Part 4

"Suuri Santa-Annamme", vastasi eversti, joka oli tukahtumaisillaan univormuunsa, "on vielä kerran perinpohjin voittanut sen hurjan kenraalin, joka on uskaltanut kapinoida häntä vastaan."

"Jumalan kiitos! Kenties tämä menestys hankkii meille rauhan, jota liike-elämä niin suuresti kaipaa."

"Niin", huomautti muuan varakas haciendero, don Pedron naapuri, "liikeyhteys on jo jonkun aikaa ollut niin vaikeaa, että on ollut mahdotonta lähettää mitään tavaroita."

"Mahtavatko punanahat aikoa lähteä liikkeelle?" kysyi muuan kauppias levottomana tämän kuullessaan.

"Mitä vielä, siitä ei ole vaaraa!" keskeytti kuvernööri. "Heidän viimeksi saamansa läksytys oli ankara, ja he muistavat sen. He eivät pitkään aikaan uskalla astua rajojemme yli."

Melkein huomaamaton hymyily väreili don Fernandon huulilla.

"Te unhotatte Tiikerikissan ja hänen liittolaisensa", sanoi hän.

"Vielä mitä, Tiikerikissa on rosvo", vastasi eversti vilkkaasti. "Muuten valmistelee hallitus parhaillaan retkikuntaa häntä vastaan, tehdäkseen kerta kaikkiaan lopun tuosta rosvojoukosta."

"Aivan oikein ajateltu", huomautti don Torribio, hymyillen kaksimielisesti. "Tämä raja kaipaa kovin vapautusta tuosta irtolaisesta, sangen arveluttavatapaisesta roistojoukosta, joka saastuttaa sen."

"Olen täysin samaa mieltä, se näyttää minusta erittäin hyvin harkitulta", sanoi don Fernando rauhallisesti, vastaten vihollisensa hymyilyyn yhtä purevalla ivahymyllä.

"Luuletteko, että intiaanit hyökkäyksellään voisivat häiritä maakunnan rauhaa millään vakavammalla tavalla?" jatkoi kauppias.

"Hm!" sanoi don Antonio tärkeän näköisenä, "punanahoista on ihmisillä varsin väärä käsitys -- oikeastaan he ovat vain kurjia ryysyläisiä."

Don Fernando hymyili taas, mutta katkerasti ja synkästi.

"Señor kuvernööri", sanoi hän, "olette aivan oikeassa. Luullakseni niiden tiedonantojen jälkeen kuin olette suvainnut meille ilmoittaa, intiaanit tekevät viisaasti pysyessään siivosti kotona kylissään, jos haluavat, ettei heidän käy huonosti."

"Tuli ja leimaus, niinpä luulen!" huudahti kuvernööri.

"Hyvä Jumala, señorita", sanoi don Torribio kääntyen kohteliaasti doña Hermosan puoleen, "käyttäisinkö liiaksi väärin teidän rakastettavaisuuttanne pyytämällä, että sallisitte meidän vielä kerran kuulla tuota ihastuttavaa kappaletta 'Mustasta Dominosta', jonka muutama päivä sitten lauloitte niin hienosti."

Nuori tyttö loi pitkien sametinhienojen silmäripsiensä alta katseen don Fernandoon; tämä silmäsi häneen ääneti, mutta intohimoisen rukoilevasti. Neito asettui nyt enempää epäilemättä pianon ääreen ja lauloi puhtaalla ja miellyttävällä äänellä romanssin kolmannesta näytöksestä.

"Muistan Pariisissa kuulleeni M:me Damoreaun, tuon liian pian pois lentäneen satakielen, laulaneen tämän viehättävän romanssin, enkä juuri voi sanoa, kumpi on esittänyt sen aistikkaammin ja kainommin", sanoi don Torribio kumartaen kohteliaasti doña Hermosalle.

"Hyvä serkku", vastasi doña Hermosa, "olette oleskelleet liian kauan Ranskassa."

