Part 5
"Niitä oli läjittäin", hän mumisi. "Kentällä virui tuhansittain vain muutamia minuutteja sitten."
"Ja nyt", jatkoi Carthoris, "siellä on vain banthit ja vihreiden sotilaiden ruumiit."
"Kaatuneet jousimiehet on varmaankin käyty noutamassa pois meidän puhellessamme", sanoi neito.
"Se on mahdotonta!" vastasi Carthoris. "Kaatuneita oli kentällä tuhansittain vielä aivan äsken. Niiden kuljettamiseen olisi kulunut tuntikausia. Tämä on kaameaa."
"Olin toivonut", virkkoi Thuvia, "että saisimme turvapaikan tämän vaaleaihoisen kansan luota. Huolimatta urheudestaan taistelukentällä eivät he tuntuneet minusta hurjilta eivätkä sotaisilta ihmisiltä. Olin ehdottamaisillani, että pyrkisimme kaupunkiin, mutta nyt en tiedä, onko viisasta uskaltautua sellaisen kansan keskuuteen, jonka vainajat haihtuvat ilmaan."
"Kyllä meidän on uskallettava", huomautti Carthoris. "Meidän ei voi käydä pahemmin kaupungin muurien sisällä kuin ulkopuolellakaan. Täällä voimme joutua banthien tai yhtä villien torkvasilaisten kynsiin. Sieltä ainakin tapaamme oman kuvamme muotoisia olentoja.
"Minua epäilyttää vain yksi vaara", hän lisäsi, "nimittäin sinun viemisesi noin monien banthien sivuitse. Yksi miekka tuskin riittää niitä torjumaan, jos kaksikin niistä karkaa kimppuumme samalla kertaa."
"Siitä seikasta ei sinun tarvitse olla huolissasi", vastasi punainen neito hymyillen. "Banthit eivät tee meille pahaa."
Niin sanoen hän laskeutui korokkeelta maahan ja meni Carthorisin saattamana pelkäämättä hurmeiselle kentälle salaperäistä, muurien ympäröimää kaupunkia kohti.
He eivät olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin verisestä ruoastaan sivulle päin vilkaissut banth huomasi heidät. Raivoisasti karjuen lähti peto heti heitä kohti, ja sen äänen kuullessaan noudatti parikymmentä muuta otusta sen esimerkkiä.
Carthoris vetäisi pitkän miekkansa tupestaan. Neito loi salaa nopean silmäyksen hänen kasvoihinsa. Hän näki hymyn nuorukaisen huulilla, ja se vaikutti kuin viini sairaihin hermoihin. Sillä sotaisessa Barsoomissakin, jossa kaikki miehet ovat urhoollisia, saa naisen innostumaan tyyni välinpitämättömyys vaarasta — huima rohkeus, johon ei sekaannu kerskailua.
"Pistä miekkasi takaisin tuppeen!" käski Thuvia. "Sanoinhan sinulle, etteivät banthit meitä vahingoita. Kas näin!" Puhuessaan hän asteli reippaasti lähintä otusta kohti.
Carthoris aikoi rientää hänen jälkeensä suojelemaan häntä, mutta hän teki torjuvan kädenliikkeen. Nuorukainen kuuli hänen kutsuvan bantheja matalalla, laulavalla, melkein kehräävällä äänellä.
Heti kohosivat isot kuonot ilmaan, ja kaikki ilkeästi välkkyvät silmät kiintyivät neitoon. Sitten alkoivat pedot hiipiä häntä kohti. Hän seisoi paikallaan niitä odottaen.
Häntä lähinnä oleva banth epäröi. Hän puheli sille käskevästi kuten isäntä niskuroivalle koiralle.
Kookas raatelija painoi päänsä alas ja luikki häntä koipien välissä neidon jalkojen juureen. Senjälkeen tulivat toiset, kunnes Thuvia oli kokonaan hurjien, ihmisiä syövien petojen ympäröimänä.
