Part 14

"Ei ketään", vastasi don Fernando kuivasti; "kuulehan, mitä sanon: on yksinkertaisesti kysymys vain viedä minut sinne, mihin Tiikerikissa on paennut."

Paimen pudisti päätään tyytymättömän näköisenä, tämän ehdotuksen kuullessaan.

"Minä en voi tehdä sitä, armollinen herra", sanoi hän, "ikuisen autuuteni nimessä se on minulle mahdotonta."

"Vai niin, hyvä on!" sanoi don Fernando. "Mutta tosiaankin olen unohtanut mainita sinulle erään seikan."

"Minkä sitten, teidän armonne", sanoi paimen, jotenkin levottomana sen käänteen johdosta, minkä keskustelu alkoi saada.

"Aivan yksinkertaisesti sen, että ellet suostu ehdotukseeni, niin minä ammun heti paikalla luodin pääsi läpi."

El Zapote katsoi puhuttelijaansa hetkisen hyvin tarkkaavasti. Rosvoille ominaisella vaistolla hän huomasi, että nyt oli kaikki pila lopussa ja että keskustelu alkoi kääntyä traagilliseksi.

"Sallikaa minun kuitenkin selittää, teidän armonne", sanoi hän.

"Tee hyvin, muuta en pyydäkään; minulla ei ole ensinkään kiire", vastasi don Fernando kylmästi.

"Minä en kylläkään voi viedä teitä sinne, mihin Tiikerikissa on paennut, mutta minä voin osoittaa sen teille ja sanoa paikan nimen."

"No, sehän on jo jotakin. Asia edistyy. Olen varma siitä, että me lopultakin ymmärrämme toisemme. Olen pahoillani, että minun aina täytyy sinun kanssasi mennä epämiellyttäviin äärimmäisyyksiin."

"Kuitenkin olen puhunut totta, armollinen herra. Kuulkaahan, kuinka asian laita on: paettuaan presidiosta kokosi Tiikerikissa parikymmentä päättäväistä miestä -- niiden joukossa olin minäkin -- jotka nähdessään, että Meksikon liittovaltain alue tulisi joksikin aikaa liian kuumaksi heille, päättivät tunkeutua syvemmälle erämaahan, antaakseen myrskyn rauhoittua. Kaikki kävi hyvin jonkun aikaa, mutta noin kolme viikkoa sitten muutti Tiikerikissa äkkiä suuntaa ja sen sijaan, että olisi jatkanut suoraan eteenpäin apachialueen läpi, poikkesi hän sivulle ja vei meidät kohti mehiläis- ja kaskarillaseutua."

"Onko hän tehnyt niin todellakin!" huudahti don Fernando hypähtäen hämmästyksestä ja kauhusta.

"On, armollinen herra. Kuten voitte käsittää, en minä ensinkään halua panna henkeäni alttiiksi seuduissa, joissa maleksii verenhimoisia petoja ja ennen kaikkea käärmeitä, joiden purema tappaa. Huomattuani, että Tiikerikissa oli jyrkästi päättänyt paeta näihin kamaliin seutuihin, niin, minun täytyy todellakin myöntää, teidän armonne, minut valtasi pelko, ja vaarassa nääntyä nälkään erämaassa tai joutua intiaanien nyljettäväksi, jäin varsin koreasti jälkeen ja käytin ensiksi tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseni, hiipiäkseni pois Tiikerikissan seurasta."

Don Fernando loi rosvoon sellaisen silmäyksen, kuin olisi hän tahtonut katsoa hänen sydämensä syvyyteen, mutta paimen kesti sen silmää räpäyttämättä.

"Hyvä on", sanoi don Fernando, "sinä et ole valehdellut, tiedän sen. Kuinka pitkä aika on siitä kun erosit Tiikerikissasta?"

"Vain neljä päivää, teidän armonne. Kun en tunne tätä osaa erämaasta, niin harhailin ympäri umpimähkään, kun onneksi tapasin teidät."

