Part 4

Kuinka tämän asian laita lieneekin, joka tapauksessa se onnenpotkaus, joka siirsi Teodoran valtaistuimelle, vaikutti voimakkaasti kansan mielikuvitukseen. Jo hänen eläessään olivat aikalaiset ihmeissään hänen merkillisestä kohtalostaan. Hänen kuolemansa jälkeen pääsi tarujen syntyminen yhä suurempaan vauhtiin. Itä- ja länsimaalaiset, syyrialaiset, bysanttilaiset ja slaavit kilpailivat hänen romanttisen elämäntarinansa kaunistamisessa vielä romanttisemmilla yksityiskohdilla, ja sillä tavoin siirtyi polvi polvelta aina meidän aikaamme asti milloin lempeämmäksi, milloin ankarammaksi muovailtu ja kaunistettu tenhoava muistikuva Justinianuksen puolisosta.

Aina yhdeksänneltä vuosisadalta alkaen ylisti bysanttilainen muistitaru paitsi hänen ruumiinsa kauneutta ja kasvojensa ihanuutta myöskin hänen sielunsa puhtautta, hänen jaloja tapojaan ja erinomaista ymmärrystään, joka erotti hänet kaikista muista sen ajan nuorista naisista. Pelkäämättä edes vetoamistaan Konstantinuksen hurskaaseen äitiin, pyhään ja autuaaseen Helenaan, piti sama muistitieto Teodoraa, erään kunnianarvoisan pyhimystarujen kirjoittajan sanoja käyttääksemme, »soveliaana astiana, joka voi ottaa vastaan kaikki Jumalan lahjat». Samalla tavoin kertovat slaavilaiset tarinat kahdenneltatoista ja kolmanneltatoista vuosisadalta, sen lisäksi että ylistävät hänen ihmeellistä kauneuttaan, hänen olleen hienostunein ja sivistynein kaikista naisista. Syyrialaiset tarinat imartelivat häntä vieläkin enemmän. Haluten osoittaa ihailuaan kirkkonsa korkealle suojelijattarelle kahdennentoista vuosisadan monofysiitit lahjoittivat Teodoralle isäksi sen miesrahjuksen sijasta, joka vartioi karhuja hippodromissa, hurskaan vanhuksen, kenties senaattorin, joka tunsi lämmintä myötämielisyyttä lahkonsa opinkappaleita kohtaan. Lisäsivätpä he vielä, että kun Justinianus kuultuaan nuoren naisen kauneudesta ja älykkyydestä tuli pyytämään hänen kättään, kelpo isä antoi suostumuksensa tähän avioliittoon perintöruhtinaan kanssa vain sillä ehdolla, ettei Justinianus koskaan pakottaisi Teodoraa hyväksymään Kalkedonin kirkolliskokouksen kirottua päätöstä. Lopulta levisi hänen maineensa aina länsimaitten etäisiin luostareihin asti. Eräs yhdennentoista vuosisadan historiankirjoittaja, Aimoin de Fleury, kertoo, että kaksi nuorta miestä, Justinianus ja Belisarius, joita liitti toisiinsa lämmin ystävyyssuhde, tapasi eräänä päivänä kaksi sisarusta, Antonian ja Antoninan, jotka polveutuivat »amatsoonien suvusta» ja jotka jouduttuaan bysanttilaisten vangeiksi oli pakotettu harjoittamaan eräässä epäilyttävässä talossa häpeällistä ammattia. Belisarius rakastui toiseen, Justinianus otti toisen, ja tämä viimeksimainittu sisar, joka oli ennustajattarelta saanut tietää rakastajansa tulevista kohtaloista, taivutti Justinianuksen lupaamaan, että tämä ottaisi hänet puolisokseen, jos joskus pääsisi keisariksi. Sen jälkeen suhde rikkoontui Justinianuksen annettua ensin lupauksensa takuuksi Antonialle sormuksen. Kului vuosia ja ruhtinaasta tuli keisari. Eräänä päivänä nähtiin palatsin portilla kallisarvoisiin vaatteisiin puettu harvinaisen kaunis nainen, joka pyysi päästä keisarin puheille. Kun hänet oli opastettu hallitsijan eteen, ei tämä aluksi tuntenut naista, mutta Antonia näytti sormusta ja muistutti hänelle vannotuista valoista, jolloin Justinianus, jonka rinnassa entinen rakkaus oli uudelleen syttynyt, ei epäröinyt huudattaa kaunista amatsoonia keisarinnaksi. Kansa ja senaatti, lisää kirjoittaja, hämmästyivät jonkin verran tästä odottamattomasta avioliitosta, mutta tyytymättömät saatiin vaikenemaan henkensä menettämisen uhalla, ja enemmittä hankaluuksitta Antonia sai olla Justinianuksen rinnalla valtaistuimella.

