Part 6

"Tarion mukaan tarvitsee vain meidän kaikkien yhdessä kuvitella, ettei muuriemme juurella ole ainoatakaan kaatunutta torkvasilaista, ja silloin ei muka olekaan yhtään, eikä ruumiita korjaavia bantheja tarvittaisi."

"Ettekö te siis hyväksy Tarion kantaa?" kysyi Carthoris.

"Vain osittain", vastasi lotharilainen. "Minä uskon, itse asiassa tiedän, että on olemassa todella eetterealistisia olentoja. Tario on sellainen, siitä olen varma. Hän on olemassa ainoastaan kansansa mielikuvituksessa.

"Meidän, kaikkien realistien, kanta on tietysti se, että kaikki eetterealistit ovat vain mielikuvituksen tuotteita. He väittävät, että kaikkinainen ruoka on tarpeeton, eivätkä he syö. Mutta surkastuneimmallakin järjellä varustetun ihmisen täytyy myöntää, että ruoka on välttämätön sellaisille olennoille, jotka ovat todella olemassa."

"Niinpä kyllä", myönsi Carthoris. "Kun en ole syönyt koko tänä päivänä, olen perin valmis tunnustamaan, että olet oikeassa."

"Ah, suo anteeksi!" pahoitteli Jav. "Istu pöytään, tee hyvin, ja tyydytä nälkäsi!" Näin sanoen hän viittasi kädellään runsaasti katettua pöytää, jota ei ollut huoneessa ollut hetkistä aikaisemmin. Siitä oli Carthoris aivan varma, sillä hän oli useita kertoja tarkasti silmäillyt huonetta.

"Onpa hyvä", jatkoi Jav, "ettet joutunut jonkun eetterealistin hoiviin. Silloin olisit totisesti saanut olla nälässä."

"Mutta", huudahti Carthoris, "tämä ei ole tosiolevaista ruokaa — sitä ei ollut täällä vähän aikaa sitten, eikä todellinen ruoka aineellistu tyhjästä ilmasta."

Jav näytti loukkaantuneelta.

"Lotharissa ei ole ollenkaan todellista ruokaa eikä vettä", hän selitti, "eikä ole ollutkaan lukemattomiin miespolviin. Sellaisella ruoalla kuin nyt näet edessäsi olemme tulleet toimeen historian varhaisimmista ajoista saakka. Sellaisella niin ollen saat sinäkin tulla toimeen."

"Mutta minä luulin sinua realistiksi", tokaisi Carthoris.

"Niin totisesti olenkin", huudahti Jav. "Mikäpä olisi sen realistisempaa kuin tämä uhkea juhla-ateria? Juuri tässä suhteessa eroamme eniten eetterealisteista. He väittävät, että on tarpeetonta kuvitella ruokaa; me taas olemme huomanneet, että säilyäksemme hengissä meidän on kolmasti päivässä istuttava vankan ruokapöydän ääressä.

"Ihmisen syömän ruoan oletetaan ruuansulatuksen aikana joutuvan määrättyjen kemiallisten muutosten alaiseksi, minkä tuloksena tietysti on kuluneiden kudoksien uusiintuminen.

"Me kyllä kaikki tiedämme, että henki on kaikki kaikessa, mutta selitämme sen eri ilmenemismuodot eri tavalla. Tario väittää, että ainetta ei lainkaan ole olemassa ja että kaikki on luotu aivojen aineettomasta sisällöstä.

"Mutta meillä realisteilla on parempi tieto. Me tiedämme, että hengellä on aineen säilyttämisen ja kunnossapitämisen kyky, vaikka se ei voinekaan luoda ainetta — mikä viimeksimainittu seikka on vielä ratkaisematon kysymys. Ja myöskin tiedämme, että pitääksemme fyysilliset ruumiimme kunnossa meidän on laitettava niin, että kaikki elimemme toimivat niille määrätyllä tavalla.

