Part 2

Mutta pilvien peittämä kuu ei valaissut ensinkään. Alkoi tuulla kovasti. Puiden oksat natisivat toisiansa vasten ja kaukana erämaan sydämessä sekaantuivat villipetojen kumeat karjunnat villikissojen ulvontaan.

Don Torribion katse koetti turhaan tunkeutua pimeän lävitse.

Hän meni hevosen luo, joka makasi pitkänään maassa ja huokui raskaasti. Liikutettuna surkutellen uskollista toveriaan seikkailumatkoillaan, hän kumartui hevosen puoleen, veti pistoolit huotrastaan ja pisti ne vyöhönsä, jonka jälkeen hän otti satulaan kiinnitetyn, rommia sisältävän kenttäpullon ja alkoi pestä huohottavan eläinraukan silmiä, sieraimia ja suuta, josta käsittelystä eläin virkistyi. Näin kului puoli tuntia. Hevonen, vähän virkistyttyään, nousi seisomaan ja suvulleen ominaisella vaistolla etsi lähellä olevan lähteen, josta sammutti janonsa.

"Kaikki ei ole vielä menetetty", mumisi don Torribio; "kenties minun piankin onnistuu päästä täältä pois."

Mutta samassa kuului läheltä kumea karjunta, johon heti vastattiin neljältä eri taholta. Hevonen nosti korvansa pystyyn ja don Torribio tunsi pelon väristyksen suonissaan.

"Kirottua", hän huudahti, "olen jaguarien juomapaikalla. Mitä on tehtävä?"

Hän oli lähteen mutaisilla rennoilla huomannut jälkiä, jotka tekivät kaikki epäilyt mahdottomiksi. Samassa hän huomasi korkeintaan kymmenen askeleen päässä silmäparin loistavan tulikekäleen tavoin pimeässä ja katsovan häneen omituisen kiinteästi.

Don Torribio oli varsin rohkea mies, lukemattomia kertoja oli hän toveriensa nähden suorittanut uskomattoman rohkeita tekoja, mutta yksinään pimeässä petoeläinten keskellä hän tahtomattaankin tunsi hurjaa pelkoa, ja hän hengitti raskaasti yhteenpuristettujen hampaittensa lomasta. Kylmä hiki valui hänen ruumiistaan ja hän oli vähällä kaatua.

Mutta tätä voimattomuutta kesti vain hetkisen. Uskomattomalla tahdonponnistuksella hän saavutti mielenmalttinsa ja ponnistaen koko tarmonsa hän valmistautui epätoivoiseen taisteluun, jossa hän varmaan uskoi joutuvansa tappiolle, mutta jota hän, ihmisessä koskaan kokonaan sammumattomalla itsensä säilyttämisvaistolla ja toivolla, tahtoi pitkittää viime hetkeen saakka.

Samassa hirnui hevonen pelästyksissään, teki tavattoman pitkän loikkauksen ja juoksi tiehensä.

"Sitä parempi", mumisi don Torribio, "kenties eläinparan onnistuu tavattoman nopeutensa avulla pelastua."

Kamala ulvonta ja karjunta kuului joka taholta hevosen paetessa ja tavattoman suuria varjoja hyppäsi don Torribion ohi.

"Haa!" sanoi hän katkerasti hymyillen, "pitääkö minun seisoa tässä ja antaa nielaista itseni yrittämättä päästä pakoon. Herran nimessä! Sehän olisi anteeksi antamaton tyhmyys. Oh, minä en ole vielä kuollut. Eteenpäin!"

Äkkinäinen tuulenpuuska puhdisti taivaan, ja muutaman minuutin ajan loi kuu kalpeata, surumielistä valoaan sille paikalle, jossa don Torriobio oli.