On helppo tuntea tässä kuvauksessa Teodoran tarina. Näissä kertomuksissa vilahtaa aina esiin niitä aineksia, joita ajan juorujuttuihin saatiin keisarinnan merkillisistä kohtaloista. Mutta jos kohta legenda, olipa se hyvä tai huono, lempeä tai ankara, ei voikaan vaatia kannatusta historialta, täytyy sen kuitenkin katsoa sisältävän eräitä oleellisia piirteitä Teodoran nuoruudesta. Kun Efeson piispa Johannes, joka tunsi hänet hyvin, tosin jonkin verran karkeasti, mutta ilmeisestikään ei moittien, nimittää häntä »porttolan Teodoraksi», todistaa hän yhdellä ainoalla sanalla saman seikan, jonka Prokopios on kertonut monisanaisesti. On todellakin mahdotonta uskoa Teodoran olleen hyveellinen ja siveä nuoruusvuosinaan. Ennen sitä päivää, jolloin hän tapasi Justinianuksen, ja ennenkuin hänestä tuli keisarinna, hän oli ollut kurtisaani, vähäpätöinen tai kuuluisa — se merkitsee vähän — vieläpä katuvainenkin kurtisaani. Olen taipuvainen uskomaan, että tämä ei merkinnyt paljoa hänen aikanaan, sekä että Teodora keisarinnana hyvinkin pian unohti sen kurtisaanin, joka hän mahdollisesti oli ollut.

TOINEN OSA

KEISARINNA TEODORA

1

BYSANTIN PYHÄ PALATSI

Länteen Sofian kirkosta, hippodromin ja meren välissä, sen kukkulan huipulla ja rinteillä, joka viettää aina Marmarameren rantaan asti, kohosi kuudennella vuosisadalla bysanttilaisten keisarien palatsi. Se ei ollut niinkuin meidän uudenaikaiset kuninkaalliset linnamme vain enemmän tai vähemmän loistelias rakennus, joka jonkin yleisen aukion varrella levittää näkyviin muhkeaa julkisivuaan ja tasasuhteisia ääriviivojaan. Muistuttaen ottomaanisten sulttaanien vanhaa Seraljia ja Moskovan tsaarien Kremliä bysanttilainen keisaripalatsi sulki valtavien ulkomuuriensa suojaan joukon eri tarkoituksia varten pystytettyjä rakennuksia, vastaanottosaleja ja kirkkoja, kylpylöitä ja hippodromeja, luostareita ja kasarmeja, juhlahuoneistoja ja yksityisasuntoja, korkeita avonaisia pengermiä, joista oli laaja näköala merelle ja yli Aasian rannikon. Se oli oikea upeitten rakennusten kokoelma, mutta ne olivat kukin jollakin tavoin eristettyjä toisistaan, ja niitten välillä levisi marmorilla laskettuja pihoja, pitkiä käytäviä, portaita, vieläpä sitruunapuumetsiä ja suuria kukkapuutarhoja, jotka ulottuivat melkein meren rantaan asti. Se oli kuin itsenäinen kaupunki keskellä pääkaupunkia, silmää kiehtova ja salaperäinen. Se kätki vihreitten puittensa varjoon puistomajansa ja huvihuoneensa ja oli täysin suljettu kaikelta melulta ja ulkopuolisten uteliailta katseilta. Se oli ihana ja luoksepääsemätön turvapaikka, jossa viihtyivät mukavuus ja komeus ja ne loisteliaat hovitavat ja sekavat juonittelut, jotka muodostivat Bysantin keisarin hovielämän.