Hän kääntyi ympäri ja johdatti ne Carthorisin luokse. Lähestyessään miestä ne murisivat hieman, mutta pari ankaraa sanaa sai ne talttumaan.
"Miten saat ne hillityiksi?" huudahti Carthoris.
"Isäsi tiedusti minulta samaa asiaa Kultaisten kallioiden holveissa Otz-vuoriston uumenissa, thernien temppelien alla. En osannut selittää sitä hänelle enkä osaa nytkään. En tiedä, mistä johtuu, että ne tottelevat minua, mutta siitä lähtien, kun Sator Throg heitätti minut niiden sekaan pyhien thernien banthluolaan ja isot otukset liehittelivät minulle sen sijaan että olisivat repineet minut, on minulla aina ollut sama omituinen kyky hallita niitä. Ne tulevat kutsuessani ja tottelevat käskyjäni aivan samalla tavoin kuin uskollinen Woola tottelee suuren isäsi käskyjä."
Neito lausui jotakin, ja hurja lauma hajautui. Karjuen palasivat pedot keskeytetyille aterioilleen, ja Carthoris ja Thuvia astelivat niiden keskitse kaupunkia kohti.
Kävellessään mies katseli ihmetellen sellaisia vihreiden miesten ruumiita, joita banthit eivät olleet raadelleet.
Hän kiinnitti neidon huomiota niihin. Kaatuneiden isoissa ruumiissa ei näkynyt nuolia lainkaan. Niiden ihossa ei näkynyt jälkeäkään kuolettavista haavoista, ei vähäisintäkään naarmua eikä hankautumaa.
Ennenkuin jousimiesten kaatuneet olivat kadonneet, oli torkvasilaisten kaatuneissa törröttänyt vihollisten surmannuolia kuin harjaksia. Mihin olivat nämä hennot kuoleman sanansaattajat joutuneet? Mikä näkymätön käsi oli poiminut ne surmansa saaneiden ruumiista?
Vastoin tahtoaan Carthoris tunsi puistattavia aavistuksia katsellessaan edessään olevaa hiljaista kaupunkia. Enää ei muurilla eikä katoilla näkynyt elonmerkkiäkään. Kaikki oli rauhallista — pahaenteisen rauhallista.
Mutta kuitenkin hän oli varma, että häntä pidettiin silmällä jostakin sileän muurin takaa.
Hän vilkaisi Thuviaan. Tämä asteli eteenpäin silmät levällään tuijottaen kaupungin porttia. Carthoris katsoi samaan suuntaan, mutta ei nähnyt mitään.
Nuorukaisen katse tuntui herättävän hänet ikäänkuin horroksesta. Hän katsahti Carthorisiin, reipas, rohkea hymy kohosi hänen huulilleen, ja ikäänkuin tietämättään hän astui nuorukaisen viereen ja tarttui tämän käteen.
Carthoris arvasi, että jokin neitosen tahdosta riippumaton vaisto vetosi häneen pyytäen suojelusta. Hän kiersi käsivartensa Thuvian ympärille ja sillä tavoin he astelivat kentän poikki. Neito ei vetäytynyt irti. Tuskinpa hän huomasi, että miehen käsi tuki häntä: niin täydelleen hän oli edessään olevan kaupungin salaperäisyyden lumoissa.
He pysähtyivät portin edustatte. Se oli valtava laite. Sen rakennetta tarkastamalla Carthoris sai vain hämärän aavistuksen sen arvioimattomasta iästä.
Portti oli pyöreä kuten portin aukkokin, ja muinaisbarsoomilaista rakennustaidetta koskevien tutkimustensa nojalla heliumilainen tiesi, että portti kiersi ison pyörän tavoin toiselle sivulle muuriin sovitettuun syvennykseen.
Niinkin ikivanhoista kaupungeista kuin muinaisesta Aaanthorista ei vielä uneksittukaan, kun ne rodut elivät, jotka rakensivat tämänkaltaisia portteja.
