Part 3

Hän meni työväentalolle. Siellä sattui olemaan metallityöntekijöiden hautausapurenkaan johtokunnan kokous. Hän tapasi portailla Kytölä nimisen vanhanpuoleisen miehen, joka oli erään pienenlaisen peltisepänliikkeen palveluksessa. Jo aikaisemmin oli Kalle hänen kanssaan puhellut ja mieltynyt miehen vaatimattomaan ja suoraan käytökseen. Tosin Kytölä ei ollut hänelle kovin suurta ystävällisyyttä osoittanut, kuultuaan hänen olevan työttömänä, mutta siihen ei Kalle silloin enää suurta painoa pannut, kun hän oli tottunut huomaamaan kaikissa toisissakin samanlaatuista varovaisuutta.

-- No, sepä oli hyvä, että teidät tapasin, sano Kytölä. -- Olen teitä jo katsellutkin muutaman päivän ja koettanut ottaa selkoa asunnostannekin, mutta ei ole onnistunut. Minä voin tarjota teille paikan.

Kalle aivan riemastui.

-- No, mistä ihmeestä se nyt lohkesi? sanoi hän.

-- Meidän liikkeestä kuoli muuan mies, ja hänen tilalleen tarvitaan toinen. Olen teidän tähtenne pyytänyt mestaria pitämään paikkaa vielä vähän aikaa auki. Lupasin ainakin viikon sisällä hankkia siihen miehen. Minä luulen, että te siinä tulette toimeen. Palkka on huono, mutta voihan se nousta, jos jotain osaatte.

-- En minä enää suurtakaan usko osaavani, vaikka kyllä vielä syksyllä sen tein, sanoi Kalle.

-- Niin, niin, kyllä täällä nöyrtyy, vastasi Kytölä hymyillen.

-- Mutta työtä minä osaan tehdä, sen tiedän niin varmasti, että ei katkismuksessakaan ole sen varmempaa asiaa.

Hänen mielensä oli niin hyvä, että hänen teki mieli tanssia. Kyllähän hänen riemunsa hiukan talttui, kun hän sai kuulla, kuinka pieni palkka oli, sillä eihän siitä suuriakaan jäänyt, kun asunnon ja ruuan oli maksanut. Asunnon suhteen hän ei juuri voinut päästä huokeammalla kuin nyt, ellei mennyt pelastusarmeijan yömajaan öitään viettämään. Ja sitä hän ei sentään tahtonut. Mutta ruuan suhteen voi kyllä jotain sovitella. Söi kerran ulkona ja hankki muiksi aterioiksi jotain kotia. Hän oli pian laskenut tämän kaiken, ja mielensä oli jälleen iloinen. Hänellä oli paikka ja työ, joka hänelle sopi. Metalli, sitä hän tahtoikin käsitellä, vaikkakin se sitten oli ainoastaan läkkipeltiä ensi aluksi.

-- Missä te olette ollut, kun ei teitä täälläkään ole näkynyt? kysyi Ketola.

Kalle huomasi heti, että ilmoittamalla istuneensa vankilassa, vaikkakin ainoastaan syyttömästi, hän voi kadottaa kaiken. Hän päätti senvuoksi salata sen tarkoin ja vastasi:

-- Olen istunut hiukan sisällä.

-- Terveys on ollut huono, vai mitä?

-- Onhan se, sisu varsinkin. Mutta kyllä minä taas pian tästä suoriudun.

-- Kyllä te olettekin hiukan kalpeampi kuin syksyllä.

-- Sydän on keittänyt kiukkua niin paljon, että kuluuhan se veri sellaisessa.

Hän joutui niittauskoneen ääreen. Liike, minne hän oli tullut, ei ollut suuri, mutta siinä oli tasaisesti työtä ja siellä oli useita koneitakin. Ja päästä näitä käsittelemään, se tuntui Kallesta aivan ihmeelliseltä. Kone, se oli sittenkin jotain suurenmoista.