Mikään ei vetänyt vertoja pyhän palatsin rikkauksille, loistolle ja valtavalle ylellisyydelle. Augusteon torille avautuvasta raskaasta kupariportista päästiin eteishalliin, jonka Justinianus oli rakennuttanut uudelleen. Se oli hienostuneen rakennustaiteen ja upean koristeellisen loiston todellinen ihmeteos. Korkean kupukaton alla, joka kaartui pyöreän rakennuksen ylitse, sekoittivat monivärinen marmori ja kultamosaiikki yhteen häikäisevät värisointunsa, lattialla kiertyivät toisiinsa porfyyri, jaspis, serpentiini, onyksi ja helmiäinen ihmeellisin mutkin muodostaen kallisarvoisen maton, joka oli kuin purppurakukkia täyteen siroteltu vihreä nurmi. Seinillä esitettiin mosaiikkitauluissa keisarin voittoja, sotapäälliköt toivat hallitsijan eteen voitettuja kuninkaita ja valloitettuja kalleuksia, ja keskellä juhlapukuisia hovimiehiä ja senaattoreja, jotka palvoivat hallitsijaa kuin jumalaa, näkyi hovipukuinen Teodora, joka seisoi puolisonsa rinnalla. Kauempana, vahtihuoneitten toisella puolella, oli valtava _Consistorium_, joka ei suinkaan ollut vähemmän komean näköinen. Se oli valtaistuinsali, jossa pidettiin hovin julkiset juhlakutsut ja jossa keisari otti vastaan vieraitten hallitsijain lähettiläät ja lahjat. Sinne pääsi kolmesta norsunluisesta ovesta, joita koristivat ihmeelliset silkkiverhot, ja niitä vastassa oli toisella puolella kolme siselöidystä kuparista valmistettua ovea. Seinät välkkyivät jalosta metallista, lattiaa peitti upea matto. Huoneen perällä näkyi korokkeella, jonne noustiin kolmea porfyyriporrasta myöten, kahden voitonjumalattaren välissä, jotka seisoivat siivet levitettyinä ja laakeriseppeleet käsissään, keisarin valtaistuin. Se oli ylen määrin koristettu kullalla ja jalokivillä, ja sitä kattoi neljän pylvään kannattama kultakupooli.

Tämän rakennuksen vieressä oli suuri _Triclinium_, jossa juhlapäivinä nautittiin ateria. Sellaisissa tilaisuuksissa pantiin purppuraliinojen peittämille pöydille se ihana pöytäkalusto, jonka Justinianus oli teettänyt. Siihen kuului kallisarvoisia jalokivistä välkkyviä maljakoita ja kultavateja, joitten voitokkaita taisteluita esittävien kohokuvien joukossa näkyi myös keisarin muoto. Huoneen sisustuksen loisteliaisuus, pukujen kauneus ja kestityksen harvinainen hienous oli niin verratonta ja ainutlaatuista, että ne barbaarit, jotka olivat päässeet keisarin puheille tai jotka oli kutsuttu keisarin ruokapöytään, häikäistyivät, hämmästyivät ja luulivat — erään senaikuisen runoilijan sanojen mukaan — joutuneensa suoraan taivaaseen astuttuaan palatsin kynnyksen ylitse.

Eteissalin yläpuolella, yhteydessä sen kanssa monien pihojen, käytävien ja suurten, suoraan taivaanlakea kohti nousevien portaitten välityksellä, oli kukkulalla kaksikerroksinen Daphnepalatsi korkeine pengermineen. Suunnattomat pohjarakennukset, joitten rauniot vielä tänä päivänäkin herättävät ihailua, tasoittivat maan luonnollisen kaltevuuden ja kannattivat kunnioitusta herättävää päärakennusta. Alimmassa kerroksessa asustivat keisarin hovin lukuisat palvelijat, ylemmissä kerroksissa oli juhlasaleja ja kuvapatsaitten kaunistamia pitkiä käytäviä, joista oli ihana näköala yli puutarhojen, ja meren. Vielä kauempana, vielä täydellisemmin puitten varjoon ja viileyteen eristettyinä olivat hallitsijaparin yksityishuoneet, salaperäinen _Gyneceum_, naisten rakennus, jossa asui naisia ja eunukkeja ja joka oli keisarinnan yksityiselämän tyyssija. Siellä punottiin valtiollisia ja lemmen juonia, siellä koettiin hämärän peitossa ihmeellisiä ja harvinaisia seikkailuja, katsoipa itse keisarikin usein parhaaksi olla tietämättä mitä siellä tapahtui. Kun kirkkoisät vuonna 536 erottivat Konstantinopolin patriarkan epäiltynä harhaoppisista mielipiteistään, ja Justinianus uhkasi pannaan julistettua ylipappia epäsuosiollaan, Teodora tarjosi rohkeasti suojatilleen turvapaikan tässä palatsissa pelastaakseen hänet vainoojilta. Kaksitoista vuotta patriarkka asui palatsissa, jossa häntä eivät tunteneet muut kuin hänen kaksi kamaripalvelijaansa, jotka keisarinna oli määrännyt hänen käytettävikseen. Kaikki, Justinianus muitten muassa, luulivat hänen kuolleen tai kätkeytyneen johonkin etäiseen ja tuntemattomaan paikkaan. Hämmästys olikin yleinen, kun keisarinnan kuollessa huomattiin, että mies oli elänyt hurskasta elämäänsä kaikessa rauhassa ja turvassa keisarin palatsin naisten rakennuksessa käyttäen aikansa kokonaan lihankidutuksiin ja rukouksiin.

