Part 4

-- Nyt se ilo siis on loppunut! ajatteli hän kadulle tultuaan. -- Mutta jatkettava tätä on. Ja nyt minun on hankittava rahaa jostain lisää. Ja ellen saa nyt, niin ehkä hyvinkin insinööri luottaa ja odottaa siksi, kunnes rahaa tulee.

Työpaikassa tuli väen vähennys. Nuorimmat sanottiin irti työstä, näiden joukossa Kalle. Kaksi viikkoa oli hänellä siis mahdollisuutta ansaita, mutta sitten oli hankittava jostain muualta jälleen paikka. Hän alkoi tiedustella Kytölältä. Tämä vastasi:

-- Jos teillä on mahdollisuus päästä ansioon maalle, niin menkää sinne. Kaupungissa ei ole nyt paikkoja. Te olette kyllä hyvä työmies, aivan erinomainen, ja olen varma siitä, että täältä saatte kiittävät paperit, mutta te olette naimaton.

-- Hyvä jumala, pitääkö miehellä olla vielä muijakin, ennenkuin työtä saa? huudahti Kalle huvitettuna.

-- Jos työväkeä vähennetään jossain paikassa, niin otetaan aina varteen, onko mies perheellinen vai ei.

-- Se on kyllä oikein, sillä paremmin yksi vatsa nälän kestää kuin kaksi tai ehkä kolme ja neljäkin. Mutta en minä sentään akkaa mene hakemaan saadakseni työtä, vaan sellaisen minä otan silloin, kun minulla on varmasti työtä.

Eniten suretti Kallea se, että kuultuaan erostaan hän ei voinut ajatellakaan mennä insinöörin luo. Hän ei kehdannut selittää tälle, ettei hänellä ollut työtä ja että siis voisi mennä aikojakin, ennenkuin hän suorittaa opetusmaksun. Kun se ilta tuli, jolloin hänen olisi pitänyt saapua, niin hän kirjoitti kirjeen, jossa pyysi anteeksi, ettei voinut tulla. Syytä poissaoloonsa hän ei maininnut. Hänestä tuntui, kuin hän sen tekemällä olisi tavallaan tahtonut kerjätä. Ja sitä hän ei voisi tehdä, ei koskaan.

Tuli päivä, jolloin hänen oli jätettävä työpaikkansa. Erinomaisen todistuksen hän sai ja kiitti siitä. Oudolta tuntui ajatella, että ei saisi palata enää noiden jo rakkaiksi tulleiden koneitten seuraan. Siellä olevia ihmisiä ei hän suuresti kaivannut, Kytölää korkeintaan, mutta koneita!

Ja nyt alkoi kulku paikasta toiseen. Nyt hänellä oli hyvä todistus näytettävänä, mutta siitä ei ollut apua. Todistus vaikutti sen, että hänelle edes selitettiin, miksi ei voitu ottaa työhön, eikä heti ensi lauseen jälkeen ajettu ulos.

Hän panttasi kellonsa saadakseen hiukan rahaa elääkseen, sillä noihin kolmeenkymmeneen markkaan hän ei tahtonut kajota. Ne eivät enää olleet hänen, vaan insinöörin.

Kaupungissa olevassa suuressa konepajassa hän kävi tiedustelemassa työtä. Kun hän konttorissa oli selittänyt asiansa, vastattiin hänelle:

-- Ei ole paikkoja!

-- Mutta kun oikein kurkistaisi, niin eiköhän löytyisi.

Konttoristia nauratti Kallen lause. Hän vastasi ystävällisesti:

-- Pitäisikö teidän sitten niin välttämättömästi päästä tänne? Juuri tänne?

-- Kyllä se on aikomukseni. Minä teen vaikka ilmaiseksi aluksi työtä.

-- Minkätähden?

-- Tutustuakseni koneisiin.

-- Olette siis teknillisessä korkeakoulussa?

-- Kuinka niin?