"Tämän suoritamme aineellistuttamalla ruoka-ajatuksia ja nauttimalla siten luotua ruokaa. Me pureksimme sitä, nielemme ja sulatamme sitä. Kaikki elimemme toimivat aivan samoin kuin jos olisimme nauttineet aineellista ruokaa. Ja mikä on tulos? Minkä täytyy tuloksen olla? Kemialliset muutokset tapahtuvat sekä suoranaisen että välillisen suggestion johdosta, me elämme ja voimme hyvin."

Carthoris silmäili pöydällä olevaa ruokaa. Se näytti todelliselta. Hän vei palasen suuhunsa. Siinä oli ainetta todellakin ja makua myös. Hänen makuaistinsakin pettyi.

Jav tarkasteli häntä hymyillen, kun hän söi.

"Eikö se ole täysin tyydyttävää?" kysyi lotharilainen.

"Kyllä minun täytyy myöntää, että se on", vastasi Carthoris. "Mutta sanoppa, mistä Tario ja muut eetterealistit, jotka pitävät ruokaa tarpeettomana, elävät."

Jav raapaisi päätään.

"Sitä kysymystä pohdimme usein", hän vastasi. "Se on mielestämme varmin todistus siitä, että eetterealisteja ei ole olemassa. Mutta kukapa muu kuin Komal voisi sen tietää?"

"Kuka on Komal?" tiedusti Carthoris. "Kuulin jeddakinne mainitsevan hänet."

Jav kumartui kuiskaamaan heliumilaisen korvaan ja vilkaisi arasti ympärilleen, ennenkuin virkkoi mitään.

"Komal on perusolemus. Eetterealistitkin myöntävät, että hengellä täytyy olla ainetta, ennenkuin se voi kuvittelevissa saada aikaan ainehavaintoja. Sillä jos ainetta ei ollenkaan olisi olemassa, olisi sitä mahdotonta saada suggestionillakaan näkyviin — mitä ei ole ollut olemassa, sitä ei voida kuvitellakaan. Pysytkö mukana?"

"Koetan", vastasi Carthoris kuivasti.

"Siis perusolemuksen täytyy olla ainetta", jatkoi Jav. "Komal on kaikkeuden perusolemus, niin sanoakseni. Hän elää aineesta. Hän syö. Hän syö todellista. Puhuakseni selvästi, hän syö realisteja. Se on Tarion työtä.

"Hän selittää, että väittäessämme yksin olevamme todellisia, meidän on pysyäksemme johdonmukaisina myönnettävä, että vain me olemme sopivia Komalin ruoaksi. Joskus, kuten tänään, saamme hänelle muuta ruokaa. Hän syö torkvasilaisia hyvin mielellään."

"Onko Komal ihminen?" kysäisi Carthoris.

"Hän on kaiken olemus, kuten jo sanoin", vastasi Jav. "En osaa selittää sitä sellaisilla sanoilla, että ymmärtäisit. Hän on alku ja loppu. Kaikki elämä on Komalista lähtöisin, sillä aine, josta aivot saavat mielikuvansa, säteilee Komalin ruumiista.

"Jos Komal lakkaisi syömästä, niin kaikki elämä Barsoomissa lakkaisi olemasta. Hän ei voi kuolla, mutta hän voi lakata syömästä ja siten säteilemästä."

"Ja hän syö sinun kansasi samanuskoisia miehiä ja naisia?" huudahti Carthoris.

"Naisia!" torjui Jav. "Lotharissa ei ole ainoatakaan naista. Viimeiset lotharilaiset naiset tuhoutuivat pitkiä ajanjaksoja takaperin, ollessamme raskaalla, hirvittävällä vaelluksella puolittain kuivuneita meriä reunustavilla mutaisilla tasangoilla, kun vihreät heimot häätivät meidät halki Marsin tähän viimeiseen piilopaikkaamme — Lotharin valloittamattomaan linnoitukseen.

"Rotumme lukemattomista miljoonista ihmisistä jäi eloon ja saapui Lothariin tuskin kahtakymmentätuhatta miestä. Joukossamme ei ollut ainoatakaan naista eikä lasta. Ne olivat matkalla kuolleet kaikki.

