Part 10

Heidän ei tarvinnut etsiä kauan. Kuvernööri makasi siinä pää kamalasti rikki ammuttuna ja pitäen vielä kädessään tuhoisaa asetta. Kasvojen ilme osoitti vielä ylpeätä uhmaa ja lannistumatonta rohkeutta.

"Tuossa hän on!" sanoi Estevan.

Majuuri ei voinut pidättää kyyneleitään, jotka hiljaa vierivät hänen päivettyneillä kasvoillaan.

"Niin", mutisi hän, "hän kuoli kuin soturin tulee, kasvot vihollista kohti, mutta ah, hän joutui ansaan petoksen uhrina ja sai surmansa omanheimoisensa henkilön kautta. Silläkö tavalla piti vanhan ystäväni lopettaa päivänsä!"

"Jumala tahtoi niin", vastasi don Estevan syvämietteisesti.

"Niin", sanoi majuuri, "meidän on nyt vain täytettävä velvollisuutemme, niinkuin hän täytti omansa."

He nostivat ruumiin maasta ja asettivat sen hevosen selkään, jonka jälkeen pieni joukko masentunein mielin palasi presidioon.

Sillävälin oli don Torribio erittäin äkeissään. Hänen suunnitelmansa oli epäonnistunut. Hän ei halunnut kuvernöörin kuolemaa, sillä se ei hyödyttänyt häntä ensinkään, vaan päinvastoin vahingoitti, koska se yllytti meksikolaisia kostoon ja tekemään vastarintaa viimeiseen hengenvetoon asti sekä antamaan haudata itsensä presidion raunioihin mieluummin, kuin antautumaan verenhimoisille vihollisilleen. Hän oli sen sijaan tahtonut anastaa don Josén ja pitää hänet vankinaan, voidakseen sitten neuvotella asukkaiden kanssa.

Mutta vanhan sotilaan ponteva vastarinta ja hänen päätöksensä ampua ennemmin luoti otsaansa kuin antautua, oli pilannut kaikki don Torribion suunnitelmat. Niinmuodoin hänen toveriensa ollessa hyvillä mielin keskenään siitä, mitä he pitivät onnistumisena, mutta joka hänelle oli tappio, palasi hän leiriin synkkänä ja tyytymättömänä.

Manuela ja doña Hermosa olivat käyttäneet päällikön poissaoloa riisuakseen intiaanipukunsa ja pukeutuakseen omaan pukuunsa.

Kun don Torribio saapui telttaansa, astui hänen eteensä poppamies, joka ei ollut poistunut, laskettuaan naiset sisään.

"Mitä sinä tahdot?" kysyi don Torribio.

"Suokoon isäni anteeksi", vastasi poppamies kunnioittavasti, "mutta leiriin on yöllä tullut kaksi naista."

"Mitä se minua liikuttaa?" keskeytti päällikkö kärsimättömästi.

"Nämä naiset, vaikkakin intiaaninaisten puvussa, ovat valkoisia", sanoi poppamies korostaen sanojaan.

"No, mitä se minuun kuuluu? Ne ovat luultavasti vaqueronaisia."

"Ei", vastasi poppamies, pudistaen päätään, "siksi ovat heidän kätensä liian valkeat ja jalkansa liian pienet."

"Vai niin!" sanoi päällikkö, jonka mieltä nämä sanat alkoivat kiinnittää. "Ja kuka on ottanut heidät vangiksi?"

"Ei kukaan, he ovat tulleet itsestään."

"Itsestäänkö?"

"Niin, heillä on, kuten he väittävät, tärkeitä asioita ilmoitettavana isälleni."

"Ah", sanoi päällikkö, luoden läpitunkevan katseen poppamieheen, "ja kuinka isäni sen tietää?"

"Minä juuri olen suojellut heitä ja tuonut heidät isäni telttiin."

"He ovat siis tuolla sisässä?"

"Niin, ovat olleet jo lähes tunnin ajan."