Kuinka suuri apu hänelle oli kätensä tavaton varmuus, se kun kykeni jo painonkin määräämään milloin tahansa, sen hän täällä täydellisesti huomasi. Pian hän oli tottunut siihen koneelliseen liikkeeseen, minkä työnsä vaati, niin täydellisesti, että hän oli itse kuin osa koneesta. Koko hänen ruumiinsa aivankuin sovellutti itsensä määrättyyn liikkeeseen ja teki sen niin täydellisesti, että ajatukset olivat aivan vapaat.

Hän oli kyllä lukenut usein siitä tuskasta ja kuolettavasta painostuksesta, mikä johtuu koneellisesta työstä, ihminen kun tunti tunnilta, päivä päivältä on pakotettu tekemään samaa liikettä. Hän ei sitä ymmärtänyt.

-- Pitää hankkia sellainen työ, että ruumis siihen itsestään tottuu, silloin pää on tarpeeton, tuumi hän. -- Ei tarpeeton, mutta vapaa kaikkeen muuhun.

Hän rakasti omaa konettaan päivä päivältä yhä enemmän. Hän tunsi pian sen jokaisen kohdan ja koko sen rakenteen. Mekaniikka alkoi tulla hänelle mieluisaksi. Ja hän antoi koneitten jyskyä ja rämistä työhuoneessa ja lauloi täyttä kurkkua joukkoon. Tuntui niin helpottavan hyvältä, kun sai laulaa. Mitä siitä, ettei aina kuullut edes omaa ääntään, rinnan sisällä kuitenkin tuntui hyvältä, kun ääni pääsi suusta virtaamaan.

Kun hän oli koneeseen tutustunut, sai hän oikean vimman pakottaa itsensä yhä suurempaan ja suurempaan nopeuteen. Tunnit kuluivat niin helposti, kun oikein tulista vauhtia teki työtä. Hän asetti kellonsa sellaiseen paikkaan, että helposti saattoi nähdä sen, ja laski, kuinka paljon saattoi jouduttaa työtä. Ja jota pikemmin työ sujui, sitä suloisempaa se oli. Hän sai tämän tulisen vauhtinsa tähden pian työhuoneessa liikanimen "laulava masiina".

Mutta eivät kaikki mielihyvällä häntä katselleet. Olipa sellaisiakin, joiden mielestä tämä kiire oli väärää.

-- Mitä ihmettä te sillä tavoin teette? sanoi muuan mies. -- Jos se olisi urakkatyötä, mutta tuntipalkalla, eihän se kannata. Isäntä siitä hyötyy eikä kukaan muu.

Tätä ei Kalle ollut tullut ajatelleeksikaan. Hän huomasi kyllä, että oikeastaan hänen olisi pitänyt saada palkanlisäystä lisääntyneestä työkyvystä. Sehän olisi ollut oikeus ja kohtuus. Mutta pian kaikki terve ja voimakas pääsi hänessä valloilleen. Hän vastasi kysyjälle melkein samassa:

-- Minä siitä hyödyn ensin, kun näen, paljonko kullakin koneella voi saada aikaan.

-- Mitä varten?

-- No, totta kai tulevaisuutta varten, sillä en minä kai elämääni niittaa tähän kiinni.

-- Vai niin, sanoi toinen ivallisesti. -- Ennenkuin tällä alalla mihinkään pääsee, tarvitaan kapitaalia, ei hyvällä työkyvyllä pääse kerrassaan minnekään. Ellette tämän koneen ääreen jää, niin joudutte toiseen. Ja siinä te sitten istutte elinikänne. Kapitaalia pitää olla, kapitaalia!

-- Sitä minulla onkin, vastasi Kalle voitonvarmana.

-- Jos on, niin hyvä on, se muuttaa asian. Olettekin kai siis vain tuollainen herrasmies, joka käy tehtaissa katsomassa, paljonko voi kiristää työtä raatajilta. Kyllä me ne tunnemme. Huonoa väkeä.

-- Minä olen työmies, ja minun kapitaalini on päässäni, sanoi Kalle.