"Ajan vieriessä kuoli meistäkin paljon, ja rotumme oli häviämäisillään sukupuuttoon. Mutta sitten selvisi meille Suuri Totuus, että henki on kaikki kaikessa. Vielä kuoli meitä paljon, ennenkuin saimme kykymme täydelleen kehitetyiksi, mutta vihdoin kykenimme uhittelemaan kuolemaa opittuamme perinpohjin käsittämään, että kuolema on vain sieluntila.

"Sitten aloimme luoda henkiväkeä tai paremminkin aineellistuttaa mielikuvia. Ensimmäisen kerran sovellutimme sitä käytännölliseen tarpeeseen, kun torkvasilaiset löysivät pakopaikkamme. Oli onni meille, että he saivat etsiä pitkiä ajanjaksoja ennenkuin osuivat ainoalle laaksoon tuovalle pienelle aukolle.

"Sinä päivänä lähetimme ensimmäiset jousimiehemme heitä vastaan. Tarkoituksemme oli yksinomaan säikähdyttää heidät tiehensä tavattomalla jousimiesmäärällä, jonka voimme sijoittaa muureillemme. Koko Lothar oli sakeana mielikuvituksellisten sotilaittemme jousista ja nuolista.

"Mutta torkvasilaiset eivät pelästyneet. He ovat petojakin alempia — he eivät tiedä mitään pelosta. He ryntäsivät muuriemme luokse, nousivat toistensa olkapäille, muodostaen siten ihmisistä tikapuita muurin harjalle saakka ja olivat juuri pääsemäisillään kaupunkiin rusentaakseen meidät.

"Jousimiehemme eivät olleet laukaisseet ainoatakaan nuolta — me annoimme niiden vain juosta edestakaisin muurin harjalla, kiljuen herjauksia ja uhkauksia vihollisille.

"Mutta sitten ajattelin koettaa sitä — suurta tekoa. Keskitin koko valtavan henkisen voimani omiin luomiini jousimiehiin — kukin meistä loitsii esille ja ohjaa niin monta jousimiestä kuin hänen sielunvoimillaan ja mielikuvituksellaan on mahdollista.

"Annoin niiden ensimmäisen kerran sovittaa nuolet jousiinsa. Panin ne tähtäämään vihreitä miehiä sydämeen. Saatoin vihreät miehet näkemään kaiken sen, samoin kuin sitten lentävät nuolet ja luulemaan, että niiden kärjet upposivat heidän sydämeensä.

"Muuta ei tarvittu. Heitä suistui sadoittain muurilta, ja kun toverini näkivät temppuni, noudattivat he vikkelästi esimerkkiä,”niin että torkvasilaislaumat olivat pian peräytyneet nuoliemme kantomatkan päähän.

"Olisimme voineet surmata heitä kuinka pitkän matkan päästä hyvänsä, mutta olemme sodassa aina ennen kaikkea pitäneet todellisia oloja ohjenuoranamme. Emme tee mitään tai oikeammin emme teetä jousimiehillämme vihollisten näkyvissä mitään sellaista, mikä menisi yli heidän ymmärryksensä. Muuten he saattaisivat aavistaa, kuinka asianlaita todellisuudessa on, ja se merkitsisi loppuamme.

"Mutta peräydyttyään jousenkantaman päähän torkvasilaiset alkoivat ampua meitä kauheilla pyssyillään ja tekivät alituisilla laukauksillaan elämän kaupungin sisällä surkeaksi.

"Silloin johtui mieleeni suunnitelma lähettää jousimiehemme ryntäämään porteista heidän kimppuunsa. Olet tänään nähnyt, kuinka hyvin se sujuu. Pitkien ajanjaksojen kuluessa he ovat silloin tällöin saapuneet ahdistamaan meitä, mutta tulos on aina ollut sama."