"Hm! Mikä on nyt sen paikan nimi, johon Tiikerikissa aikoi teidät viedä?"

"El Voladero de las Animas", vastasi jätkä siekailematta.

Don Fernando kävi kalman kalpeaksi kuullessaan tämän nimen, jota hän kuitenkin melkein odotti, tietäessään miten julma, leppymätön luonteeltaan hänen kasvattajansa oli.

"Voi", huudahti hän, "se onneton on hukassa, tuo roisto on vienyt hänet itse käärmeitten pesään!"

Kauhun väristys puistatti läsnäolevia.

"Mikä kauhea paikka se sitten on?" kysyi don Pedro levottomana.

"Ah!" vastasi don Fernando, "el Voladero de las Animas on kamala paikka, jota rohkeimmatkin mehiläismetsästäjät ja uhkamielisimmätkin kaskarillakuorenkokoojat vain vavisten uskaltavat lähestyä. Se on korkea ja kauaksi näkyvä vuori keskellä soita, joissa vilisee hyvin myrkyllisiä käärmeitä, kuten silmälasi-, koralli- ja vyökäärmeitä, joiden pieninkin purema kymmenessä minuutissa tappaa vahvimmankin miehen. Noin kymmenen penikulman alalla tämän kauhean vuoren ympärillä elää miljoonittain matelijoita ja hyönteisiä, joilta on melkein mahdoton suojella itseään."

"Hyvä Jumala! Ja tähän hornaan on tuo peto vienyt tyttäreni!" huudahti don Pedro epätoivoissaan.

"Rauhoittukaa", jatkoi don Fernando, huomaten välttämättömäksi rohkaista vähän isäraukkaa, "Tiikerikissa tuntee siksi hyvin tuon onnettoman paikan, jotta hän olisi uskaltanut mennä sinne ryhtymättä tarvittaviin varokeinoihin. Ainoastaan suot ovat vaarallisia. Vuori itse on korkeutensa ja huipulla olevan puhtaan ilmansa vuoksi turvassa näiltä vahinkoeläimiltä, joista ei mikään matele sen huippuun. Jos tyttärenne on, kuten toivon, terveenä ja hyvissä voimin päässyt vuorelle, niin on hän turvassa."

"Mutta", huomautti don Pedro, "kuinka voimme päästä noiden mahdottomien etuvarustusten yli, kuinka voimme tunkeutua tyttäreni luokse antautumatta varmaan kuolemaan."

Epämääräinen hymyily väreili don Fernandon huulilla.

"Minä tunkeudun sinne, don Pedro", sanoi hän lujalla ja levollisella äänellä. "Ettekö enää muista, että minä olen Kivisydän, aavikon kuuluisin mehiläismetsästäjä? Tiikerikissa on ilmaissut salaisuutensa minulle siihen aikaan, jolloin hän ja minä emme ainoastaan olleet mehiläismetsästäjiä, vaan myös kokoilimme kaskarillakuorta. Rohkeutta siis, kaikki ei vielä ole hukassa."

Henkilö, jota kohtaa jokin äkkinäinen ja kauhea onnettomuus, rauhoittuu keskellä tuskaansa heti tavatessaan rohkean ystävän, joka antaa hänelle jonkun verran toivoa. Hänen masentunut rohkeutensa palaa, ja lohduttautuen hänelle lausutuista sanoista, saa hän uutta voimaa vastaisiin ponnistuksiin. Näin tapahtui don Pedrollekin. Don Fernandon lausumat sanat -- miehen, jonka hän jo kuukauden ajan oli nähnyt toiminnassa, jota hän oli oppinut rakastamaan ja johon hän rajattomasti luotti -- palauttivat kuin taikaiskusta hänen tarmonsa ja toivonsa, jonka hän jo oli menettänyt.