"Kuinka niin, señorita?"

"Koska", vastasi neito purevasti hymyillen, "olette palannut sieltä inhoittavana imartelijana."

"Hyvä!" nauraa kotkotti paksu kuvernööri tyytyväisenä, "kuten näette, don Torribio, vetävät meidän kreolittaremme vertoja pariisittarille sukkelien vastausten antamisessa."

"Epäilemättä, eversti", vastasi don Torribio. "Mutta vartokaahan", lisäsi hän omituisella äänenpainolla, "minä kyllä pian kostan."

Ja hän loi doña Hermosaan ja don Fernandoon, jotka istuivat vierekkäin, sellaisen katseen, että se saattoi nuoren tytön vapisemaan.

"Don Fernando ja te, caballerot", sanoi kuvernööri kääntyen kaikkiin läsnäoleviin, "toivon, että huomenna olette saapuvilla siinä Te Deumissa, joka pidetään kunniakkaan Santa-Annamme kunniaksi."

"Minulla on kunnia saapua, señor", vastasi don Fernando kumartaen kohteliaasti.

Muut vastasivat samoin.

"Mitä minuun tulee", sanoi don Torribio, "niin suonette minulle anteeksi, herra eversti, mutta tänä iltana minun täytyy lähteä tärkeälle matkalle."

"Kuinka!" huudahti don Pedro kummastellen, "lähdettekö matkalle, serkkuseni?"

"Hyvä Jumala, lähden, señor don Pedro. Minun täytyy lähteä melkein samassa kuin täältä poistun."

"Hm! Sepä varsin omituinen päätös ja vieläpä hyvin odottamaton. Mihinkä sitten matka käy?"

"Suonette anteeksi, että pidän matkani päämäärän salassa -- eräillä henkilöillä ei tarvitse olla yksinoikeutta tehdä salaperäisiä retkiä."

"Hm!" toisti don Pedro tyytymättömänä, "aijotteko viipyä kauan?"

"Luullakseni en, uskaltamatta kuitenkaan vakuuttaa päinvastaista."

"Sitä parempi! Tulkaa taas niin pian kuin voitte. Kuten tiedätte, tekee teidän paluunne kaikki iloisiksi täällä", sanoi hän merkitsevästi.

"Kuka tietää", mutisi nuori mies synkällä äänellä.

Doña Hermosa, joka kuuli nämä sanat, ei voinut salata pelästystään.

Sillä aikaa kun don Pedro ja hänen serkkunsa vaihtoivat nuo muutamat sanat, oli doña Hermosa kuiskannut don Estevanin korvaan:

"Huomenna messun jälkeen, veljeni, tahdon puhua kanssanne kotona imettäjäni luona."

"Minunko kanssani tai ystäväni kanssa?" oli don Estevan hiljaa vastannut.

"Teidän molempien kanssa", toisti neito kuumeisen jännittyneenä.

Molemmat nuoret olivat eronneet iloisin sydämin. Don Fernando oli nyt varma siitä, että doña Hermosa oli tuntenut hänet.

Vieraat jättivät hyvästi, toinen toisensa jälkeen. Don Torribio Quiroga oli yksin isäntäväen kanssa.

"Hyvä serkku", sanoi hän matalalla ja katkonaisella äänellä, kumartuessaan sanomaan jäähyväisiä nuorelle tytölle, "minä lähden nyt matkalle, jolla varmaankin joudun suureen vaaraan -- voinko toivoa, että te rukouksissanne suvaitsette muistaa matkalla olijaa?"

Hermosa katsoi hetkisen hänen kasvoihinsa ja vastasi ankaralla äänellä, mikä ei ollut hänen tapaistaan:

"Hyvä serkku, minä en voi rukoilla sellaisen matkan onnistumiseksi, jonka tarkoitusta en tunne."

"Kiitos vilpittömyydestänne, señorita", vastasi don Torribio rauhallisesti, "minä en unhoita sanojanne."