Don Torribio otti taskustaan muutamia kultarahoja ja ojensi ne poppamiehelle.

"Kiitän veljeäni siitä, mitä hän on tehnyt", sanoi hän liikutettuna, "hän on menetellyt oikein."

Poppamies kumarsi irvistäen kuin apina.

Don Torribio hyökkäsi telttiä kohti ja kohotti nopeasti sen oviverhoa. Hän ei voinut olla huudahtamatta ilosta ja hämmästyksestä, tuntiessaan doña Hermosan.

Tämä hymyili.

"Mitä tämä merkitsee?" mietti don Torribio.

Ja hän kumarsi kohteliaasti nuorelle tytölle.

Doña Hermosa ei voinut olla ihailematta nuorta miestä. Hänen komea univormunsa sopi hänelle erinomaisesti. Samalla kuin hänen miehekkyytensä siinä esiintyi edullisesti kasvoihin ja vartaloon nähden, antoi se hänelle myös jonkunlaisen majesteetillisen leiman, jonka vaikutus oli selittämätön.

"Millä nimellä saan puhutella teitä, caballero?" sanoi doña Hermosa, viitaten don Torribiota istumaan viereensä.

"Sanokaa minua miksi vain tahdotte, señorita", vastasi nuori mies kunnioittavasti; "jos puhuttelette minua espanjan kielellä, niin sanokaa minua don Torribioksi, jos taas haluatte puhua intiaanien kieltä, niin apachit tuntevat minut vain nimellä Kirottu", lisäsi hän surullisesti.

"Mistä johtuu tuo kauhea nimitys?" kysyi doña Hermosa.

Syntyi hetken äänettömyys.

Kumpikin silmäili toistaan tarkkaavasti.

Doña Hermosa mietti sopivaa tilaisuutta saadakseen puhua tulonsa tarkoituksesta. Don Torribio taas tuumi, mikä oli voinut saada tytön lähtemään hänen luokseen.

Don Torribio alkoi puhua ensin.

"Tarkoittaako käyntinne todellakin minua, señorita?" sanoi hän.

"Ja ketä muuta se sitten tarkoittaisi?" vastasi tyttö.

"Suonette anteeksi sopimattoman itsepintaisuuteni", jatkoi don Torribio, "mutta se, mitä minulle tällä hetkellä tapahtuu, on niin erikoista, että minun on vaikea, vaikkakin näen teidät ja kuulen puheenne, uskoa niin suurta onnea... kaikki tämä tuntuu minusta unelta, ja minä pelkään herääväni."

Nämä naiskohteliaisuudet lausuttiin sellaisella äänellä, kuin olisi don Torribio ollut vieraissa don Pedro de Lunan luona, äänellä, joka yhä lisäsi tämän kohtauksen omituisuutta, siinä määrin se oli ristiriidassa sen ympäristön ja paikan kanssa, missä he olivat.

"Oh, hyvä Jumala", sanoi doña Hermosa yhtä kevyellä äänensävyllä kuin don Torribiokin, "minä vapautan teidät ihmettelystänne ja riisun teidän nähtenne tuon noidanhaahmoni, jossa melkein luulette minun nyt esiintyvän."

"Siitä huolimatta te jäätte minun lumoojattarekseni", vastasi don Torribio hymyillen.

"Te olette imartelija. Jos koko tässä asiassa on joku noita olemassa, niin on se Estevan raukka, joka, kun hän tiesi minun välttämättä tahtovan tavata teidät, ilmoitti minulle, missä se kävisi päinsä. Siis jos teillä on annettavana joku noidanpalkinto, niin antakaa se Estevanille, sillä hän yksin on oikeutettu sen saamaan."

"En unhota tehdä niin sopivan tilaisuuden sattuessa", sanoi don Torribio, jonka otsa synkkeni. "Mutta palatkaamme kaikin mokomin teihin, sillä vain te olette harrastukseni esineenä. Saatuani onnen nähdä teidät, josta onnesta olen teille ikuisesti kiitollinen, sallittanee minun kysyä, mitä erinomaista seikkaa minun on kiittäminen siitä suosiosta, joka tulee osakseni ja jota turhaan koetan selittää."