"Ja kaikesta tästä saatte kiittää sinun älyäsi, Jav?" huomautti Carthoris kysyvästi. "Sinun pitäisi luullakseni olla arvokas mies kansasi neuvotteluissa."

"Niin olenkin", vastasi Jav ylpeästi. "Olen Tarion lähin mies."

"No minkävuoksi sitten käyttäydyt niin matelevasti lähestyessäsi valtaistuinta?"

"Tario vaatii sitä. Hän on kateellinen ja epäluuloinen minua kohtaan. Hän odottaa vain vähäisintäkin syytä heittääkseen minut Komalin ruoaksi. Hän pelkää, että minä vielä kerran tavoitan hänen valtaansa."

Carthoris hypähti äkkiä pöydästä.

"Jav!" hän huudahti. "Mikä raakalainen olenkaan! Olen nyt ahtanut vatsani täyteen, samalla kun Ptarthin prinsessa ei kenties vieläkään ole saanut ruokaa. Menkäämme takaisin ja koettakaamme keksiä joku keino toimittaaksemme hänelle ravintoa!"

Lotharilainen pudisti päätään.

"Tario ei sitä sallisi", hän virkkoi. "Hän tahtoo epäilemättä tehdä neidosta eetterealistin."

"Mutta minun täytyy päästä hänen luokseen", intti Carthoris. "Sanoit äsken, ettei Lotharissa ole ainoatakaan naista. Niin ollen täytyy hänen olla miesten joukossa, ja jos niin on, niin tahdon olla hänen lähellään voidakseni tarpeen vaatiessa puolustaa häntä."

"Tario tekee kuten tahtoo", kiisti Jav. "Hän lähetti sinut tiehesi, etkä saa palata, ennenkuin hän käskee noutaa sinut."

"Mutta minä menen odottamatta noutamista."

"Älä unohda jousimiehiä", varoitti Jav.

"En unohdakaan niitä", vastasi Carthoris, mutta ei virkkanut mitään siitä, että hän muisti muutakin, mitä lotharilaisen kieleltä oli luiskahtanut — sellaista, mikä kenties oli vain arvelua, mutta mihin kuitenkin tarpeen tullen kannatti kiinnittää heikko toivo.

Carthoris aikoi poistua huoneesta. Jav astui hänen eteensä, sulkien häneltä tien.

"Olen alkanut pitää sinusta, punainen mies", hän sanoi, "mutta muista, että Tario on vielä jeddakini ja että hän on määrännyt sinut tänne!"

Carthoris oli vastaamaisillaan, mutta samassa kuului heidän korviinsa heikosti naisen avunhuuto.

Kättään heilauttaen Heliumin prinssi pyyhkäisi lotharilaisen syrjään ja syöksyi miekka kädessä käytävään.

KAHDEKSAS LUKU

Tuomiosali

Kun Ptarthin Thuvia näki Carthorisin lähtevän Tarion luota, jättäen hänet yksin tämän miehen kanssa, valtasi hänet äkkiä ahdistava pelon tunne.

Upeasta huoneesta huokui salaperäisyyden tuntu. Sen kalusto ja sisustus ilmaisivat rikkautta ja sivistystä ja herättivät sellaisen vaikutelman, että huoneessa suoritettiin usein kuninkaallisia toimituksia, jolloin se oli ääriään myöten täynnä väkeä.

Mutta ympäristössä ei missään, ei eteissalissa eikä käytävässä, ollut jälkeäkään elävistä olennoista lukuun ottamatta neitoa itseään ja loikovaa Tariota, jeddakia, joka puoliavoimin silmin tarkasteli häntä kuninkaallisen lepovuoteensa komeilta peitteiltä.

Javin ja Carthorisin lähdettyä mies silmäili jonkun aikaa Thuviaa tarkasti. Sitten hän alkoi puhua.