"Te matkustatte siis todellakin, don Torribio", sanoi don Pedro lähestyen.

"Heti paikalla, serkkuseni, kaikki on valmiina matkaa varten."

"No, onnea matkalle sitten! Toivottavasti ilmoitatte pian itsestänne."

"Kyllä, olkaa varma siitä", vastasi don Torribio omituisella äärenpainolla. "Saatte pian kuulla puhuttavan minusta. Hyvästi!"

Ja hän läksi tavanmukaisin kohteliaisuusvakuutuksin.

"Mikä serkkuasi vaivaa?" sanoi don Pedro tyttärelleen, heti kun he olivat kahdenkesken, "hänen käytöksensä tänä iltana on ollut kummallinen."

Ennenkuin nuori tyttö ehti vastata avautui ovi.

"De las Norias de San Pedro-haciendan capatazi", ilmoitti muuan palvelija, "pyytää saada puhua señor don Pedro de Lunan kanssa erään tärkeän asian johdosta."

"Kutsu hänet heti sisään", vastasi don Pedro palvelijalle, joka niin seikkaperäisesti oli ilmoittanut capatazin.

Don Torribio oli erittäin kuohuksissa lähtiessään talosta. Hän kääntyi ja katsahti kyykäärmeen tavoin salin ikkunoihin, jossa doña Hermosan varjo näkyi liikkuvan.

"Kopea tyttö!" sanoi hän kumealla ja peloittavalla äänellä, "minä vihaan sinua koko sen rakkauden voimalla, jota sinua kohtaan tunsin. Pian, toivoakseni, rankaisen sinua ylenkatseesi takia."

Sitten hän kääriytyi viittaansa ja ohjasi askeleensa sitä paikkaa kohti, josta hänen piti saada hevosensa.

Muuan palvelija pitelikin sitä siellä ohjaksista.

Nuori mies tarttui ohjiin, heitti palvelijalle piasterin, hyppäsi satulaan ja ratsasti pois täyttä neliä.

"Hitto vie!" sanoi peoni tarttuen piasteriin, "mikä tuota nuorta vikurivarsaa vaivaa? Häntä voisi luulla mielipuoleksi. Kylläpä hän kiitää!"

Sillä välin oli don Torribio jättänyt haciendan ja ajoi täyttä karkua kotiin päin San Lucarin presidiota kohti.

Tuskin oli hän kuitenkaan ratsastanut penikulmaakaan tällä tavoin, kun hevonen äkkiä eräässä tien mutkassa hypähti pelästyen ja nousi pystyyn, peräytyen taaksepäin ja luimistaen korviaan.

Don Torribio katsahti, mikä sillä tavoin oli voinut peloittaa hänen hevosensa.

Neljä tai viisi askelta hänestä oli pitkä mies suuren mustan hevosen selässä liikkumatta keskellä tietä ja sulki siten pääsyn kokonaan.

Don Torribio viritti pistoolinsa hanan.

"Hohoi, caballero", huusi hän tiukasti, "vasemmalle tai oikealle?"

"Ei kummallekaan, don Torribio Quiroga", vastasi tuntematon kylmästi, "tahdon puhua kanssanne."

"Tähän aikaan yöstä ja tällä paikalla tuntuu pyyntönne omituiselta", vastasi nuori mies ivallisesti.

"En ole voinut valita aikaa enkä paikkaa. Ettekö ole saanut tänään kirjelippua, jossa ei ollut allekirjoitusta?"

"Kyllä, todellakin", vastasi nuori mies lyöden otsaansa, "ja tuossa kirjeessä luvattiin minulle..."

"Kertoa asioita", keskeytti tuntematon nopeasti, "jotka teidän on tällä hetkellä hyvin tärkeätä tietää."

"Niin, siten kirjeessä todellakin oli."

"Minä juuri olen lähettänyt sen."

"Oh", sanoi don Torribio ihmetellen, "tekö?"

"Niin, minä olen valmis pitämään sanani, mutta sen vuoksi teidän täytyy seurata mukanani."