Muutamien askelten päässä hänestä virtasi Rio del Norte jyrkkien rantojensa välissä. Kaukana levisi neitseellinen metsä tiheinä ryhminä. Sekava joukko kallionlohkareita, kasaantuneina toistensa päälle ikäänkuin piloillaan, ja vuorenkolot, joista kohosi yhteenpunoutuneiden liaanien peittämiä puuryhmiä, muodostaen mitä eriskummallisimpia paraakeleja, ulottuivat monenlaisina haaroina aina jokeen asti. Santaiseen ja tuohon, amerikalaisia metsiä paksuina kerroksina peittävistä kasvijätteistä muodostuneeseen maahan vajosi jalka joka askeleella.

Don Torribio huomasi nyt missä hän oli. Hän oli kuudettakymmentä penikulmaa kaikista ihmisasunnoista, tavattoman suuren metsän laidassa, ainoa koko apachialueella, johon ei rohkeinkaan tienraivaaja vielä ollut rohjennut tunkeutua, niin kolkolta näytti sen synkkä syvyys.

Kuinka hän hurjasti ratsastaessaan oli tullut tähän pelättyyn paikkaan, sitä ei don Torribio tällä hetkellä yrittänytkään tuumia. Ääretön vaara, joka vaati kaikki hänen älynsä, uhkasi häntä niin välittömästi, ettei hänellä ollut aikaa ajatella muuta kuin koettaa torjua sitä.

Muutamien askelten päässä hänestä pulppusi, kuten jo on sanottu, kirkas lähde, jonka reunoilla olevat lukuisat petoeläinten jäljet selvästi osoittivat, että tätä paikkaa käyttivät pedot juomapaikkanaan, lähtiessään auringon laskiessa pesistään etsimään ruokaa ja virvokkeita.

Ja varmuuden vuoksi näki hän vielä kaksi mahtavaa jaguaria, koiraan ja naaraan, jotka samassa pysähtyivät rannalle ja levottomin katsein vartioivat poikasiaan.

"Hm!" mumisi don Torribio, "ikäviä naapureita." Ja koneellisesti siirtyi hänen katseensa vastakkaiselle taholle.

Mahtava pantteri, lojuen kalliolla, kuten kissa vaanimassa, iski häneen silmänsä, jotka loistivat kuin kiiltokivet.

Amerikalaisen tavan mukaan ei don Torribio milloinkaan lähtenyt ulos olematta hyvin aseistettuna. Hänellä oli mukanaan erinomainen ja varsin tarkkakäyntinen tussari. Kohtalon sallimuksesta ei se hevosen kaatuessa ollut särkynyt. Hän oli asettanut sen kallion viereen.

Hän ojensi kätensä ja tarttui tussariin.

"Hyvä!" hän sanoi hymyillen, "taistelu tulee ainakin vakavaksi."

Hän nosti pyssyn poskelleen, mutta samassa kun hänen piti ampua sai valittava naukuna hänet kohottamaan päätänsä, jolloin tusina pajeroja ja tiikerikissoja, kyyristyneinä puiden oksille ja katsellen häntä ylhäältä päin, kiinnittivät hänen huomiotansa, samalla kuin joukko punaisia susia lönkytti paikalle ja asettui muutaman askeleen päähän hänestä.

Kaikilla ympärillä olevilla kallioilla istui joukko korppikotkia ja muita petolintuja, silmät puoliummessa odottamassa milloin heidän aikansa tulisi päästä saaliin jaolle.

Pitkällä loikkauksella hypähti don Torribio eräälle kallionkielekkeelle ja siitä hänen onnistui parissa kolmessa minuutissa tavattomilla ponnistuksilla käsin ja jaloin kiivetä eräänlaiselle, noin parinkymmenen jalan korkuiselle pengermälle, jolla hän ainakin muutaman hetken saattoi toivoa olevansa verrattain turvassa.

Toinen toisensa jälkeen tänne hienon vaistonsa houkuttelemien metsän eläinten kauhea konsertti paisui joka hetki yhä voimakkaammaksi ja saavutti vihdoin sellaisen laajuuden, että se kuului riehuvan myrskynkin yli, joka ulvoi vimmatusti vuorenrotkoissa ja metsänaukeamissa.