-- No, tahdotte kai suorittaa insinöörintutkintoon vaadittavat palvelukset tehtaassa.

-- En minä herra ole, minä olen työmies.

-- Sitten teidän on vaikea tänne päästä.

-- Mutta jos minä tulisin sittenkin! Minulla on hyvät työtodistukset.

-- Ne eivät auta nykyään. Persoonallisen suosituksen nojalla ehkä voisitte saada paikan.

-- Mitä tuo persoonallinen suositus on?

-- Ettekö sitä ymmärrä? Jos joku henkilö jonka sanoille insinööri panee painoa, kysyy teille täältä paikkaa, niin...

Kalle riemastui.

-- No, kyllä sitten tiedän. Minä tulen tänne vielä tänään, saattepahan nähdä.

Konttoristi nyökkäsi ystävällisesti.

-- Te taidatte mennä aina minne tahdotte?

-- No, jos vain tahtomalla pääsee jonnekin, niin kyllä minä sitten menen. Hyvästi nyt ja tuhannet kiitokset neuvosta.

Heti insinööri sanan kuultuaan Kalle tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Hän riensi insinööri Salon luo. Nyt oli jätettävä turha arkuus syrjään ja toimittava kuin mies ainakin. Insinööri on mies ja kyllä hän silloin suoruuden ymmärtää. Ja ellei vähällä ymmärrä, niin selittää siksi, kunnes se mahtuu hänen päähänsä.

Insinööri Salo ei ollut kotona, mutta sanottiin hänen tulevan neljännestunnin päästä. Kalle meni ulos ja asettui kadun toiselle puolelle odottamaan. Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan, seisoi siinä ja piti katuovea silmällä. Hän oli päättänyt odottaa siinä vaikka vuorokauden.

Insinööri tuli. Kalle antoi hänen mennä sisään.

-- Jos puhun ulkona, voi hän päästä minusta helpommin vapaaksi. Kun pääsen sisälle, niin ei hän voi karata.

Hän odotti jonkun aikaa ja meni sitten soittamaan ovikelloa. Insinööri tuli itse avaamaan.

-- Kas, sanoi hän ystävällisesti. -- Siinähän te olette! Olen jo ihmetellyt, aiotteko kokonaan jättää kaikki.

-- Minä tahdon puhua insinöörin kanssa, sanoi Kalle.

-- Astukaa sisään. Voitteko toimittaa asianne neljännestunnissa? Enempää aikaa en voi luovuttaa.

-- Voin.

-- Hyvä on.

He astuivat insinöörin työhuoneeseen.

-- No, asia?

-- Minulla ei ole paikkaa. Työpaikasta vähennettiin väkeä. Vanhemmat ja naimisissa olevat saivat jäädä. Minä olen nuori ja naimaton. Todistus on erittäin hyvä.

-- Tuon paikan menettämisenkö tähden ette enää käynyt täällä?

-- Niin.

-- Kirjoititte ja toitte kai itse kirjeen, koska siinä ei ollut postimerkkiä?

-- Niin toin.

-- Miksi ette tullut selittämään suullisesti?

Kalle hengähti syvään. Oli niin vaikeaa sanoa.

-- Minä häpesin. Minä olin säästänyt, niinkuin jo alussa kerroin, kolmekymmentä markkaa näitä täällä-käyntejäni varten. Laskin teidän ottavan viisi markkaa tunnilta. Olin ollut yhteensä kuusi tuntia jo. Minulla ei ollut enempää rahaa.

-- En ollut maksua määrännyt, ette siis tiennyt mitä otan. Olisinhan voinut odottaa maksun saamista.

-- Ei työmieskään odota. Minulla on nuo kolmekymmentä markkaa taskussani. Minä maksan vaikka heti.

-- Se toiseen kertaan. Ette kai tämän tähden tullut tänne?

-- Minä tahdon päästä työhön.

-- Ja tahdotte, että minun pitäisi hankkia paikka teille. Niinkö?

-- En. Minä tiedän paikan.