-- Kyllä minä sellaisetkin tunnen. Ne ovat kaikkein pahimmat. Niistä tulee viimein kaikkein suurimmat nylkyrit.

-- Millainen minusta tulee, sitä en tiedä, sanoi Kalle, mutta sittenhän sekin nähdään. Kukin ilo kerrallaan, ja nyt on tämä minun iloni.

Pian oli Kalle päässyt selville kaikista työhuoneessa olevista koneista ja tunsi jokaisen kohdan niissä. Mitä hänellä vähänkin oli joutoaikaa, käytti hän niiden tutkimiseen. Kytölä, joka oli liikkeen vanhimpia miehiä, selitti hänelle parhaansa mukaan. Monasti Kalle teki kysymyksiä, joihin Kytölä ei voinut vastata.

-- En minä kysy, minkätähden kone tekee niin ja niin, lausui hän. -- Se on koneen asia. Ja minä olen minä.

-- Ellen minä tiedä, miksi kone tekee tehtävänsä juuri niin eikä toisin, en ole tyytyväinen.

-- Kai sen niin pitäisi olla, mutta ennenkuin pääsee ymmärtämään kaikkea, täytyy lukea vaikka mitä. Minun nuoruudessani ei ollut kaikkia niitä teollisuuskouluja ja muita sellaisia kuin nyt on. Ja mitä noihin kouluihin tulee, niin tuskin siellä käyneet suurtakaan ymmärtävät käytännölliseen elämään tultuaan. Ovat laiskoja ja velttoja niinkuin kaikki muutkin.

Kalle sai hiukan palkankorotusta heti seuraavassa kuussa. Se häntä ilahdutti. Hän kirjoitti ensi kerran isälleen ja Almalle ja ilmoitti saaneensa paikan. Vaikeuksista hän ei puhunut.

Palkanlisäys oli vaikuttanut sen, että Kalle saattoi ostaa itselleen kunnolliset talvivaatteet, tosin käytetyt, mutta enää ei hänen tarvinnut pelätä ulkona liikkuessaan vilustuvansa.

Pian oli hän työhuoneessa oppinut käyttämään kaikkia koneita ja tarpeen tullen olikin hän siirtynyt koneesta toiseen. Mutta kun hän oli niiden rakenteesta selvillä, niin kaikki tämä alkoi häntä jo kyllästyttää.

Helmikuussa hän oli aivan välinpitämätön kaikesta. Hän oli saavuttanut tarpeellisen nopeuden koneiden käyttämisessä, nopeuden, josta hänellä ei ollut mitään hyötyä, koska palkka ei kuitenkaan sen korkeammalle kohonnut. Hän oli ylimääräinen työmies, hän ei voinut päästä toisten sijalle. Oli siis tyydyttävä siihen, mitä sai. Tämä mahdottomuus päästä tätä pitemmälle alkoi painostaa häntä ja lopetti hänen laulunsakin. Koti ja paja siellä tulivat toisinaan mieleen, ja silloin aina oli niin vaikea olla ja silloin sattui tulemaan virheitäkin työssä. Siellä hän oli sittenkin ollut oma herransa, täällä ainoastaan ratas suuressa koneessa, eikä edes mikään tärkeä ratas, vaan sellainen, jona kuka tahansa saattoi olla. Hän pelkäsi hukkuvansa suureen joukkoon, ei nähnyt mitään tietä, minkä kautta olisi päässyt pitemmälle, ja mieli tuli apeaksi.

Kolme viikkoa oli tällä tavoin kulunut, hän oli tullut työhönsä, tehnyt sen tunnollisesti, mennyt kotiaan, aterioinut, kävellyt kadulla toimettomana ja sitten nukkunut. Hän ei viitsinyt edes lukeakaan mitään, korkeintaan sanomalehtiä. Ja nekin häntä toisinaan aivan suututtivat, kun niissä ei puhuttu juuri koskaan kunnollisista ihmisistä, ei muuta kuin rikollisista ja taiteilijoista ja niiden ohella urheilijoista.