"Sano minulle nyt", virkkoi don Fernando jätkälle, "kuinka Tiikerikissa kohteli vankiaan. Sinä olet ollut siksi kauan hänen seurassaan, että voit antaa minulle varmat tiedot siitä."

"Mitä siihen asiaan tulee, armollinen herra, niin sanon teille rehellisesti, että hän osoitti señoritalle mitä suurinta huomaavaisuutta, piti hänestä hellää huolta ja hiljensi usein kulkua, pelätessään hänen väsyvän."

Kuulijat hengittivät taas vapaammin. Tämä sääliväisyys henkilön taholta, jolle ei mikään ollut pyhää, näytti merkitsevän parempia aikomuksia, kuin häneltä oikeastaan voitiin odottaa.

Don Fernando alkoi jälleen kuulustelunsa.

"Kuulitko Tiikerikissan milloinkaan puhuttelevan doña Hermosaa", sanoi hän.

"Vain kerran", vastasi jätkä. "Señorita raukka oli hyvin huolissaan. Hän ei rohjennut itkeä ääneensä, peläten loukkaavansa päällikköä, mutta hänen silmänsä olivat aina kyynelissä ja tukahdutetut nyyhkytykset kohosivat hänen rinnastaan. Eräänä päivänä, kun hän levähdettäessä oli istuutunut syrjään puun juurelle, ja katsellen kulkemaamme tietä vuodatti katkeria kyyneleitä, jotka muodostivat pitkän kostean vaon kummallekin poskelle, meni Tiikerikissa hänen luokseen, ja katseltuaan häntä hetkisen säälin ja vihan sekaisin tuntein, lausui hän suunnilleen näin:

"Lapsi, sinun on turha katsella taaksesi. Ne, joita sinä odotat, eivät tule. Ei kukaan voi riistää sinua minun käsistäni, ennenkuin katson tarpeelliseksi päästää sinut vapaaksi. Sinä yksin olet syynä siihen, että kaikki suunnitelmani ovat menneet myttyyn, ja ystävieni teloitukseen San Lucarin presidiossa. Minä tiedän sen. Olen ottanut sinut haltuuni kostaakseni, mutta jos sinua voi lohduttaa ja rohkaisee tieto siitä, että tämä kosto on lempeä, niin ilmoitan, että kuukauden kuluttua saat palata ystäviesi luo."

Nuori tyttö katsoi häneen epäilevästi.

Tiikerikissa huomasi sen ja lisäsi hyvin ilkeästi:

"Hartain toivoni on jonakin päivänä nähdä sinut naimisissa don Fernando Carrilin kanssa. Minulla ei milloinkaan ole ollut muuta tarkoitusta. Rohkaise siis mielesi ja kuivaa kyyneleesi, jotka vain pilaavat näkösi, tuottamatta sinulle vähintäkään hyötyä, sillä mitä nyt olen sanonut sinulle, tapahtuu määräämänäni päivänä ja hetkenä."

"Sitten poistui hän odottamatta señoritan vastausta. Minä makasin ruohostossa muutamia askeleita doña Hermosasta. Tiikerikissa ei luultavasti huomannut minua, tai jos huomasikin, niin luuli hän kenties minun nukkuvan. Muuten oli tämä, mikäli tiedän, ainoa kerta, kun päällikkö puhui vangille, vaikka hän edelleenkin kohteli häntä mitä parhaiten."

Jätkän lopetettua kertomuksensa syntyi jotenkin pitkä äänettömyys, aiheutuen tästä omituisesta paljastuksesta.

Don Fernando vaivasi turhaan aivojaan saadakseen selville syyn Tiikerikissan menettelyyn. Hän muisti sanat, mitkä päällikkö eräänä päivänä oli lausunut hänelle ja jotka olivat yhteydessä hänen äsken kuulemansa kanssa, sillä jo siihen aikaan näkyi tuo vanha sissi hautovan samaa suunnitelmaa. Mutta missä tarkoituksessa hän niin teki? Sitä juuri nuori mies mietti, voimatta vastata kysymykseen.