"Mitäpä hyödyttää tietää tuota", vastasi nuori mies. "Kenties on paras, etten tiedä mitään!"

"Kuten haluatte, minä en tyrkytä kenellekään tiedonantojani. Kukin saa tehdä miten haluaa. Jos pidätte parempana jättää kärsimänne vääryydet kostamatta, niin se ei koske minua."

Nämä sanat lausuttiin niin pilkallisella äänellä, että don Torribio tahtomattaankin säpsähti.

"Tarjoatteko todellakin kostoa minulle?" kysyi hän vihan tukahduttamalla äänellä.

"Saatte itse päättää siitä, jos tahdotte seurata minua."

"Paholainen, tai kuka oletkin", huudahti nuori mies, "ratsasta edellä, jos niin välttämättä pitää tapahtua, minä seuraan sinua, vaikka mentäisiin itse hornaan."

"Amen!" sanoi tuntematon nauraen kolkon ivallisesti.

Molemmat ratsastajat katosivat pimeään ja heidän hevostensa hurja nelistys häipyi nopeasti syvään hiljaisuuteen.

V.

VÄIJYTYS.

Don Fernando ja hänen ystävänsä olivat, kuten mainittu, lähteneet haciendasta vähän ennen don Torribiota. Nuoret miehet olivat kiireimmiten menneet ranchoon, jossa he asuivat. Illanvietto oli päättynyt kello yhdeksän ja kello yksitoista he olivat kotona.

Doña Manuela odotti heitä. Muutamin sanoin ilmoittivat he hänelle, mitä illan kuluessa oli tapahtunut, jonka jälkeen he kiireesti menivät levolle, sillä heidän täytyi lähteä auringonnousun aikaan, jos tahtoivat saapua presidio de San Lucariin hyvissä ajoin, tuon pitkän matkan väsyttämättä doña Manuelaa, jonka piti seurata mukana.

Sopimuksen mukaan istuivatkin he jo hevosen selässä vähän ennen kello neljää aamulla.

Meksikossa, jossa keskipäivällä on niin kuuma, matkustetaan tavallisesti vain yöllä, toisin sanoen kello neljästä kello yhteentoista aamulla ja kello kuudesta illalla puoliyöhön.

Kello löi juuri yhdeksän, kun tuo pieni joukko ratsasti presidioon.

Don Fernando lähetti ystävänsä ja tämän äidin siihen taloon, joka hänellä oli San Lucarissa ja jonka hän oli antanut heidän käytettäväkseen. Itse hän läksi kuvernöörin asuntoon, jonne tärkeät asiat häntä kutsuivat.

Tuo kunnon eversti otti mitä parhaiten vastaan nuoren miehen, joka monesti oli tehnyt hänelle sangen tärkeitä palveluksia, ja osoitti hänelle ylenmäärin kohteliaisuutta kaikin tavoin.

Mutta vaikka eversti koettikin näyttää ystävälliseltä, huomasi don Fernando hänen kulmakarvojensa rypistelystä, jota hän tuskin ei yrittänytkään peittää, että don José Kalbris'ille oli sattunut ikävyyksiä, joita hän kohteliaisuudesta koetti turhaan salata nuorelta vieraaltaan.

Don José Kalbris oli urhoollinen ja rehellinen sotilas, suora ja vilpitön kuten miekkansa; hänelle oli Meksikon hallitus uskonut presidion maaherran paikan palkkioksi hänen ansiokkaista, vapaussodan aikana tekemistään palveluksista.

Jo yli viisitoista vuotta oli eversti asunut presidiossa, jossa hän kohtalaisen ankaruutensa, järkähtämättömän oikeudentuntonsa ja milloinkaan pettämättömän rohkeutensa avulla oli onnistunut lakkaamatta säilyttämään näennäisesti rauhallisen olotilan, huolimatta noista riitaisista vaqueroista, oikeista hirtehisistä, joista hänen oli ollut pakko joka vuosi hirtättää kolme neljä pahinta, herättääkseen terveellistä pelkoa muissa, ja vaikka intiaanit tekivät ainaisia rosvoretkiään melkein linnoituksen muurien edustalle, yrittäen anastaa karjaa ja kaapata vankeja, etenkin naisia, joita he mielellään haluavat.