Ja Kalle mainitsi konepajan, jonne oli pyrkinyt. Insinööri hymähti.

-- Ja millä luulette sinne pääsevänne?

-- Sillä, että insinööri antaa minulle, niinkuin he konttorissa sanoivat, persoonallisen suosituksen.

-- Minä voin tunnustaa, että teillä on mekaanikon taipumuksia, mutta mitä työssä osaatte, sitä minä en tiedä.

-- Mutta sen tiedän minä, vastasi Kalle. -- Antakaa minulle mikä kone tahansa, ja minä takaan, että kahden päivän päästä suoritan sillä enemmän kuin kukaan muu.

-- Oletteko siitä niin varma?

-- Olen. Minä tunnen ruumiini. Katsokaa tätä kättä, se on aivan varma. Pankaa mikä paino tahansa siihen, ja minä sanon sen täsmälleen. Minä olen hyvä työmies, se on aivan varmaa. Jos minä nyt vain pääsen tuohon konepajaan sisään, niin kyllä näytän mihin kykenen. Minä takaan kunniasanallani, että insinöörin ei tarvitse hävetä sitä, että antaa tuon persoonallisen suosituksen. Minä takaan sen.

Ensi kertaa eläissään Kalle tunsi jotain rukoilevansa, mutta hän ei sitä nöyryytykseksi laskenut, kun hän tiesi, aivan varmasti tiesi voivansa vastata sanoistaan ja lupauksistaan. Insinööri seisoi hänen edessään sanaakaan sanomatta, hymyili ainoastaan. Kalle tunsi, miten helppoa hänen oikeastaan oli puhua tälle miehelle, joka aivan varmaan häntä ymmärsi. Hän jatkoi siis:

-- Minä voisin kyllä mennä maalle kotia, sillä isäni on seppä ja ansaitsee kohtalaisen hyvin. Mutta minä olen päättänyt päästä suurempaan työhön, kuin mitä siellä on tarjona. Ja sitäpaitsi ei minun sisuni anna myöten, että menisin sinne koko kylän naurettavaksi, kun työn puutteessa olen ollut pakotettu lähtemään kaupungista pois. Minun täytyy päästä eteenpäin! Minä tiedän varsin hyvin, että minä saan aikaan kaiken sen, mitä tahdon, kun minä vain pääsen ensin siihen kiinni. Antakaa nyt tuo suositus, jotta saan paikan.

-- Te olette sen jo saanut, vastasi insinööri.

-- Mitä?

-- Minä olen tuo insinööri, jolle minun on annettava suositus, ja minä olen sen ottanut vastaan ja päästän teidät työhön.

Kalle hölmistyi vähäksi aikaa niin, ette osannut mitään sanoa. Hän rupesi nauramaan. Ja sitten hän äkkiä iloisesti huudahti:

-- Mutta mitä te sitten siinä hönttielette?

Insinööri katsoi häneen hämmästyneenä. Kalle huomasi mitä oli sanonut ja kiiruhti selittämään:

-- Katsokaas, minä olen tottunut haukkumaan silloin kun tahdon sanoa jotain oikein hyvää.

Insinööri purskahti nauruun.

-- Te olette mukava mies. No, mitä työhön tulee, niin saatte mennä heti konepajaan. Minä ilmoitan puhelimella konttoriin.

-- Kiitos, kiitos, minä menen ja takaan...

-- No, kyllä minä uskon.

-- Ja maksanko minä nyt noista tunneista ja opetuksista?

-- Minä jätän sen rahan teidän huostaanne korkoa kasvamaan, sen summan sekä sen, joka tulee seuraavista tunneista. Kerran minä sen karhuan ja silloin korkojen kanssa.

-- Ja minä maksan sen ja maksan tämänkin päivän!

-- Minä olen nimittäin varma siitä, että me kerran joudumme vielä enemmänkin tekemisiin kuin ainoastaan täällä huoneessani ja konepajassa.

-- Insinööri taitaa olla...