Tällävälin oli aurinko laskenut ja yö tullut yhtäkkiä, kuten tapahtuu kuumassa vyöhykkeessä, jossa ei ole mitään hämärää.

Oli tuollainen suloinen, hyvätuoksuinen ja sointuvaääninen amerikalainen yö. Tummansinisellä taivaalla välkkyi lukemattomia tähtiä. Täysikuu levitti huikaisevaa valoaan, niin että kuulakkaassa ilmassa saattoi erottaa esineet jo kaukaa. Iltatuuli oli alkanut puhaltaa, viilentäen päivän painostavaa kuumuutta, ja majan edustalle kokoontuneet retkeläiset hengittivät syvin siemauksin puiden latvoissa humisevaa virkistävää ilmaa ja nauttivat tästä ihanasta yöstä.

Kun don Pedro ja hänen majordomonsa olivat don Fernandon johdolla lähteneet etsimään doña Hermosaa, ei Manuela, tuo puhdassydäminen ja todella uskollinen nainen, ollut tahtonut jättää isäntäänsä eikä poikaansa. Hän oli kovasti vaatinut saadakseen ottaa osaa niihin vaaroihin, joihin nämä antautuivat, huomauttaen, että koska hän oli nuoren tytön hoitaja, niin hänen velvollisuutensa oli seurata heitä. Tuo vanha nainen oli pysynyt tässä vaatimuksessaan niin sitkeästi, ettei don Pedro, jota näin täydellinen itsekieltäymys kovasti liikutti, ollut voinut vastustaa hänen pyyntöään, ja hän oli saanut seurata mukana.

Manuela toimitti retkeläisten kaikki taloustehtävät, huolehtien tarkkaan heidän aineellisista tarpeistaan, hoitaen sairaat ja ollen tavallaan näiden viidentoista tai kahdenkymmenen miehen emäntänä. He kunnioittivatkin häntä erittäin suuresti, ja ikänsä takia hän voi antaa heille hyviä neuvoja. Hän ei kuitenkaan milloinkaan yrittänyt puuttua heidän suunnitelmiinsa muuten kuin koettamalla lohduttaa heitä ja ylläpitää heidän rohkeuttaan.

Manuela piti huolta ruokatavaroista matkalla. Heti yön saavuttua toi hän majasta virvokkeita, joita säilytettiin hacienderon erityisissä pakkalaatikoissa, ja hän jakoi ne täysin tasapuolisesti retkikunnan kaikille jäsenille, niin hyvin isännille kuin palvelijoillekin.

Tuo kunnioitettava nainen oli, vaikkakin näkymättömissä ollen, kuullut jätkän kuulustelun. Hänen sydäntään ahdisti, kun hän kuuli Zapoten kertomuksen, mutta hän tukahdutti tuskansa, jottei lisäisi don Pedron levottomuutta, ja kuivin silmin sekä hymyilevän näköisenä tuli hän paikalle ja asettui muiden joukkoon.

Sillävälin aika kuitenkin kului, levolle menon hetki tuli ja peonit olivat toinen toisensa jälkeen kääriytyneet zarapeihinsa ja vaipuneet uneen, lukuunottamatta niitä, joiden oli vartioitava kaikkien turvallisuutta. Nojaten päätään vasempaan käteensä oli don Fernando ollut pitkän aikaa vakaviin mietteisiin vaipuneena. Hänen ystävänsä vaihtoivat vain silloin tällöin muutaman sanan, etteivät häiritsisi häntä. He aavistivat nimittäin, että metsästäjä mietti jotakin rohkeata suunnitelmaa, joka hänen täytyi saada valmiiksi. Jätkä vain oli tavallisella huolettomuudellaan paneutunut pitkäkseen maahan ja välittämättä mitä hänen ympärillään tapahtui valmistautui nukkumaan. Hänen silmäluomensa kävivät jo raskaiksi ja hän oli jo tullut siihen tilaan, jolloin ei nukuta eikä olla valveilla, kun don Fernando äkkiä herätti hänet tästä puolittaisesta horrostilastaan, ravistamalla häntä voimakkaasti.

