Part 9

"Mutta ettehän kai aijo jäädä yksinänne noin vain intiaanien joukkoon?"

"Päinvastoin, meidän täytyy jäädä sinne."

"Äiti kulta", sanoi nuori mies huolissaan, "tahdotko siis antautua noiden raakojen pakanoiden käsiin?"

"Rauhoitu, poikani", sanoi vanha rouva lempein katsein, "ei minulla ole mitään vaaraa."

"Mutta kuitenkin..."

"Estevan", keskeytti doña Hermosa nopeasti, "minä vastaan äidistänne."

Majordomo painoi masentuneena päänsä alas.

"No, Jumalan nimeen sitten", sanoi hän hyvin vähän vakuutetun näköisenä.

"Matkalle", sanoi doña Hermosa kääriytyen huolellisesti viittansa poimuihin.

Don Estevan kulki etummaisena.

Yö oli pimeä. Sammuvat tulet, joiden ympärillä presidion puolustajat makasivat ja nukkuivat, levittivät siellä täällä vain himmeätä, epämääräistä valoaan, riittämätöntä ohjaamaan ketään pimeässä, joka lisääntyi sen sijaan että se olisi haihtunut.

Kaupunki oli synkän näköinen, ja siellä vallitsi lyijynraskas hiljaisuus, jonka vain silloin tällöin korppikotkien ja muiden petolintujen käheät huudot katkaisivat, niiden tapellessa viimeisessä taistelussa kaatuneiden ruumiista, joista ne raastoivat suuria lihakappaleita sinne tänne.

Nuo kolme henkilöä kulkivat lujin askelin eteenpäin pirstaleitten joukossa, milloin kompastuen maata peittäviin muurinpalasiin, milloin kiiveten ruumiiden yli ja häiriten tiehensä lentelevien ja vihaisesti kirkuvien petolintujen kamalaa juhla-ateriaa.

He kulkivat siten melkein koko kaupungin halki ja saapuivat vihdoin lukemattomia kiertoteitä ja tavattomia vaikeuksia kokien eräälle rintavarustukselle, joka oli vastapäätä intiaanileiriä, mistä aivan läheltä näkyi valoa välkkyvän ja kuului huutoa ja laulua. Vaihdettuaan muutaman sanan johtajan kanssa, päästi vartia nuo kolme henkilöä kulkemaan edelleen. Tultuaan muutamien askelten päähän ulkopuolelle, pysähtyi don Estevan ja hänen molemmat seuralaisensa tekivät samoin.

"Doña Hermosa", sanoi nuori mies matalalla ja katkonaisella äänellä, "tässä on nyt intiaanileiri edessämme. Jos minä seuraisin teitä kauemmaksi, voisi turvani käydä teille vaaralliseksi. Minun täytyy siis pysähtyä tähän. Muuten teillä on vain muutamia askeleita määränne päähän."

"Kiitoksia ja näkemiin, Estevan", sanoi nuori tyttö ojentaen hänelle kätensä.

Nuori mies piti sitä omassaan.

"Señorita", sanoi hän syvällä äänellä, "vielä sananen."

"Puhukaa, ystäväni."

"Kaiken sen nimessä, mikä teille on kalliinta maailmassa, pyydän teitä luopumaan onnettomuutta tuottavasta suunnitelmastanne. Luottakaa minun kokemukseeni, vielä on aika -- palatkaa del Cormillon haciendaan, te ette tiedä, mitkä vaarat teitä uhkaavat."

"Estevan", vastasi nuori tyttö päättävästi, "minkälaisia nuo vaarat lienevätkin, niin minä uhmaan niitä. Ei mikään voi saada minua muuttamaan päätöstäni. Näkemiin siis!"

"Näkemiin!" mutisi nuori mies surullisesti.

Doña Hermosa kääntyi ja meni lujin askelin intiaanileiriä kohti. Doña Manuela epäröi hetkisen, ja heittäytyi äkkiä poikansa syliin, ennenkuin seurasi jäljessä.