-- Aioitte varmaankin sanoa: yhtä itserakas kuin minäkin! Niin olenkin. Mutta nyt minulla ei ole enää aikaa uhrata teille. Lähtekää!

Kalle meni sellaista kyytiä kuin suinkin pääsi konepajaa kohden. Hän riuhtaisi oven auki konttoriin ja suu naurussa meni konttoristin luo.

-- Minä tulin nyt!

-- Paikka on teillä.

Ja niin hän mainitsi osaston ja työnjohtajan, jonka puoleen Kallen piti kääntyä.

-- Minä kiitän vielä neuvosta, sanoi Kalle ojentaen kätensä konttoristille. -- Minä en tätä unohda, saatte nähdä. Minulla on hyvä muisti kuin hevosella ja koiralla.

-- Minä olen saman neuvon sanonut niin monelle ennen teitä.

-- Samapa se. Minä siitä ainakin hyödyin. Ja se on pääasia!

Konepajassa Kallea aluksi oikein huumasi sen suuri, korvia tukkiva pauhu. Monenlaisten koneiden käynti ja niiden synnyttämä ääni nostatti veren hänen kasvoilleen. Täällä oli uusia suuria koneita, jotka hän voi ottaa omakseen, vallita niitä ja tarkoin tuntea niiden toiminnan salaisuuden. Hän etsi työnjohtajan ja ilmoitti nimensä. Hänelle annettiin paikka koneen ääressä, joka puristi metallilevyn määrätyiksi muodoiksi. Tällainen kone, vaikkakin paljon pienempi ja yksinkertaisempi, oli ollut hänen entisessäkin työpaikassaan.

-- Osaatteko käyttää tällaista konetta? kysyi työnjohtaja.

-- Luulen osaavani.

Työnjohtaja näytti koneen käynnin, ja kun Kalle oli muutamia levyjä pannut koneeseen ja se oli toiminut hyvin, sanoi työnjohtaja:

-- Ottakaa työpuku yllenne ja ryhtykää toimeen.

Vasta silloin Kalle huomasi, että hänen yllään olikin ainoa, paras pukunsa. Mutta hän ei tahtonut mennä kotiaan muuttamaan toista.

-- Se on kotona. Minä teen tässä puvussa nyt.

-- Voitte saada rasvaa koneesta siihen. Minä tuon teille varatakkini.

Kallen mieli oli niin suloisen hyvä, kun hänelle aivan ventovieras mies tarjosi lainaksi vaatteitaan. Hän puki hyvällä mielellä takin ylleen ja ryhtyi konetta tarkastamaan. Hän antoi sen vähän aikaa lyödä tyhjiltään ja iloitsi sen jyskyvästä äänestä. Sitten hän seisautti sen ja tarkasti sen kaikki osat, ja insinöörin opettamat tieteelliset nimitykset johtuivat hänen mieleensä.

-- Kyllä kai minä tämän oriin jo tunnen, koska tunsin varsankin siinä entisessä paikassani. Annetaanhan hurista!

Hän ryhtyi työhön. Kone kävi ja metallilevy siirtyi hänen käsissään säännöllisesti koneen puristimen alle. Pian hän huomasi, että jotain puutteellista oli hänessä itsessään olemassa. Kone sai lyödä monta kertaa aivan tyhjään, kun hän ei ennättänytkään kylliksi pian sovittaa metallilevyä siihen. Tämä Kallea harmitti. Hän tunsi olevansa aivan kuin puutteellinen koneenosa, joka ei ollutkaan sopusoinnussa muun koneen kanssa. Vimmaisena hän alkoi kiirehtiä kätensä liikkeitä. Jo tuli yhä useampia perätysten koneen tarvitsematta turhaan toimia. Mutta sitten taas saattoi tulla hukkalyönti. Vaistonsa sanoi hänelle sen määrän, minkä hän perätysten saattoi valmistaa, ja hän laski yhä uudestaan hukkalyönnistä eteenpäin, pyrkien saavuttamaan yhä suuremman määrän. Tasaisesti nousivat kymmenluvut, turhat lyönnit vähenivät yhä enemmän, hän tavoitteli jo sataa, johon hän kaikin keinoin koetti päästä. Vasta silloin hän olisi mielestään tyytyväinen. Hän oli jo sivuuttanut kahdeksankymmentä, kun huomasi jonkun tulleen viereensä ja kysyvän jotain. Kalle arveli työnjohtajan siinä olevan, ei tahtonut keskeyttää ja ärähti senvuoksi vihaisesti:

-- Ei saa häiritä!