"Mitä nyt, teidän armonne, mitä haluatte?" sanoi jätkä nousten nopeasti istualleen ja hieroen silmiään.

"Voitko sinä olla todella uskollinen?" kysyi metsästäjä innokkaasti.

"Te olette jo kerran ennenkin kysynyt minulta sitä, teidän armonne", sanoi jätkä, "ja minä olen vastannut myöntävästi, jos saan hyvän maksun, ja nyt olette maksanut minulle kuninkaallisesti. Ainoa, joka olisi voinut saada etusijan sydämessäni, oli don Torribio Quiroga, mutta hän on kuollut. Te olette siis yksin jäljellä, puhukaa... ei koirakaan tottelisi teitä varmemmin kuin minä teen vähimmästäkin viittauksestanne."

"Minä en tällä hetkellä pane tuota tuoretta uskollisuuttasi liian kovalle koetukselle", sanoi don Fernando, "rajoitun nyt vain jättämään sinut tänne. Mutta muista, että menettelet vilpittömästi ja ilman salajuonia minua kohtaan, sillä samoin kuin en ole arvellut antaessani sinulle käsirahaa sopimuksemme johdosta, samoin voit olla vakuutettu siitä, etten epäile hetkeäkään surmaamasta sinua heti paikalla, jos petät minut; ja ole varma siitä, ettei mikään paikka maailmassa, olkoon se kuinka piilossa tahansa, voi siinä tapauksessa suojella sinua kostoltani."

Jätkä kumarsi ja vastasi vilpittömällä äänellä, joka oli tavatonta sellaiselle rosvolle:

"Señor don Fernando, kautta Vapahtajamme, joka on kuollut meidän synteimme sovitukseksi, vannon minä rehellisesti antautuvani teidän palvelukseenne."

"Hyvä!" sanoi metsästäjä, "minä uskon sinua, Zapote. Nyt saat nukkua, jos haluat."

Jätkä ei jäänyt odottamaan toista käskyä vaan kierähti pitkälleen ja oli pian sikeässä unessa.

"Señores", sanoi don Fernando, kääntyen ystäviensä puoleen, "teidän on aika käydä levolle. Mitä minuun tulee, täytyy minun hieman pohdiskella. Olkaa huoleti, don Pedro, asemamme ei ole ollenkaan toivoton. Kuta enemmän mietin, sitä varmempi olen, että tulemme riistämään Tiikerikissalta hänen saaliinsa, jota hän pitää kynsissään ja jonka hän haluaa ahmaista. Älkää olko liian levoton; ja jos ette näkisi minua huomenna, älkää millään syyllä jättäkö leiriä ennen paluutani; en tule olemaan kauan poissa. Hyvää yötä kaikille!" Tämän sanottuaan don Fernando risti kädet rinnalleen ja palasi mietiskelyihinsä.

Hänen ystävänsä, kunnioittaen hänen toivettaan olla yksinään, vetäytyivät syrjään; ja kymmenen minuuttia myöhemmin kaikki leirin asukkaat, paitsi don Fernando ja vartiat, nukkuivat tai näyttivät nukkuvan.

XVII.

TAKAA-AJOSSA.

Erämaassa vallitsi syvä hiljaisuus, jonka rikkoi vain pitkien väliaikojen perästä jaguarin ulvonta lähteellä tai erämaakoiran haukunta kolossaan. Don Fernando ei ollut liikahtanut ystäviensä jätettyä hänet, hän oli niin liikkumaton, että olisi luullut hänen nukkuvan ilman satunnaista silmien välähdystä pimeydessä. Yht'äkkiä käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Hän hypähti hetkessä pystyyn. Don Estevan seisoi hänen vieressään. Hän tervehti tätä hymyillen.