"Tule lähemmäksi!" hän käski, ja kun Thuvia meni hänen luokseen, jatkoi hän: "Kenen olio olet? Kuka on rohjennut aineellistuttaa kuvittelemansa naisen? Se on ristiriidassa Lotharin tapojen ja jeddakin määräysten kanssa. Sano suoraan, nainen, kenen aivoista olet lähtöisin! Javinko? Ei, elä kiellä sitä! Minä tiedän, ettei syyllinen voi olla kukaan muu kuin tuo kateellinen realisti. Hän haluaisi saattaa minut kiusaukseen. Hän tahtoisi nähdä minun lankeavan sulojesi lumoihin, ja sitten hän, käskijäsi, määräisi kohtalostani ja — kuolemastani."

Harmi ja suuttumuksen puna oli kohonnut Thuvian kasvoille. Hän nosti päänsä pystyyn, ja hänen kauniit huulensa kaartuivat ylpeään hymyyn.

"En ymmärrä vähääkään loruiluasi" hän huudahti. "Olen Thuvia, Ptarthin prinsessa. En ole kenenkään olio. Tänä päivänä näin ensi kerran sen miehen, jota nimität Javiksi, samoin kuin naurettavan kaupunkinne, josta Barsoomin suurimmatkaan kansat eivät ole uneksineet.

"Suloni eivät ole sinua eivätkä sinun kaltaisiasi varten. Ne eivät ole kaupaksi eivätkä vaihdettaviksi, vaikkapa niistä tarjottu hinta olisikin todellinen valtaistuin. Niiden käyttäminen taas saavuttaakseni sinun vähemmän kuin tyhjänpäiväisen valtasi —" Hän täydensi ajatuksensa kohauttamalla siromuotoisia olkapäitään ja naurahtamalla halveksivasti.

Kun hän lopetti puheensa, istui Tario lepovuoteensa reunalla jalat lattialla. Hän nojautui eteenpäin, eivätkä hänen silmänsä enää olleet puoliummessa, vaan selko selällään, ja niissä oli hämmästynyt ilme.

Hän ei näyttänyt huomaavan neidon sanoihin ja käyttäytymiseen sisältyvää majesteettirikosta. Thuvian puheessa oli ilmeisesti jotakin hämmästyttävämpää ja tärkeämpää.

Hitaasti Tario nousi seisomaan.

"Komalin hampaiden nimessä", hän mumisi. "Sinähän olet _todellinen!! Todellinen_ nainen! Et unikuva! Et mielikuvituksen turha, narrimainen tuote!"

Hän astui kädet ojossa askelen neitoa kohti.

"Tule!" hän sopersi. "Tule, nainen! Lukemattomia ajanjaksoja olen uneksinut sinun tulostasi. Ja nyt, kun olet saapunut, voin tuskin uskoa silmiäni. Vielä nytkään, vaikka tiedän, että olet todellinen, yhä puolittain pelkään, että saatat olla valhekuva."

Thuvia horjahti taaksepäin. Hän luuli miestä hulluksi. Salaa hän vei kätensä tikarinsa jalokivikoristeiselle kahvalle. Mies huomasi hänen liikkeensä ja pysähtyi. Hänen silmänsä saivat ovelan ilmeen. Sitten hänen katseensa kävi haaveelliseksi ja läpitunkevaksi, kaivautuessaan suoraan neidon aivoihin.

Thuvia tunsi äkkiä muuttuvansa. Sen syytä hän ei arvannut. Mutta jollakin tavoin hänen edessään oleva mies alkoi saada toisenlaisen sijan hänen sydämessään.

Enää ei Tario ollut outo ja salaperäinen vihollinen, vaan vanha uskottu ystävä. Neidon käsi herposi tikarin kahvasta. Tario tuli likemmäksi häntä. Mies puhutteli häntä leppeästi ja ystävällisesti ja hän vastasi omalla äänellään, joka kuitenkin kuulosti niin vieraalta.

Nyt oli Tario neidon vierellä, laski kätensä hänen olalleen ja suuntasi katseensa alaspäin hänen silmiinsä. Thuvia katsoi miestä kasvoihin. Tarion katse tuntui tunkeutuvan hänen lävitseen ja panevan hänen sielussaan salaisen tunnekielen väräjämään.

