Tiikerikissa: Seikkailuja kaukaisessa Lännessä
Part 3
"Täydellisesti, armollinen herra", vastasi Carlocho järkähtämättömän kylmäverisesti kaikkien liikutettujen toveriensa puolesta. "Se tehtävä, jonka suvaitsette uskoa meille, on erittäin kunniakas. Teidän ei tarvitse epäillä, ettemme suorittaisi sitä täysin mielenne mukaisesti."
"No sitten olemme täysin yhtä mieltä, señorit. Luotan tiedonantojenne tarkkuuteen, sillä ymmärrättehän, kuinka naurettavaan asemaan joutuisin väärän tiedonannon johdosta don Fernandon lukuisiin ystäviin nähden, jotka olisin vaarassa tekemään levottomiksi aiheettomasti."
"Luottakaa meihin, armollinen herra, me perustamme tiedonantomme varmoihin todisteihin."
"Hyvä, huomaan, että ymmärrämme toisemme. On siis tarpeetonta viipyä tässä asiassa enempää."
"Aivan tarpeetonta, teidän armonne, me käsitämme helposti."
"Niin, mutta ettette unhottaisi", huomautti don Torribio hymyillen, "niin tehnette minulle mieliksi jakamalla keskenänne nämä kymmenen unssia, ei minkään kaupan käsirahoina, sillä sellaista ei ole välillämme tapahtunut, vaan tunnukseksi hetkisen sitten minulle tekemästänne palveluksesta, ja painaakseni keskustelumme mieleenne."
Vaquerot ojensivat kätensä odottamatta toista pyyntöä ja pistivät iloissaan nuo auliisti annetut kultarahat taskuunsa.
"Nyt vielä sananen, caballerot -- missä olemme suunnilleen?"
"Mustassa Metsässä, armollinen herra", vastasi Pablito, "korkeintaan neljä penikulmaa del Cormillon haciendasta, jossa don Pedro de Luna perheineen tällä hetkellä oleskelee."
Don Torribio teki ihmettelyä ilmaisevan eleen.
"Kuinka? Onko don Pedro lähtenyt las Norias de San Pedrosta?"
"On, armollinen herra", vastasi Pablito, "eilispäivänä."
"Sepä ihmeellistä! Cormillo on erämaan äärellä, keskellä apachimaata. Tämä on käsittämätöntä!"
"Väitetään doña Hermosan toivoneen tätä muuttoa, josta ei juuri kukaan vielä tiedä."
"Mikä omituinen päähänpisto niiden vaarojen jälkeen, joissa hän on ollut vain muutamia päiviä sitten, sillä tavoin mennä uhmaamaan punanahkoja aina heidän omalle alueelleen asti!"
"Hacienda on lujasti ja täydelleen varustettu kaikkien yllätysten varalta."
"Se on kyllä totta, mutta tämä äkillinen olinpaikan vaihto tuntuu minusta käsittämättömältä. Olisin teille kiitollinen, jos auringon noustessa näyttäisitte minulle tien Cormilloon, minun täytyy heti puhutella don Pedroa."
"Olemme käytettävänänne, armollinen herra, milloin vain haluatte lähteä", vastasi Carlocho.
Yö oli jo pitkälle kulunut ja don Torribion täytyi saada äskeisessä taistelussa väsähtäneet voimansa takaisin. Hän kääriytyi sen vuoksi zarapeehensa, ojensi jalkansa tulta kohti ja nukkui pian, huolimatta mieltään painavasta levottomuudesta.
Vaquerot seurasivat pian hänen esimerkkiään, vedettyään ensin arpaa keskenään, kuka vartioitsi yleistä turvallisuutta.
Arpa lankesi Carlocholle. Muut sulkivat silmänsä, ja erämaan entinen rauha, joka hetkeksi oli häiriytynyt, palasi jälleen.
Yö kului minkään häiritsemättä yövieraiden nauttimaa lepoa.