Don José Kalbris oli vain kohtalaisen älykäs, mutta hyvin kokenut mies, jota kaikki rehelliset ihmiset kannattivat ja johon luotettiin. Ja kun hänen oli onnistunut aina säilyttää alueellaan rauha varsin vähäisin ja yksinkertaisin apuneuvoin, joita hänellä tässä kaukaisessa kolkassa oli käytettävänään, vain luottamalla omiin voimiinsa ja keinoihinsa, osoitti se melkoista luonteenlujuutta tuossa vanhassa kouluuttamattomassa sotilaassa, josta voi sanoa, että hän oli ollut oman onnensa seppä.

Ulkonäöltään oli kuvernööri suuri, roteva mies, punerva ja näppyläinen naamaltaan, täysin itseensä tyytyväinen, mies, joka kernaasti kuunneli omaa puhettaan ja punnitsi joka sanansa erittäin huolellisesti.

Don Fernando, joka perinpohjin tunsi kuvernöörin luonteen ja kunnioitti häntä suuresti, kummasteli hänessä huomaamaansa levottomuutta, joka häiritsi hänen tavallista säyseyttään. Arvellen tämän mahdollisesti johtuvan joistakin rahahuolista, päätti hän udella häneltä soveliaasti, miten hänen olisi meneteltävä auttaakseen everstiä, jos olisi tarvis.

"Oh, kas vain!" sanoi eversti, "mikä tuuli tuo teidät nyt niin aikaisin presidioon, don Fernando?"

"Aivan yksinkertaisesti haluni tavata teidät, hyvä eversti", vastasi tämä, puristaen kuvernöörin ojentamaa kättä.

"Varsin ystävällisesti teiltä; sitten syötte kai suurusta luonani ilman muuta, mitä?"

"Aijoin juuri tarjoutua itse."

"Erinomaista!" sanoi eversti. Ja hän soitti kelloa.

Päivystäjä ilmestyi heti.

"Tämä caballero kunnioittaa minua syömällä suurusta kanssani", jatkoi don José.

Päivystäjä kumarsi ja poistui, kuten hyvin opetettu sotilas ainakin.

"Kesken kaiken, don Fernando, minulla on iso paperipaketti, joka on osoitettu teille."

"Jumalan kiitos! Pelkäsin, että se oli myöhästynyt. Nuo paperit, joita kärsimättömästi olen odottanut, ovat minulle aivan välttämättömät erään asian vuoksi."

"No, sittenhän on kaikki erinomaisesti", sanoi don José, ojentaen paketin don Fernandolle, joka sen pisti takkinsa povitaskuun.

"Teidän ylhäisyytenne pöytä on katettu", ilmoitti äskeinen päivystäjä avaten jälleen oven.

Molemmat miehet menivät jälleen ruokasaliin, jossa kolmas henkilö odotti heitä.

Tuo kolmas oli majuri Barnum, vanha, pitkä, kuiva, laiha ja turhantarkka englantilainen, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut Meksikon hallituksen palveluksessa, urhoollinen sotilas, jos kukaan, sydämestään mieltynyt toiseen isänmaahansa ja kuvernöörin lähin mies presidio de San Lucarin päällystössä.

Hän ja don José olivat pitkän aikaa olleet sotatovereita ja rakastivat toisiaan kuin veljet. He uudistivat tässä maailman kolkassa tarinan Kastorista ja Poluksesta, Damonista ja Pheidiaasta, sanalla sanoen kaikista muinaisajan rakkaista ystävistä.