Kuu katosi pilvien taakse ja don Torribio oli taas entisessä pimeydessään. Mutta vaikka hän ei nähnytkään ympärillään olevia petoeläimiä, niin aavisti hän, tai melkein tunsi niiden läsnäolon. Hän näki niiden silmien loistavan pimeässä ja niiden ulvonta, joka lähestyi joka hetki, näytti ennustavan, että hänen viimeinen toivonsa pian sammuisi.

Asettaen jalkansa lujasti maata vasten ja ojentuen vähän eteenpäin, voidakseen; tähdätä tarkkaan, hän tarttui revolveriin ja ampui tiikerikissoja kohti kuusi laukausta, joita melkein heti seurasi kuusi julmaa ulvahdusta ja kuuden haavoittuneen tai kuolleen eläimen oksalta oksalle putoamisesta johtuvaa jysähdystä. Kuvaamaton oli se kauhea meteli, joka syntyi tästä odottamattomasta hyökkäyksestä. Punaiset sudet syöksyivät ulvoen uhrien kimppuun, alkaen repiä niitä terävillä hampaillaan ja taistellen saaliista petolintujen kanssa, jotka vaativat osansa siitä.

Syntyi omituinen rätinä puiden oksissa, esine, jota oli mahdoton erottaa, lensi ilman läpi ja putosi karjahtaen penkereelle.

Käyttäen kivääriä nuijanaan iski don Torribio voimakkaasti päähän eläintä, joka ulvoen vieri alas kalliolta.

Nyt kuuli nuori mies kauhistuksekseen muutamia askeleita alempana taistelun, jota jaguarit ja tiikerikissat kävivät hänen kallionkielekkeeltä pudottamaansa pantteria vastaan. Kauhean vaaran huumaamana ampui don Torribio, miettimättä teostaan johtuvia turmiollisia seurauksia, pari pistoolin laukausta hurjien vihollistensa joukkoon, jotka hänen alapuolellaan raivokkaasti taistelivat keskenään.

Mutta nyt tapahtui jotakin merkillistä. Kaikki nuo keskenään vihamieliset eläimet näyttivät huomaavan, että heidän sen sijaan, että taistelivat toisiaan vastaan, päinvastoin pitäisi yhtyä ihmistä, heidän yhteistä vihollistaan vastaan. Ne lopettivat siis äkkiä kauhean keskinäisen taistelunsa ja jättivät ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta kaatuneiden veriset ja puoleksi revityt ruumiit, ja kääntyivät sen jälkeen raivoissaan sitä kalliota kohti, jonka päältä don Torribio näytti ärsyttävän heitä. Ne alkoivat ahdistaa häntä yht'aikaa kauhean raivokkaasti, hyppien ulkoneville kallionkielekkeille, joilla ne yrittivät saada jalansijaa, ja koettaen kiivetä kalliota pitkin joka puolelta.

Asema kävi joka hetki yhä arveluttavammaksi nuorelle miehelle. Useita tiikerikissoja oli jo hypännyt ylös pengermälle. Sitä mukaa kuin don Torribio työnsi ne takaisin, tuli toisia niiden sijaan. Hänen vihollistensa luku kasvoi joka hetki. Hän tunsi voimiensa ja tarmonsa heikontuvan vähitellen.

Tämä yksinäisen ihmisen taistelu villipetojen joukkoa vastaan oli samalla kertaa suuremmoista ja julmaa. Aivankuin kauhean painajaisen ahdistamana taisteli don Torribio turhaan yhä uudelleen paikalle tulevia hyökkääjäjoukkoja vastaan. Hän tunsi tiikerikissojen ja punaisten susien lämpimän ja tympeän hengityksen aivan lähellään. Jaguarien karjunta ja pantterien ivallinen naukuna kuului hänen korvissaan peloittavalta konsertilta, joka huumasi ja pyörrytti häntä. Hän näki näkymättömien vihollistensa tuhansien silmien loistavan pimeässä, ja toisinaan huitoivat korppikotkien raskaat siivet hänen kylmän hien peittämiä kasvojaan.