Aikaisemmin mainittujen rakennusten lisäksi oli pyhässä palatsissa lukematon määrä kappeleita ja rukouskammioita, joissa hurskaat bysanttilaiset rukoilivat oikeaoppisen kirkon tunnetuimpia pyhimyksiä. Sitäpaitsi oli muita palatseja, joista eräänkin Justinianus oli korjauttanut hyvin ylellisesti. Oli katettuja pylväistöjä ja käytäviä, joitten välityksellä hallitsijan asunto oli yhteydessä toiselta puolen Sofian kirkon, toiselta upean Kathismaparvekkeen kanssa, josta hovi katseli hippodromin näytäntöjä. Tällä tavoin oli pyhä palatsi, valtakunnan valtiollinen keskus, läheisessä yhteydessä bysanttilaisen maailman kahden kiinnekohdan kanssa, nimittäin uskonnollisen elämän keskipisteen, suurkirkon, ja sirkuksen kanssa, jonka areenalta kuului joka päivä äänekästä hälinää ja jossa kaikkivaltias kansa ilmaisi tahtonsa.

Kokonainen pieni kansa, enemmän kuin kymmenentuhatta henkeä, asui tässä palatsirakennusten muodostamassa kaupungissa. Siellä asuivat keisarin kamaripalvelijat, joille oli uskottu ruhtinaan henkilökohtainen palvelus, ne palvelijat, joitten oli tarjoiltava pöydässä, vestitorit, jotka toimivat vaatevarastojen hoitajina, silentiaarit, joitten oli valvottava hiljaisuutta keisarin huoneitten ulkopuolella olevissa käytävissä, arkkivaarit, jotka tekivät virkaylennysehdotuksia, referentit, jotka ottivat vastaan anomuksentekijöitä, kirjurit, jotka huolehtivat kirjevaihdosta, kokonainen kirjava maailma virkailijoita ja eunukkeja, jotka kaikki tottelivat ylimmän hovimenojenohjaajan käskyjä. Siellä oli keisarinnan hovikunta, jonka valvonta kuului ylihovimestarittarelle, mutta vieläkin enemmän keisarinnalle, joka jätti itse palvelijoilleen, kamarineidoilleen ja eunukeilleen ne palvelusmerkit, jotka ilmaisivat kullekin hänen oman tehtävänsä. Siellä oli keisarillisen tallin henkilökunta, jonka oli toteltava tallimestaria, oli joukko siviilivirkamiehiä, jotka työskentelivät keisarillisessa kansliassa korkean päällikkönsä valvonnan alaisina. Siellä oli henkivartijoita, renkejä ja vahteja, oppineita ja toimentavoittelijoita, loistaviin univormuihin puettuja paraatijoukkoja, jotka kauniine pukuineen, pitkine valkeine tunikoineen, joitten päällä kultaiset ketjut välkkyivät, Kristuksen nimikirjaimin koristettuine kultakilpineen, punaisten töyhtöjen koristamine kultakypäröineen, kullalla kirjailtuine keihäineen ja pitkine kallisarvoisine miekkoineen saivat aikaan loistavan vaikutuksen kaikissa juhlatilaisuuksissa. Siellä olivat spatariot, keisarilliset aseenkantajat, ja ekskubitorit, kaartinsotilaat, joilla oli olallaan peloittava kaksiteräinen kirves. Siellä olivat ovenvartijat, keisarilliset airueet, vahtimestarit, kamarineidot, hovinaiset, suunnaton ja kirjava ihmisjoukko, jonka ylivalvonta — mikä muuten oli melkoisen vaikea tehtävä — kuului major domukselle, hovimestarille. Ja kaikkien näitten lisäksi siellä oli kirkonpalvelijoita, pappeja ja munkkeja, joista useimmat asuivat keisarin palatsissa ja joitten sivistymätön käytös ja likaiset riekaleet olivat räikeä vastakohta tuon ankarasti tapoja noudattavan ja korkeasti sivistyneen hovin hienostuneen loiston rinnalla.