Don Fernando Carril ja majuri Barnum tunsivat toisensa jonkun verran ja olivat ihastuneita jälleen tavatessaan, sillä englantilainen oli kelpo mies, jonka näennäisesti kylmän pinnan alla sykki lämmin ja uskollinen sydän.

Kun ensi tervehdykset oli vaihdettu, asettuivat ruokavieraat runsaasti ja hienosti katettuun pöytään ja alkoivat vahvasti nauttia sen antimia.

Kun ensi ruokahalu oli jonkun verran tyydytetty, kävi keskeytynyt keskustelu vähän vilkkaammaksi ja viimein jälkiruokaa syötäessä oikein ystävälliseksi.

"No, mutta don José, mikä teitä vaivaa?" kysyi äkkiä don Fernando, "olette mielestäni tänään varsin omituinen, jollaisena en ole teitä koskaan nähnyt."

"Se on totta", sanoi eversti, maistellen sherrylasistaan, "minä olen huolissani."

"Huolissanne, tekö? Kissa vie, saatatte minut levottomaksi. Ellen olisi nähnyt teidän syövän suurusta noin hyvällä ruokahalulla, niin luulisin teitä sairaaksi."

"Niin", sanoi vanha sotilas huoahtaen, "ruokahalu on kyllä hyvä."

"Mikä sitten voi teitä huolestuttaa?"

"Muuan aavistus", vastasi eversti vakavan näköisenä.

"Aivan niin, muuan aavistus", vahvisti majuuri. "Tiedän, että ensimmältä voi näyttää naurettavalta kuulla meidän kaltaistemme vanhojen sotilaiden panevan niin paljon huomiota tuollaisiin lapsellisuuksiin, jotka kaiken kaikkiaan eivät voi olla muuta kuin sairaan mielikuvituksen tuotteita. No niin, minun laitani on sama kuin everstinkin, olen levoton tietämättä miksi, odotan joka hetki saavani kuulla jonkun ikävän uutisen. Totta puhuen olen vakuutettu siitä, että kauhea vaara uhkaa meitä. Minä näen sen, minä tunnen sen, kuitenkaan tietämättä mistä se tulee."

"Niin", sanoi eversti, "kaikki mitä majuuri sanoo, on aivan totta. En milloinkaan koko sotilasaikanani ole ollut niin levoton ja alakuloinen kuin nyt. Niinä kahdeksana päivänä, jotka olen ollut tässä kiihoittuneessa mielentilassa, olen ihmetellyt, ettei vielä ole tapahtunut mitään, joka olisi vahvistanut epäluuloni. Uskokaa minua, don Fernando, Jumala varoittaa ihmisiä vaaran tullen."

"Myönnän täysin todeksi sen, mitä sanotte. Tunnen teidät siksi hyvin, etten edes ajattelekaan epäillä tiedonantojanne, mutta siinä ei ole kylliksi. Te ja majuuri Barnum ette ole niitä miehiä, jotka pelästyvät omaa varjoaan ja pelkäävät vain pelon vuoksi. Te olette jo aikoja sitten kestäneet koetuksen. Eikö mikään ole vahvistanut aavistuksianne?"

"Ei vielä", sanoi eversti, "mutta minä varron joka hetki onnettomuuden sanomaa."

"Mitä tyhjää, don José", sanoi don Fernando vakavana kilistäen lasiaan everstin kanssa, "teitä vaivaa tuo majuurin kotimaassa niin tavallinen tauti, jota luullakseni sanotaan 'siniseksi paholaiseksi.' Se on jonkunlainen Englannin usvien synnyttämä pernatauti. Antakaa iskeä suonta ja juokaa vahvasti, niin olette parin päivän päästä valmis ensimmäisenä nauramaan koko tuolle mielikuvituksen aiheuttamalle kepposelle, eikö niin, majuuri?"

"Toivoisin niin käyvän", vastasi upseeri ravistaen päätään.

"Pyh!" sanoi don Fernando, "elämähän on joka tapauksessa niin lyhyt, mitä hyödyttää siis hankkia itselleen aivoaaveita sitä synkentämään? Ja muuten, minkä takia teidän pitäisi olla levoton?"