"Ooh, se on varsin yksinkertainen seikka", vastasi neito, katsahtaen terävästi don Torribioon.

Nuori mies kumarsi vastaamatta, ja doña Hermosa jatkoi:

"Minun ikäiseni ja ennen kaikkea minun asemassani oleva nuori tyttö", sanoi hän lujalla äänellä, "ei rohkene ottaa niin... sanokaamme... tavatonta askelta, kuin minun nyt uskaltamani, ilman tärkeitä syitä."

"Siitä olen vakuutettu."

"Mitkä syyt voivat nyt olla kyllin tärkeät saadakseen naisen syrjäyttämään sukupuolensa synnynnäisen kainouden ja panemaan alttiiksi maineensa? On olemassa vain yksi. Kun hänen sydämensä harrastukset ovat kysymyksessä, kun hänen rakkautensa tulee väliin... Puhunko kyllin selvästi, don Torribio? Alatteko ymmärtää minua?"

"Kyllä, señorita", vastasi don Torribio liikutettuna.

"Viime kerralla tavatessamme otti isäni teidän minun sulhasenani vastaan kenties liian epäkohteliaasti. Mielettömänä mustasukkaisuudesta, luullen liittomme puretuksi, raivoissanne isälleni ja minulle te jätitte jonkun minuutin kuluttua hyvästi ja vetäydyitte pois viha ja raivo sydämessänne."

"Serkku hyvä, minä vakuutan..."

"Minä olen nainen, don Torribio; meillä naisilla on vaisto, joka ei koskaan petä -- luuletteko, että minä, joka olin aiottu morsiameksenne, en ollut aavistanut teidän minua kohtaan tuntemaanne rakkautta?"

Nuori mies katseli häntä selittämätön ilme kasvoillaan.

"Muutamia päiviä myöhemmin", jatkoi doña Hermosa, "joutui don Fernando Carril väijytyksen uhriksi ja jäi kuolleena paikalle. Miksi teitte niin, don Torribio?"

"En tahdo kieltää, señorita, että olen koettanut kostaa sille, jota pidin kilpakosijanani -- mutta minä vakuutan, etten ole käskenyt tappaa häntä."

"Tiesin sen", sanoi doña Hermosa kunnioittavasti. "Teidän ei tarvitse puhdistautua."

Don Torribio katsoi häneen käsittämättä mitään.

Neito jatkoi hymyillen:

"Luulemanne kilpakosija ei ollutkaan sellainen. Tuskin olitte lähtenyt haciendasta, kun minä tunnustin isälleni, että rakastin ainoastaan teitä ja etten milloinkaan suostuisi menemään naimisiin kenenkään muun kanssa."

"Olisiko se mahdollista!" huudahti nuori mies nousten kiivaasti. "Ooh, jospa olisin sen tiennyt!"

"Rauhoittukaa, aikaansaamanne paha on osittain korjattu: don Fernando, joka minun käskystäni on riistetty Pabliton huostasta, on tällä hetkellä de las Norias'in haciendassa, josta hän pian matkustaa Meksikoon. Isäni, joka ei milloinkaan ole voinut kieltää minulta mitään, on sallinut minun lähteä sen luokse, jota rakastan."

Ja hän loi nuoreen mieheen sanomatonta rakkautta uhkuvan katseen.

Don Torribio oli hämmennyksissä. Ristiriitaiset tunteet riehuivat hänen sydämessään. Hän ei uskaltanut uskoa tytön sanoja. Löytyi vielä epäilys, julma epäilys -- ehkäpä tyttö vain teki pilaa hänestä.

"Kuinka?" sanoi hän; "rakastaisitteko minua vielä?"