"Ah!" huudahti Estevan kovin liikutettuna, "jää luokseni, äiti kulta, minä pyydän sinua!"

"Oi!" vastasi vanha rouva jalosti, viitaten doña Hermosaan, "antaisinko siis hänen uhrautua yksinään?"

Estevan ei vastannut.

Manuela syleili häntä viimeisen kerran, jonka jälkeen hän suurimmalla ponnistuksella irtaantui poikansa sylistä, joka turhaan koetti pidättää häntä, ja saavutti yhdellä harppauksella doña Hermosan.

Majordomo katseli levottomasti heidän jälkeensä, niin kauan kuin voi erottaa heidät pimeässä, johon he pian katosivat.

Silloin päästi hän voimakkaan huokauksen ja palasi pitkin askelin samaa tietä, jota oli tullutkin, mutisten matalalla äänellä:

"Kunhan ennättäisin ajoissa, niin ettei hän vielä olisi saapunut don José Kalbrisin luo."

Juuri kun Estevan saapui linnoitukseen, läksi kuvernööri sieltä don Torribion seurassa. Mutta don Estevan oli niin kiintynyt ajatuksiinsa, ettei hän huomannut ratsastavia, vaikka he kulkivat niin läheltä, että miltei hipaisivat häntä.

Tämä turmiollinen sattuma aiheutti auttamattoman onnettomuuden.

Jätettyään don Estevanin kulkivat molemmat naiset eteenpäin umpimähkää hetkisen, suunnaten kulkunsa edessään näkyvää valoa kohden.

Kuljettuaan vähän matkaa pysähtyivät he huoahtamaan ja rauhoittaakseen sydäntään, joka tykytti niin, että oli halkeamaisillaan.

Nyt kun vain muutama askel erotti heidät intiaanien telteistä, huomasivat he yrityksensä koko vaaran ja hurjuuden, ja niin päättäväisiä kuin olivatkin, tunsivat naiset tahtomattaankin rohkeutensa horjuvan ja sydämensä hyytyvän kauhusta, ajatellessaan sitä kamalaa murhenäytelmää, jonka pääosaa he menivät esittämään.

Kumma kyllä tuki juuri Manuela nyt seuralaistaan, joka oli menettämäisillään rohkeutensa.

"Señorita", sanoi hän, "nyt on minun vuoroni olla johtajana. Jos tahdotte seurata ohjeitani, niin luullakseni voimme torjua meitä uhkaavat monet vaarat."

"Puhu", vastasi doña Hermosa, "minä kuuntelen sinua, imettäjäni."

"Meidän on ensiksikin jätettävä nämä viittamme, jotka peittävät vaatteemme ja joista meidät heti tunnettaisiin valkoisiksi."

Näin sanoen hän riisui viittansa, heittäen sen kauas luotaan. Doña Hermosa seurasi epäröimättä hänen esimerkkiään.

"Kulkekaa nyt rinnallani", jatkoi Manuela; "mitä tahansa tapahtuukin, niin älkää ollenkaan pelätkö, älkääkä puhuko sanaakaan, sillä silloin olemme auttamattomasti hukassa."

"Hyvä!" sanoi nuori tyttö.

"Me olemme", jatkoi Manuela, "kaksi intiaaninaista, jotka olemme tehneet Wacondahille lupauksen haavoittuneen isämme paranemiseksi. Oletko käsittänyt minut? Ennen kaikkea et saa puhua sanaakaan."

"Eteenpäin, ja suojelkoon Jumala meitä."

"Tapahtukoon niin", vastasi Manuela, tehden hurskaana ristinmerkin.

He läksivät jälleen kulkemaan.

Viiden minuutin kuluttua he olivat intiaanileirissä.

Intiaanit olivat, meksikolaisista helposti saadun voittonsa hurmaamina, antautuneet hilpeän ilon valtaan.

Kaikkialla vain laulettiin ja tanssittiin.