Eräänä päivänä meni työhuoneessa oleva metallisorvi epäkuntoon. Tämä tapahtui juuri työajan viimeisenä tuntina. Koneen käyttäjä jätti silloin sen ja ilmoitti ainoastaan mestarille asiasta. Tämä lupasi ilmoittaa siihen liikkeeseen, josta kone oli ostettu, jotta lähettävät mekaanikon sitä korjaamaan.

Kalle kuuli tästä. Hän oli konetta käyttänyt ja nähnyt sen suuren yksinkertaisuuden, millä se oli rakennettu. Hän uskoi tuntevansa jokaisen sen eri kohdan aivan tarkkaan. Jos siinä siis oli vika, niin hänen täytyi se heti huomata. Hän tunsi aivan vastustamatonta halua tarttua siihen käsiksi. Mutta sitten tuli ajatus:

-- Mitä se minuun kuuluu? Eihän kone ole minun. Mekaanikko tulee huomisaamuna ja laittaa sen entiselleen. Eihän minun tehtäväni ole korjailla täällä koneita.

Vielä hän kuitenkin viivytteli työstä lähtiessä. Viimeisenä hän otti ylleen ja oli jo siirtynyt ovesta porraskäytävään, kun hän ei enää voinutkaan hillitä itseään. Hän palasi kiireesti työhuoneeseen, sytytti sähkövalon sorvin kohdalla, heitti päällystakkinsa lähimmän koneen päälle ja kumartui koneen puoleen.

Se ei toiminut, jotain siinä oli epäkunnossa. Hän alkoi ajatuksissaan laskea jokaisen koneenosan toimintaa, mihin toiseen osaan se vaikutti ja millä tavoin. Hän luuli jo päässeensä vian perille, kun huomasikin tehneensä väärän päätelmän. Ja taas oli alotettava tutkimus alusta.

-- Jos tässä osaisi edes koneoppia, niin se olisi kai leikkiä, sanoi hän aivan puoliääneen tyhjässä työhuoneessa. -- Mutta mistä hiivatista minä sen olisin saanut päähäni! Nyt tässä saa rakentaa aivan ajatuksissaan kaiken, kuin olisi konetta keksimässä. Kirottu tyhmyyteni!

Hän otti jo päällystakkinsa toivottomana ylleen ja aikoi mennä, mutta oli jo taas ymmärtävinään vian. Hän heitti uudelleen yltään ja kävi entistä vihaisempana työhön. Hänen poskensa hohtivat ja silmänsä kiiluivat. Hän oli niin jännityksessä, ettei kuullut eikä nähnyt mitään.

Äkkiä hän muisti:

-- Mitähän minusta ajatellaan, jos joku tulee tänne? Luulevat kai, että olen varkaissa tai jossain muussa sellaisessa. Kukapa niiden ihmisten mietteistä tietää. Mennään pois!

Mutta hän ei voinut mennä, ei erota koneesta. Hänen täytyi päästä selville viasta.

-- Sinä hiivatin itsepäinen masiina! sanoi hän. -- Mitä sinä teet kiusaa? Mutta onpa toinen sinua vielä itsepäisempi kimpussasi. Ja ellen minä sinua saa talttumaan, niin lyön sinut säpäleiksi.

Ja tuo tapa, mikä hänellä oli jo kodissaan ollut, haukkumalla osoittaa hellyyttään, se nytkin tuli esiin. Hän syyti konetta kohtaan mitä hirveimpiä sanoja, haukkuen sitä kaikilla niillä nimillä, mitä ihminen toiselle voi antaa.

Äkkiä hän oikaisi vartalonsa. Hän tiesi vian! Neljännestunti vain rauhallista työtä enää ja kone oli kunnossa.

Kun hän puki hitaasti päällystakkiaan ylleen, katseli hän sorvia suurella hellyydellä. Se ei enää ollut mikään kone, vaan aivan kuin elävä olento, joka oli taipunut hänen tahtoonsa. Ja kun se kerran oli taipunut, niin hän rakasti sitä. Oikein teki mieli silitellä sitä ja kutsua jollain hellällä nimellä.