"Eikö läsnäoloni ole riittävä todistus?" vastasi tyttö. "Miksikä olisin tullut tänne? Mikä muu syy olisi saanut minut tekemään niin?"

"Se on totta", huudahti don Torribio langeten polvilleen, "antakaa anteeksi, señorita, minä olen mieletön, en tiedä mitä sanon, oi, se on liian suuri onni!"

Riemullinen hymyily levisi nuoren tytön kasvoille.

"Ellen rakastaisi teitä", sanoi hän, "niin miksi en sitten menisi naimisiin don Fernandon kanssa, joka nyt on luonamme haciendassa?"

"Niin, niin, olette oikeassa, sata kertaa, tuhat kertaa oikeassa? Oi, te naiset, jumalalliset olennot, kuka voi milloinkaan tutkia teidän sydämenne!"

Doña Hermosa hillitsi hymyilynsä. Hän oli pakottanut jalopeuran jalkainsa juureen. Tuo niin vahva mies oli voitettu. Täst'edes oli doña Hermosa varma kostostaan.

"Mitä vastaan isälleni?" kysyi hän.

Don Torribio nousi, hänen silmänsä säkenöivät, hänen otsansa kirkastui, ja syvällä äänellä sekä sanomattoman onnellisen näköisenä vastasi hän:

"Señorita, sanokaa isällenne, etten elä kyllin kauan, korvatakseni ne suloiset hetket, jotka nyt olen viettänyt seurassanne. Heti kun San Lucarin presidio on valloitettu, on minulla kunnia saapua don Pedro de Lunan haciendaan."

XII.

NAISEN TAHTO.

Jokaista äärimmäisyyttä, kun se on saavuttanut huippukohtansa, täytyy seurata taantumus päinvastaiseen suuntaan. Näin tapahtui heti senkin kohtauksen jälkeen, mistä edellä on kerrottu.

Onnen hurmaamana antautui don Torribio vain vaistomaisesti epäillen niiden rakkausvakuuttelujen valtaan, joita doña Hermosa hänelle lausui.

Sillävälin tihensi nuoren tytön uskaltaman askeleen epätodenmukaisuus itsessään yhäkin vain sitä huntua, jonka tämä niin kätevästi oli käärinyt hänen silmilleen.

Älykkäillä miehillä on tietämättään muuan heikko puoli, joka usein koituu heidän turmiokseen. He nimittäin luulevat, että heitä ympäröivät ja heidän taipumuksiaan imartelevat henkilöt eivät kykene heitä pettämään.

Näin oli asian laita tässäkin tapauksessa. Kuinka voikaan epäillä nuorta tyttöä, tuskin kaksikymmenvuotiasta lasta, jonka käytös oli niin yksinkertainen, katse ilmaisi niin paljon kaipausta ja joka niin avomielisesti tunnusti rakkautensa?

Mikä syy tällä tytöllä saattoi olla pettääkseen häntä, kun don Fernando oli pelastettu? Missä tarkoituksessa hän olisi tullut antautumaan hänen käsiinsä, ilman mitään mahdollisuutta päästä pois?

Tämä tuntui hänestä käsittämättömältä ja olikin tavallaan sellaista.

Kaikki tämä osoitti vain, että don Torribio, ollen ennen kaikkea etevälahjainen valtiomies, jolla koko ikänsä oli ollut vain päämääränään kunnianhimoisten unelmiensa tyydyttäminen, oli aina ollut syventyneenä korkeisiin valtiollisiin yhdistelmiinsä eikä ollut tutkinut tuota viekkaudella, sulolla ja uskottomuudella hyvin varustettua olentoa, jota sanotaan naiseksi, eikä siis tuntenut häntä.

Nainen -- ennen kaikkea amerikkalainen nainen -- ei milloinkaan unohda rakastettuaan kohdannutta loukkausta. Tämä on se pyhä paikka, johon ei kukaan saa koskea.