Auringon noustessa olivat vaquerot taas pystyssä. Kun he olivat syöttäneet ja juottaneet omansa sekä don Torribion hevosen, satuloivat he ne ja herättivät nuoren miehen, ilmoittaen lähtöhetken olevan käsillä.
Don Torribio nousi heti, ja lyhyen yhteisen aamurukouksen jälkeen nousivat kaikki viisi miestä hevostensa selkään ja läksivät metsän aukeamasta, joka oli ollut tulemaisillaan niin turmiolliseksi eräälle heistä.
Del Cormillon haciendaa voidaan pitää de San Lucarin presidion ulkovarustuksena. Se on epäilemättä sekä rikkain että samalla vahvin asema koko intiaanialueen rajalla.
Se kohosi eräällä kolmen penikulman laajuisella niemellä, metsän ja laidunmaiden peittämänä, missä lukematon määrä karjaa käy vapaana laitumella. Emme pysähdy kuvailemaan paikkaa, jossa vain muutamia kertomuksemme kohtauksia tapahtuu. Rajoitumme vain mainitsemaan, että keskellä varsinaista haciendaa kohosi pieni, mutta hyvin sisustettu, iloinen ja hymyilevä rakennus, paksujen ja vallinsarvilla varustettujen ympärysmuurien täysin suojaamana, sillä Cormillo oli linnoitus. Pienen rakennuksen harja näkyi kaukaa, puoleksi puiden oksien peittämänä, jotka ympäröivät sitä vihreän lehtikehyksen tavoin. Sen ikkunoista oli toiselta puolen näköala erämaahan päin, toiselta puolen Rio del Norten yli, joka hopeavyön tavoin oikullisesti luikerteli tasangon poikki ja katosi näköpiirin sinervään etäisyyteen.
Don Torribion seuraamana tunkeutuivat vaquerot metsään.
Heidän matkansa kesti kolme tuntia ja he saapuivat Rio Bravo del Norten rannalle -- vastapäätä del Cormillon haciendaa, joka häämöitti epäselvästi virran liejusta muodostuneessa kosteikossa, jossa kasvoi seljapuu-, nopoli-, mezquiti-, perupuu-, oranssi- ja sitruunapuuviidakkoja sekä kukkivia jasmiineja, joiden oksilla kirjavapukuinen lintuasujamisto viserteli täyttä kurkkua vaihtelevin äänin.
Don Torribio pysähtyi ja virkkoi oppailleen, jotka myöskin olivat seisahtuneet:
"Tässä täytyy meidän erota. Kiitän teitä seurasta, nyt en enää tarvitse teitä. Menkää toimiinne, señorit. Te tiedätte sopimuksemme, minä luotan täsmällisyyteenne, hyvästi!"
"Hyvästi, caballero", vastasivat miehet kumartuen kursastelevasti hevostensa kaulalle, "olkaa huoletta meihin nähden."
Sitten he kääntyivät, ratsastivat virtaan, ikäänkuin aikoen mennä sen yli, ja katosivat pian erään kummun taakse.
Don Torribio oli yksin.
Don Torribion ja don Pedro de Lunan perheet, kumpikin peräisin Espanjasta ja vanhojen siteiden toisiinsa yhdistämät, olivat aina eläneet erittäin ystävällisissä väleissä.
Nuori mies ja nuori tyttö oli melkein kasvatettu yhdessä.
Kun hänen kaunis serkkunsa siis tuli sanomaan hänelle jäähyväisensä, ilmoittaen lähtevänsä Europaan, jossa hän viipyisi muutamia vuosia täydentääkseen kasvatuksensa ja saadakseen hienon maailman mukaisen sivistyksen, oli doña Hermosa, joka silloin oli kahdentoista vuotias, surrut kovin.
Aina lapsuudestaan asti olivat he niin sanoaksemme vaistomaisesti rakastaneet toisiaan niin suloisen sydämellisesti, kuin nuoret ihmiset, jotka vain ajattelevat onneaan.
