Part 18
"Lähtekäämme, hyvät herrat!" Ne olivat viimeiset sanat, jotka hän lausui huoneistossaan.
Portailla hän tapasi tornin portinvartijan, Mathayn, jonka hän oli paria päivää aikaisemmin yllättänyt istumasta takkavalkeansa ääressä ja jota hän oli melko jyrkällä äänellä kehoittanut siirtymään muualle.
"Mathay", sanoi hän, "toissa päivänä olin teille hieman töykeä. Älkää kantako siitä minulle kaunaa!"
Mathay kääntyi häneen selin mitään vastaamatta.
Kuningas kulki ensimmäisen pihan jalan. Matkalla hän kääntyi kahdesti kolmesti lausuakseen hyvästit ainoalle rakkaudelleen, vaimolle, ainoalle kiintymykselleen, sisarelle, ja ainoalle ilolleen, lapsille.
Pihaportin edessä odottelivat vihreäksi maalatut vaunut. Kaksi sotamiestä piteli sen ovea auki. Kuolemaan tuomitun lähestyessä toinen heistä meni ensin vaunuihin ja sijoittui etupenkille. Sitten astui kuningas sisälle ja viittasi apotti Edgeworthin asettumaan rinnalleen vaunujen perälle. Viimeisenä astui vaunuihin toinen sotamies. Hän sulki vaununoven.
Kaksi huhua liikkui silloin kaupungilla: edellinen tiesi kertoa, että toinen näistä santarmeista oli valepukuinen pappi, ja toinen, että molemmat olivat saaneet määräyksen surmata kuninkaan, jos pieninkin yritys tehtäisiin hänen pelastamisekseen. Kumpikaan näistä huhuista ei perustunut tosiseikkoihin.
Kello neljänneksen yli yhdeksän saattue lähti liikkeelle...
Pari sanaa vielä kuningattaresta, madame Elisabethista ja molemmista lapsista, joita kuningas oli lähtiessään tervehtinyt viimeisellä katseella.
Edellisenä iltana, tuon sekä suloisen että hirveän tapaamisen jälkeen, kuningatar oli vain vaivoin jaksanut riisua ja panna nukkumaan kruununprinssin. Itse hän oli heittäytynyt täysissä pukimissa vuoteelleen. Koko tämän pitkän talvisen yön madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa olivat kuulle hänen hytisevän vilusta ja tuskasta.
Kello neljännestä yli kuuden ensimmäisen kerroksen ovi aukeni. Tultiin hakemaan messukirjaa.
Siitä hetkestä lähtien koko perhe oli valmiina uskoen, että kuninkaan lupauksen mukaan se pääsisi jälleen häntä tapaamaan. Mutta aika kului. Kuningatar ja prinsessa seisoivat ja kuulivat ne moninaiset äänet, jotka olivat jättäneet kuninkaan tyyneksi ja panneet kamaripalvelijan sekä rippi-isän vapisemaan. He kuulivat ovien aukenevan ja sulkeutuvan kolisten. He kuulivat väkijoukon huudot, kun se tervehti kuninkaan lähtöä. He kuulivat hevosten kavionkopseen ja tykkien kolinan.
Kuningatar vaipui eräälle tuolille ja mutisi: "Hän on lähtenyt sanomatta meille hyvästi!" Madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa polvistuivat hänen eteensä.
Niin siis kaikki toiveet olivat pettäneet yksi toisensa jälkeen. Ensin oli toivottu karkoitusta tai vankeutta, se toive oli pettänyt. Sitten oli toivottu kuolemanrangaistuksen siirtämistä tuonnemmaksi, se toive oli pettänyt. Ja sitten oli vain toivottu kädenpuristusta, ja sekin toive oli nyt pettänyt!
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikeroi kuningatar.
Ja tähän viimeiseen epätoivoiseen vetoamiseen onneton nainen tyhjensi loputkin voimansa...
Sillävälin vaunut vierivät edelleen ja saapuivat bulevardille.
Kadut olivat miltei tyhjät, myymälät melkein kaikki kiinni, ketään ei näkynyt porteilla tai ikkunoissa.
Kommuunin määräys oli kieltänyt kaikkia, jotka eivät kuuluneet aseelliseen miliisiin, liikkumasta bulevardille johtavilla poikkikaduilla tai näyttäytymästä ikkunoissa kuninkaan saattueen kulkiessa ohitse.
Taivas oli matala ja usvainen eikä päästänyt näkyviin muuta kuin piikkimetsän, jonka seasta välähti joku harva pistin. Vaunujen edessä kulki ratsujoukko ja ratsumiesten edessä lauma rummuttajia.
Kuningas oli halunnut keskustella rippi-isänsä kanssa, mutta ei voinut melun takia. Apotti de Firmont antoi hänelle rukouskirjansa. Kuningas alkoi lukea.
Saint-Denisin portilla hän kohotti päätänsä, sillä hän oli kuulevinaan jotakin erikoista hälinää.
Kymmenkunta nuorta miestä oli syöksynnyt esille Beauregard-kadulta. Sapeli kädessä he tunkeutuivat väkijoukkoon ja huusivat:
"Apuun kaikki, jotka tahtovat pelastaa kuninkaan!"
Kolmentuhannen salaliittolaisen piti vastata tähän kehoitukseen, jonka oli lausunut parooni de Batz, muuan vehkeilyjä harrastava seikkailija. Urheasti hän antoikin sovitun merkin, mutta kolmentuhannen asealasta vain joku harva siihen vastasi. Kun parooni de Batz ja nuo kymmenkunta kuninkuuden yltiöpäätä huomasivat, ettei voitu tehdä mitään, käyttivät he hyväkin yrityksensä aiheuttamaa hämminkiä ja katosivat katusokkeloon, joka luikertelee Saint-Denisin portin lähistöllä.