Hänen seisoessaan miettien, mikä tämä maailman unohtama kaupunki saattoi olla, puhutteli heitä ääni ylhäältä päin. He katsahtivat molemmat ylös. Siellä oli mies kumartuneena korkean muurin reunan ylitse.
Miehen tukka oli kastanjanruskea, iho vaalea, vaaleampi kuin virginialaisen John Carterin. Otsa oli korkea, silmät suuret ja älykkäät.
Molemmat alhaalla-seisojat ymmärsivät hänen käyttämäänsä kieltä, mutta se erosi kuitenkin tuntuvasti heidän barsomilaiskielestään.
"Keitä te olette?" tiedusti mies. "Ja mitä tekemistä teillä on täällä Lotharin portin edustalla?"
"Olemme ystäviä", vastasi Carthoris. "Tämä on Ptarthin prinsessa Thuvia, joka oli joutunut torkvasilaisheimon vangiksi. Minä olen Heliumin Carthoris, Tardos Morsin, Heliumin jeddakin, sukuun kuuluva prinssi ja John Carterin, Marsin sotavaltiaan, ja hänen vaimonsa Dejah Thorisin poika."
"Ptarth?" toisti mies. "Helium?" Hän pudisti päätään. "En ole koskaan kuullut sellaisia paikkoja mainittavan enkä ole tietänyt, että Barsoomissa asuu noin oudon värisiä ihmisiä kuin sinä. Missä sijainnevat ne kaupungit, joista puhuit? Korkeimmastakaan tornistamme emme milloinkaan ole nähneet mitään muuta kaupunkia kuin Lotharin."
Carthoris osoitti koillista kohti.
"Tuolla päin ovat Helium ja Ptarth", hän selitti. "Helium on yli kahdeksantuhannen haadin päässä Lotharista, ja Ptarth taas on yhdeksäntuhannen viidensadan haadin päässä Heliumista koilliseen."
[Barsoomissa on pituusmittojen perusyksikkönä ad. Se vastaa Englannin jalkaa, ollen noin 11,694 Englannin tuumaa eli 297 millimetriä. Minulla on yleensä ollut tapana muuttaa marsilaiset aika-, pituus- y.m. mitat vastaaviksi Maassa käytetyiksi mitoiksi, jotka ovat helppotajuisemmat näitä muistelmia lukeville Maan asukkaille. Niistä, joiden luonnonlaatu on tiedonhaluinen, saattaa olla mielenkiintoista tuntea marsilaisten pituusmitat, joten esitän ne tässä:
10 sofadia = 1 ad
200 adia = 1 haad
100 haadia = 1 karad
360 karadia = 1 Marsin ympärys päiväntasaajan kohdalta.
Haad eli barsoomilaisten penikulma on noin 2,339 Englannin jalkaa eli noin 713 metriä. Karad on yksi aste. Sofad on noin 1,17 Englannin tuumaa eli vähää vaille kolme sentimetriä.]
Mies pudisti uudelleen päätään.
"En tiedä mitään siitä, mitä on Lotharin vuorten takana. Siellä ei saata elää ketään muita kuin Torkvasin kauheat vihreät heimot. Ne ovat kukistaneet koko Barsoomin paitsi tätä ainoata laaksoa ja Lotharin kaupunkia. Täällä me olemme pitäneet puoliamme lukemattomia miespolvia, vaikkakin he tuon tuostakin tekevät uusia yrityksiä tuhotakseen meidät. En voi aavistaakaan, mistä olette kotoisin, jollette polveudu niistä orjista, joita torkvasilaiset ottivat ammoisina aikoina laskiessaan ulkomaailman valtansa alle. Mutta mikäli olemme kuulleet, he hävittivät perin pohjin kaikki muut rodut paitsi omansa."