Don Torribio oli lähtenyt säilyttäen rakkautensa, epäilemättä, että doña Hermosakin säilyttäisi omansa sydämessään.
Matkusteltuaan sivistyneen maailman kuuluisimmissa kaupungeissa oli nuori mies heti palattuaan Vera Cruziin rientänyt järjestämään asiansa ja mennyt San Lucariin, odottaen kärsimättömästi taas tapaavansa rakastettunsa, jota hän ei ollut nähnyt kolmeen vuoteen, Hermositansa, tuon kauniin lapsen, joka epäilemättä nyt oli kehittynyt kauniiksi, täysikasvuiseksi nuoreksi tytöksi.
Don Pedron ja äänen tyttärensä hämmästys ja ilo oli kuvaamaton. Hermosa etenkin oli onnellinen, sillä on myönnettävä, että hän ajatteli don Torribiota joka päivä ja näki hänet lapsuusmuistoissaan, mutta samalla hän tunsi sydämessään sekä tyydytystä että kipua.
"Kas niin, lapsukaiseni", oli isä hymyillen virkkanut, "suudelkaa nyt toisianne, minä annan luvan."
Doña Hermosa oli punehtuen ojentanut otsansa, jota don Torribio kunnioittavasti oli koskettanut huulillaan.
"Mikä suudelma se on!" oli don Pedro huudahtanut. "Kas niin, ei mitään teeskentelyä, suudelkaa toisianne kunnollisesti, lempo soikoon! Älä keimaile noin, Hermosa, vaikka oletkin kaunis tyttö ja hän kaunis poika! Ja sinä Torribio, joka poksahdat tänne kuin pommi, ilmoittamatta edes tulostasi, luuletko etten tiedä, vai, kenen takia olet kulkenut satoja penikulmia täyttä laukkaa? Oletko ehkä minun tähteni Vera Cruzista tullut San Lucariin? Te rakastatte toisianne, suudelkaa siis toisianne kiltisti, kuten rakastavan parin ja kihlautuneiden tulee, ja jos olette kilttejä saatte pian mennä naimisiin."
Näiden ystävällisten sanojen ja tämän iloisen mielen liikuttamina olivat nuoret heittäytyneet kunnon ukon syliin kätkeäkseen siten uhkuvat tunteensa.
Tämän vastaanoton perusteella pidettiin don Torribiota julkisesti doña Hermosan sulhasena ja tällaisena katsottiin hänellä olevan oikeus mielistellä häntä. Nuori tyttö luuli vilpittömästi rakastavansa serkkuaan. Heidän pitkällinen yhdessä olonsa, heidän lapsuudenaikainen ystävyytensä, joka vielä oli kiihtynyt usean vuoden kestäneestä erosta, kaikki puolsi hänen sydämessään sitä avioliittoa, jonka isä oli hänelle valmistanut.
Hän odotti verrattain kärsivällisesti päivää, joka oli määrätty hänen hääpäiväkseen, ja toivoi tavallaan iloisena katkeamattomien siteiden solmimista.
Vaikka sellainen väite herättäneekin syytöksen harhaoppisuudesta monen lukijamme taholta, niin väitämme kuitenkin, että nuoren tytön ensi rakkaus harvoin on oikea. Vasta toinen rakkaus johtuu sydämestä, kun taas ensimmäisen paikka on vain päässä. Tämä on helposti käsitettävissä. Nuori tyttö, alkaessaan tuntea sydämensä ensi liikkeet, mieltyy luonnollisesti siihen, joka asemansa ja suhteittensa johdosta on jo aikoja sitten voittanut hänen luottamuksensa ja harrastuksensa. Tämä rakkaus ei siis ole muuta kuin ystävyyttä, tottumuksen lujittamaa ja sen salaisen vaikutuksen kiihoittamaa, jonka aiheuttavat kuusitoistavuotiaan päässä pyörivät sekavat ja epämääräiset kuvittelut ja etupäässä vertailun puute sekä tieto edeltäpäin päätetystä avioliitosta, joka juuri tästä syystä näyttää mahdottomalta välttää.