Outo sisäinen ilmiö, josta hän silloin tuli tietoiseksi, sai hänen huulensa raottumaan pelonsekaisesta ihastuksesta. Hän oli tuntenut Tarion aina. Tämä oli häntä lähempänä kuin ystävä. Hän siirtyi vähän lähemmäksi miestä. Kuin yhtenä ainoana nopeana valonvälähdyksenä selveni hänelle asianlaita. Hän rakasti Tariota, Lotharin jeddakia! Hän oli rakastanut häntä aina.

Nähdessään temppunsa luonnistuvan mies ei voinut pidättää heikkoa tyytyväistä myhäilyä. Oliko hänen kasvojensa ilmeessä jotakin hälyttävää vai saapuiko Heliumin Carthorisilta palatsin kaukaisesta huoneesta voimakkaampi suggestioni, kenpä voisi sen sanoa? Mutta joka tapauksessa miehen omituinen, hypnoottinen vaikutus hävisi äkkiä?’

Ikäänkuin olisi naamari reväisty hänen silmiltään, Thuvia näki äkkiä Tarion samanlaisena kuin aikaisemminkin. Ja kun hän oli tottunut korkealle kehittyneen sielunelämän omituisiin, Barsoomissa tavallisiin ilmiöihin, arvasi hän heti tarpeeksi paljon oikeasta asianlaidasta tietääkseen olevansa vakavassa vaarassa.

Hän astui ripeästi askelen taaksepäin, riistäytyen miehen otteesta. Mutta lyhyt kosketus oli herättänyt Tariossa hänen lemmettömän elämänsä kaikki kauan haudattuina olleet intohimot.

Päästäen murahduksen tapaisen huudahduksen hän syöksähti Thuvian kimppuun, kiersi käsivartensa neidon ympärille ja koetti vetää hänen huuliaan kasvojaan kohti.

"Nainen!" hän läähätti. "Ihastuttava nainen! Tario tahtoisi tehdä sinusta Lotharin kuningattaren. Kuule minua! Kuuntele Barsoomin viimeisen jeddakin rakkaudensanoja!"

Thuvia ponnisteli päästäkseen irti hänen syleilystään.

"Seis, hylkiö!" hän huusi. "Seis! En rakasta sinua. Seis, tai huudan apua!"

Tario nauroi hänelle vasten kasvoja.

"Huudat apua", hän matki. "Ja luuletko, että Lotharin palatsissa on ketään, joka voisi saapua avuksesi? Kuka uskaltaisikaan kutsumatta saapua Tarion luokse?"

"On yksi", vastasi neito, "joka tahtoo tulla ja joka tulee, joka uskaltaa iskeä sinut kuoliaaksi omalla valtaistuimella, jos aavistaa sinun rohjenneen loukata Ptarthin Thuviaa!"

"Kuka? Javko?" uteli Tario.

"Ei Jav, eikä kukaan muukaan arkanahkainen lotharisotilas", vastasi Thuvia, "vaan todellinen mies, todellinen sotilas, Heliumin Carthoris."

Mies nauroi taaskin.

"Unohdat jousimiehet", hän muistutti, "mitä voisi punainen sotilaasi pelottomia legiooniani vastaan?"

Uudelleen hän veti neidon raa'asti itseään vasten ja raahasi häntä lepovuodettaan kohti.

"Jollet tahdo olla kuningattareni", hän puhisi, "niin sinun on oltava orjani."

"En kumpikaan!" huudahti Thuvia.

Samalla kun hän lausui tämän ehdottoman kiellon, teki hänen oikea kätensä ripeän liikkeen. Tario päästi hänet irti ja hoippui taaksepäin, painaen molemmat kädet kylkeensä. Samassa tuli huone täyteen jousimiehiä, ja sitten vaipui Lotharin jeddak tiedottomana marmorilattialle.