Ja toiseksi, doña Hermosa oli ollut don Torribion ainoa rakkaus. Siinä oli hänen uskonkappaleensa, ja kaikki muut näkökohdat haihtuivat hänen silmissään sen todisteen tieltä, minkä tyttö äsken oli hänelle antanut.

"Voinko minä nyt", sanoi doña Hermosa, "jäädä tähän leiriin, kunnes isäni saapuu, tarvitsematta pelätä, että minua loukataan?"

"Käskekää, señorita, täällä on vain orjianne", vastasi don Torribio kumartaen.

"Tämä nainen, jonka suojelusta saan kiittää siitä, että olen voinut tunkeutua luoksenne, palaa de las Norias'in haciendaan."

Don Torribio meni teltan ovelle ja löi käsiään yhteen kaksi kertaa.

Muuan intiaanisoturi ilmestyi.

"Toimita kuntoon teltta minulle -- tämän minä luovutan näille valkoisille naisille", sanoi don Torribio miehelle apachien kielellä. "Valitun sotilasjoukon, joiden päällikkönä veljeni on, tulee lakkaamatta vartioida heidän turvallisuuttaan. Voi sitä, joka ei osoita heille syvintä kunnioitusta! Nämä naiset ovat pyhiä, saaden esteettömästi kulkea miten ja minne vain haluavat sekä ottaa vastaan kenen tahtovat. Onko veljeni ymmärtänyt minut?"

Sotilas kumarsi vastaamatta.

"Satuloikaa veljeni kaksi hevosta."

Intiaani meni.

"Kuten näette, señorita", jatkoi don Torribio kumartaen doña Hermosalle, "olette te täällä kuningattarena."

"Kiitän teitä", vastasi doña Hermosa, ja ottaen povestaan edeltäpäin kirjoitetun kirjeen, joka ei kuitenkaan vielä ollut suljettu, jatkoi hän: "olin niin varma keskustelumme tuloksesta, että minä, kuten näette, olen kirjoittanut siitä isälleni ennenkuin tapasinkaan teidät. Kas tässä", sanoi hän, huulillaan hurmaava hymyily, mutta sielussaan vavisten, "lukekaa, don Torribio, mitä kirjoitan isälleni."

"Ooh, señorita", sanoi don Torribio, työntäen kirjeen luotaan, "mitä tytär kirjoittaa isälleen, on pyhää; sitä ei saa kukaan muu kuin hän lukea."

Doña Hermosa taittoi hitaasti kirjeen kokoon, vähimmälläkään tavoin ilmaisematta, miten suuresta vaarasta hän oli pelastunut, ja antoi sen Manuelalle.

"Äitini", sanoi hän, "anna tämä kirjelappu isälleni henkilökohtaisesti, ja selittäkää hänelle, mitä en ole voinut sanoa tässä kirjeessä."

"Sallikaa minun poistua, señorita", keskeytti don Torribio; "minä en tahdo kuunnella, mitä ohjeita annatte seuranaisellenne."

"Sitä minä vastustan", sanoi doña Hermosa itsepäisesti, "minulla ei enää saa olla mitään teiltä salattavaa. Tästälähin te saatte tietää salaisimmatkin ajatukseni."

Nuori mies hymyili autuaallisesti. Samassa talutettiin hevoset paikalle.

Doña Hermosa käytti hyväkseen niitä muutamia silmänräpäyksiä, jolloin don Torribio vaihtoi muutaman sanan apachisoturin kanssa, ja kuiskasi nopeasti Manuelalle:

"Poikasi pitää tulla tänne tunnin kuluessa, jos suinkin mahdollista."

Manuela nyökkäsi ymmärtäneensä.

Don Torribio tuli samassa taas telttiin.

"Saatan itse doña Manuelan aina presidion varustuksille asti", sanoi hän, "siten voitte olla varma, ettei sanansaattajanne joudu mihinkään vaaraan."

"Kiitän teitä", sanoi doña Hermosa.

Naiset heittäytyivät toistensa syliin ja suutelivat toisiaan, aivankuin eivät milloinkaan enää saisi nähdä toisiaan.