Hän oli kadottanut kaiken selvän käsityksen itsestään; hän ei ajatellut enää. Hänen elämänsä oli, niin sanoaksemme, muuttunut ruumiilliseksi. Hänen liikkeensä ja tekonsa olivat koneellisia. Hänen käsivartensa kohosi ja laskeutui lyödäkseen säännöllisesti kuin heiluri.

Useita kynsiä oli jo tunkeutunut syvälle hänen lihaansa. Pajerot, jotka olivat hyökänneet hänen kimppuunsa, olivat iskeneet hänen kurkkuunsa, ja hänen oli täytynyt taistella niiden kanssa rinta vasten rintaa, saadakseen ne hellittämään otteensa. Veri vuoti jo paristakymmenestä haavasta, jotka eivät tosin sellaisenaan olleet vaarallisia, mutta hetki oli lähellä, jolloin hänen tarmonsa, mikä enää ylläpiti hänen voimiaan, pettäisi ja hän syöksyisi alas kalliolta petojen revittäväksi, jotka yhä kiivaammin hyökkäsivät hänen kimppuunsa.

Tänä juhlallisena hetkenä, jolloin kaikki hänessä murtui samalla kertaa, tunkeutui hänen rinnastaan epätoivoinen tuskanhuuto, jonka moniääninen kaiku kaukana toisti hirveän voimakkaasti. Se oli viimeinen ja äärimmäinen vastalause ihmisen puolelta, joka tunnustaa tulleensa voitetuksi ja joka ennen kaatumistaan vaistomaisesti pyytää lähimmäiseltään apua. Omituista, hän kuulee vastahuudon! Don Torribio, kummastuksissaan ja rohkenematta uskoa ihmeen tapahtuneen tässä erämaassa, johon ei kukaan muu kuin hän ollut voinut tunkeutua, luuli kuulleensa väärin. Kooten kuitenkin vielä jäljellä olevat voimansa ja tuntien sydämensä pohjassa sammuneen toivon heräävän uudelleen, huusi hän toistamiseen vielä kovemmin ja julmemmin kuin ensi kerralla.

Kun metsän kaiku oli toistanut tämän kirkaisun lukemattomia kertoja, kuului hänen tarkkaavaisiin korviinsa yksi ainoa sana, tuulen tuomana kuin huokaus:

"Hei!"

Don Torribio ojentautui. Tämän sanan sähköittämänä hän näytti saavuttavan voimansa ja saavan uutta eloa, ja hän lisäsi kaksinverroin iskujaan ja pistojaan noita lukemattomia vihollisia vastaan.

Äkkiä kuului etäältä useiden hevosten nelistystä, useat pyssynlaukaukset leimahtivat pimeässä, valaisten hetkisen, ja ihmisiä tai paremmin henkiä syöksyi äkkiarvaamatta petojen tiheimpään joukkoon, pannen niiden keskuudessa toimeen hirveän verilöylyn.

Samassa kaatui don Torribio pengermälle kahden tiikerikissan ahdistamana taistellen niitä vastaan.

Muutamassa minuutissa äsken saapuneet ajoivat pedot pakosalle ja sytyttivät useita tulia, pitääkseen ne loitolla jäljellä olevan osan yötä.

Pari näistä miehistä, kädessään palavat okotepuiset soihdut, alkoivat etsiä sitä, jonka hätähuudot olivat kutsuneet heidät apuun.

Pian he löysivätkin hänet makaamasta tiedottomana maassa, kymmenen tai kahdentoista kuolleen tiikerikissan keskellä ja pitäen jäykistyneissä käsissään kuristettua pajeroa.