"Sinulla on minulle jotain kerrottavaa", sanoi hän.

"Niin on", sanoi don Estevan istuutuen hänen viereensä, "Odotin toisten nukkuvan, ennenkuin etsin sinut. Suunnittelet jotain uskaliasta tekoa -- ehkäpä retkeä Tiikerikissan leiriin?"

Don Fernando vastasi hymyllä.

"Olenko arvannut oikein?" kysyi majordomo.

"Ehkäpä olet, Estevan, mutta miten se sinua liikuttaa?"

"Enemmän kuin luuletkaan, Fernando. Sellainen retki on niin vaarallinen kuin kuvitella saattaa, sinä itse sanoit niin. En aio sinun sallia tehdä niin suurta typeryyttä kuin yrittää yksinäsi. Muistapa vain, että aina ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien olemme olleet vastustamattomasti kiintyneet toisiimme; meitä sitoo yhteen ystävyyden siteet, joita mikään ei voi katkaista. Kaiken tulee olla yhteistä välillämme. Kuka voisi arvata vaarat, joihin joutuisit aikomallasi retkellä! Kas tämän tulin kertomaan sinulle: puolet tuosta vaarasta on minun, tulin vaatimaan osuuden, jota sinulla ei ole oikeutta kieltää minulta."

"Veliseni", vastasi don Fernando liikutettuna, "pelkäsin näin käyvän, kavahdin juuri tekemääsi vaatimusta. Voi, olet arvannut oikein, retki on todellakin epätoivoinen, ja kuka voi sanoa, onnistunko minä siinä? Mutta miksi liittyisit ikävään kohtalooni? Eikö koko elämäni ole ollut pitkää surua? Minä tulen onnelliseksi voidessani uhrata sen isä raukan puolesta, joka kuihtuu häneltä riistetyn lapsensa vuoksi. Jokaisella on kohtalonsa tässä maailmassa, minun osanani on olla kurja. Anna minun täyttää se. Sinun kohtalosi hymyilee sinulle, ja sinulla on äiti, joka jumaloi sinua. Minä olen yksin. Jos menehdyn, ei kukaan sinua lukuunottamatta kaipaa minua. Jos kaatuisit rinnaltani, jättäisit minulle elinaikaisen surun siitä, että olen aiheuttanut kuolemasi. Eivät mitkään elinvuodet voisi pyyhkiä pois sitä mielipahaa."

"Fernando, päätökseni on peruuttamaton. Mitä sanotkin, seuraan sinua. Uskollisuus kulkee perheessämme perintönä, ja minun on tehtävä tänään, mitä isäni ei epäröinyt tehdä kauan sitten perheen puolesta, johon olemme kiintyneet. Toistan vielä kerran, Fernando, velvollisuuteni pakottaa minut lähtemään kanssasi."

"Älä ajattelekaan sitä, Estevan, ajattele äitiäsi ja hänen murhettaan."

"En ajattele mitään muuta kuin mitä kunnia käskee."

"Estevan, en voi suostua toivomukseesi. Sanon vielä kerran, ajattele äitiäsi ja hänen suruaan, jos hän menettäisi sinut."

"Äitini, Fernando, käskisi ensimmäisenä minun lähtemään, jos hän olisi täällä."

"Puhuttu miehen lailla!" sanoi vieno ääni heidän takanaan. He kääntyivät ja näkivät ña Manuelan. "Olen kuullut kaiken", hän sanoi, "kiitos, don Fernando, että puhuitte noin, en koskaan unohda sanojanne. Mutta Estevan on oikeassa, velvollisuus pakottaa häntä seuraamaan teitä. Tuhlaatte aikaa yrittäessänne taivuttaa häntä. Hän polveutuu rodusta, joka ei koskaan tingi velvollisuudestaan. Antakaa hänen lähteä kanssanne. Jos hän kaatuu, tulen itkemään -- ehkäpä kuolemaankin, mutta kuollessani siunaan häntä, sillä hän kaatuisi palvellessaan niitä, joita viiden sukupolven ajan olemme vannoneet palvelevamme."