Carthoris koetti selvittää, että torkvasilaisten hallussa oli vain suhteellisesti vähäinen osa Barsoomin pintaa ja sekin ainoastaan siitä syystä, ettei heidän alueellaan ollut mitään, mikä houkuttelisi punaista rotua. Mutta lotharilainen ei näyttänyt kykenevän käsittämään mitään muuta kuin että Lotharin laakson ulkopuolella oli tiettömiä aavikoita, joissa asusti Torkvasin hurjia vihreitä heimoja.
Pitkien neuvottelujen jälkeen hän suostui päästämään tulokkaat kaupunkiin, ja hetkistä myöhemmin vieri pyörämäinen portti sille varattuun syvennykseen ja Thuvia ja Carthoris astuivat Lotharin kaupunkiin.
Kaikkialla heidän ympärillään oli merkkejä satumaisesta rikkaudesta. Muurin sisäpuolella olevan kadun varrella olivat rakennusten julkisivut hyvin upeilla kaiverruksilla koristettuja, ja ikkunat ja ovet olivat usein reunustettuja kalleista kivistä valmistetuilla neljännesmetrin levyisillä upotuksilla, taidokkailla mosaikeilla tahi taotuilla kultalevyillä, joiden kohokuvat nähtävästi esittivät katkelmia tämän unohdetun kansan historiasta.
Mies, jonka kanssa he olivat keskustelleet muurin ylitse, oli kadulla heitä vastassa. Hänen seurassaan oli satakunta samanrotuista miestä. He olivat kaikki puettuja väljiin vaippoihin ja parrattomia.
Heidän suhtautumisensa vieraihin oli pikemminkin pelokasta epäilyä kuin vihamielisyyttä. He seurasivat tulokkaita katseillaan, mutta eivät virkkaneet heille sanaakaan.
Carthoris ei voinut olla panematta merkille sitä seikkaa, että vaikkakin kaupunkia vasta aivan äsken oli piirittänyt lauma verenhimoisia hurjimuksia, ei yksikään kaupunkilainen näyttänyt olevan aseissa eikä sotaväestä näkynyt merkkiäkään.
Hän ihmetteli mielessään, olivatko kenties kaikki sotilaat lähteneet mukaan kaupungista tehdylle ryntäykselle tehdäkseen äärimmäisen ponnistuksen vihollisen karkoittamiseksi, jättäen kaupungin ilman turvaväkeä. Hän kysäisi sitä saattajaltaan.
Mies hymyili.
"Tänään ei Lotharista ole poistunut ainoatakaan olentoa paitsi pariakymmentä pyhää banthiamme", hän vastasi.
"Entä sotilaat — jousimiehet!" huudahti Carthoris. "Me näimme heitä lähtevän tuhansittain juuri tästä portista ja surmanuolineen ja rajuine bantheineen voittavan Torkvasin laumat ja ajavan ne pakosalle."
Mies hymyili edelleen tietävänä.
"Katsos tuonne!" hän huudahti ja viittasi kädellään leveätä katua kohti.
Carthoris ja Thuvia katsoivat osoitettuun suuntaan ja näkivät suuren jousimiesosaston marssivan reippaasti itseään kohti auringonpaisteisella kadulla.
"Ah!" pääsi Thuvialta. "He ovat palanneet jostakin toisesta portista tai kenties nämä ovat kaupungin turvaksi jätettyjä joukkoja."
Taaskin mies hymyili salaperäistä hymyään.
"Lotharissa ei ole ollenkaan sotaväkeä", hän huomautti. "Katsokaapa!"
Sekä Carthoris että Thuvia olivat miehen puhuessa kääntyneet häneen päin, ja kun he nyt pyörähtivät uudelleen katsomaan lähestyvää joukko-osastoa, menivät heidän silmänsä pystyyn hämmästyksestä, sillä leveä katu oli yhtä autio kuin hauta.
"Entä tänään vihreitä laumoja vastaan marssineet miehet?" kuiskasi Carthoris. "Olivatko hekin vain kuviteltuja?"
Mies nyökkäsi päätään.
"Mutta heidän nuolensa surmasivat vihreitä sotilaita", intti Thuvia.