Kysyjä vaikeni. Sanojen aikana oli tullut kaksi hukkalyöntiä, oli siis alettava jälleen alusta. Kalle siirsi levyt koneeseen ja antoi sen toimia. Vaikka koko tehdas olisi romahtanut hänen ympärillään, niin nyt hän tahtoi päästä sataan asti, sen hän päätti. Koko hänen ruumiinsa oli jännitetty, katseensa terävä, käsiensä liike rauhallinen, säännöllinen, mutta hyvin nopea, pysytellen koko ajan koneen lyöntien tasalla. Kymmenmäärät kulkivat ohitse, lähenivät tasaisesti sataa. Määrä oli täysi, hän huusi riemusta:

-- Sata täyteen! Pääsinpäs sentään!

Nyt hän kääntyi. Insinööri Salo seisoi hänen vieressään.

-- Teillekö minä äsken ärähdin? kysyi Kalle.

-- Minulle, niin, ja teitte oikein siinä, sanoi insinööri. -- Sata kappaletta ilman hukkalyöntiä, sitä ei ole vielä täällä kai kukaan tehnyt! Te osaatte tehdä työtä, nyt minä sen uskon, kun itse näin. Terve tuloa konepajaan!

Hän ojensi kätensä, ja Kalle tarttui siihen suurella ilolla.

Kun insinööri oli mennyt ja Kalle valmistautui jälleen työhönsä, sanoi hän itsekseen:

-- Kyllä minä kuolleen esineen painon osaan määrätä tarkkaan, mutta enköhän määrää elävässäkin oikein, jos sanon, että tuo mies on aivan täysipainoinen. Ja sellainen olen minäkin, niin totta kuin elän. Perhanan itserakkaus!

Hän pani koneen käyntiin. Hän osasi nyt sitä käyttää mielensä mukaan, ja hän lauloi työssään.

VIIDES LUKU.

Saadessaan jälleen käsitellä koneita tunsi Kalle itsensä hyvin onnelliseksi, ja tätä tunnetta kesti pitkät ajat. Insinööri Salo piti häntä silmällä ja hankki hänelle piankin tuntuvan palkanlisäyksen. Tämä jossain määrin herätti hänen työtovereissaan kateutta, mutta rehellisimmät tunnustivat kyllä suoraan, että Kalle erinomaisen nopeutensa ja täsmällisyytensä vuoksi oli ansainnut työnsä mukaisen palkan.

Toukokuun lopulla hän pääsi alemmaksi työnjohtajaksi erääseen osastoon. Alussa tämä nuoren miehen asema herätti suoranaista vihaa häntä kohtaan, sillä kaikki pelkäsivät hänen asettavan samat vaatimukset toisille työn suhteen, kuin mitkä hänellä itselläänkin oli. Alkuaikoina ei huomattu kuitenkaan mitään tämänsuuntaista piirrettä hänessä. Hän vaihtoi miehiä eri töihin kyllä, mutta jokainen oli tyytyväinen siihen, sillä Kallen terävä silmä ja ihmisten käytännöllisten lahjojen punnitsemiskyky sai hänet näkemään, millä työalalla kukin saattoi tuottaa eniten.