"Älä unohda!" kuiskasi doña Hermosa.

"Ole huoletta", vastasi Manuela.

"Täällä olette kotonanne, señorita", sanoi don Torribio, "kukaan ei tule tänne ilman teidän suostumustanne."

Doña Hermosa kiitti häntä hymyilemällä ja seurasi häntä teltin ovelle. Manuela ja don Torribio nousivat hevosten selkään ja poistuivat.

Doña Hermosa katseli heidän jälkeensä pimeässä, ja kun heidän hevostensa kavioiden kopse oli sulautunut leirin muuhun meluun, palasi hän telttiin mumisten:

"Näytelmä on alkanut, nyt täytyy hänen paljastaa suunnitelmansa minulle."

Neljännestunnin kuluttua saapuivat Manuela ja hänen oppaansa noin viidenkymmenen askeleen päähän kylästä.

He eivät olleet matkalla vaihtaneet sanaakaan.

"Nyt ette enää tarvitse minua", sanoi don Torribio, "pitäkää hevosenne, voitte tarvita sitä; Jumalan haltuun!"

Lausumatta sen enempää kääntyi hän ympäri ja palasi leiriin, jättäen Manuelan yksikseen.

Tämä ei pelännyt; hän silmäili ympärilleen saadakseen selville olinpaikkansa ja suuntasi päättävästi kulkunsa kaupunkia kohti, jonka synkät muurit kohosivat hänen edessään aivan lähellä.

Tuskin oli Manuela ehtinyt ratsastaa muutamia askeleita tähän suuntaan, kun voimakas käsi tarttui hänen hevosensa ohjiin, ja pistooli painettiin hänen rintaansa vasten ja kova ääni virkkoi espanjan kielellä:

"Kuka siinä?"

"Ystävä!" vastasi Manuela, ollen vähällä huudahtaa pelästyksestä.

"Äitini!" jatkoi ääni hyvin iloisesti.

"Estevan, rakas poikani!" huudahti Manuela onnellisena, vaipuen poikansa syliin, ja tämä painoi hänet hetkeksi voimakasta rintaansa vasten.

"Mistä sinä tulet tuolla tavoin?" kysyi Estevan hetken kuluttua.

"Punanahkojen leiristä."

"Nyt jo", sanoi Estevan ihmeissään.

"Niin, valtiattereni lähetti minut sinun luoksesi."

"Ja kuka oli tuo mies, joka oli seurassasi, äitiseni?"

"Don Torribio itse."

"Kirottua!" mutisi majordomo. "Olen päästänyt hänet karkuun, ja viisi minuttia sitten hän oli kiväärini suun edessä... tosiaan harmillista! Mutta älkäämme jääkö tänne. Seuraa minua! Kun olet turvassa, saat kertoa, mitä valtiattaresi on pyytänyt sinua sanomaan minulle."

Presidioon tultuaan antoi Estevan äitinsä kertoa mitä heille oli matkalla tapahtunut.

"Ooh!" huudahti Estevan monta kertaa, "naiset ovat pahoja henkiä, miehet ovat vain hölmöjä heihin verrattuna."

Kun Manuela oli lopettanut kertomuksensa sanoi Estevan:

"Ei saa menettää minuuttiakaan, äiti kulta. Don Pedron täytyy välttämättä saada tämä kirje vielä tänä yönä. Isä parka on varmaankin kuoleman tuskissa."

"Minä lähden heti matkaan", sanoi Manuela.

"Ei", sanoi Estevan, "sinä kaipaat lepoa. Minun mukanani on mies, joka toimittaa tämän asian tunnollisesti."

"Kuten tahdot sitten", sanoi Manuela, antaen kirjeen hänelle.

"Niin, siten on paras; mene tuohon taloon, sen omistaja on kunnioitettava nainen, joka tuntee minut ja pitää huolen sinusta."

"Menetkö sinä doña Hermosan luo?"