Muutamia tynnyreitä paloviinaa, jotka oli löydetty presidiosta ja lähellä olevista ryöstetyistä haciendoista, oli laahattu leiriin ja avattu.

Tavaton epäjärjestys, kuvaamaton, ihmeellinen sekasotku vallitsikin sen vuoksi intiaanien kesken, jotka juovuksissa ovat rutihulluja ja voivat silloin tehdä mitä suurimpia ilkivaltaisuuksia.

Päällikköjen vallasta ei välitetty. Muuten olivatkin useimmat heistä samanlaisessa tilassa kuin heidän soturinsakin, eikä ole epäilemistäkään, että jos San Lucarin asukkailla olisi ollut riittävästi väkeä yllättääkseen intiaanit, niin olisivat he voineet panna toimeen kauhean verilöylyn noiden petojen keskuudessa, jotka olivat tolkuttomasti juopuneina ja tällöin kykenemättömiä puolustamaan itseään.

Tämän epäjärjestyksen johdosta onnistui molempien naisten huomaamatta päästä leirilinjan ohi. Sykkivin sydämin ja jäsenet pelosta vavisten, mutta rauhallisen ja vakavan näköisinä luikertelivat he nyt sisiliskojen tavoin joukkojen keskellä, kulkien huomaamatta ohi juopottelijoiden, joita tölmi heitä vastaan joka askeleella, ja koettivat umpimähkään, luottaen sallimukseen ja onneensa, noiden sikin sokin pystytettyjen telttojen joukosta löytää sen, joka oli suuren valkonaaman asuntona.

He olivat sillä tavoin umpimähkään harhailleet ympärinsä jo hyvän aikaa, joutumatta pulaan. Menestyksen rohkaisemina he olivat melkein unohtaneet pelkonsa, ja toisinaan he vaihtoivat rohkaisevan silmäyksen, kun äkkiä muuan jättiläismäinen intiaani tarttui doña Hermosan vyöhön ja nostaen hänet maasta suuteli häntä voimakkaasti kaulaan.

Tämän odottamattoman loukkauksen johdosta kirkaisi tyttö pelästyneenä ja vapautui tavattomalla ponnistuksella intiaanista, jonka hän voimakkaasti työnsi luotaan.

Villi horjahti taaksepäin juopuneilla jaloillaan ja kaatui pitkäkseen, huudahtaen raivoisasti, mutta nousi melkein heti ja syöksyi kuin jaguari tyttöä kohti.

Manuela heittäytyi nopeasti väliin.

"Takaisin!" sanoi hän pannen päättävästi kätensä intiaanin rinnalle, "tämä nainen on minun sisareni."

"Korppikotka on soturi, joka ei suvaitse loukkausta", vastasi villi rypistäen kulmakarvojaan ja paljastaen veitsensä.

"Aijotko siis tappaa hänet!" huudahti Manuela pelästyneenä.

"Aijon, minä aijon tappaa hänet", vastasi villi, "ellei hän suostu seuraamaan minua telttiini. Hänestä tulee päällikön vaimo."

"Sinä olet hullu", vastasi Manuela, "telttisi on täysi, siellä ei enää ole tilaa tulelle."

"Siellä on tilaa vielä kahdelle", vastasi intiaani. "Ja koska tuo nainen on sisaresi, niin saat sinä seurata mukana."

Tämän äänekkään sanasodan johdosta oli joukko intiaaneja kerääntynyt molempien naisten ympärille, jotka huomasivat joutuneensa piirin keskelle, mistä heidän oli mahdoton päästä pois.

Manuela arvioi katseellaan heitä uhkaavan vaaran suuruuden; hän näki tuhon tulevan.

"No niin!" toisti Korppikotka, tarttuen vasemmalla kädellään doña Hermosan hiuksiin, jotka hän kääri ranteensa ympäri, ja heiluttaen veistään, hän karjui "tahdotteko seurata minua telttiin, sisaresi ja sinä?"