Sellainen oli doña Hermosan suhde serkkuunsa, hänen sitä vähintäkään aavistamatta. Erinäiset ikä- ja sopivaisuussyyt olivat aina tähän asti siirtäneet avioliiton solmimista, jota ainakin don Pedro piti hyvin tärkeänä, joko sitten tulevan vävynsä tavattoman omaisuuden takia tai että hän oli vakuutettu tekevänsä tyttärensä onnelliseksi.
Asia meni sitten tasaista menoaan nuorten välillä, minkään erikoisen häiritsemättä heidän keskensä vallitsevaa onnellista suhdetta aina siihen saakka, kuin doña Hermosa aavikolla joutui niiden tapausten pyörteeseen, joista on aikaisemmin kerrottu. [Kertomuksessa "Kivisydän."] Mutta jo ensi käynnillään, palattuaan de las Noriasin haciendaan, huomasi don Torribio rakastavan tarkkanäköisyydellä, ettei doña Hermosa ottanut häntä vastaan puhuen ja käyttäytyen yhtä vapaasti kuin hänen tapansa oli.
Nuori tyttö näytti ikävystyneeltä ja uneksivalta, vastasi tuskin hänen kysymyksiinsä eikä näyttänyt ensinkään käsittävän hänen epäsuoria viittauksiaan heidän lähestyvästä liitostaan.
Don Torribio piti aluksi tätä äkillistä muutosta jonkun tuollaisen hermokohtauksen aiheuttamana, joita nuorille tytöille heidän tietämättään sattuu. Hän luuli häntä sairaaksi ja vetäytyi syrjään, epäilemättä että joku toinen oli hänen kihlattunsa sydämessä valloittanut sen sijan, jonka hän luuli yksin omistavansa.
Muuten, ketä hän olisikaan epäillyt, jos hän yleensä olisi niin tehnyt? Don Pedro vietti erittäin yksinäistä elämää ja hänen luonaan kävi vain hyvin harvoin muutamia vanhoja ystäviä, enimmäkseen naimisissa olevia tai jo aikoja sitten naimaijän sivuuttaneita.
Ei ollut luultavaa, että doña Hermosa niinä kahtena vuonna, jotka hän oli viettänyt aavikolla punaihoisten keskellä, olisi tavannut miehen, jonka ulkomuoto ja käytöstapa olisi voinut vaikuttaa hänen sydämeensä.
Kuitenkin oli don Torribio pian pakotettu vasten tahtoaankin tunnustamaan, että se, mitä hän aluksi oli pitänyt nuoren tytön oikkuna, olikin harkittu päätös. Sanalla sanoen, että vaikka doña Hermosa edelleenkin oli hänen lapsuudenystävänsä, niin oli kuitenkin rakkaus, jos sellaista koskaan oli ollut hänen sydämessään, ehdottomasti sieltä paennut.
Päästyään tästä varmuuteen alkoi nuori mies käydä levottomaksi todenteolla. Hänen rakkautensa serkkuunsa oli hyvä ja vilpitön. Hän oli antanut sen vallata liian suuren osan elämästään, jotta hän olisi voinut luopua siitä. Hän näki epätoivoissaan kaikkien suunnitelmiensa vastaisesta onnestaan raukeavan tyhjiin ja kuolema sydämessään hän päätti pyytää tytöltä viimeistä, nyttemmin välttämätöntä selitystä, jonka kautta hän saisi tietää, mitä hänellä oli pelättävissä ja toivottavissa.