Palkkansa ylenemisen johdosta hän oli saanut tilaisuuden vuokrata itselleen yksityisen huoneen, jossa hän viihtyi erinomaisen hyvin. Oleskellessaan konepajassa suuren ihmisjoukon kanssa tunsi hän aivan vastustamatonta halua olla yksinään. Näinä hetkinä, joina hän mietti koneita ja niiden käyttämistä, tuli hän tehneeksi huomioita, mitkä hän sitten omalla paikallaan toteutti.

-- Jokaisella ihmisellä on nyt kerta kaikkiaan vain muutamia määrättyjä ominaisuuksia. Niitä hänen on käytettävä. Minä olen mieltynyt koneisiin, siis minun on oltava niiden parissa. Minä olisin huono puutarhuri. Mutta koneittenkin hoitamisessa on katsottava kunkin luontaisia ominaisuuksia. Muutamat vaativat käyttäjältään suurta kätevyyttä. Sen täytyy olla ihmisessä jo luonnostaan, sillä jos hänen täytyy siihen pakottaa itsensä, niin tehdastyö lamauttaa hänen henkiset ominaisuutensa. Toisissa vaaditaan mitä suurinta tarkkuutta, sekin on luontainen ominaisuus. Minä itse olen huolellinen, mutta en tarkka. Minun täytyy saada kaikki pian valmiiksi, sillä se on minun veressäni. Itse en kelpaisi siihen paikkaan, mihin pajassa voin panna toisen. Ellen saa tehdä sellaista työtä, joka mieluisessani ajassa valmistuu, niin tulen kärsimättömäksi, ja silloin työ on rangaistus.

Ja hän tuli piankin huomaamaan tuon meidän maassamme aivan yleisen vian kaikilla työaloilla, että ei pyritä saavuttamaan kylliksi suurta ammattitaitoa. Jokainen konepajan mies uskoi olevansa kykenevä melkein mihin työhön tahansa siellä, kun hän vain työtavan ymmärsi ja koneen käyttämisen. Mutta juuri tässä oli erhetys.

-- Älykäs mies onnistuu epäilemättä monellakin alalla, mutta ainoastaan muutamilla aloilla hän on täydellisesti kotonaan. Minä rakastan koneita, mutta jos minun pitäisi olla kelloseppä ja sitten kumarassa hypistellä noita pieniä rattaita, niin tulisin hulluksi. Minä en rakasta pientä naksutusta, kaikessa täytyy olla voimaa.

Insinööri oli jatkanut Kallen kanssa koneoppia, herättänyt nuoressa miehessä tavattoman suuren innostuksen syventymään tähän alaan yhä enemmän.

-- Teidän täytyy oppia saksankieltä, sanoi hän kerran Kallelle, sillä muuten ette voi ottaa kylliksi itse selkoa.

-- Opitaan, vastasi Kalle.

Insinööri hankki hänelle erään ylioppilaan neuvojaksi. Kahden viikon päästä oli Kalle tämän jättänyt. Hänellä ei ollut aikaa tämän miehen opetuksen mukaan harjoittaa kieltä. Se kävi liian hitaasti. Hän ei ollut tottunut lukemaan kielioppia, ja sen monituiset vieraat sanat tekivät hänelle tavatonta haittaa. Omin päin hän etsi erään saksalaisen vanhanpuoleisen neidin, joka alotti opetuksensa puhumalla heti vierasta kieltä. Kallea tämä huvitti. Hänen ei tarvinnut kotona mitään kirjaa lueskella, ei muuta tehdä kuin koettaa pitää muistissaan sen, mitä neidin luona oli kuullut. Hän edistyi nopeasti, puhui aivan virheellisesti ja ääntäen tavattoman huonosti kieltä, mutta hän puhui kuitenkin ja ymmärsi jo jotain saksalaisesta sanomalehdestäkin. Mitä ei oikein ymmärtänyt, sen hän arvasi. Hän sai täten suuren sanavaraston ja välitti vähät siitä, olivatko päätteet, joita hän käytti, oikeita ja sanat oikeassa vieraan kielen määräämässä järjestyksessä, kun vain löysi joka ajatukselleen vieraasta kielestä muodon.