Doña Hermosa oli vaipunut kasaan. Puoleksi maahan viskattuna odotti hän silmät ummessa kuoliniskua.

Manuela suoristihe, hänen silmänsä syöksivät tulta ja päättävästi tarttuen korppikotkan käsivarteen hän huusi kovalla äänellä:

"No koska välttämättä niin tahdot, sinä koira, niin täyttyköön kohtalosi! Katso minua, Wacondah ei salli rankaisematta solvattavan orjattariaan."

Aina tähän asti oli Manuela koettanut mahdollisimman tarkkaan pitää kasvonsa varjossa, jottei kukaan erottaisi hänen kasvonpiirteitään. Mutta nyt hän asettui niin, että valo lankesi suoraan hänen kasvoihinsa.

Nähdessään kasvojen eriskummallisen maalauksen huudahtivat intiaanit hämmästyneinä ja väistyivät taaksepäin, pelon valtaamina.

Manuela hymyili voittonsa johdosta; hän tahtoi tehdä sen täydelliseksi.

"Wacondahin valta on rajaton", sanoi hän: "voi sitä, joka tahtoo vastustaa hänen aikomuksiaan! Hän juuri lähettää minut. Takaisin, kaikki!"

Ja tarttuen doña Hermosan käsivarteen, joka tuskin oli tointunut kauheasta mielenliikutuksestaan, meni hän päättävästi erästä piirin laitaa kohti.

Intiaanit epäröivät hetkisen. Manuela ojensi kätensä käskevästi, ja voitetut intiaanit väistyivät oikealle ja vasemmalle, päästäen naiset vapaasti kulkemaan.

"Minä olen ihan kuolemaisillani", kuiskasi doña Hermosa.

"Rohkeutta!" kuiskasi Manuela takaisin, "me olemme pelastetut."

"Ohhoh!" sanoi pilkallinen ääni, "mitä täällä on tekeillä?" Ja muuan mies asettui molempien naisten eteen silmäillen heitä ivallisesti.

"Poppamies!" mumisivat intiaanit, ja rauhoittuneina noitansa läsnäolosta kasaantuivat he jälleen vankien ympärille.

Manuela vapisi ja tunsi epätoivoa, nähdessään viekkautensa tulokset menneen tyhjään. Tuo urhokas nainen tahtoi kuitenkin yrittää vielä kerran.

"Wacondah rakastaa intiaaneja", sanoi hän, "juuri hän lähettää minut apachisoturien poppamiehen luo."

"Tokkohan", vastasi noita leikillisellä äänellä, "ja mitä tahtoo hän minulta?"

"Sitä ei saa kuulla kukaan muu kuin sinä."

"Ooah!" sanoi poppamies lähestyen Manuelaa, jonka olalle hän laski kätensä, katsellen häntä terävästi; "minkä todisteen annat minulle siitä tehtävästä, jonka kaikkivaltias henki on antanut sinulle?"

"Tahdotko pelastaa minut?" kysyi Manuela nopeasti matalalla äänellä.

"Se riippuu", vastasi toinen kiiluvin silmin katsellen tyttöä, "se riippuu hänestä."

Doña Hermosa pidättyi ilmaisemasta inhoaan.

"Kas tässä", sanoi Manuela, ojentaen noidalle doña Hermosan ranteita kaunistavat kallisarvoiset, jalokivillä koristetut rannerenkaat.

"Ooah!" sanoi noita, piiloittaen ne poveensa, "ne ovat kauniita, mitä tahtoo äitini?"

"Ensiksikin päästä eroon noista miehistä."

"Entä sitten?"

"Vapauta meidät ensin."

"Tapahtuu kuten tahdot."

Intiaanit olivat seisoneet liikkumattomina, toimettomina katselijoina voimatta kuulla tätä lyhyttä keskustelua. Noita kääntyi heidän puoleensa kasvot kauhun vääntäminä.

"Paetkaa!" sanoi hän peloittavalla äänellä; "tämä nainen tuottaa onnettomuutta. Wacondah vihastuu; paetkaa, paetkaa!"