"Niin, mistäpä minä tiedän, ystäväni? Rajallahan ei milloinkaan voi olla varma mistään."

"Mitä turhia! Intiaanithan ovat muuttuneet hurskaiksi kuin lampaat."

Samassa avasi päivystäjä oven ja kumarsi everstille.

"Mitä haluat?" kysyi eversti häneltä.

"Armollinen eversti", vastasi päivystäjä, "muuan vaquero, joka on saapunut tänne täyttä laukkaa, pyytää päästä puheillenne. Hän sanoo tuovansa tärkeitä tietoja."

Tämä ilmoitus vaikutti lyijynraskaasti pöydässä istujiin ja jäähdytti heidän keinotekoisen iloisuutensa.

"Laske hänet sisään", sanoi eversti. Ja luoden don Fernandoon sanomattoman surullisen katseen hän lisäsi: "Kohtalo itse antaa teille vastauksen."

"Saadaanhan nähdä", vastasi don Fernando hymyillen väkinäisesti.

Askelten ääni kuului viereisestä huoneesta ja vaquero ilmestyi.

Se oli Pablito.

Tämä mies oli todellakin tällä hetkellä ikävien uutisten tuojan näköinen. Hän näytti kuin suoraan taistelusta tulleelta, kuin verilöylystä päässeeltä. Hänen vaatteensa olivat repaleina ja verenselkä lian tahraamat. Hänen kalmankalpeilla kasvoillaan oli alakuloisuuden leima, joka oli harvinaista sellaiselle miehelle, ja hän voi vain vaivoin pysyä pystyssä, niin väsynyt näytti hän olevan sen ratsastuksen johdosta, jonka hänen oli täytynyt suorittaa ehtiäkseen presidioon. Kannuksista jäi joka askeleella verinen jälki lattiaan ja hän nojasi tussariinsa.

Pöydässä olijat katselivat häntä hetkisen säälin ja pelon ilme kasvoillaan.

"Kas tuossa", sanoi don Fernando ojentaen hänelle suuren lasin viiniä, "juokaa, se tekee teille hyvää."

"Ei", sanoi Pablito työntäen viinilasin luotaan, "minä en halua viiniä, vaan verta."

Nämä sanat lausuttiin sellaisella vihaa ja epätoivoa osoittavalla äänellä, että nuo kolme miestä kalpenivat ja kauhistuivat tahtomattaankin.

"Mitä on sitten tekeillä?" kysyi eversti levottomana.

Vaquero pyyhki kädenselällä kylmän hien peittämää otsaansa, ja tiukalla sekä katkonaisella äänellä, jonka pureva sävy saattoi hänen kuulijansa pelästymään, hän sanoi vain:

"Intiaanit tulevat."

"Te olette nähnyt heidät!" sanoi majuuri.

"Olen", vastasi vaquero kumeasti, "minä olen nähnyt heidät."

"Milloin sitten? Tänäänkö?"

"Vieläpä tänä aamuna, señor eversti."

"Kaukanako täältä?" jatkoi eversti levottomana.

"Tuskin kaksikymmentä penikulmaa; he ovat menneet el Norten yli."

"Jo! Kuinka paljon heitä on? Tiedättekö sen?"

"Laskekaa hiekkajyväset aavikolla, niin saatte tietää heidän lukumääränsä."

"Oh!" sanoi eversti, "se on mahdotonta. Intiaanit eivät voi sillä tavoin parissa päivässä kokoontua niin runsaslukuisina. Pelästys on erehdyttänyt teidät."

"Pelästys!" sanoi Pablito nauraen ylenkatseellisesti, "pelästys voi olla hyvä teille kaupunkilaisille -- erämaassa ei meillä ole aikaa oppia tuntemaan sitä."

"Mutta mitenkä he sitten tulevat?"

"Kuten myrsky, polttaen ja ryöstäen kaikki tieltään."