Juuri tarkoittaen saavansa tämän selityksen doña Hermosalta hän, sen sijaan, että olisi palannut San Lucariin, jossa hän asui, oli pyytänyt vaqueroja näyttämään itselleen tien del Cormillon haciendaan. Mutta heti kun toverit olivat jättäneet hänet ja hän oli yksin haciendan edustalla, oli hänen rohkeutensa lannistumaisillaan. Aavistaen aikomansa askeleen seuraukset, epäili hän mennä haciendaan, sillä, kuten rakastavat yleensä, piti don Torribio parempana, huolimatta nuoren tytön välinpitämättömyyden hänelle tuottamasta tuskasta, edelleenkin tuudittua petollisiin kuvitteluihin kuin saada varmuus, jonka täytyi musertaa häneltä toivon ikuisesti.
Taistelu oli pitkällinen. Monta kertaa aikoi hän kääntyä takaisin. Lopulta voitti järki kuitenkin intohimon, hän huomasi miten sietämätön hänen ja doña Hermosan asema oli. Tulkoon mitä tahansa, niin hän päätti selvittää sen, ja hermostuneesti iskien kannukset hevosen kylkiin, joka hirnahti kivusta, syöksyi hän täyttä laukkaa haciendaa kohti, peläten hyvällä syyllä, että jos hän viivyttelisi kauemmin, niin ei hänellä olisi voimaa panna toimeen aikomustansa.
Saavuttuaan Cormilloon sai hän kuulla, että don Pedro oli tyttärineen auringon noustessa lähtenyt metsästämään eikä heidän odotettu palaavan kotiin ennenkuin iltakellon soidessa.
"Sitä parempi", mumisi don Torribio hampaittensa välistä, huo'aten tyytyväisenä sen lykkäyksen johdosta, jonka sallimus niin jalomielisesti soi hänelle. Ja pysähtymättä nauttimaan hänelle tarjottuja virvokkeita palasi hän täyttä neliä San Lucarin presidiota kohti, onnitellen itseään tuon hänen syyttään aiheutuneen tervetulleen lykkäyksen johdosta, saadakseen selityksen, jota hän sekä pelkäsi että toivoi.
IV.
ILLANVIETTO.
Viemme nyt lukijamme del Cormillon haciendaan kaksi päivää ennenmainittujen tapausten jälkeen.
Noin kello kahden tienoissa illalla istui kaksi henkilöä braseron eli tuliastian ääressä haciendan salissa, sillä yöt olivat vielä kylmät.
Tässä ranskalaiseen tapaan komeasti kalustetussa salissa olisi vieras luullut siirtyneensä Faubourg Saint-Germain'iin. Yhtä loisteliaat seinäverhot, yhtä aistikkaasti valitut huonekalut. Ei mitään puuttunut, ei edes Erardin flyygeliä, jolla oli Pariisissa esitettyjä oopperapartituureja, vieläpä Alexandren tehtaan oiva urkuharmoonikin oli saanut siellä paikkansa. Ja ikäänkuin osoitukseksi maineen ja neron lennosta huojui pyöreä sohvapöytä ranskalaisten romaanien ja runoteosten painosta.
Kaikki muistutti Ranskaa ja Pariisia, ainoastaan hopeainen tuliastia, jossa öljymarjojen sisuksia paloi, johdatti mieleen espanjalaisen Amerikan. Kynttiläkruunut ruusunvärisine kynttilöineen valaisivat tätä komeata olinpaikkaa.
Don Pedro ja hänen tyttärensä istuivat tuliastian ääressä.
Doña Hermosalla oli erittäin yksinkertainen puku, joka teki hänen entistään kauniimmaksi. Hän poltti hienoa maissisavuketta, keskustellessaan tuttavallisesti isänsä kanssa.
"Niin!" sanoi hän, "presidioon on saapunut maailman kauneimpia lintuja."
"Entä sitten, lapsi kulta?"
"Minun mielestäni ei rakas isäkultani ole varsin kohtelias tänä iltana", sanoi Hermosa lellitellyn lapsen tapaan viehättävän jurosti.
"Kuinka niin, señorita?" vastasi don Pedro hymyillen.