-- Sinä senkin... sanoi hän, mutta sanaa ei löytynyt.

Hän meni, sammutti valon, sulki oven ja vei avaimen määrättyyn paikkaansa. Ja sitten hän läksi astelemaan asuntoaan kohden. Hän oli jo aivan sen lähellä, kun muisti, ettei ollut syönyt illallista. Kotonahan kyllä oli haukattavaa, mutta nyt hänen teki mielensä saada jotain parempaa. Hän poikkesi erääseen ruokalaan ja söi oikealla nautinnolla. Ja mieli oli niin hyvä, että oli halu huutaa ilosta ja onnesta.

Ja kun hän tuli kotiaan, kirjoitti hän hellän kirjeen Almalle ja muistutti hänelle eron hetkeä ja suudelmaa aitan luona.

NELJÄS LUKU.

-- Olisipa miehellä tietoja, niin sitten ei olisi hätää eikä mitään, arveli Kalle eräänä päivänä. -- Mutta mistä minä ne otan? Kytölä puhui teollisuuskoulusta, mutta sinne minä olen jo liian vanha. Ja pääsisikö sinne edes ja millä rahoilla minä sen kävisin?

Hän muisti nuo kolmekymmentä markkaa, jotka olivat vielä jälellä hänen kotoa tuomistaan rahoista ja joita hän oli säästellyt huonojen aikojen varalta.

-- Koetetaan niillä hankkia jotain. Rahallahan saa.

Hän tuumiskeli, mistä saisi jonkun opettajan. Hän kyseli Kytölältä, mutta tämä ei voinut hänelle antaa mitään muuta neuvoa kuin koettaa saada käsiinsä joku koneinsinööri.

Kalle otti käsiinsä puhelinluettelon ja kirjoitti sieltä kaikki insinöörit paperille. Ja nyt hän alkoi etsiä itselleen sopivaa opettajaa. Hänelle naurettiin, hän sai lähteä monesta paikasta pois, ennenkuin oli ennättänyt asiaansa selittääkään, monet insinöörit olivat muita kuin koneinsinöörejä. Joillekuille hän sai selittää asiansa, nämä neuvoivat häntä menemään teollisuuskoulun iltakursseihin.

Kalle ajatteli jo tätä. Mutta kun hän siellä kävi kuulustamassa, niin vastattiin, että hänen täytyy odottaa syksyyn, jolloin kurssi jälleen alkaa, ketään ei voitu ottaa kesken.

Ja taas alkoi Kalle etsiä itselleen opettajaa.

-- Se nyt on ihme ja kumma, ellei tästä tällaisesta kaupungista tapaa edes yhtä, joka osaa ja tahtoo minua auttaa!

Ja viimein hän löysi insinööri Salon. Tämä antoi Kallen selittää ensin tarkoituksensa keskeyttämättä häntä vähääkään. Hän katsoi mieheen pitkään ja lausui sitten:

-- Yksityisopetus mekaniikassa, jota siis tahdotte, on vaivalloista, sillä te ette tietysti osaa vieraita kieliä, joilla parhaimmat oppikirjat ovat.

-- No mutta, hyvä jumala, kai sitä nyt sentään suomeksikin jotain on, huudahti Kalle.

Insinööri hymähti.

-- Onhan hiukan. Tässä on yksi pieni kirja. Hän otti hyllyltä hetkisen etsittyään kirjan ja ojensi sen hänelle.

-- Lukekaa tämä ja tulkaa sitten, kun sen olette saanut päähänne, niin kysyn, oletteko ymmärtänyt.

Kalle otti kirjan hellästi käteensä.

-- Kiitoksia. Ja sitten minun piti sanoa herra insinöörille, että kyllä minä maksan vaivasta.

-- Vai niin. Minä luulin teidän... Kalle punastui.

-- En minä ole koskaan kerjännyt enkä aio sitä tehdäkään.

-- Hyvä on.