"Menkäämme Tarion luokse", lausui lotharilainen. "Hän selittää teille kaikki, mitä hän katsoo teidän voivan tietää. Minä saattaisin puhua liikaa."
"Kuka on Tario?" kysyi Carthoris.
"Lotharin jeddak", vastasi heidän oppaansa, ohjaten heidät samalle leveälle kadulle, jota myöten he vain hetkinen sitten olivat nähneet harhanäkyarmeijan marssivan.
Puoli tuntia he kävelivät pitkin viehättäviä katuja, joita reunustivat uhkeimmat rakennukset, mitä heistä kumpikaan oli koskaan nähnyt. Ihmisiä näkyi vain vähän. Carthoris ei voinut olla huomaamatta, kuinka autiolta suurenmoinen kaupunki vaikutti.
Vihdoin he saapuivat hallitsijan palatsiin. Carthoris näki tämän suurenmoisen rakennuksen jo etäältä, arvasi, mikä se oli, ja ihmetteli sitä, että sielläkin näkyi niin vähän merkkejä eloisasta toimeliaisuudesta.
Ei ainoatakaan vahtisotilasta ollut valtavan sisäänkäytävän edustalla, eikä myöskään puistoissa, joihin hän saattoi nähdä, ollut jälkeäkään siitä kuhisevasta elämästä, joka sykähtelee punaisten jeddakien palatsien alueella.
"Kas tässä", selitti opas, "on Tarion palatsi."
Hänen puhuessaan Carthoris käänsi uudelleen katseensa upeaan palatsiin. Huudahtaen hämmästyksestä hän hieroi silmiään ja katsoi toistamiseen. Ei! Hän ei saattanut erehtyä. Jykevän portin edustalla seisoi parikymmentä vartiosotilasta. Portilta päärakennukselle johtavan kujan kahden puolen oli jousimiesrivit. Puistossa vilisi upseereja ja sotilaita, joita meni sinne tänne ikäänkuin toimittamaan kiireisiä tehtäviä.
Minkälaista kansaa olivatkaan nämä miehet, jotka voivat loitsia armeijan pelkästä ilmasta! Hän vilkaisi Thuviaan. Myöskin tämä oli ilmeisesti huomannut muutoksen.
Vavahtaen hän painautui lähemmäksi nuorukaista.
"Mitä arvelet tästä?" hän kuiskasi. "Se tuntuu hyvin kaamealta."
"En osaa sitä selittää", vastasi Carthoris, "jollemme sitten ole aivan sekaisin."
Carthoris pyörähti lotharilaiseen päin. Tämä hymyili leveästi.
"Muistaakseni sanoit äsken, ettei Lotharissa ole sotaväkeä ollenkaan", sanoi heliumilainen osoittaen vahtisotilaita. "Mitäs nämä ovat?"
"Kysy Tariolta!" torjui mies. "Pian olemme hänen puheillaan."
Ennen pitkää he astuivatkin avaraan huoneeseen, jonka toisessa päässä olevalle korokkeelle sijoitetulla upealla lepovuoteella loikoi mies.
Kolmikon lähestyessä loi mies tulijoihin velton katseen uneliaista silmistään. Kuuden metrin päässä korokkeesta saattaja pysähtyi, kuiskasi Thuvialle ja Carthorisille, että nämä noudattaisivat hänen esimerkkiään, ja heittäytyi pitkälleen lattialle. Sitten hän nousi käsiensä ja polviensa varaan ja alkoi ryömiä valtaistuinta kohti, heiluttaen päätään edestakaisin ja kiemurrellen ruumistaan, kuten olette nähneet koiran tekevän lähestyessään isäntäänsä.
Thuvia katsahti nopeasti Carthorisiin. Tämä seisoi suorana, pää pystyssä ja käsivarret ristissä leveällä rinnalla. Ylväs hymy väreili hänen huulillaan.
Korokkeella oleva mies silmäili häntä tuikeasti, ja Heliumin Carthoris katsoi suoraan hänen silmiinsä.