Koko tämän loistavapukuisen joukon jakoi juhlamenojen ohjaaja, käyttäytymiskysymysten ylin makutuomari, monimutkaiseen arvojärjestykseen lisätäkseen sillä lailla keisarillisten juhlien ja juhlakulkueitten loistoa ja vaihtelevaisuutta. Joka päivä oli uusia juhlallisuuksia. Vuoden alussa suvaitsi keisari toisinaan vanhojen roomalaisten perintätapojen mukaisesti esiintyä konsulinarvon kantajana. Istuen selkänojattomalla tuolilla, jollaisia ennen Rooman korkeammat virkamiehet ja sittemmin keisarit käyttivät, sekä yllään roomalaisten konsulien puku, hallitsija otti eräässä palatsinsa salissa juhlallisen näköisenä vastaan alamaistensa kunnioituksen osoitukset. Hän kuunteli senaatin onnentoivotuksia, kaunopuhujien ylistyksiä, hän katseli hovivirkailijoiden pitkää ja äänetöntä ohimarssia, ja kaikille hän jakoi siselöityjä hopea-astioita, norsunluisia kirjoitustauluja, kultarahoja, joita oli koottu koreihin hänen jalkainsa juureen, erilaisia lahjapalkkioita kunkin oman arvoasteen mukaan. Airuet ilmoittivat tämän jälkeen, milloin varsinaiset konsulijuhlallisuudet alkoivat. Silloin lähti juhlakulkue univormujen ja aseitten välkkyessä monien salien lävitse Augusteoniin, kirkkoon, Kapitoliumiin, ja triumfivaunuissa seisova keisari ajoi kansan riemuitessa ja sotilaitten laulaessa tulipunaisella silkillä ja kallisarvoisilla matoilla koristettuja katuja, joille oli siroteltu kukkia.

Toisinaan taas oli suuressa konsistoriumissa juhlallisia vastaanottoja, jolloin keisari julkaisi uudet nimitykset ja virkaylennykset sekä jakoi arvomerkit. Siellä otettiin vastaan barbaarikuninkaat, jotka usein tulivat puolisoineen ja lapsineen osoittamaan Justinianukselle kunnioitustaan ja joitten omituiset ja maalaukselliset puvut kiihoittivat kovasti kansan uteliaisuutta. Sitäpaitsi saapui ulkomaalaisia lähettiläitä, jotka toivat lahjoja ruhtinailtaan; ja jotta saataisiin nämä barbaarit sokaistuiksi ja heidän kehittymättömiin aivoihinsa painetuksi voimakas ja vakaava muisto Bysantin mahdista, noudatettiin näissä tilaisuuksissa kaikkea mahdollista hienostuneisuutta, loistoa ja monimutkaisia hovitapoja.