Don Fernando tuijotti ihailevasti äitiä, joka ei epäröinyt uhrata poikaansa velvollisuutensa tähden, huolimatta rajattomasta rakkaudesta, jota hän tunsi tätä kohtaan. Hän tunsi itsensä heikoksi verrattuna tähän itsensä kieltäymykseen. Hän ei löytänyt sanoja vaan joutui eleillä ilmaisemaan suostumuksensa niin voimakkaasti esitettyyn toivomukseen.

"Mene, poikani", hän jatkoi nostaen silmänsä taivaaseen pyhän haltioitumisen ilmein, "Jumala, joka näkee kaiken, näkee sinun uhrautuvaisuutesi. Hän palkitsee sinut. Pahojen valta maailmassa on lyhyt, Kaikkivaltiaan suojelus on kanssasi, se puolustaa sinua kaikissa vaaroissa. Mene ilman pelkoa, Hän ilmaisee minulle, että tulet menestymään yrityksessäsi. Hyvästi!"

"Hyvästi, äiti!" vastasivat molemmat miehet aina kyyneliin asti liikutettuina.

Jalo nainen puristi heidät vasten rintaansa, jonka jälkeen hän irroittautui mitä suurimmalla ponnistuksella sanoen:

"Muistakaa mitä korkein kunnian laki vaatii: 'tee velvollisuutesi joka tapauksessa!' Hyvästi! Hyvästi."

Hän kääntyi nopeasti ja palasi telttiin, sillä huolimatta pontevista yrityksistä pidättää kyyneliään, tunsi hän niiden tunkeutuvan esiin, eikä hän halunnut näyttää nuorukaisille, että hän itki, peläten siten horjuttavansa heidän päätöstään.

Nuorukaiset istuivat hetkisen ääneti mietteissään, katsellen telttiin päin.

"Nyt näet, ystäväni", sanoi don Estevan viimein. "äitini itse käskee minun seuraamaan sinua."

"Tapahtukoon sitten, kuten tahdot, Estevan", vastasi don Fernando huoahtaen pidätetysti, "minä en nyt enää saa vastustaa toivomustasi."

"No vihdoinkin!" huudahti majordomo iloisesti.

Metsästäjä katseli tarkkaavasti taivasta.

"Kello on kaksi aamulla", sanoi hän, "kello puoli neljä valkenee päivä, meidän täytyy lähteä."

Vastaamatta haki don Estevan omansa ja metsästäjän hevosen, jotka satuloitiin heti. He läksivät leiristä, kannustivat hevosiaan ja kiitivät tiehensä tuulen nopeudella.

Auringon nousuun olivat he kulkeneet kuusi penikulmaa. He ratsastivat nyt pitkin erään tuntemattoman joen viheriöivää rantaa, jollaisia jokia erämaassa risteilee kaikkiin suuntiin ja jotka ennemmin tai myöhemmin laskevat johonkin suurempaan virtaan.

"Pysähtykäämme hetkiseksi", sanoi metsästäjä; "ensiksikin antaaksemme hevostemme hiukan huo'ahtaa ja sitten ryhtyäksemme muutamiin välttämättömiin varokeinoihin."

He hyppäsivät hevosen selästä ja ottivat hevosilta suitset suusta, jotta ne voisivat vapaasti syödä joen rannalla kasvavaa mehukasta ruohoa.

"Nyt on aika", sanoi don Fernando toverilleen, "perehdyttää sinut erääseen menettelyyn, joka on aivan välttämätön pelastuaksemme meitä uhkaavista pahimmista vaaroista ja ilmoittaakseni sinulle erään salaisuuden, jonka vain me mehiläismetsästäjät tunnemme. Vajaan kahden penikulman päässä täältä tulemme käärmeseutuun, ja meidän täytyy sen vuoksi ryhtyä suojelustoimenpiteisiin niiden kuolettavia pistoja vastaan, sillä me tapaamme matkallamme kaikkein myrkyllisimpiä matelijoita."