-- Minulla on kolmekymmentä markkaa, niin että sen edestä minä nyt voin ottaa opetusta. Ja kai sitten saan jostain lisää, jos tarvitaan.

-- Kai me siitä sitten sovimme. Luuletteko viikon päästä voivanne jo tulla tänne?

-- Koetetaan.

-- Hyvä on. Hyvästi siis siksi.

Kalle meni. Hänellä oli sellainen kiire asuntoonsa kirjan ääreen, että hän nousi raitiotievaunuun.

Kirjaltaja oli kotoa poissa, sen Kalle tiesi. Hän sytytti lampun ja istui kirjan ääreen.

-- Tule nyt sitten, sinä katkismus!

Hän alkoi lukea, alun hän sai jokseenkin selville, mutta sitten alkoi tulla oikea kasa tieteellisiä sanoja, joista hänellä ei ollut aavistustakaan. Työhuoneessa oli koneiden eri osilla niin toiset nimet, eikä niitä voimia, jotka koneessa vaikuttavat, millään erikoisilla nimillä oltu mainittu. Hän luki kuumeisena sivun toisensa jälkeen, haroi toisinaan tukkaansa harmissaan, kun ei voinut ymmärtää. Luki siksi, että päätä kivisti.

-- Olenko minä niin tavattoman typerä, koska tämä ei mene minun päähäni, vai missä vika on?

Hän tarttui taas kirjaan ja puristi sitä käsissään aivan kuin vihamiestä, josta tahtoi saada voiton. Hän alkoi lukea uudelleen ja uudelleen. Viimein hän huonotuulisena meni levolle ja unissaan hän oli näkevinään vain koneenosia.

Kun hän seuraavana iltana jälleen ryhtyi kirjaa lukemaan, niin hän ymmärsi alun jo paljoa paremmin, mutta sitten tuli taas noita kirottuja nimiä ja tie nousi pystyyn.

-- Kyllä minä sinut päähäni saan, sanoi hän kiukuissaan, ellen muuten niin lukemalla kuin katkismusta.

Hän turvautui tähän keinoon, luki aina palan palalta ja sitten silmät ummessa kertasi sen puoliääneen. Ja näin vähitellen kokoontui mieleen lauseita ja määritelmiä, ja muistellen työhuoneen koneita hän alkoi aavistaa, millaista liikettä kullakin tieteellisellä sanalla tarkoitettiin. Ja kun hän tällaisesta oli päässyt varmuuteen, niin tuntui oikein suloiselta, ja yhä suuremmalla voimalla hän ponnisti eteenpäin.

Päivää ennen kuin hänen piti mennä insinööri Salon luo, oli hän mielestään saanut koko kirjan päähänsä. Mutta kun hän sitten työstä palattuaan ja siistittyään itsensä läksi astelemaan insinöörin asuntoa kohden, niin tuntui aivan kuin kaikki olisi unohtunut. Hän koetti muistella, mutta lopulta alkoivat käsitteet sekaantua. Hän pysähtyi toisinaan kadulla ja selaili lyhdyn valossa kirjaa tarkistaakseen muistiaan. Hän oli varma siitä, että osasi kirjan sisällyksen, mutta kaikki tuntui olevan aivan sekaisin, eri asiat eri paikoissa, ja aina väärässä paikassa.

-- No, otetaan häpeä, kun se tulee, sanoi hän viimein. -- Eihän mies tästä pahene, ellei osaakaan. Pyydän anteeksi ja paiskaan rahat kouraan, sillä hyvä. Ja jos hän sanoo, etten mitään taida, niin jääkööt sitten kaikki opinnot. Tullaan koneeksi koneitten ääressä niinkuin muutkin.

Kalle tunsi olevansa aivan kuin koulupoika astuessaan insinöörin huoneeseen. Hän tunsi punastuvansa aivan tukan rajaa myöten, ja se häntä hävetti. Ja kun hän ajatteli, että kohta tulee oikea häväistys, kun insinööri nauraa hänelle, niin oli hänellä hetkisen aivan vimmattu halu tarttua tuohon vieraaseen mieheen ja heittää hänet ulos ikkunasta.