"Mitä, oikeinko todella?" huudahti Hermosa, hypähtäen ilosta ja taputtaen käsiään, "sinä olet aikonut..."
"Ostaa sinulle lintuja. Huomenna saat nähdä lintulasi olevan täynnä papukaijoja, bengaleja, kardinaleja, kolibreja ja mitä kaikkia, sanalla sanoen, viidettäsataa kappaletta, sinä kiittämätön tyttö."
"Oi, kuinka sinä olet kiltti, isä, ja kuinka minä pidän sinusta!" huudahti nuori tyttö, kietoen kätensä don Pedron kaulaan ja suudellen häntä useita kertoja.
"Kas niin, kas niin, pikku hupakko! Sinä aivan tukehdutat minut hyväilyilläsi."
"Niin, mitäpä muutakaan tekisin osoittaakseni kiitollisuuttani niin suuresta kohteliaisuudesta?"
"Lapsi parka", sanoi don Pedro jonkun verran surullisesti, "minulla on nyt enää vain sinut, josta pidän."
"Jota jumaloit, tarkoitat kaiketi, sinä minun erinomainen isäni! Sillä sinä todellakin jumaloit minua. Myöskin minä rakastan sinua kaikin Jumalan minulle antamin voimineni."
"Ja kuitenkaan", sanoi don Pedro lempeästi nuhtelevalla äänellä, "et arvele, paha lapsi, tekemästä minua levottomaksi."
"Minäkö?" sanoi doña Hermosa vapisten sielussaan.
"Niin, sinä juuri", sanoi don Pedro, uhaten tytärtään lempeästi sormellaan, "sinä salaat minulta jotakin."
"Isä kulta!" mutisi tytär tukahtuneella äänellä.
"Kas niin, tyttäreni, isän silmät voivat lukea kuudentoista vuotiaan tytön sisimmätkin ajatukset. Jo joitakuita päiviä on sinussa ollut jotakin tavatonta, ajatuksesi ovat ankarassa toiminnassa."
"Se on totta, isä kulta", sanoi tytär päättävästi.
"Ja kenestä sinä sitten uneksit, tyttöseni", jatkoi don Pedro, peittäen levottomuutensa hymyilyyn.
"Don Torribio Quirogasta, isä kulta."
"Vai niin", sanoi isä, "senkö vuoksi, että rakastat häntä?"
Doña Hermosa suoristihe ja tullen vakavan näköiseksi hän vastasi, pannen käden sydämelleen:
"Minäkö? En, olen pettänyt itseäni aina tähän hetkeen asti, isäni, minä en rakasta don Torribio Quirogaa. Ja kuitenkin ajattelen häntä -- miksi, sitä en voi sanoa. Hänen Europasta palattuaan on hänessä tapahtunut muutos, jota en voi käsittää. Minusta tuntuu kuin hän ei enää olisi sama henkilö, jonka kanssa minut on kasvatettu. Hänen katseensa saattaa minut hämilleni ja lumoaa minut, hänen äänensä tuottaa minulle sanomatonta tuskaa. Myönnän kyllä, että tuo mies on kaunis sekä ylevä ja hieno tavoiltaan, hän on kaiken kaikkiaan jalosukuinen aatelismies, ja kuitenkin hänen olennossaan on jotakin, en tiedä mitä, joka jäätää minua ja aiheuttaa minussa voittamattoman vastenmielisyyden tunteen."
"Romantillinen pää!" sanoi don Pedro hymyillen.
"Naura minulle, tee minusta pilaa, mutta", sanoi doña Hermosa vapisevalla äänellä, "tunnustanko sinulle kaikki, isä kulta?"
"Puhu vain luottavasti, rakas lapseni."
"No niin, minä aavistan, että tuo mies, jota olen luullut rakastavani, tuottaa minulle onnettomuutta."
"Lapsi!" vastasi don Pedro suudellen tyttärensä otsaa, "mitäpä hän saattaa sinulle tehdä?"