"Oi voi, tyttö parkaa! Luuletko, että jättäisin hänet noin suojatta pakanain keskelle, ja sitäpaitsi ehkä se, mitä hänellä on minulle sanottavaa on tärkeätä meille."

"Kiitoksia, Estevan! Aina uhrautuvainen! Siitä sinut taas tunnen."

"Niin, mitäpä tehdä, äiti kulta?" sanoi majordomo nauraen, "se näyttää olevan tehtäväni."

Hän syleili äitiään, seurasi häntä taloon ja suositettuaan häntä lämpimästi emännälle hän meni jälleen ulos etsimään sanansaattajaa, jonka hän aikoi lähettää don Pedron luokse.

Kirkkaan, keskelle katua tehdyn tulen ympärillä lepäsi useita miehiä viittoihinsa käärittyinä.

Estevan ravisti kovasti jalallaan muudatta nukkuvaa.

"Herää, Tonillo, herää!" sanoi hän, "ylös, poikaseni, sinun on lähdettävä de las Norias'in haciendaan."

"Mutta eihän siitä ole vielä tuskin puolta tuntiakaan, kun tulin sieltä", mutisi lepero puolinukuksissa, hieroen silmiään.

"Sen kyllä tiedän", vastasi Estevan, "sen vuoksi juuri lähetänkin sinut sinne jälleen, sillä silloin täytyy sinun tuntea tie. Muuten tapahtuu se doña Hermosan puolesta."

"Doña Hermosan puolesta!" huudahti lepero jonka tämä nimi äkkiä sai aivan valveille. Nousten nopeasti jatkoi hän: "puhukaa, mitä minun pitää tehdä?"

"Hyvä ystäväni, tuollaisena pidän sinusta. Sinun on heti noustava ratsaille ja vietävä tämä kirje don Pedrolle. Se on hänen tyttäreltään, ja silloin käsität kuinka tärkeä se on."

"Hyvä, minä lähden heti paikalla."

"Minun ei kaiketi tarvitse huomauttaa sinulle, ettet anna ryöstää itseltäsi tuota kirjelappua."

"Senhän minä toki ymmärrän, koira vieköön!"

"Sinä annat ennen surmata itsesi, ennenkuin luovutat sen huostastasi."

"Kyllä, olkaa huoletta majordomo."

"Eikä kuolemasi jälkeenkään sitä saa kukaan löytää."

"Minä syön sen ennen, tuhat tulimmaista!"

El Zapote riensi puolta tuntia myöhemmin täyttä neliä haciendaa kohti.

"Nyt on minun vuoroni", mutisi don Estevan jäätyään yksin. "Kuinka voisin päästä doña Hermosan luokse?"

Näytti siltä kuin olisi hän helposti keksinyt etsimänsä keinon, sillä hänen yhteenpuristetut kulmakarvansa tasoittuivat ja hän läksi iloisena linnoitukseen päin.

Neuvoteltuaan majuuri Barnumin kanssa, joka kuvernöörin kuoltua oli ottanut huostaansa päällikkyyden kaupungissa, riisui Estevan pukunsa, jonka tehtyään hän pukeutui intiaaniksi ja läksi kohti intiaanileiriä.

Muutamia minuutteja ennen auringon nousua hän palasi kaupunkiin.

"No?" kysyi hänen äitinsä.

"Kaikki käy oivallisesti", vastasi Estevan. "Kautta Jumalan! Luullakseni doña Hermosa panee tuon hornanhengen kalliisti maksamaan don Fernando Carrilin vangitsemisen."

"Pitääkö minun tulla hänen luokseen?"

"Ei, se on tarpeetonta."

Ja selittämättä sen tarkemmin meni Estevan, ollen peräti väsyksissä, muutamaksi tunniksi lepäämään.

Kului muutamia päiviä intiaanien tekemättä mitään uutta hyökkäystä kaupunkia vastaan. He tyytyivät tiukentamaan piiritysrengasta, koettamatta valloittaa kaupunkia. He eivät näköjään uskaltaneet tehdä uutta rynnäkköä, vaan aikoivat näännyttää asukkaat nälkään ja tällä tavoin pakottaa heidät antautumaan.