"Voiko heillä olla aikomuksena hyökätä presidion kimppuun?"

"He muodostavat laajan puoliympyrän, jonka molemmat äärimmäiset päät lähestyvät yhä tätä paikkaa kohti."

"Ovatko he kaukana vielä täältä?"

"Ovat, sillä he noudattavat määrättyä järjestelmää, asettuen vahvasti niihin paikkoihin, joita voidaan puolustaa, ja heitä ei näytä ohjaavan yksinomaan ryöstönhalu, vaan näyttävät he noudattavan jonkun kokeneen päällikön määräyksiä, jonka vaikutus on huomattavissa heidän toimissaan."

"Tämä on vakavaa", sanoi eversti.

Majuuri kohautti olkapäitään.

"Miksi ette ole aikaisemmin varoittanut meitä?" sanoi hän.

"Tänä aamuna auringon noustessa ympäröi kolmattasataa noita hornanhenkiä, aivan kuin maasta nousten, toverini ja minut. Me puolustauduimme kuin jalopeurat. Yksi meistä on kuollut ja kaksi haavoittunut, mutta meidän onnistui päästä pakoon ja tässä minä nyt olen."

"Ratsastakaa takaisin vartiopaikkaanne niin pian kuin suinkin. Saatte levänneen hevosen."

"Ratsastan takaisin heti, eversti."

Vaquero teki kunniaa ja läksi. Viiden minuutin kuluttua kuului hänen hevosensa nelistys tien kivityksellä.

"No niin!" sanoi eversti, katsahtaen toisiin, "mitä minä sanoin, eivätkö aavistukseni olleet oikeat?"

Don Fernando nousi.

"Mihinkä te aijotte?" kysyi eversti.

"Palaan del Cormillon haciendaan."

"Hetikö, syömättä suurusta loppuun?"

"Heti paikalla. Minua vaivaa kuolettava levottomuus. Intiaanit ovat voineet hyökätä haciendan kimppuun, ja Jumala ties mitä on voinut tapahtua."

"El Cormillo on linnoitettu ja varustettu yllätyksen varalta. Kuitenkin luulen, että doña Hermosa olisi paremmassa turvassa täällä. Koettakaa siis, jos vielä on aikaa, saada don Pedro palaamaan. Ei kukaan voi aavistaa, mitenkä tämä laaja hyökkäys päättyy, eikä nyt voida olla kyllin varovaisia. Olisin iloinen saadessani tietää don Pedron tyttärineen olevan turvassa joukossamme."

"Kiitän teitä, herra eversti, neuvonne on erinomainen. Teen kaiken voitavani saadakseni don Pedron noudattamaan sitä. Hyvästi siksi, rohkenen olla sitä mieltä, että voimakas mielenosoitus teidän taholtanne vapauttaa meidät hurjista vihollisistamme, jotka eivät koskaan ryhdy muuhun kuin yllätyksiin ja jotka, heti kun huomaavat, että heidän suunnitelmansa on huomattu, katoavat yhtä nopeasti kuin tulevatkin."

"Kuulkoon Jumala toivomuksenne! Mutta minä en usko sen toteutuvan."

"Näkemiin siis, caballerot, ja onnea toimillenne", sanoi don Fernando puristaen sydämellisesti vanhojen sotilaiden kättä. Sitten hän läksi.

Pihalla vartoi don Estevan Diaz häntä. Heti hänet nähtyään riensi don Estevan hänen luokseen.

"No niin", sanoi majordomo, "tunnette kai uutisen, don Fernando? Intiaanit tulevat lukuisampina kuin kärpäset."

"Niin, olen juuri saanut kuulla sen."

"No niin, mitä aijotte tehdä?"

"Palata heti haciendaan."

"Hm! Se ei ole oikein viisasta", sanoi Estevan kohauttaen olkapäitään. "Te ette tiedä mitenkä nopeasti nuo hornanhenget leviävät kaikkialle. On luultavaa, että tapaamme heidät matkallamme."