"Sitä en tiedä, isä, mutta minä pelkään."
"Tahdotko, että rikon välimme hänen kanssaan enkä ota enää vastaan häntä?"
"Varo tekemästä niin. Se varmaankin vain jouduttaisi minua uhkaavaa vaaraa."
"No no, sinä olet hemmoteltu lapsi. Olet menettänyt malttisi ja kuvittelet näkemällä aaveita keskellä päivää. Kaikki tuo pelko ja nuo kuvitellut aavistukset johtuvat vain rakkaudestasi serkkuusi. Ainoa keino mielesi rauhoittamiseksi on, että saat mennä naimisiin hänen kanssaan mahdollisimman pian, ja ole vain rauhassa, lapsi kulta, sen asian minä aijonkin kohta järjestää."
Doña Hermosa pudisti surullisena päätään usean kerran, luoden silmänsä maahan, mutta ei vastannut mitään. Hän huomasi, että hänen isänsä oli käsittänyt aivan väärin hänen tarkoituksensa ja että kaikki yritykset ohjata hänet hänen ajatuspiiriinsä olisivat hyödyttömiä.
Samassa ilmoitti muuan palvelija don Torribio Quirogan saapuneen, ja tämä astui saliin.
Nuori mies oli puettu viimeisen pariisilaismuodin mukaan, ja kynttiläkruunun valo valaisi hänen kauniita kasvojaan.
Isä ja tytär hätkähtivät, edellinen luultavasti ilosta ja jälkimäinen varmaan hämmästyksestä.
Tervehdittyään miellyttävästi kumartamalla doña Hermosaa astui hän tämän luokse ja ojensi hänelle komean kukkavihon ulkomaisia kukkia. Neito kiitti häntä hymyillen väkinäisesti, otti kukkavihon vastaan ja heitti sen eräälle sohvapöydälle, miltei siihen katsomatta.
Sitten ilmoitettiin saapuneeksi perätysten kuvernööri don José Kalbris koko esikuntineen, sekä pari kolme muuta perhettä, kaikkiaan noin parikymmentä henkilöä ja viimeksi myös don Estevan Diaz ja don Fernando Carril.
Olisi ollut mahdoton tuntea tuota palvelijan ilmoittamaa nuorta kavaljeeria, joka saapui haciendan majordomon seurassa, samaksi metsänkävijäksi, tuoksi pelätyksi mehiläismetsästäjäksi, joka muutamia päiviä sitten oli tehnyt don Pedrolle ja hänen tyttärelleen niin äärettömän palveluksen. Hänen moitteeton ryhtinsä, hänen erinomainen käytöksensä, sanalla sanoen kaikki hänessä poisti pienimmänkin epäluulon tai oikeammin teki kaiken vertailun mahdottomaksi.
Olemme aikaisemmin maininneet, että don Fernando Carril, vaikka hänen elintapansa olikin verhottu läpinäkymättömään hämärään, ulkonäöltään oli tunnettu kaikkialla maakunnan seurapiireissä ja meksikolaisten tapojen huolettomuuden vuoksi tervetullut joka taloon. Hänen läsnäolonsa del Cormillon haciendassa ei siis oikeastaan herättänyt mitään huomiota. Kuitenkin aiheutti hänen esiintymisensä jännitettyä uteliaisuutta vieraissa, sillä pitkään aikaan ei don Fernandoa ollut näkynyt missään illanvietoissa.
Samoin kuin don Torribiokin astui don Fernandokin saliin saavuttuaan doña Hermosan luo, kumarsi syvään hänelle ja ojensi kunnioittavasti hänelle kukan, jota hän piti kädessään.
"Señorita", sanoi hän äänellä, jota hän turhaan koetti estää värähtelemästä, "suvaitkaa ottaa vastaan tämä vaatimaton sushil-kukka. Se kasvaa vain erämaassa", lisäsi hän vähän korostaen.