Koneittensa ääressä hän aina puhui itsekseen saksaa.

Elokuussa hän sai viikon loman ja meni kotiaan. Almalle hän oli silloin tällöin kirjoittanut ja saanut tältä kirjeitä. Toisinaan oli kaipaus ollut hyvin suuri, mutta toisinaan hän pitkiksi ajoiksi aivan unohti nuoren tytön. Hänen aivoihinsa eivät mahtuneet koneet ja nuori tyttö rinnatusten. Silloin ainoastaan, kun ruumis oli oikein väsynyt, saattoi ikävä tulla ja hän kaipasi naisellista hyvyyttä.

Isän ilo poikansa nähdessään oli hyvin suuri, ja Mikko kuunteli suu ja silmät auki tehtaasta, jossa veljensä nyt oli alempana työnjohtajana.

Vasta toisena päivänä tulonsa jälkeen Kalle meni Almaa tapaamaan. Ei hän itselleen voinut selittää, miksi ei hän jo ensimäisenä tätä tehnyt. Tuntui siltä, kuin olisi ollut parempi hiukan viivyttää. Alma oli hiukan ujo nähdessään kaupunkilaisesti puetun Kallen, jonka käytökseen ja esiintymiseen oli tullut jonkinmoista liioittelevaa varmuutta. Tämä säikytti Almaa, ja hän vastasi Kallen kysymyksiin hyvin lyhyesti. Pettyneenä Kalle palasi kotiaan.

-- Siinä oli suuri erehdys, sanoi hän itsekseen.

-- Minä olen muuttunut, Alma on pysynyt samana. Me emme enää sovi yhteen.

Hän koetti seuraavana päivänä puhella Alman kanssa uudelleen tavatessaan hänet entisellä kohtaamispaikallaan. Alma oli nyt hiukan puheliaampi. Hän muistutti Kallen mieleen entisiä pieniä seikkoja, puhui päivistä, jolloin jotain määrättyä oli tapahtunut. Kalle ei näitä muistanutkaan enää.

-- Mitä sellaisista pikkuasioista, sanoi hän.

-- Eihän niillä ole mitään merkitystä.

Hän hyväili rajusti Almaa, siten löytääksensä jotain tuosta entisestä suuresta tunteestaan. Tämä teki Alman araksi, ja hän kiiruhti pois.

-- Temppuja! arveli Kalle tultuaan kotia. -- Hän luulee sillä tavoin sitovansa minut paremmin. Hän on olevinaan kaino ja arka, niinkuin tuollainen piika pahanen sitä koskaan olisi.

Vielä kerran hän kuitenkin yritti keskustella Alman kanssa ja puhui silloin koneista ja tehtaasta. Alma ei osannut vastata mitään.

-- Se on kaikki minulle aivan vierasta, sanoi hän suoraan. -- Minun täytyisi ensin saada nähdä kaikki tuo ja sitten vähän ajatella. Minä en voi heti paikalla saada kaikkea päähäni mahtumaan.

-- Ei puhuta sitten siitä, mikä ei päähäsi mahdu, lausui Kalle harmistuneena.

Hän olisi niin mielellään suonut Alman taipuvan kaikkeen, mitä hän tahtoi, ja kun ei sitä tullutkaan, käsitti hän itselleen tehtävän julkeaa vääryyttä. Jäähyväishetkellä Alma kyllä koetti olla mahdollisimman herttainen ja välitön ja puhui siitä, kuinka oli ikävöinyt Kallen kirjeitä ja kuinka oli jokaisen lukenut aivan moneen kertaan. Tämä miestä miellytti, ja hän lupasi vastedes kirjoittaa useammin.

-- Oletko jo ajatellut, milloin vietämme häät? kysyi Alma.

-- En, vastasi Kalle.

Tämä kysymys aivan kuin sitoi hänet, tahtoi hänet pakottaa johonkin määrättyyn elämän muotoon. Ja sitä hän ei tahtonut. Vapaa hän tahtoi olla, aivan vapaa etsimään tietään eteenpäin maailmassa!