Intiaanit, jotka tunsivat olevansa levollisia vain poppamiehensä turvissa, mutta nyt näkivät, että tämän oli vallannut heille käsittämätön kauhu, syöksyivät sikin sokin pakoon ja hajaantuivat ilman muuta joka taholle.

Kun he olivat kadonneet intiaanitelttojen taakse, sanoi poppamies naisille:

"No niin, uskotteko, että minä voin suojella teitä?"

"Uskomme", vastasi Manuela, "ja minä kiitän isääni, hän on yhtä mahtava kuin viisaskin."

Tyydytettyä ylpeyttä ilmaiseva hymyily leikki viekkaan intiaanin ohuilla huulilla.

"Minä voin myös kostaa niille, jotka pettävät minut", sanoi hän.

"En minä aijokaan koettaa pettää isääni", vastasi Manuela.

"Mistä valkoinen sisareni tulee?" kysyi intiaani,

"Ensimmäisen miehen arkista", vastasi Manuela, katsoen miestä suoraan silmiin.

Poppamies punastui.

"Tyttärelläni on kuguarin kaksiosainen kieli", sanoi hän. "Pitääkö hän minua iguanisisiliskona, joka antaa pettää itsensä kuin vanha akka?"

"Kas tässä kaulaketju", sanoi Manuela ojentaen intiaanille kallisarvoisen helmikaulakoristeen, "jonka Wacondah on antanut toimekseni jättää apachien jumalalliselle papille."

"Ooah!" sanoi poppamies, "tyttäreni ei voi valehdella, hän on viisas. Minkä palveluksen voin vielä tehdä hänelle?" lisäsi hän ja pani kaulaketjun, katsahdettuaan siihen, tekemään seuraa rannerenkaalle.

"Tahdon, että isäni vie minut suuren valkoisen päällikön telttiin, hänen, joka taistelee apachisoturien riveissä."

"Tyttäreni haluaa puhua valkonaaman kanssa?"

"Niin haluan."

"Tuo soturi on viisas päällikkö, ottaakohan hän vastaan naisia?"

"Älköön isäni olko levoton siitä, minun täytyy puhua suuren päällikön kanssa vielä tänä yönä."

"Hyvä, äitini saa puhua hänen kanssaan, mutta tämä toinen nainen?" lisäsi hän, osoittaen doña Hermosaa.

"Tämä nainen", vastasi Manuela, "on Tiikerikissan ystävä, hänelläkin on asiaa päällikölle."

Poppamies pudisti päätään.

"Onko soturien kehrättävä villoja, koska naiset käyvät sotaa ja asettuvat neuvottelutulen ääreen?"

"Isäni erehtyy", vastasi Manuela, "päällikkö rakastaa sisartani."

"Ei", vastasi intiaani.

"Kas niin", lausui Manuela kärsimättömänä poppamiehen vastaväitteistä, "kieltääkö isäni viemästä minua suuren päällikön telttiin? Varokoon hän itseään, päällikkö odottaa meitä."

Poppamies katsoi häneen läpitunkevasti, mutta Manuela kesti sen, luomatta silmiään alas.

"Hyvä!" sanoi intiaani, "äitini ei ole valehdellut, seuratkoon hän minua."

Ja asettuen molempien naisten väliin sekä tarttuen kummankin ranteeseen, hän vei heidät sekasotkuisten leirisokkeloiden läpi.

Intiaanit, joita he matkalla tapasivat, väistyivät osoittaen selviä kauhun merkkejä.

Poppamies ei ollut pahoillaan tapahtumasta, sillä paitsi hänelle tästä tullutta hyötyä, olivat sen seuraukset omiansa vahvistamaan hänen valtaansa herkkäluuloisten ja taikauskoisten intiaanien silmissä, sillä nämä luulivat, että Wacondah todella oli vaikuttanut häneen. Sen vuoksi loistikin hänen naamansa tyytyväisyydestä.