"Keitä ovat nämä, Jav?" kysäisi mies oppaalta, joka ryömi vatsallaan lattialla.
"Oi, Tario, ylevin jeddak", vastasi Jav, "nämä ovat muukalaisia, jotka Torkvasin laumojen kanssa saapuivat portillemme, selittäen olleensa vihreiden miesten vankina. He kertovat kummallisia juttuja Lotharin ulkopuolella olevista kaupungeista."
"Ylös, Jav", komensi Tario, "ja kysy heiltä, miksi he eivät osoita Tariolle arvon mukaista kunnioitusta!"
Jav nousi seisomaan ja kääntyi katsomaan vieraita. Kun hän näki heidät pystyssä, kohosi puna hänen poskilleen. Hän syöksähti heitä kohti.
"Vintiöt!" hän kiljaisi. "Alas! Kasvoillenne Barsoomin viimeisen jeddakin edessä!"
SEITSEMÄS LUKU
Jousimies-aaveet
Kun Jav karkasi Carthorisia kohti, laski tämä kätensä pitkän miekkansa kahvaan. Lotharilainen pysähtyi. Tilava huone oli tyhjä lukuun ottamatta neljää korokkeella-olijaa, mutta kun Jav astahti taaksepäin, väistäen heliumilaisen uhkaavaa liikettä, huomasi viimemainittu olevansa parinkymmenen jousimiehen ympäröimä.
Mistä ne olivat tuoksahtaneet? Sekä Carthoris että Thuvia olivat ällistyneen näköisiä.
Nyt lennähti nuorukaisen miekka huotrastaan, ja samassa jousimiehet vetivät tuhoisat nuolensa taaksepäin.
Tario oli kohonnut kyynärpäänsä varaan. Vasta silloin hän näki täydelleen Thuvian, joka oli ollut piilossa Carthorisin takana.
"Seis!" huudahti jeddak, nostaen estävästi kättään, mutta juuri samalla hetkellä sivalsi heliumilainen miekallaan iskien lähintä vastustajaansa.
Kun terävä säilä sattui maaliinsa, niin Carthoris antoi miekkansa kärjen painua lattiaan, astahtaen samalla takaperin typertyneenä ja silmät levällään ja pyyhkäisten otsaansa vasemman kätensä selkämyksellä. Hänen säilänsä oli halkonut tyhjää ilmaa — hänen vastustajansa oli kadonnut — huoneessa ei ollut ainoatakaan jousimiestä!
"On ilmeistä, että nämä ovat muukalaisia", virkkoi Tario Javille. "Ottakaamme ensin selvä siitä, ovatko he tietoisesti loukanneet meitä, ennenkuin ryhdymme rankaisutoimiin."
Sitten hän kääntyi puhuttelemaan Carthorisia, mutta vilkuili yhtenään Thuviaan, jonka ihania muotoja barsoomilaisen prinsessan tamineet pikemminkin tehostivat kuin salasivat.
"Keitä olette te", hän tiedusti, "jotka ette tunne viimeisen jeddakin hovissa noudatettavia tapoja."
"Minä olen Heliumin prinssi Carthoris", vastasi heliumilainen. "Ja tämä on Ptarthin prinsessa Thuvia. Meidän isiemme hoveissa eivät ihmiset lankea kasvoilleen hallitsijoiden edessä. Siitä lähtien kun ensisyntyiset repivät kuolemattoman jumalattarensa kappaleiksi jäsenen jäseneltä, eivät ihmiset ole Barsoomissa vatsallaan ryömineet minkään valtaistuimen juurelle. Luuletko niin ollen, että mahtavan jeddakin tytär ja toisen poika alentuisivat sellaiseen?"
Tario silmäili Carthorisia pitkään. Vihdoin hän puhkesi puhumaan.
