!
Iltarauha laskeutui yli tienoon. Taloista ja mökeistä lappautui miehiä ja torppareita; he seisoivat riveissä ja polttivat hiljalleen piippua.
»Hyvää iltaa, hyvää iltaa», kuului polttajaparvista verkkaan tien yli heitä vastaan.
»Hyvää iltaa, Anders Nils. Hyvää iltaa, Lars Peter.» Tine tervehti heitä kaikkia nimeltä.
Lars Erikin kotituvan eteen hän pysähtyi hetkeksi — vanhusta vaivasi ankara luuvalo —: »No, mitenkäs teillä voidaan?» kysyi Tine veräjälle päin.
»Onhan se vähän niinkuin parempaa taas», vastasi puhuteltu harvakseen.
»No, Jumalalle olkoon kiitos.»
»Niin, hyvää yötä sitten, Hans Lorents», sanoi Tine ja lähti.
Muut olivat jatkaneet lauluaan, ja Herluf oli tarttunut isän käteen. Heidän edessään oli kirkko ja koulu. Taivas alkoi punertaa vanhan tornin takana.
Lennä, lintu, lennä yli virpiviidakoiden, luo armaan kiiruhtaos; siell' oksalla istuin, lehdikon soiden, lempesi julistaos! Soutaa jos voisin ma ilmoja siivin, lentoni tietäisin tien; nyt vainen lehdossa kaihoten hiivin, pauloissa lemmen ma lien.
He vaikenivat. Loppumatkan he kulkivat äänettöminä pensasaitojen välissä. Hans torpparin Sine, joka antoi lehmänsä syödä viimeisen suupalan vihreää tienreunasta, ennenkuin ajoi elukan kotiin, niiasi, kudin käsissään, kun he kulkivat ohi.
Koulun portailla istui vanha Bølling piippu suussa; hän tuli alas tervehtimään. Matami odotti heitä ovessa, sukankudin kädessä: hänellä oli voirinkeleitä, tuoreita, tänään leivotulta; ja rouva Berg ja Herluf kävivät sisään ja istuivat penkille, mutta Bølling jäi ulos Bergin kanssa puhumaan metsähuutokaupasta.
Alhaalla suomaan luona lukittiin paja, ja ylempää kievarin luota tuli matami Henrichsen, leveänä ja voimallisena, ja istui penkilleen valkeitten pilarien väliin. He tervehtivät kaikkia avonaisen paikan yli — vieläpä valtavaa Knut seppääkin, joka kulki kotiinpäin koirineen.
Näytti siltä, kuin kaikki olisivat viihtyneet tässä naapuripiirissä »torin» varrella, tulleet pyöreiksi ja terveiksi — niin hyvinsyötettyjä olivat kaikki sekä Bøllingillä että kievarissa ja sepällä.
Kellot alkoivat soida, ja he istuivat kaikki äänettöminä. Vain Berg ja Bølling puhuivat kuiskaten portaiden edessä. Sine ajoi hiljalleen lehmänsä yli torin, juomaan. Se joi ja ammui, umeasti ja pitkäveteisesti, yli suomaan.
Kellojen soitto taukosi.
»Kai meidän on mentävä kotiin», sanoi rouva Berg, ja taivas puunsi tummanpunervana pensaikkojen ja maitten yli. Tine seurasi heitä.
Kotona arkihuoneessa rouva Berg lauloi kotvasen hämärissä, soittokoneen ääressä — laulun »pikku Gretestä». Metsäherra antoi huoneensa oven jäädä raolleen.
Herluf oli uninen ja nukahti jakkaralleen, nojaten päätään sohvan reunaan; rouva Berg siirtyi hänen luokseen, ja vähän ajan perästä nukahti hänkin. Hän havahti puolittain.
»Tine pitää kyllä huolen ruuasta», sanoi hän unisella äänellä, ja Tine nousi mennäkseen katsomaan mitä Sofi hommasi. Rouva Berg pääsi harvoin täysin hereille, ennenkuin lamppu oli sytytetty ja tee sisällä.
»Kas, joko pöytä on katettu», sanoi hän silloin, aivan hämmästyksissään, ja kohottautui vallan reippaasti istumaan sohvassa.
Teen jälkeen hän kiusasi Bergiä pelaamaan vistiä kuvitellun neljännen kanssa. Tine kävi kierros kierrokselta hehkuvaksi kuin sauna, siitä että hänen piti pelata metsäherran kanssa.
Taikka myös Berg luki ääneen, isossa puolipimeässä huoneessa, jossa oli valoisaa vain lampun ympärillä. Useimmiten hän luki Oehlenschlägeriä, taikka myös Paludan-Mülleriä — Tinellä oli nenäliina esillä helmassaan.