Noin neljännestunnin ajan marssittuaan edestakaisin, tulivat he erään teltan luo, jonka edustalle oli pystytetty yhdistyneiden heimojen totem [merkitsee eläintä, jota heimo pitää pyhänä; tässä lippua, jossa on pyhän eläimen kuva], tulipunaisilla ripsuilla varustettujen keihäitten ympäröimänä ja neljän sotilaan vartioimana.

"Tässä se on", sanoi poppamies Manuelalle.

"Hyvä!" vastasi tämä; "sallikoon isäni meidän mennä sisään yksinämme."

"Onko minun erottava teistä?"

"On, mutta isäni voi vartoa meitä ulkopuolella."

"Minä odotan", vastasi poppamies lyhyesti, katsahtaen epäluuloisesti naisiin.

Poppamiehen viittauksesta päästivät teltin edustalla olevat vartiat naiset vapaasti kulkemaan.

He astuivat sisään sykkivin sydämin. Teltti oli tyhjä.

He huokasivat helpotuksesta. Don Torribion poissaolo antoi heille tilaisuuden valmistautua siihen kohtaukseen, jota doña Hermosa toivoi hänen kanssaan.

Poppamies oli jäänyt seisomaan teltin ovelle. Tämä mies, joka vähän aikaa sitten oli kohotettu tähän arvoon Tiikerikissan vaikutuksesta, oli hänen varjonsa ja toimi hänen vakoojanaan.

XI.

LUOPIO.

Don Torribio Quiroga ja don José Kalbris hoputtivat hevosiaan päästäkseen mahdollisimman pian presidion alueen ulkopuolelle.

Kuvernööri oli onnellinen sen avustuksen johdosta, jonka maakunnan päällikkö hänelle lähetti.

Hän ei epäillyt tulossa olevien vaquerojen avulla helposti voivansa pakottaa intiaanit luopumaan piirityksestä. Vieläpä hän toivoi voivansa käyttää tilaisuutta hyväkseen antaakseen apacheille, noille ikuisille Meksikon rajaseutujen hävittäjille, niin perinpohjaisen läksytyksen, etteivät he pitkään aikaan uskaltaisi yrittää tunkeutua liittovaltojen alueelle.

He saapuivat rintavarustukselle, jota vartioi melkoinen joukko hyvin aseistettuja vaqueroja ja kaupunkilaisia.

"Meidän täytyy kulkea tästä läpi", sanoi don Torribio kuvernöörille.

"Niinkuin haluatte."

"Yö on pimeä", jatkoi don Torribio, "suuria joukkoja kuljeskelevia intiaaneja on hajaantuneina koko seutukunnalle. Saamme todennäköisesti ratsastaa penikulman tai pari, ennenkuin tapaamme väkemme. Luulen sen vuoksi, ettei ole varsin viisasta uskaltaa aivan yksinämme niin kauaksi kaupungista."

"Huomautuksenne on varsin oikea", vastasi don José. "Ymmärrättehän, te olette presidion kuvernööri", jatkoi don Torribio hymyillen epämääräisesti. "Jos punanahat hyökkäisivät kimppuumme ja vangitsisivat teidät, niin sillä olisi hyvin vakavat seuraukset. Minä en välitä itsestäni, sillä minun vangitsemisestani olisi intiaaneilla vähän hyötyä, mutta teidän laitanne on toinen. Kehoitan teitä siis tarkoin harkitsemaan kaiken, ennenkuin lähdemme etemmäksi. Mitä sanotte tästä?"

"Sanon, että olette oikeassa, kunniani kautta, ja että se olisi anteeksiantamatonta varomattomuutta."

"Siis..."

"Siis luullakseni teemme viisaimmin, että otamme turvajoukon."

"Niin", vahvisti don Torribio, "siten voimme olla rauhallisia, eikö niin? Kuinka monta miestä otamme?"

"Oh, kymmenkunta korkeintaan."