"Koko Barsoomissa ei ole muita jeddakeja kuin Tario", hän lausui. "Ei ole muuta rotua kuin Lotharin, jollei Torkvasin heimolle suoda niin arvokasta nimitystä. Lotharilaiset ovat valkoisia; teidän ihonne on punainen. Koko Barsoomissa ei ole jäljellä ainoatakaan naista. Toverisi on nainen."
Hän puolittain nousi lepovuoteeltaan ja kumartui eteenpäin ojentaen syyttävästi sormensa Carthorisia kohti.
"Olet valhekuva!" hän kiljaisi. "Olette molemmat valhekuvia, ja rohkenette tulla Tarion, Barsoomin viimeisen ja mahtavimman jeddakin silmien eteen ja väittää olevanne todellisia. Syyllisen on kärsittävä ankara rangaistus, ja jollen erehdy, niin juuri sinä, Jav, olet uskaltanut näin kevytmielisesti laskea pilaa jeddakisi hyväluontoisuudesta.
"Toimita mies pois! Jätä nainen jäljelle! Otamme selvää, ovatko molemmat valhekuvia. Ja tuonnempana, Jav, saat kärsiä uhkarohkeudestasi. Meitä on enää harvoja elossa, mutta — Komalia on ruokittava. Mene!"
Carthoris näki Javin vapisevan, kun tämä uudelleen lankesi kasvoilleen hallitsijansa eteen. Sen jälkeen mies nousi ylös kääntyen Heliumin prinssiin päin.
"Tule!" sanoi hän.
"Jättäisinkö Ptarthin prinsessan tänne yksin!" kivahti Carthoris.
Jav meni ihan likeltä hänen ohitseen, kuiskaten:
"Seuraa minua — Tario ei voi tuottaa hänelle muuta pahaa kuin kuoleman; ja sen hän voi, jäätpä tänne tai et. Meidän on nyt parasta mennä — usko minua!"
Carthoris ei ymmärtänyt mitään, mutta toisen äänen kiihkeässä sävyssä oli jotakin, mikä sai hänet uskomaan. Niinpä hän poistuikin ensin kuitenkin vilkaistuaan Thuviaan päin koettaen siten selittää poistuvansa hänen luotaan juuri hänen tähtensä.
Vastaukseksi neito käänsi Carthorisille selkänsä luotuaan sitä ennen häneen niin halveksivan silmäyksen, että veri kohosi hänen poskilleen.
Silloin nuorukainen alkoi empiä, mutta Jav tarttui hänen ranteeseensa.
"Tule!" hän kuiskasi. "Muuten hän kutsuu jousimiehet kimppuusi, ja tällä kertaa on pelastuminen mahdotonta. Etkö nähnyt, kuinka tehoton teräksesi on pelkkää ilmaa vastaan!"
Carthoris lähti vastahakoisesti hänen mukaansa. Kun he olivat poistuneet huoneesta, puhutteli hän toveriaan.
"Jollen kerran voi tappaa pelkkää ilmaa", huomautti hän, "niin miksi minun sitten on pelättävä, että pelkkä ilma tappaa minut?"
"Näitkö torkvasilaisten kaatuvan jousimiesten edessä?" kysyi Jav.
Carthoris nyökkäsi päätään.
"Samoin kaatuisit sinäkin ja ilman minkäänlaista puolustamis- tai kostamismahdollisuutta."
Heidän keskustellessaan Jav opasti Carthorisin eräässä palatsin lukuisista torneista olevaan pieneen huoneeseen. Siellä oli lepoalustoja, ja Jav kehoitti heliumilaista istumaan.
Useita minuutteja lotharilainen silmäili vankiaan, jollainen myös Carthoris nyt käsitti olevansa.
"Minä melkein uskon, että olet todellinen olento", virkahti Jav vihdoin.
Carthoris purskahti nauramaan.
"Luonnollisestikin olen todellinen", hän sanoi. "Mistä syystä olet sitä epäillyt? Etkö voi nähdä minua, koskettaa minua?"
"Samoin voin nähdä ja koskettaa jousimiehiä", vastasi Jav, "ja kuitenkin me kaikki tiedämme, että ne ainakaan eivät ole todellisia."