"No, Carlocho", sanoi muuan ääni, "oletko löytänyt hänet?"

"Olen", vastasi tämä, "mutta hän näyttää kuolleelta."

"Lempo vieköön! Se olisi vahinko", huomautti Pablito, "sillä se on vankka mies -- missä hän on?"

"Tuolla ylhäällä, vastapäisellä kallionkielekkeellä."

"Voitko Veradon avulla saada hänet alas?"

"Mikään ei ole helpompaa; hän makaa liikkumatta kuin puupölkky."

"Kiiruhda sitten, Jumalan tähden!" sanoi Pablito. "Jokainen minuutti on hänelle kenties vuosi hänen pakenevasta elämästään."

Carlocho ja Verado kohottivat don Torribion päästä ja jaloista ja kantoivat hänet niin varovasti kuin suinkin siitä tilapäisestä linnoituksesta, jota hän oli niin innokkaasti puolustanut, alas tulien ääreen, tehden sen el Zapoten oksista valmistamilla paareilla. Nuo neljä vaqueroa olivat omituisen sattuman kautta joutuneet tälle paikalle.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Pablito nähdessään nuoren miehen surkean tilan. "Mies parka, kylläpä ne ovat pidelleet häntä pahoin! Tulimme hänen avukseen ihan viime tingassa."

"Luuletko, että hän toipuu?" kysyi Carlocho uteliaasti.

"Elleivät jalommat elimet ole vahingoittuneet, on aina toivoa", lausui Pablito viisaana, "tarkastakaamme häntä."

Hän kumartui don Torribion puoleen, paljasti tikarinsa ja asetti sen terän hänen huulilleen.

"Ei hengähdystäkään!" sanoi Pablito puistellen päätään.

"Ovatko hänen haavansa vakavat?" kysyi Verado.

"Eivät, luullakseni. Hän on menehtynyt väsymyksestä ja mielenliikutuksesta."

"Mutta silloinhan hän voi toipua?" sanoi Carlocho.

"Ehkä ja ehk'ei. Kaikki riippuu siitä, miten kovan kolahduksen hänen hermostonsa on saanut."

"Katsokaahan!" huudahti Verado iloisesti, "hänhän hengittää, Herran nimessä! Vieläpä hän yrittää aukaista silmiään."

"Silloin hän on pelastettu", huomautti Pablito. "Hän virkistyy pian taas."

"Tuolla miehellä on rautainen ruumiinrakenne. Neljänneksen kuluttua hän jo voi, jos haluaa, taas istuutua satulaan. Mutta meidän täytyy sitoa hänen haavansa."

Vaquerot, samoin kuin kaikki partioretkeläiset, jotka elävät kaukana uudisasutuksilla, ovat pakotetut pitämään huolta itsestään ja hankkimaan niinmuodoin jonkunverran käytännöllistä lääkitsemistaitoa, voidakseen koota ja käyttää niitä yksinkertaisia lääkkeitä, joita intiaanitkin käyttävät.

Carlochon ja Veradon avulla Pablito pesi don Torribion haavat vedellä ja rommilla, kostutti ohimoita ja puhalsi tupakin savua sieramiin.

Kun tätä omituista käsittelyä oli kestänyt hetkisen, huokasi nuori mies tuskin huomattavasti, liikutti hiljaa huuliaan ja aukaisi viimein silmänsä, kuitenkaan näkemättä mitään.

"Hän on pelastettu", sanoi Pablito. "Nyt saamme antaa luonnon vaikuttaa, se on paras lääkäri mitä tunnen."

Don Torribio kohottautui kyynärpäänsä varaan ja siveli kädellään otsaansa, ikäänkuin koettaakseen palauttaa muistinsa ja ajatuksensa.

"Keitä te olette?" sanoi hän heikolla äänellä.

"Ystäviä, señor, älkää ollenkaan pelätkö."