Insinööri ei alkanutkaan kysellä niin kuin Kalle oli odotellut, ei niinkuin kirkkoherra aikoinaan rippikoulussa kohta kohdalta. Hän kyseli ensin, millaisia koneita Kalle oli hoidellut työpaikassaan, ja sanoi:

-- Tarkastakaamme hiukan metallisorvia! Kalle oikein riemastui.

-- Sen kai tunnette? kysyi insinööri.

-- No totta kai.

Ja Kallen olisi tehnyt mieli kertoa kaikki heti paikalla, mitä hän koneesta tiesi.

-- Älä hätiköi, älä hätiköi, kun hyvä kohta tuli heti alkuun! sanoi hän itselleen.

Insinööri alkoi selittää, ja Kalle liitti joka hetki omia lauseitaan. Kuinka helppoa olikaan kaikki nyt! Kuinka jokainen noista tieteellisistä sanoista, joille hän ei osannut kotonaan antaa oikeata paikkaa ja merkitystä, tuntui luonnolliselta, kun insinööri sijoitti ne koneen eri osiin!

Kallella oli aivan sama tunne kuin kotipajassaan silloin, kun aivan melto rauta muodostui hänen vasaransa alla, muodostui juuri sellaiseksi kuin hän tahtoi.

Tuo pelottava kirja, jonka kanssa hän oli asunnossaan taistellut, olikin äkkiä sulanut kuin metalli ja muodostui, muodostui niin ihmeellisen selväksi.

Ja jota pitemmälle keskustelu meni, sitä rohkeammaksi Kalle tuli. Hän tohti tunnustaa kaiken sen, mitä ei ollut kirjassa täydellisesti ymmärtänyt. Ja kun insinööri sitten selitteli ja pyrki tekemään sen mahdollisimman laajasti, niin Kalle monasti keskeytti hänet ja sanoi:

-- Niin, niin, sen minä tiedän. Se on selvää!

Kun insinööriä tultiin hetkiseksi kutsumaan toiseen huoneeseen, katsahti Kalle kelloaan. Hän oli ollut puolen kolmatta tuntia.

-- Kai tuollainen herra ottaa ainakin viisi markkaa tunnilta, laski hän heti. -- Minä olen siis tuhlannut nyt jo kaksitoista ja puoli markkaa. Vielä yksi tällainen kerta ja hyvästi silloin rahani.

Kun insinööri palasi, nousi Kalleja sanoi:

-- Minä olen jo ollut puolen kolmatta tuntia, enköhän minä jo tällä kertaa mene.

-- Niin, kyllä kai me nyt voimme jo lopettaa täksi kertaa, sanoi insinööri. -- Kai tupakoitte?

-- Kyllähän tuota... Insinööri tarjosi sikaarin.

Kalle kiitti ja ajatteli, polttaako sitä sisällä vai ei. Mutta kun kerran tarjottiin tulta, niin täytyi alottaa.

-- Ei tuo suinkaan tästä tupakoimisajasta maksua ota?

Häntä nauratti oma lapsellisuutensa.

-- Mille te nauratte? kysyi insinööri.

-- Sillehän minä nauran, kun olen joka ilta tämän kirjan kanssa tapellut ja se on ollut minulle aivan kuin hepreiskaa. Mutta kyllä minä sen nyt ymmärrän.

-- Niin, kyllä teillä epäilemättä on taipumuksia mekaaniselle alalle, muuta en voi sanoa. Ja miksi kirja oli niin vaikea? Onhan se niin yleistajuinen kuin mahdollista.

-- Nuo monet kirotut uudet sanat.

-- No, nyt minä ymmärrän. Mutta kyllä kai ne nyt jo alkavat selvitä. Ottakaa kirja matkaanne vielä ja tulkaa viikon päästä uudestaan. Siksi kai kaikki on jo kirkastunut.