Kaupunki oli niin tiukasti piiritetty, että asukkaiden oli mahdoton astua askeltakaan sen ulkopuolelle. Kaikki yhteys ulkomaailman kanssa oli katkaistu ja ruokavaroista alkoi tulla puute: kaikki karja, joka oli kuljetettu kaupunkiin piirityksen alussa, oli täytynyt teurastaa vähitellen, ja meksikolaisten täytyi nyt ruveta syömään niiden nahkoja.

Intiaanien suunnitelma olisi todennäköisesti onnistunut ja meksikolaiset olisivat äärimmäisessä ahdingossaan piankin antautuneet miekan iskutta, ellei eräs Estevanin keksintö, joka ilmoitettiin majuuri Barnumille ja heti pantiin toimeen, olisi äkkiä tehnyt tyhjäksi Tiikerikissan suunnitelmat ja pakottanut hänet ryhtymään hyökkäykseen, välttääkseen kapinaa häntä seuraavien heimojen keskuudessa.

Meksikolaiset toivoivat juuri hyökkäystä, sillä nälän pelosta he olivat joutuneet epätoivoon.

Estevan valmistutti kaksisataa viisikymmentä vehnäleipää, joihin sekoitettiin arsenikkia. Nämä vehnäleivät lastattiin muutamien kaupungissa vielä jäljellä olevien muulien selkään, ja sen ohessa pantiin mukaan kahdeksankymmentä tynnyriä vihtrillillä sekoitettua paloviinaa. Kymmenen luotettavan miehen saattamana hän sitten läksi kaupungista tämän kamalan kuorman kanssa, mennen muutaman askeleen päähän punanahkojen varustuksista.

Tapahtui, kuten hän oli arvellutkin: intiaanit, jotka ovat hyvin persoja viinalle, hyökkäsivät viinatynnyrit nähdessään karavaania kohti aikoen anastaa sen haltuunsa.

Don Estevan heitti nopeasti leivät ja viinatynnyrit hiekalle ja palasi täyttä laukkaa kaupunkiin muuleineen, toverien auttaessa pitämään niitä koossa.

Intiaanit kuljettivat viinatynnyrit leiriinsä, avasivat ne ja aloittivat juomingit, jotka kestivät kunnes kaikki leipä ja viina oli lopussa.

Kolmatta tuhatta intiaania kuoli sanomattomiin tuskiin tämän majordomon nerokkaan keksinnön johdosta. [Historiallinen tapahtuma. Aivan samanlainen tapaus sattui Carmenin luona, Patagoniassa, eräässä Pampas-intiaanien hyökkäyksessä.] Muut alkoivat kauhun valtaamina paeta joka taholle.

Ensi vihan kuohuessa intiaanit surmasivat armotta, huolimatta päällikön ponnistuksista, kauheasti kiduttaen kaikki miehet, vaimot ja lapset, jotka sodan alussa olivat joutuneet heidän käsiinsä ja joita siitä asti oli pidetty vankeina leirissä.

Olipa doña Hermosakin, huolimatta hänelle osoitetusta kunnioituksesta ja hänen varovaisuudestaan niin harvoin kuin mahdollista poistua teltastaan, vähällä joutua intiaanien raivon uhriksi. Vain sattuman kautta hän pelastui.

Ylipäällikkö päätti tehdä ratkaisun.

Hän antoi Korppikotkan kautta kaikille päälliköille määräyksen kokoontua neuvotteluun hänen telttiinsä. Kun kaikki olivat koolla, ilmoitti hän, että aamun koittaessa rynnättäisiin presidioon joka taholta.

Torribiokin oli päällikkönä ollut läsnä neuvottelussa. Heti sieltä päästyään riensi hän doña Hermosan telttiin ja pyysi saada puhutella häntä.