"Minä olen aivan menehtynyt, jäseneni ovat aivankuin rikki revityt."

"Ei se merkitse mitään, señor. Lukuunottamatta voimien menestystä voitte te yhtä hyvin kuin mekin."

Don Torribio nousi ja katseli tarkkaavasti häntä ympäröiviä miehiä, sanoen:

"Mutta minä en siis erehdykään? En ensinkään odottanut tapaavani teitä täällä. Millä ihmeellä olette tulleet oikeaan aikaan pelastamaan minua, te, jotka olin sopinut tapaavani niin kaukana siitä paikasta, missä nyt olemme?"

"Sen ihmeen on tehnyt teidän hevosenne, señor", vastasi Verado.

"Millä tavoin sitten?" kysyi don Torribio, jonka ääni koveni joka hetki ja jonka jo oli onnistunut nousta jaloilleen.

"Varsin yksinkertaisesti. Me kuljimme tämän metsän laitaa pitkin mennäksemme määrätylle kohtauspaikalle, kun aivan äkkiä näimme hevosen juoksevan ohitsemme huimaavaa vauhtia, jäljessään joukko punaisia susia. Vapautimme sen näistä hurjista vihollisistaan, jonka tehtyämme aloimme etsiskellä ratsastajaa, koska emme pitäneet todennäköisenä, että täysin satuloitu hevonen kulki yksikseen tässä metsässä, johon ei kukaan uskalla tunkeutua."

"Kiitos!" vastasi don Torribio, "minä kyllä suoritan sen mitä olen jäänyt teille velkaa tästä."

"Pyh! Siitä ei maksa vaivaa puhua. Tässä on hevosenne, nyt voitte lähteä milloin haluatte."

Nuori mies ojensi kätensä.

"Vartokaa", hän sanoi, "emme voi löytää sopivampaa paikkaa kuin tämä keskusteluamme varten."

III.

DON TORRIBIO QUIROGA.

Don Torribion lausuttua näin syntyi jotenkin pitkä äänettömyys.

Silmät tähdättyinä nuoreen mieheen koettivat vaquerot hänen kasvojensa ilmeestä arvata hänen salaiset ajatuksensa.

Mutta don Torribion kylmistä ja järkähtämättömistä kasvoista ei voinut saada mitään selitystä.

Vihdoin, silmäistyään epäluuloisesti ympärilleen, enemmän totutusta tavasta kuin peläten jonkun kuuntelevan, kääräisi nuori mies savukkeen, sytyttäen sen varsin huolettomasti, ja alkoi rauhallisella äänellä:

"Rakas Verado, mieleni on niin paha sen johdosta, että olet häirinnyt näitä kunnioitettavia herroja heidän toimessaan ja että itsekin olet tullut häirityksi, lähteäksesi valitsemalleni kohtauspaikalle."

"Kuinka niin, armollinen herra?" kysyi Verado ihmetellen kovin tätä keskustelun alkua.

"Varsin yksinkertaisesti sen takia, että syytä, minkä vuoksi tahdoin puhua kanssasi, ei enää ole olemassa."

"Oh, joutavia", sanoivat rosvot silmät pystyssä, "onko se mahdollista?"

"Hitto vie, on kyllä!" vastasi don Torribio huolettomasti. "Tarkoin arvosteltuna on don Fernando Carril erinomainen mies, jolle en mielisurmikseni tahtoisi aiheuttaa vähintäkään pahaa."

"Lempo soikoon! Mokomakin erinomainen, nähdäkseni", huomautti Verado, "koska hän on käskenyt Carlochon tappaa minut sievällä tavalla."

"Señor don Fernando ei ole antanut minulle tuota määräystä, vaan tälle don Pablitolle, ystäväni", sanoi Carlocho kohteliaasti.

"Aivan oikein, minä erehdyin, suokaa anteeksi, señor."

Vaihdettuaan nämä kohteliaisuudet vaipuivat rosvot taas entiseen äänettömyyteensä.