-- Kyllä minä odotan siksi, kunnes se sinulle soveltuu, sanoi Alma rauhallisesti. -- Luotanhan minä sinuun ja entisiin lupauksiisi.

Kallea jo harmitti tämä hänen lupauksiinsa vetoaminen. Hän oli sittenkin tehnyt tyhmästi, kun silloin meni karjapihan aidan luo. Ellei hän olisi mennyt, niin ei tuotakaan kahletta olisi olemassa. Hänen teki mieli sanoa ajatuksensa suoraan Almalle, mutta katsottuaan tämän silmiin ja nähdessään niiden suloisen ilmeen hän ei rohjennut. Jotain oli kuitenkin, jotain määräämätöntä, jota hän ei voinut selvittää, mikä hänet sitoi juuri tähän naiseen. Hän pehmeni ja ennen eroa lausui hänelle monta hellää sanaa ja oli sydämestään iloinen, kun huomasi Alman onnellisuuden.

Kotipajassa oli Kalle tehnyt hiukan työtä aikansa kuluksi ja isäänsä auttaakseen. Käsi oli kyllä vielä yhtä varma kuin ennenkin, eikä voimistakaan ollut puutetta, mutta koneiden antama lumous oli jo niin hänen veressään, että tämä kaikki tuntui jonkinjoutavalta ja hänen kaltaiselleen miehelle melkein arvottomalta.

Kun hän oli lähtenyt, pudisteli vanha seppä hiukan päätään ja mutisi:

-- Poikaa riivaa ylpeyden perkele, sen huomaan. No, kun onni potkaisee, niin tulee aina ylpeys nuorella iällä, mutta kyllä viimein nöyryyskin tulee. Ei elämä ole ulkonaisessa menestyksessä. Sisässäpäin se on, sisässäpäin! Hän tahtoo, että koko maailma olisi häntä varten. Kyllä tasaantuu, kun huomaa, että hän on maailmaa varten. Kunnollisena hän on pysynyt, sen kuulee jo hänen äänestään, ja se on sentään toistaiseksi pääasia kaikessa. Kaikki muu voidaan saada, sitä ei, jos se kerran menee. Ei sitä!

Kalle palasi konepajaan ja ryhtyi jälleen työhönsä. Hän oli lomalla ollessaan ikävöinyt koneita. Ne jälleen nähdessään eivät ne häntä enää lumonneetkaan. Hän tunsi jo ne aivan liian hyvin. Hänen osastossaan tekivät kaikki miehet omilla koneillaan sen määrän, minkä saattoi vaatia.

Kalle kaipasi suurempaa tehtävää.

Hän ajatteli tulevaisuutta, ja se tuntui hämärältä. Hän voisi muutaman vuoden päästä ehkä nousta työnjohtajaksi koko tehtaassa ja olla siis insinöörin lähin mies, mutta silloin olikin tie loppunut. Siitä ei hänen kaltaisellaan miehellä ollut enää nousemisen mahdollisuutta. Hän osasi jo kaiken, mitä siihen toimeen vaadittaisiin, sen hän varsin hyvin tiesi. Edessä ei siis ollut muuta kuin odottaa, ehkä vuosikausia odottaa, että toinen väistyy hänen tieltään. Mitään enempää ei hänen enää tarvinnut ponnistella, paikka tuli aivan kuin itsestään ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa.

Saksankieltä hän luki, mutta ei sitäkään enää millään erikoisella innolla. Hän sai insinööriltä katseltavakseen muutamia suuria teoksia, joissa oli selitettynä koneita ja niiden osia. Ne häntä kyllä huvittivat, mutta ne olivat ainoastaan kuvia, hänen täytyisi saada itse koneet haltuunsa. Ja jos hän sellaiset saisikin, niin silloin taas kaikki olisi seisahduksissa. Hän ei olisi mitään muuta kuin työnjohtaja, ei mitään muuta!