Hänen mennessään tajuttomaksi olivat jousimiehet laukaisemaisillaan nuolensa Thuvian sydämeen. Tahtomattaan hän kirkaisi apua, vaikkakin tiesi, ettei edes Heliumin Carthoris kykenisi enää häntä pelastamaan.

Sitten hän sulki silmänsä ja odotti loppua. Ei yksikään solakka nuoli lävistänyt hänen hentoa rintaansa. Hän raotti silmäluomiaan nähdäkseen, mikä hänen teloittajiaan pidätti.

Huone oli tyhjä. Siellä oli vain hän itse ja Lotharin jeddakin liikkumaton ruumis, joka virui hänen jalkojensa juuressa ja josta oli vuotanut valkealle marmorilattialle pieni veriläikkä. Tario oli tajuttomana.

Thuvia oli ymmällä. Missä olivat jousimiehet? Miksi he eivät olleet lähettäneet nuoliaan? Mitä saattoi tämä kaikki merkitä?

Hetkistä aikaisemmin sali oli salaperäisellä tavalla tullut täyteen sotilaita, jotka ilmeisesti oli kutsuttu suojelemaan jeddakiaan. Mutta nyt, vaikkakin he peittämättömän selvästi näkivät, mitä hän oli tehnyt, he olivat kadonneet yhtä salaperäisesti kuin olivat saapuneetkin, jättäen hänet yksin hallitsijansa ruumiin luokse, jonka kylkeen hän oli iskenyt pitkän, terävän aseensa.

Neito silmäili pelokkaasti ympärilleen, ensiksi odottaen näkevänsä jousimiesten palaavan ja sitten keksiäkseen jonkun pakotien.....

Korokkeen takana olevassa seinässä oli kaksi pientä oviaukkoa paksujen verhojen peittäminä. Thuvia juoksi vikkelästi toista kohti, mutta kuuli samassa takaapäin sotilaan varustusten kalinaa huoneen toisesta päästä.

Voi, vain pieni hetkinen vielä, ja hän olisi ollut suojaavan verhon takana ja kenties keksinyt sitten jonkun pelastuskeinon. Mutta nyt se oli liian myöhäistä, hänet oli huomattu.

Melkein turtunein mielin hän kääntyi katsomaan kohtaloaan silmiin, ja leveän salin poikki juoksi Carthoris nopeasti häntä kohti välkkyvä pitkä miekka paljaana kädessä.

Päiväkausia hän oli epäillyt heliumilaisen tarkoituksia. Hän oli luullut Carthorisin olleen mukana hänen ryöstössään. Siitä alkaen, jolloin kohtalo oli viskannut heidät yhteen, hän oli tuskin suonut nuorukaisen huomautuksiin muuta kuin hyvin pintapuoliset vastaukset paitsi silloin, kuin Lotharissa sattuneet tapahtumat olivat hämmästyttäneet häntä niin, että hän oli menettänyt mielenmalttinsa.

Hän tiesi, että Heliumin Carthoris tahtoi taistella hänen puolestaan. Mutta siitä hän ei ollut varma, tekikö nuorukainen sen pelastaakseen hänet itseään vaiko toista varten.

Carthoris tiesi, että hän oli luvattu Kulan Tithille, Kaolin jeddakille. Ja jos Carthoris siitä huolimatta oli sekaantunut hänen ryöstöönsä, niin hänen vaikuttimenaan ei voinut olla uskollisuus ystävää kohtaan eikä huolenpito Thuvian kunniasta.

Mutta nyt, kun hän näki nuorukaisen tulevan Lotharin Tarion vastaanottosalin marmorilattian poikki, näki kauniit silmät, joissa oli huolestunut ilme hänen tähtensä, komean vartalon, jossa ilmenivät kaikki sotaisen Marsin soturien parhaat puolet, hän ei voinut uskoa, että niin loistavan ulkokuoren alla piilisi vähäisintäkään vilpillisyyden hiventä.