"Kunnon mies pysyy sanassaan", huomautti Tonillo, "ja jos don Torribio on muuttanut mieltään, niin ei meillä ole mitään sanomista. Mutta mieleeni muistuu", lisäsi hän tukahduttaen huokauksensa, "että minun on annettava teille, armollinen herra, takaisin ne kaksisataa piasteria, jotka olette antanut minulle, jotta..."

"Olkaa hyvä ja pitäkää tuo mitätön summa, hyvä herra", keskeytti don Torribio, "se ei voi olla paremmassa tallessa kuin teidän käsissänne."

Vaquero, joka ilmeisen vastenmielisesti oli ottanut rahat taskustaan, pisti ne takaisin kunnioittavan nopeasti ja kätevästi.

"Yhdentekevä", sanoi hän, "minä en puolestani katso olevani vapaa teistä, armollinen herra; minä olen rehellinen mies, te voitte luottaa minuun."

"Meihin", lisäsivät toiset lämpimästi.

"Kiitän teitä tästä luottamuksesta, jota pidän suuriarvoisena, señorit", huomautti don Torribio, "mutta toistan vieläkin, että siitä ei, paha kyllä, ole minulle mitään hyötyä."

"Sepä ikävää!" sanoi Verado, "armollisen herran veroisia isäntiä ei löydetä joka päivä."

"Pyh!" sanoi don Torribio iloisesti, "koska nyt olette vapaita, niin eihän mikään estä teitä rupeamasta don Fernandon palvelukseen? Hän on hyvin jalomielinen, caballero aina sormenpäihin asti. Olen vakuutettu siitä, että hän maksaa hyvin."

"Niin, se hänen on kait pakko tehdäkin, teidän armonne", sanoi Pablito; "muuten voimme tunnustaa teille, että olemme jo tuumineetkin sitä, ja..."

"Jo ruvenneet hänen palvelukseensa -- tiesin sen", sanoi nuori mies huolettomasti.

"Ah!" huudahtivat rosvot ihmetellen. "Eikö teillä ole mitään sitä vastaan, armollinen herra?" kysyi Pablito.

"Kuinka niin? Olen päinvastoin ihastunut siitä. Sattuma on niin oikullinen, että te kenties siten saatte tilaisuuden hyödyttää minua enemmän!"

"Ahaa!" huudahtivat vorot, höristellen korviaan.

"Niin, hitto vie, kenties! Olette siis minulle uskollisia?"

"Aina viimeiseen veripisaraan asti!" vastasivat kaikki vaquerot liikuttavan yksimielisesti.

"Ettekä te halveksi rahaa?"

"Raha ei milloinkaan ole vahingoksi muille kuin niille, joilla ei mitään ole", vastasi Pablito hurskaasti.

"Etenkin kun se on rehellisesti ansaittua", vahvisti Tonillo, irvistäen kuin apina.

"Aivan oikein", huomautti don Torribio, "varsinkin kun on kysymyksessä satakunta unssia [noin 9,000 markkaa]."

Rosvot värisivät ilosta ja heidän tiikerikissansilmänsä säkenöivät. He katsahtivat toisiinsa häikäisevän lupaavasti, minkä don Torribio huomasi.

"Hitto vie!" sanoivat he suutansa maiskutellen.

"Teille siis sopii, vai?"

"Tuli ja leimaus! Sata unssia! Totta kai!" sanoi Pablito.

"Ehkä enemmänkin", huomautti don Torribio.

"Ohhoh! Mutta tehtävä on kenties vaikea", arveli Verado.

"Lempo soikoon! Nyt on huonot ajat, käsitättehän?"

"Kukapa ei sitä tietäisi, armollinen herra. Kurjuus on kauheaa."

"Kenties on kysymyksessä miesmurha?" huomautti Carlocho.

"Mahdollista kyllä", sanoi don Torribio suoraan.