"Pyh! Ottakaamme kaksikymmentä; eihän tiedä ketä kohtaamme tiellä tähän aikaan yöllä. Voimmehan tavata satakunta intiaania. Täytyy voida pitää puoliaan niitä vastaan."

"Olkoon menneeksi sitten kaksikymmentä, koska niin tahdotte", vastasi don José hyväntahtoisesti, "Ja olkaa ystävällinen sekä valitkaa näin ollen ne itse."

"Olkaa huoletta", vastasi don Torribio hymyillen väkinäisesti.

Hän ratsasti nyt vartioston luo, joka kuvernöörin saapuessa oli asettunut valmiiksi, ja erotti kaksikymmentä ratsastajaa, jotka hänen määräyksestään heti järjestäytyivät hänen taakseen.

"Nyt voimme lähteä, milloin haluatte, kuvernööri."

"Eteenpäin siis!" vastasi tämä kannustaen hevostaan.

Turvajoukko läksi liikkeelle samalla. Don José Kalbris ja don Torribio Quiroga ratsastivat muutamia askeleita edellä.

Kaikki kävi hyvin noin kolmeneljännestuntia. Tämän kuluttua alkoi kuvernööri tuntea epämääräistä levottomuutta, huolimatta don Torribion vireillä pitämästä vilkkaasta keskustelusta. Viimemainittu tekikin parhaansa keksiäkseen sukkeluuksia ja ponnisti kykyänsä mahdollisimman paljon, miellyttääkseen don Joséta.

"Anteeksi, eversti", sanoi kuvernööri toverilleen, pysäyttäen hänet äkkiä, "mutta eikö teistäkin tunnu merkilliseltä, kuten minustakin, ettei niitä, joita menemme tapaamaan, vielä näy?"

"Ei ensinkään, señor", vastasi don Torribio. "Kenties päällikkyyttä hoitava kapteeni ei ole ennen takaisin saapumistani uskaltanut lähteä teille, joita hän ei tunne."

"Mahdollista kyllä", sanoi kuvernööri hetken mietittyään.

"Minusta se on todennäköistä", vastasi don Torribio, "ja siinä tapauksessa on meillä vielä vain penikulma kuljettavana, ennenkuin tapaamme heidät."

"Eteenpäin siis."

He läksivät jälleen ajamaan, mutta nyt kävi kulku hiljaisuuden vallitessa. Molemmat henkilömme näyttivät vaipuneen syviin mietteisiin.

Tuon tuostakin kohotti don Torribio päänsä ja silmäili tutkivasti ympärilleen.

Äkkiä kuului kaukaa hevosen hirnuntaa.

"Mitä se oli?" kysyi don Torribio.

"Oh!" vastasi kuvernööri, "luultavasti ne, joita etsimme."

"Kenties?" virkkoi toinen; "joka tapauksessa on paras olla varuillaan."

Ja viitattuaan kuvernööriä vartomaan paikallaan kannusti hän hevostaan ja katosi pian pimeään.

Päästyään yksikseen vähän matkan päähän don Torribio hyppäsi hevosen selästä, painoi korvansa maahan ja kuunteli.

"Hitto vieköön!" mutisi hän, nousten taas nopeasti ja heittäytyen satulaan. "Meitä ajetaan takaa, ei saa hukata hetkeäkään. Olisiko tuo Estevan lurjus todellakin tuntenut minut?"

"No niin?" kysyi kuvernööri heti don Torribion palattua, "mitä se on?"

"Ei mitään", vastasi don Torribio, "ei mitään, joka teitä huvittaisi."

"Siinä tapauksessa...?"

"Siinä tapauksessa", vastasi don Torribio, tarttuen vasemmalla kädellään kuvernöörin käsivarteen ja huutaen peloittavalla äänellä: "Don José Kalbris, antautukaa, te olette vankini!"

"Mitä tarkoitatte?" kysyi vanha sotilas säpsähtäen. "Oletteko hullu, don Torribio?"