Portilta aina sisälle konsistoriumiin asti muodostivat vahtipalveluksessa olevat paraatipukuiset sotilaat kunniakujan, ja lähettiläiden kulkue vaelsi liehuvien moniväristen lippujen, välkkyvien keihäitten ja paljastettujen miekkojen välitse vakaavan suurten salien läpi. Vastaanottosalissa odotti heitä keisari liikkumattomana ja juhlallisena henkivartijoiden, eunukkien ja korkeitten ylimysten ympäröimänä istuen valtaistuimellaan kahden voitonjumalattaren välissä, jotka pitivät laakeriseppeleitä hänen päänsä yläpuolella. Äkkiä kuuluu toitotus; silkkiverhot vedetään syrjään, kuorot virittävät laulun soittimien säestäminä; kolme kertaa lähettiläät heittäytyvät maahan, kunnes hallitsija antaa heille merkin nousta. Sen jälkeen keisarille ojennetaan lähettiläitten tuomat kallisarvoiset ja harvinaiset lahjat, ja juhlamenojen ohjaajan säännöstelemänä alkaa keskustelu lyhyen kaavan mukaan arkipäiväisesti, virallisesti ja kopeasti. Sitten seuraa ateria, jolloin keisarillinen viinikellari tyhjentää aarteensa keisarin ulkomaalaisia vieraita varten. Nämä ovat avaareja, joilla on karkeat kasvonpiirteet ja pitkät käärmemäiset hiuspalmikot, hunneja, joilla on pitkinä suortuvina riippuva tukka, valtavat viikset ja lanteitten kohdalta ruumiinmukaiset housut, puolialastomia abyssinialaisia, jotka ovat somistautuneet barbaarimaisilla koristuksilla, ruskeita arabialaisia ja notkeita iberialaisia. Kaikille hallitsija jakaa runsain mitoin lahjoja, kunniamerkkejä ja kauniita sanoja. Siitä hän varsinkin iloitsee, jos voi kääntää heidät oikeaoppiseen kristinuskoon ja siirtyä heidän kanssaan palatsin vastaanotosta kastetilaisuuteen Sofian kirkkoon, jossa keisari itse suvaitsee olla vastakääntyneitten kristittyjen kummina.

Pyhässä palatsissa oli siis Bysantin hallitsijain julkinen elämä alusta loppuun asti pienintä yksityiskohtaa myöten tarkkojen sääntöjen määräämä. Kuitenkin saattoi silloin tällöin joukko odottamattomia ja vähemmän sääntöjen mukaisia tapauksia olla arvaamattomana ja huomiotaherättävänä vaihteluna ankaroitten hovisääntöjen kahlehtimassa elämässä.

Erakko Maras oli niitä egyptiläisiä munkkeja, jotka olivat niin kiihkomielisiä ja haaveellisia, etteivät ottaneet huomioon mitään hienotunteisuussyitä, milloin luulivat joutuneensa jumalallisen innoituksen valtaan. Vainojen aikana oli hänen pakko lähteä luostarikopistaan, jolloin hän suuntasi matkansa Konstantinopoliin ja astui rohkeasti Justinianuksen ja Teodoran eteen. Jo hänen puheensa olisi herättänyt tarpeeksi kummastusta palatsissa. Hänellä oli yllään puku, joka oli kirjavista tilkuista, sekä samanlainen viitta.

Molemmat vaatekappaleet olivat niin likaiset ja rähjäiset, etteivät olisi kelvanneet köyhimmälle heittiöllekään, vaikk’ei tällä olisi ollut mitään muuta ruumiinsa verhoksi, niinkuin se historiankirjoittaja mainitsee, joka kertoo tästä.

Maraksen puhetapa oli vieläkin huomiotaherättävämpää kuin hänen ulkoasunsa. Hän syyti hallitsijaparia vastaan sellaisia häväistyksiä, ettei kronikankirjoittaja kunnioituksesta tämän maailman suuria kohtaan uskalla toistaa hänen julkeita haukkumasanojaan, jotka olivat niin karkeita ja raakoja, etteivät tavalliset ihmiset olisi mitenkään sietäneet niitä. Mieltäkiinnittävää asiassa oli se, että Justinianus ja Teodora kuuntelivat ihailtavan kärsivällisesti tätä miestä, joka ei kiinnittänyt mitään huomiota kruunun loisteeseen eikä purppuran upeuteen. Heidän mielensä oli täynnä kunnioitusta tätä munkkia kohtaan, joka lausui arvostelunsa niin peittelemättä, ja he selittivät, että hän oli suuri filosofi. Kaiken lisäksi näyttää keisari luvanneen noudattaa hänen neuvoaan, ja keisarinna tahtoi pitää hänet luonaan palatsissa keskustellakseen hänen kanssaan hengellisistä asioista.

Zooras oli toinen munkki, jota oli samoin kuin Marastakin vainottu uskonsa vuoksi. Hänkin piti velvollisuutenaan lähteä muutamien opetuslastensa kanssa pääkaupunkiin uhmaamaan tyrannia kasvoista kasvoihin. Kun Justinianus oli ottanut hänet hyvin vastaan ja kehoittanut häntä esittämään mielipiteitään kokoontuneille piispoille, alkoi hän tietysti syytää kirouksia sitä ruhtinasta kohtaan, joka vainosi Jumalan kirkkoa, vuodatti uskollisten verta ja kannatti Kalkedonin kerettiläistä kirkolliskokousta.