Sen jälkeen, kun Tinen piti mennä, juoksivat hän ja rouva Berg kesken kaikkea ruokasäiliöön, saivat kiireessä hilloruukun hyllyltä ja söivät samasta kupista.
»Kyllä, kyllä, kyllä, Berg, me tullaan nyt», sanoi rouva Berg ja puhalsi kynttilän sammuksiin', ennenkuin he olivat saaneet viimeisen suuntäyden nielaistuksi: »Tässähän me jo ollaan, mies.»
Berg odotti lyhtyineen käytävässä. Oli jo myöhäinen, hän tahtoi itse saattaa Tinen kotiin. He kulkivat tietä pitkin, jonka varrella talot ja torpat olivat kuin mitäkin mustaa hiljaisessa pimeässä. Koirat heräsivät vain puolittain ja murahtivat unisesti heidän jälkeensä.
Berg kohotti lyhtyä löytääkseen kuivimman tien rapakossa.
»Kas täällä on hyvä, Tine», sanoi hän, ja Tine seurasi visusti lyhtyä, hameet kohotettuina; kunniakkainta mitä hän tiesi oli kotiatulo metsäherran »saattamana».
»Näkemiin», hyvästeli Berg heidän erotessaan.
»Metsäherra on saattanut minua», sanoi Tine yhteen hengenvetoon, ennenkuin ovi tuskin oli aukaistukaan. Mutta Bøllingin matami oli nyreissään. Eihän sittenkään sopinut tulla kotiin keskellä pimeätä yötä.
Mutta kun vanhukset kerta olivat valveilla, piti Tinen joka tapauksessa tulla vuoteen viereen: aina oli jotain puhelemista tai kysyttävää metsäherran talosta.
Tine kiipesi huoneeseensa, sill'aikaa kun vanhukset yhä juttelivat. Matami Bøllingille oli tullut tavaksi, että jos kerta hänet herätettiin yöllä ja hänen täytyi nousta ylös alushameisillaan, oli hänellä kymmenet hommat, mentävä keittiöön ja taas tultava takaisin, samalla kun hän koko ajan puheli Bøllingin kanssa.
»Niin, totisesti he ovat siunattuja ihmisiä», vakuutteli Bølling alhaalla.
»Tine», sanoi matami Bølling ylisille.
»Niin, äiti.»
»Tine, kuules, muista ottaa se voinokare huomenna, lapsi, panin sen syrjään — kirnuaminen onnistui niin hyvin, että panin sen syrjään... se saattaisi maistua niille tuolla alhaalla.»
»Kyllä, äiti», sanoi Tine ja nukahti vanhempien puhelu korvissaan.
»Niin, hyväsydämisiä he ovat», lopetti matami Bølling; hän riisui vihdoinkin alushameensa ja pääsi Bøllingin viereen. — — —
* * * * *
Tine ei voinut päästä uneen kiinni tänä yönä. Vanhempien rauhallinen hengitys kuului herkeämättä rakennuksen halki. Mutta Tine ei nukkunut. Hän ajatteli kaikkia näitä vuosia, metsäherran taloa, jossa kaikki nyt oli hajallaan, Herlufia ja rouva Bergiä, jotka olivat matkustaneet pois, ja omaa lapsuuttaan.
Hän muisti talviaamuja, jolloin kaikki »isän lapset» tulivat kouluun, pimeässä, ja äiti kehitti heidät esiin kaikista vaatteista sisällä makuuhuoneessa, Tinen sitä ihmetellen katsellessa omasta vuoteestaan. Ja sitten he veisasivat aamuvirren, ja hän sai kahvikupin tyynylleen.
Sunnuntaisin oli papin vaunuissa lasiseinä, ja ajomiehet istuivat ämpärin vieressä keittiönpenkeillä ja saivat torpparinvaimojen kipoissa kahvia lämpimikseen, sill'aikaa kun pappi saarnasi.
Mutta vähitellen pitenivät päivät, ja lumiukko kävi mustaksi ja pehmeäksi. Ompelukoulussa neiti Jessenin luona ei enää sytytetty valoa iltapäivällä. Iltatunnit olivat ohi, ja viimeisen kerran kiitivät isän poikaset poikki »torin»; sitä saivat Tine ja kievarin Katinka nyt yksin pitää omanaan — he hyppäsivät »jatulintarhan» hämärissä.
Äiti ja matami Henrichsen tulivat kudotut huivit päässä esiin oviaukkoihinsa, ja isä poltti piippua portailla.