"Älkää sanoko minua enää don Torribioksi, señor", sanoi nuori mies synkästi. "Minä olen nyt nimetön ja isänmaaton heittiö, jonka kostonhimo on ajanut apachien joukkoon."

"Kavallusta!" huusi kuvernööri. "Tänne sotamiehet, puolustakaa everstiänne!"

"Nämä miehet eivät puolusta teitä, don José, ne ovat minulle uskollisia. Antautukaa, sanon minä!"

"En, minä en antaudu!" vastasi kuvernööri päättävästi. "Don Torribio, tai ken olette, te olette lurjus!"

Ja pannen hevosen hypähtämään sivulle, hän vapautui nuoren miehen otteesta ja paljasti miekkansa.

Usean hevosen nelistys kuului kaukaa.

"Ah!" sanoi kuvernööri, virittäen pistoolinsa, "olisiko tulossa apua?"

"Kyllä", vastasi don Torribio kylmästi, "mutta se tulee liian myöhään."

Hänen käskystään ympäröivät vaquerot kuvernöörin, jonka kimppuun he kaikki hyökkäsivät yht'aikaa.

Kahdella pistoolin laukauksella kaatoi don José kaksi heistä maahan.

Nyt syntyi kauhea käsirysy pimeässä.

Don José, tietäen ettei hänellä ollut mitään pelastumisen mahdollisuutta ja päättäen myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin, teki ihmeitä. Pakottaen hevosensa nousemaan pystyyn oikealle ja vasemmalle, väisti hän kaikki häntä vastaan tähdätyt iskut, ja jakeli lyöntejään tuohon sekavaan joukkoon, joka hurjasti huutaen surisi hänen ympärillään.

Sillävälin kasvoi lähestyvien ratsastajien aiheuttama jyminä joka hetki ja hevosten nelistys kumisi kuin ukkonen maata vasten.

Don Torribio huomasi, että hänen täytyi päästä ratkaisuun, ellei hän tahtonut päästää saalista käsistään. Pistoolin laukauksella musersi hän kuvernöörin hevosen pään.

Don José vieri maahan, mutta nousten nopeasti hän yritti iskeä sapelilla luopiota, joka kuitenkin väisti iskun hyppäämällä syrjään. Sitten asetti kuvernööri pistoolinsa suun ohimolleen ja lausui:

"Minunlaiseni mies ei antaudu sellaisille koirille kuin te olette. Kas tässä, villipedot, nyt voitte tapella ruumiistani."

Ja hän ampui luodin päänsä läpi. Samassa paukahti useita laukauksia ja joukko ratsastajia syöksyi vihurin tavoin vaqueroja kohti.

Majuuri Barnum ja Estevan olivat saapuvien johtajina. Taistelu kesti vain muutamia sekunteja. Don Torribion annettua merkin vihellyspillillä vaquerot kääntyivät ympäri ja hajaantuivat joka taholle. Pian he katosivat pimeään.

Seitsemän tai kahdeksan ruumista makasi paikalla.

"Mitä on tehtävä?" sanoi majuuri Barnum.

"Olemme tulleet liian myöhään", vastasi Estevan huolissaan, "don José on antanut ennen surmata kuin vangita itsensä."

"Niin", sanoi majuuri, "hän oli urhoollinen soturi. Mutta mitenkä saamme nyt käsiimme nuo hornanhenget, voidaksemme tietää mitä on tehtävä?"

"Ei maksa vaivaa välittää niistä, ne ovat jo leirissään. Mutta ellen aivan paljon erehdy, niin saamme pian arvoituksen ratkaistuksi. Odottakaahan."

Majordomo hyppäsi hevosen selästä ja katkaisi puukollaan oksan noista pihkaisista kuusista, joita kasvaa niin runsaasti tässä maassa. Hän iski tulta ja pian oli hänellä soihtu valmiina.

Tuon punertavan, lekkuvan liekin valossa alkoi hän nyt, majuurin seuraamana, tarkastaa maassa makaavia hengettömiä ruumiita.