Carthorisin kasvojen ilmeet osoittivat, kuinka ymmällä hän oli joka kerta kun mainittiin salaperäisiä jousimiehiä — Lotharin ilmaan häviäviä sotilaita.
"Mitä he sitten ovat?" tiedusti hän.
"Etkö todellakaan sitä tiedä?" kysyi Jav.
Carthoris pudisti päätään.
"Melkeinpä voin uskoa, että olet puhunut meille totta ja että olet kotoisin jostakin toisesta osasta Barsoomia tai jostakin toisesta taivaankappaleesta. Mutta sanoppa minulle, eikö sinun kotimaassasi ole jousimiehiä herättämään kauhua vihreiden miesten sydämissä, kun he rajuine sotabantheineen levittävät surmaa ja tuhoa?"
"Meillä on sotilaita", Vastasi Carthoris. "Me punaisen rodun miehet olemme kaikki sotilaita, mutta meillä ei Ole itseämme puolustamassa sellaisia jousimiehiä kuin teillä. Me puolustaudumme itse."
"Menette kentälle ja saatte surmanne vihollisten kädestä!" huudahti Jav epäuskoisesti.
"Juuri niin", myönsi Carthoris. "Entä miten menettelevät lotharilaiset?"
"Sen olet nähnyt", vastasi toinen. "Me lähetämme kentälle kuolemattomat jousimiehemme — kuolemattomat, koska ne ovat elottomia ja ovat olemassa vain vihollistemme mielikuvituksessa. Meidän turvanamme ovat itse asiassa jättiläismäiset henkiset voimamme, joiden avulla kykenemme lähettämään legioonittain olemattomia sotilaita aineellistumaan vihollistemme sielunsilmien eteen.
"He näkevät ne — he näkevät niiden jännittävän jousiaan — he näkevät pienten nuolten kiitävän erehtymättömän tarkasti sydämiinsä. Ja he kuolevat — surmattuina suggestionin voimalla."
"Entä sitten kaatuneet jousimiehet?" intti Carthoris. "Sanot heitä kuolemattomiksi, mutta kuitenkin näin heidän ruumiitaan läjittäin taistelukentällä. Kuinka se on mahdollista?"
"Se tapahtuu vain sitä varten, että kaikki näyttäisi todelliselta", vastasi Jav. "Me annamme kuviteltuja puolustajiamme kaatua paljon, jotteivät torkvasilaiset arvaisi, ettei heitä vastassa todellisuudessa olekaan olentoja, joissa on lihaa ja verta.
"Jos totuus vain selviäisi heille — niin uskovat meistä monet — niin he eivät enää kaatuisi mielikuvituksellisten tuhonuolien surmaamina, sillä totuuden vaikutus olisi voimakkaampi, ja voimakkaampi suggestioni voittaisi — niin käy aina."
"Entä banthit?" tiedusti Carthoris. "Olivatko nekin vain mielikuvituksen luomia olentoja?"
"Jotkut niistä olivat todellisia", selitti Jav. "Ne, jotka seurasivat jousimiehiä ajamaan takaa torkvasilaisia, olivat mielikuvia. Ne, samoin kuin jousimiehet, eivät palaa koskaan, vaan tehtyään tehtävänsä katoavat yhdessä jousimiesten kanssa, kun vihollinen on varmasti torjuttu. Kentälle jääneet olivat todellisia. Ne päästimme irti suorittamaan puhdistusta, syömään kaatuneiden torkvasilaisten ruumiita. Sitä vaativat meikäläiset realistit. Minä olen realisti. Tario on eetterealisti.
"Eetterealistit väittävät, että ainetta ei ole lainkaan olemassa — että kaikki on henkeä. He selittävät, ettei ketään meistä ole olemassa, paitsi kanssaihmistemme mielikuvituksessa, muuta kuin näkymättömänä henkisyytenä, johon ei voi kajota.