Hänestä tuntui, ettei hän koko elämänsä aikana ollut niin riemastunut kenenkään ihmisen näkemisestä. Vain vaivoin hän sai itsensä hillityksi kiitämästä Carthorisia vastaan.

Hän tiesi, että Carthoris rakasti häntä, mutta hän muisti ajoissa, että hän oli luvattu Kulan Tithille. Hän ei saanut edes näyttää olevansa liian suuresti kiitollinen heliumilaiselle, ettei tämä ymmärtäisi häntä väärin.

Carthoris oli nyt hänen rinnallaan. Nopealla silmäyksellä hän pääsi selville tilanteesta — jeddakin liikkumaton ruumis pitkänään lattialla — neito kiiruhtamassa verhottua ovea kohti.

"Tekikö hän sinulle pahaa, Thuvia?" kysyi hän.

Neito näytti hänelle veristä tikariaan.

"Ei", hän vastasi, "hän ei tehnyt minulle pahaa."

Tuikea hymy kirkasti Carthorisin kasvoja.

"Kiitetyt olkoot ensimmäiset esi-isämme!" hän mumisi. "Ja nyt on meidän saatava selville, emmekö voi suoriutua tästä kirotusta kaupungista, ennenkuin lotharilaiset huomaavat menettäneensä jeddakinsa."

Varman käskevänä, mikä niin hyvin sopi hänelle, jonka suonissa virtasi virginialaisen John Carterin ja Heliumin Dejah Thorisin verta, hän tarttui neitoa kädestä, kääntyi ympäri ja lähti salin poikki isoa ovea kohti, josta Jav aikaisemmin samana päivänä oli saattanut heidät jeddakin puheille.

He olivat jo melkein kynnyksellä, kun toisesta ovesta syöksähti saliin mies. Se oli Jav. Hän myöskin oivalsi kaikki yhdellä silmäyksellä.

Miekka valmiina kädessään Carthoris pyörähti häntä vastaan, sijoittaen kookkaan vartalonsa hennon neidon suojaksi.

"Tule, Lotharin Jav!" hän huudahti. "Saakaamme ratkaisu heti, sillä vain toinen meistä pääsee elävänä tästä huoneesta Ptarthin Thuvian kanssa!" Kun hän sitten näki, että miehellä ei ollut miekkaa, jatkoi hän. "Komenna sitten esiin jousimiehesi tahi seuraa meitä vankinani, kunnes olemme päässeet kummituskaupunkisi porttien ulkopuolelle!"

"Olet surmannut Tarion!" kirkaisi Jav välittämättä toisen taisteluhaasteesta. "Olet surmannut Tarion. Näen hänen verensä lattialla — todellista verta — todellinen kuolema. Tario oli sittenkin yhtä todellinen ihminen kuin minäkin. Ja kuitenkin hän oli eetterealisti. Hän ei aineellistuttanut ravintoaan. Ovatko sittenkin kenties he oikeassa? No niin, mutta me myöskin olemme oikeassa. Ja monia ajanjaksoja olemme olleet riidassa — kumpikin väittää, että toinen on väärässä!

"Joka tapauksessa hän on nyt kuollut. Siitä olen iloissani. Nyt pääsee Jav omalle paikalleen. Nyt Javista tulee Lotharin jeddak!"

Hänen lopettaessaan puheensa avasi Tario silmänsä ja nousi sitten heti istumaan.

"Petturi! Salamurhaaja!" hän kirkui. "Kadar! Kadar!" Tämä barsoomilainen sana merkitsee vahtia.

Jav kävi kalmankalpeaksi. Hän lankesi vatsalleen ja kiemurteli Tariota kohti.

"01, jeddakini, jeddakini!" hän uikutti. "Javilla ei ole tässä osuutta. Jav, uskollinen Javisi, saapui tähän huoneeseen juuri äsken, nähden sinun viruvan pitkänäsi maassa ja nämä molemmat muukalaiset aikeissa poistua. En tiedä, miten kaikki on tapahtunut. Usko minua, ylevin jeddak!"