"Tuhat tulimmaista!" sanoi don Estevan kalveten hiukan.

"Minä neuvon sinua. Kun olemme pukeutuneet haarniskaamme, voimme huoletta polkea peloittavimpiakin käärmeitä."

"Koira vieköön!" huudahti don Estevan, "sepä verraton salaisuus!"

"Saat heti itse päättää. Seuraa minua. Sinä tunnet kaiketi guaconin?"

"Tunnen kyllä, olen monesti nähnyt sen taistelevan käärmeiden kanssa."

"Hyvä. Mutta sinä et luultavasti tiedä mitä keinoa tuo viisas lintu käyttää parantaakseen näissä, aina käärmeen kuolemalla päättyvissä taisteluissa saamansa haavat?"

"Myönnän, etten milloinkaan ole tullut tutkineeksi tuota seikkaa."

"Siinä tapauksessa", sanoi don Fernando nauraen, "on onni, että minä olen huolehtinut meistä molemmista. Tule, minä näen muutaman askeleen päässä tästä joitakuita mikania-köynnöksiä kietoutuneina korkkitammien ja mezquitien ympärille; näitä juuri tarvitsemme, poimimme muutamia guaco-liaanin lehtiä."

Yrittämättäkään käsittää ystävänsä tarkoitusta seurasi don Estevan tämän esimerkkiä ja alkoi poimia sanotun liaanin lehtiä. Käyden innokkaasti työhön käsiksi, saivat he pian poimituksi varsin melkoisen kasan näitä lehtiä. Kun don Fernando arveli saaduksi riittävän määrän, kokosi hän ne zarapeehensa ja palasi sille paikalle, mihin he olivat jättäneet hevosensa.

Selittämättä enempää alkoi metsästäjä hienontaa lehtiä litteällä kivellä, jonka hän sitä varten oli noutanut joen rannalta.

Tahtomattaankin huvitettuna tästä salaperäisestä menettelystä, alkoi don Estevan puristaa lehtien mehua maljaan, sitä mukaa kuin don Fernando antoi hänelle niitä.

Tämä työ kesti noin tunnin, ja malja tuli reunoihin asti täyteen vihertävää nestettä.

"Mitä me nyt teemme?" sanoi don Estevan yhä enemmän ymmällään.

"Niin", sanoi don Fernando nauraen, "nyt alkaa asian tukalin puoli, ystäväni, nyt täytyy meidän riisuutua ja sitten veitsen kärjellä leikata rintaan, käsivarsiin, sääriin, sormien ja varpaiden väliin jotenkin syvät haavat, niin että niistä vuotaa verta, jonka jälkeen meidän on näihin haavoihin huolellisesti hierottava äsken valmistamaamme viheriää nestettä. Rohkenetko tällä tavoin hieroa vereesi tuota nestettä?"

"Tietysti, ystäväni, vaikka menettely luullakseni onkin jotensakin tuskallinen. Mutta mitä hyötyä meillä on siitä?"

"Vain sen verran, että siten tulemme haavoittumattomiksi, niin että vaaratta voimme astua noiden lukemattomien käärmeiden päälle, joiden purema silloin on meille yhtä vaaraton kuin neulanpisto."

Metsästäjä riisuutui pitemmittä puheitta ja alkoi kylmäverisesti leikellä haavoja ruumiiseensa. Don Estevan seurasi epäröimättä hänen esimerkkiään.

Viileskeltyään siten kilvan haavoja ihoonsa hieroivat he niihin liaanimehua, seisoivat sitten vielä hetkisen paikoillaan, antaakseen nesteen oikein hyvin tunkeutua lihaan, ja pukeutuivat sitten taas.