»Kaikista niistä kärsimyksistä, joita sinä olet tuottanut kristityille», Zooras huusi, »vaatii Jumala sinut tilille tuomionpäivänä».

Keisari raivostui; hän ei uskaltanut kieltää munkkia puhumasta, mutta uhkaavia sanoja pääsi hänen huuliltaan.

»Juuri te olette kapinallisia, rauhanrikkojia», hän virkkoi. »Kirkolliskokous on oikeassa, enkä minä salli itselleni kauemmin puhuttavan tällä tavoin. Jos sinä puhut oikein, näyttää Jumala sen minulle merkillä, jollei, tuomitaan kuolemaan joka ainoa, joka puhuu pahaa kirkolliskokouksesta».

Epäröimättä Zooras tokaisi vastaan:

»Taivaan enkelitkin kammoavat sinun kirkolliskokoustasi. Oikeat kristityt eivät tarvitse mitään merkkiä uskoakseen. Mutta ole rauhassa. Jumala antaa sinulle merkin, vieläpä omassa itsessäsi».

Hän poistui. Seuraavana päivänä, kertoo kronikankirjoittaja, Justinianus oli aivan suunniltaan, hän ei voinut enää nähdä, tuskinpa hän enää oli ihmisen näköinenkään. Onneksi oli saapuvilla viisas ja ovela Teodora. Hän siirrätti sairaan erääseen palatsin salahuoneeseen ja peläten huhun hänen kuolemastaan leviävän kaupungissa hän salli vain kahden lääkärin ja kahden palvelijan olla sisällä sairaan luona. Sen jälkeen hän noudatti kiireesti munkin ja lupasi hänelle, että keisari ehdottomasti palauttaisi rauhan kirkon piiriin, jos vain parantuisi.

Sisään tullessaan Zooras virkkoi:

»Sinä sait merkin, jota pyysit».

Sen jälkeen hän vaipui rukoukseen ja sai kuolevan palautumaan henkiin. Tultuaan tajuihinsa Justinianus tunsi vanhuksen ja ymmärsi asiain yhteyden. Täynnä kunnioitusta pyhää miestä kohtaan hän mukautui sittemmin kaikessa hänen neuvoihinsa.

Sellainen oli asiaintila pyhässä palatsissa niihin aikoihin, jolloin Teodora oli sen valtiattarena. Koska hän oli kunnianhimoinen, itsevaltainen ja kopea, ei kestänyt kauan, ennenkuin hän oli lujin käsin ottanut haltuunsa koko sen vallan, jonka oli saanut itselleen hankituksi. Ja vieläkin nopeammin hän oli kotiutunut uuteen hallitsija-asemaansa, sillä hän oli hyvin suuressa määrin naisellinen, keimaileva ja miellyttämishaluinen.

2

KEISARINNAN ELÄMÄ

Harvoin lienee kukaan syntyperäinen hallitsijatar osannut antaa enemmän kuin Teodora arvoa niille monille ilon aiheille, rikkauden nautinnoille ja pienille ylpeyden tyydytyksille, joita korkeimman vallan käyttö voi suoda. Hän oli aina rakastanut loistoa ja ulkonaista komeutta, ja Pyhässä palatsissa hän vietti mitä hienostuneinta ja loisteliainta elämää. Hän hankki itselleen upeasti kalustettuja huoneita, loistavia pukuja ja häikäiseviä koristuksia. Varsinkin henkilökohtaiseen kauneuteensa hän kohdisti keskeytymätöntä ja tarkkaa huolenpitoa. Jotta hänen kasvonsa näyttäisivät levänneiltä ja virkeiltä, hän piti päivälläkin tiheään pieniä lepohetkiä, ja säilyttääkseen ihonsa raikkaana hän kylpi usein lepäillen sen jälkeen pitkät ajat. Se oli luonnollista keimailua ja miellyttämishalua, joka on aina vireillä hänen tapaisessaan naisessa. Sitä paitsi se oli valtioviisasta varovaisuutta. Teodora tiesi liiankin hyvin, että hänen kauneutensa oli varmin hänen vaikutusvaltansa takuu.