Nuori tyttö hätkähti kuullessaan tuon äänen, jonka hän luuli tuntevansa. Syvä puna levisi hänen kasvoillensa, ja luoden silmänsä maahan hän tarttui vapisevin käsin kukkaan ja kiinnitti sen vyötäröönsä, vastaten epäselvällä äänellä:
"Kaikki mikä tulee erämaasta, on tästälähin minulle kallisarvoista."
Seurue oli vähitellen tullut eloisaksi, keskustelu oli käynnissä. Tuo pieni tapahtuma ei senvuoksi herättänyt kenenkään huomiota, lukuunottamatta yhtä ainoata henkilöä, joka sellaisella mielijohteella, minkä rakkaus ja mustasukkaisuus synnyttää, oli aavistanut don Fernandon olevan kilpailijansa, joskaan ei julkisesti tunnustetun, niin ainakin salaisesti sallitun.
Tämä henkilö oli don Torribio Quiroga. Kumartuen don Estevanin puoleen, joka sattumoisin oli hänen vieressään, kuiskasi hän tälle matalalla äänellä, mutta kuitenkin niin selvästi, että kaikki sen kuulivat:
"Mikä kulta-avain onkaan tuolla miehellä, jota ei kukaan tunne, jotta hän tuolla tavoin voi tunkeutua kaikkiin kunnioitettuihin perheisiin, joihin häntä ei ole haluttu eikä kutsuttu?"
"Kysykää sitä häneltä itseltään, señor", vastasi don Estevan kuivasti, "hän antaa teille varmaankin tyydyttävän selityksen käytöksestään."
"Seuraan heti neuvoanne, señor", vastasi don Torribio ylpeästi.
"Se on tarpeetonta, caballero, olen täydelleen käsittänyt mitä sanoitte", huomautti nyt säyseällä äänellä ja kohteliaasti kumartaen don Fernando, jonka huulilla tällöin väreili pilkallinen hymy.
Kaikki keskustelu taukosi äkkiä. Syvä hiljaisuus vallitsi läsnäolijain kesken, joiden katseet olivat uteliaina kiintyneet nuoriin miehiin.
Doña Hermosa loi kalpeana ja vavisten rukoilevan katseen isäänsä.
Don Pedro astui päättävästi keskelle salia, ja asettuen molempien nuorten miesten väliin hän sanoi:
"Mitä tämä merkitsee, caballerot? Don Torribio, onko tämä sitä soveliaisuustunnetta, jota olette oppinut matkoillanne Europassa? Aijotteko saattaa salonkini persoonallisen vihanne temmellyspaikaksi? Millä oikeudella te paheksutte don Fernandon täällä oloa? Te ette vielä ole vävyni, mikäli tiedän, ja minulla on luullakseni oikeus ottaa vastaan kenen haluan talossani."
"Vaikkapa roistoja ja maantierosvoja, serkkuseni, jos haluatte", vastasi don Torribio kumartaen pilkallisesti.
Don Fernando liikahti aivankuin hyökätäkseen tuon miehen kimppuun, joka loukkasi häntä tällä tavoin, mutta hän hillitsi itsensä.
"Don Torribio, selittäkää tarkemmin", sanoi hän rauhallisella äänellä, "älkääkä puhuko arvoituksia."
"Kenenkä syy, caballero, että puhun arvoituksellisesti? Eikö salaperäisyys johdu juuri teistä itsestänne?"
"Riittää, caballerot!" huudahti don Pedro. "Sanakin vielä tästä asiasta olisi kuolettava loukkaus minua kohtaan."
Molemmat nuoret miehet kumarsivat kunnioittavasti hacienderolle ja erkanivat, kuitenkin vaihdettuaan ensin kauheasisältöisen silmäyksen.
"No niin, eversti", jatkoi don Pedro kääntyen kuvernööriin, haihduttaakseen tämän valitettavan välikohtauksen vaikutuksen, "mitä uutta pääkaupungista? Onko Meksiko edelleen rauhallinen?"