»Talvi on nyt menossa», puheli hän sepälle torin poikki.
»Menossa on», vastasi seppä, ja kengitti Lars Erikin kimoa.
Kottaraiset palasivat koulun kaikkiin pönttöihin, ja vihdoin tulivat haikaratkin; kievarin haikara suoraa tietä päätyharjalle. Pojat ja tytöt lauloivat sille välitunneilla, suurissa joukoissa, monina päivinä. Jokainen, kuka vain oli menossa kievariin tai kirkkoon, teki huomautuksensa siitä. Sillä kaikki ne olivat merkkejä ja tunnustähtiä ja ennustuksia, lensikö se korkealla vai matalalla, ja milloin se lensi suolle, — siitä voi päättää millaiseksi tuli suvi ja vilja ja satoiko ennen juhannusta.
»Se tuli myöhään, se tietää lämmintä», sanoi Bølling. Hän tiesi jokaisen päivämäärän, milloin kievarin haikara kulloinkin oli tullut, aina vuodesta 1839, jolloin hän itse tuli kouluun. Hän »piti kirjaa» sekä haikarasta että kottaraisista saksalaisessa almanakassaan.
Kevät tuli, ja koulun ikkunat avattiin.
Torin yli kuului kiireisenä surinana raamattua ja maantiedettä ja katkismusta.
Lopuksi he lauloivat korkeilla äänillään, Bøllingin lyödessä tahtia suurella osoituspuikollaan. Matami Henrichsen seisoi usein ovessaan ihan vain kuunnellakseen sitä.
»Aivan ne virkistävät sydäntä», sanoi hän, »nuo vanhat sävelet».
Sekä isänmaanlaulu että virsi kaikuivat yli torin, kunnes lapset vihdoin riemuiten pääsivät vapaiksi, ja Bølling tuli portailleen hiukan vilvoitellakseen, päivän hikoilun jälkeen.
Illalla, kun kellonsoittaja meni kirkkoon, otti Tine häntä kädestä ja seurasi mukana. Kellonsoittaja kiipesi torniin soittamaan, ja sillä aikaa istui Tine kivellä oven luona, puksipuuaitauksen takana, mietiskelevänä ja hiljaisena.
Kaikki vaunut pysähtyivät tähän aikaan koululle, kun ilma oli niin kaunis. Maakauppias ja Gammelgaardin väki ja matami Esbensen, kätilö, joka sai kahvia hyllyviin kieseihinsä.
»Tässä pitäjässä on aina keväisin kiirettä», jutteli Esbensenin matami... »Tämä on parhaita pitäjiämme koko alueella — näin toukokuussa.»
»Se tulee siitä», selitti matami edelleen, »että täällä on reipasta väkeä, joka osaa saada valmista syksyisin».
Matami Esbensen sai vohveleja kahvin lisäksi, ja portaitten edessä rupateltiin puolia tunteja sekä synnytyksistä että ristiäisistä.
»Niin, niin, siitä lähtee lantteja», nyykäytti matami Esbensen jäähyväisiksi ja keinui edelleen kieseissään. Tine vei kupin ja lautasen sisään, sillä matami Bøllingin piti ensin kertoa kaikki matami Henrichsenille, joka tuli ulos kuullakseen _missä_ se oli ja mitenkä siellä jaksettiin.
»Hans Lorentzilla? — — Sitähän minä ajattelinkin. Olihan jo se aika...»
»No niin — _siellä_ se sitten tapahtuu joka ainoa vuosi», sanoi matami Henrichsen.
»Niin», sanoi matami Bølling ja huokasi hiukan, »sehän on Jumalan tahto».
Ja matamit kävivät sisään.
Suvi-iltoina, kun piika-Ane palasi maitoastioineen, istuivat matami Bølling ja Tine rappusilla. Haudankaivaja tuli lapio kädessä kirkkomaalta ja kulki kotia päin.
»No, Niels Lars», sanoi matami Bølling, »joko se on valmis?»
»On, matami», vastasi hän, »sija on valmis».
»Niin, Jumalalle kiitos, hänellä oli kova kilvoitus... niin, Jumalalle kiitos... niin, no hyvää yötä, Niels Lars», nyykäytti matami Bølling.
»Hyvää yötä, matami.»
Ja haudankaivaja meni, lapio kädessä, katua alas, kievarin taa, ja torilla tuli hiljaista, ja sen ilma lemusi puksipuulta, seljalta ja lehmukselta.