Kalle kiitti ja meni. Hän läksi niin kiireellisesti, että insinööri sitä hiukan ihmetteli. Mies pakeni kuin pahanteossa. Kalle tunsi olevansa iloinen; hänen olisi tehnyt mieli tuolle miehelle sanoa jotain hyvää, kiittää häntä. Ja kun hän ei sitä osannut, niin hän pakeni. Eihän hän voinut insinöörille sanoa niinkuin isälleen:

-- Senkin heittiö ja rosmo!

Isä sen olisi ymmärtänyt, mutta insinööri ei.

Portailla hänen oli niin hyvä olla, että oikein oudolta silmissä tuntui, ja väkisinkin täytyi hänen lyödä kirjaan, joka oli taskussa, ja sanoa:

-- Sinä senkin...

Mutta taaskaan ei hän löytänyt oikeaa sanaa.

Työpaikassaan Kalle oli aivan täynnä säteilevää iloa. Hän lauloi ja huusi kuin hullu toisinaan. Kaikki koneet olivat hänelle nyt aivan tuttuja, hän tiesi jo suunnilleen ne suuret lait, jotka luonnossa ovat ja jotka ihminen on sitonut hyödykseen koneen muotoon. Hän oikein toivoi jonkun koneen menevän epäkuntoon, jotta pääsisi sitä korjaamaan ja näyttämään, mitä hän taitaa. Häntä hiukan harmitti se, ettei hän ollut saanut tunnustusta metallisorvin kuntoonpanemisesta. Kun seuraavana aamuna sen illan jälkeen, jolloin hän koneesta oli voiton saanut, työhuoneessa kaikki pantiin käyntiin, niin ei sorvin hoitaja edes ihmetellyt koneen kunnossaoloa. Kalle huomautti hänelle:

-- Konehan käy taas.

-- Niin käy.

-- Mutta eilen ei käynyt.

-- No, se oli sellainen pikkuinen vika.

-- Minä korjasin sen.

Mies katsoi pitkään häneen.

-- Vai niin. Ja olette kai siitä ylpeä? Ei kannata. Sen vian minä olisin korjannut heti, jos olisin tahtonut.

-- Mutta ette siis tahtonut?

-- En. Minä olen täällä koneen käyttäjä, en sen korjaaja. Jos sen panen kuntoon, niin ei minulle siitä kuitenkaan mitään makseta.

-- Te olette nero! sanoi Kalle.

Muuta sanaa hän ei löytänyt sillä kertaa. Mutta hänessä oli aivan kuin veriviha noussut tuollaista työntekijää kohtaan.

Toinen käynti insinöörin luona tuotti Kallelle vielä suuremman ilon kuin ensimäinen. Luettuaan kirjan uudelleen oli kaikki hänelle tullut aivan selväksi. Hänen terve ja huomioille altis älynsä oli kuin ihmeellisellä löytöretkellä. Jokainen seikka kiinnitti uutuudellaan hänen mieltään. Ja kun nyt insinööri otti esiin teoksia, joissa oli suurien koneiden malleja, ja selitteli niitä, niin Kalle ahmi tätä kaikkea hänelle uutta ja mielenkiintoista. Hän vilkaisi tuontuostakin kelloaan. Insinööri huomasi sen.

-- Onko teillä jonnekin kiire?

-- Ei ole. Mutta ehkä insinöörillä.

-- Minä olen varannut tänä iltana teille aikaa. Minun aikaani ei teidän siis tarvitse ajatella.

-- Nyt se kiskaisee koko sen kolmikymmenisen, tuumi Kalle. -- Mutta menköön, nyt sitä saadaan ja sitä siis maksetaan.

Kolme ja puoli tuntia oli kulunut, ennenkuin he lopettivat.

-- Eiköhän ole jo aika jättää kaikkea taas seuraavaan viikkoon? sanoi insinööri viimein.

-- Insinööri on kai jo väsynyt?

-- Mitä vielä. Hyväähän tällainen kertaus minullekin tekee. Mutta te ette sulata liikoja.

Lähtiessään Kalle puristi hyvin lämpimästi insinöörin kättä, ja nyt hän jo osasi kiittääkin.