"Sitä pahempi hänelle", mutisi Tonillo.

"Teillä ei siis ole mitään vastaan siinäkään tapauksessa?"

"Päinvastoin, me olemme innostuneet nyt asiaan entistä enemmän."

"Kuulkaa siis tarkkaavasti minua, caballerot", sanoi don Torribio ojentautuen.

Vorot lähestyivät häntä vaistomaisesti.

"Olen kunniani kautta sitoutunut", jatkoi don Torribio, "etten ryhdy mihinkään don Fernando Carrilia vastaan, sen paremmin välittömästi kuin välillisestikään."

"Kunnon miehen tulee pitää sanansa", huomautti Tonillo.

"Ja minä aijon tunnollisesti pitää lupaukseni don Fernandolle."

Kaikki vaquerot ilmaisivat hyväksymisensä.

"Mutta", jatkoi don Torribio, "te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että don Fernando on kokonaan salaperäisyyden verhoama ja hänen elämäänsä peittää läpinäkymätön huntu."

"Niin, paha kyllä", huokasi Tonillo surkeasti.

"Useimmiten ei tiedetä mitä hän puuhailee. Hän on kadoksissa kuukausimääriä, ilmestyäkseen taas äkkiä, kun häntä vähimmin odotetaan."

"Se on liiankin totta", sanoi Pablito, "tuon caballeron elintapa on omituinen."

"Kuinka monen vaaran alainen hänen täytyykään olla noilla seikkailumatkoillaan, joiden tarkoitusta ei kukaan ihminen tunne!" jatkoi don Torribio.

"Sen ajatteleminenkin tuntuu jo hirveältä", huomautti Carlocho vakavan näköisenä.

"Onnettomuus tapahtuu niin helposti erämaassa", vahvisti Verado.

"Pitemmittä puheitta huomaa sen kyllä siitä vaarasta, mihin te itse jouduitte tänä yönä, caballero", sanoi Tonillo hartaasti.

"Se on hirveää!" huudahti Pablito.

"Huomaatte siis, señorit", jatkoi don Torribio, "etten minä millään tavalla voi olla vastuussa niistä monista tapaturmista, joille don Fernando joka askeleella panee henkensä alttiiksi."

"Se on selvää!" huudahtivat miehet.

"Sattuma näyttää ilkeästi huvittelevan tehdäkseen tyhjiksi ja turmellakseen parhaitenkin laaditut suunnitelmat, ja huolimatta don Fernandon turvallisuutta koskevasta erikoisesta harrastuksestani, minun on mahdoton suojella häntä sattumalta."

"Sehän on päivän selvää, teidän armonne, eikä kukaan tietysti ole oikeutettu vähimmälläkään tavalla moittimaan teitä, jos don Fernando parka tapaturmaisesti kuolisi jollakin seikkailumatkallaan", sanoi Pablito hartaalla äänellä.

"Niin minäkin arvelen -- mutta koska en nyt enää ole don Fernandon vihamies, vaan päinvastoin hänen ystävänsä ja minulle niinmuodoin on erittäin mielenkiintoista saada tietää mitä hänelle tapahtuu, jotta voisin tarpeen tullen rientää hänen avukseen..."

"Tai kostaa hänen puolestaan, jos hän onnettomuudeksi saisi surmansa", keskeytti Carlocho.

"Niin", jatkoi don Torribio. "Minulle on siis tärkeätä saada tietää mitä voi tapahtua."

"Oi, pyhä ystävyys, sinä et ole vain tyhjä sana!" huudahti Tonillo, kohottaen silmänsä korkeutta kohti hartaan näköisenä.

"Te, caballerot, voitte parhaiten antaa minulle nuo tiedot. Mutta koska jokainen työ on palkittava, niin saatte jakaa keskenänne vähintään sata unssia, tai kaksisataa, riippuen siitä minkälaisia tietoja minulle tuotte. Ymmärrättehän?"