Seuraavana aamuna siroteltiin torille lehtiä ja santaa. Kantajat ponnistelivat raskaine arkkuineen kievaririvin ohi; he lepäsivät keskellä toria, asetettuaan arkun mustalle telineelle. Sitten he kulkivat edemmäksi, kirkkomaalle. Hauta oli aivan kirkkomaan aidan vieressä, ja matami Bølling ja Tine kuulivat puheet sisään keittiöön.
Illalla meni matami Bølling katsomaan seppeleitä. Katselmuksen jälkeen hän istuutui portaille sukankutimineen. Matami Henrichsen istui kotonaan valkoisten pilarien välissä.
»Hän on siis päässyt», sanoi matami Bølling: »ja Jumalan kiitos, hän kilvoitteli taistelunsa».
»Niin, se raukka», todisti matami Henrichsen.
»Mutta Jumala kirvoittaa aikanaan», lopetti matami Bølling, ja he kutoivat ääneti edelleen.
Tine ja Katinka tulivat käsitysten kievarin ohi. He kävivät molemmat rippikoulua tätä nykyä. He lauloivat, juostessaan hiekan ja puksipuunlehväin yli.
* * * * *
Vuodet vierivät.
Pyhät ja aret ja syksyt — viikko viikon jälkeen — sunnuntaista sunnuntaihin.
Lukkarilasta käytiin nykyisin vuoron perään kirkossa, äiti ja Tine; toisen täytyi aina jäädä kotiin: pitihän pastorin saada kunnolleen kahvinsa toimituksen jälkeen.
Tänään oli niin lämmintä ja tyyntä, että Tine oli avannut kaikki ikkunat kirkonkäynnin ajaksi. Aurinko paistoi pöydälle ja damastipäällysteiselle sohvalle; kaikki huoneet olivat täynnä ruusujen ja kultalakkain lemua.
Virrenveisuu, monta ääntä diskantissa, kaikui puutarhan halki. Laulettiin »Maa on niin kaunis»; Tine yhtyi siihen ja lauloi mukana, kulkiessaan huoneissa.
Eräs kirkoteltava vaimo tuli veräjästä, ja kuoripojat ryntäsivät ulos asehuoneesta, laukaten täyttä karkua puksipuuaitauksen läpi.
»Älkää häiritkö pastoria», huusi Tine heille. Pojat alensivatkin hiukan ääntään ja alkoivat heittää noppaa kirkonseinää vasten.
Tine itse istuutui korokkeelle, saatuaan valkean pöydän katetuksi; hän istui siinä niin hartaana, kuin olisi kuullut kappalaisen saarnan aina sisälle asti.
Kun hän oli kirkossa nuorta pappia kuulemassa, istui hän urkujen takana ja itki kuin särkynyt ruukku, niin kauan kuin pappi oli saarnastuolissa. Kaiken kaikkiaankin olivat hänen kyyneleensä sangen löyhässä tänä suvena, kaikki koski häneen ja painoi häntä niinkuin todellinen suru, ja kievarin Katinka nauroi hänelle ihan läkähtyäkseen.
»Pikku sydänsurut, tyttöseni», sanoi Tinka ja lyödä läiskäytti kädellään Tineä suoraan rintaan: »saisit hävetä, kun otat kaiken niin surkeasti».
Tine istui yhä korokkeella. Tori oli aurinkoinen ja hiljainen. Kuoripojat olivat puolinukuksissaan pökertyneet seinän viereen, ja kievarinpenkillä näkyi vain papin Nils, paitahihasillaan ja punaisissa liiveissä, syljeksien kauas eteensä auringossa.
Virrenveisuu alkoi taas, ja ensimmäiset miehet tulivat varovaisesti ja hiukan venytellen kirkosta, panivat piippuun portin vieressä ja painoivat päälle peukalollaan. Heitä tuli enemmänkin, muutamat menivät kievariin, jossa kahvipunssi ja kortit ilmestyivät pöytään, avoimien ikkunoiden taa.
Ulkona torilla hajaantuivat nuoret miehet suureen kehään, sytytetyt piiput hampaissa, mutta tyttölapset pysyttelivät yhä kirkkotarhan portin sisäpuolella, kainossa ryhmässä.
Lukkarilla istutettiin neljä viisi pönäkkää talonemäntää matami Bøllingin kermakannun ympärille; he juttelivat matalilla äänillä, Tinen tarjotessa kahvia heille ja kappalaiselle. Tinen olkapäissä tuntui niin merkilliseltä, hän kävi vallan kankeaksi käsivarsistaan, kun hän vain oli samassa huoneessa kappalaisen kanssa. Ja silmät ihan harrittivat hänen päästään, jos pappi puhutteli häntä, niinkuin nytkin.