Tämä tapaus se oli keskeyttänyt kuninkaan lukemisen, mutta se oli niin vähäpätöinen, etteivät vaunut olleet edes pysähtyneet. — Kun ne pysähtyivät, kahden tunnin kymmenen minuutin perästä, olikin jo saavuttu matkan päähän.
Huomatessaan, että vaunujen liike oli tauonnut, kuningas kumartui sanomaan apotille:
"Ellen erehdy, olemme perillä, hyvä herra."
Apotti de Firmont oli vaiti.
Tällöin muuan Samsonin veljeskolmikosta, Pariisin pyöveli, aukaisi vaunujen oven.
Kuningas laski kätensä apotti de Firmontin polvelle ja sanoi käskijän äänellä:
"Hyvät herrat, suljen tämän herran teidän suosioonne... Pitäkää huoli, ettei hänelle tapahdu mitään kuolinhetkeni jälkeen. Uskon teille sen tehtävän."
Sillävälin oli kaksi muuta teloittajaa tullut vaunujen lähelle.
"Kyllä me huolehdimme siitä", vastasi yksi miehistä. "Jättäkää se meidän asiaksemme."
Kuningas astui ulos.
Pyövelin apulaiset ympäröivät hänet ja aikoivat riisua hänen takkinsa. Mutta kuningas työnsi heidät halveksivasti syrjään ja alkoi itse riisuutua.
Hetken kuningas seisoi yksin tämän piirin keskellä, Hän viskasi hattunsa maahan, riisui takkinsa, päästi kaulanauhansa. Mutta silloin teloittajat lähestyivät jälleen.
Yksi piteli kädessään nuoraa.
"Mitä te tahdotte?" kysyi kuningas.
"Sitoa teidät", vastasi teloittaja, jolla oli nuora.
"Oh, siihen en suostu milloinkaan!" huudahti kuningas. "Heretkää yrittämästä... Tehkää, mitä teidät on määrätty tekemään, mutta te ette sido minua! Ei, ei, ei koskaan!"
Teloittajat korottivat äänensä. Käsikähmä oli maailman silmissä riistämäisillään uhrilta kuuden kuukauden aikana osoitetun tyyneyden, rohkeuden ja alistumisen maineen, mutta silloin muuan Samsonin veljeksistä, heltyneenä, mutta silti pakotettuna panemaan täytäntöön tuon hirveän teon, astui kuninkaan luo ja sanoi kunnioittavasti:
"Sire, tällä nenäliinalla..."
Kuningas katsahti rippi-isäänsä.
Tämä ponnistautui puhumaan.
"Sire", sanoi apotti de Firmont, "siten teidän majesteettinne muistuttaa yhä paremmin Jumalan poikaa, joka palkitsee teidät!"
Kuningas kohotti katseensa ylös korkeuteen, ja hänen ilmeensä oli äärettömän tuskallinen.
"On tosiaankin liikaa", sanoi hän, "että minä tarvitsen hänen esikuvaansa alistuakseni tällaiseen häväistykseen!"
Ja hän kääntyi teloittajiin päin, ojensi heille alistuneet kätensä ja sanoi:
"Tehkää, mitä haluatte. Tyhjennän kalkin pohjasakkaa myöten."
Mestauslavan portaat olivat korkeat ja livettävät. Apotin tukemana kuningas alkoi nousta niitä. Hetken apotti jo pelkäsi, tuntiessaan käsivarrellaan painon lisääntyvän, että kuninkaan voimat pettäisivät tällä viimeisellä sekunnilla. Mutta ehdittyään ylimmälle porraslaudalle kuningas miltei riuhtaisihe irti rippi-isänsä käsistä, niinkuin henki irtaantuu ruumiista, ja juoksi tasokkeen toiselle laidalle.
Hän oli hyvin punainen eikä ollut milloinkaan näyttänyt näin eloisalta ja vilkkaalta.
Rummut pärisivät. Hän vaiensi ne katseellaan.
Ja lujalla äänellä hän lausui seuraavat sanat:
"Kuolen viattomana kaikkiin niihin rikoksiin, joista minua syytetään. Annan anteeksi kuolemani aiheuttajille ja rukoilen Jumalaa, ettei vuodattamanne veri kostaisi Ranskalle...!"
"Rummut käymään!" komensi muuan ääni, jota kauan luultiin Santerren ääneksi, mutta joka oli de Beaufranchetin, kreivi d'Oyatin ääni. Tämä kreivi oli Ludvig XV:n ja Morphise nimisen hovinaisen äpärä ja siis kuolemaantuomitun setäpuoli.
Rummut alkoivat päristä.
Kuningas polki jalkaa.
"Vaietkaa!" huusi hän hirveällä äänellä. "Minulla on vielä muutakin sanottavaa."
Mutta rummut vain pärisivät.
"Täyttäkää velvollisuutenne!" huusivat mestauslavaa ympäröivät piikkimiehet teloittajille.
Nämä kävivät käsiksi kuninkaaseen, joka nyt palasi verkkaisin askelin teloituskoneen luo silmäillen sitä viistoteräistä rautaa, jonka mallin hän vuosi sitten oli itse piirustanut.
Sitten hänen katseensa siirtyi apottiin, joka rukoili polvistuneena mestauslavan laidalla.
Syntyi jotakin epäselvää liikettä giljotiinin patsaitten takana, vipulauta heilahti, kuolemaantuomitun pää ilmestyi kaameaan aukkoon, näkyi välähdys, kuului pehmeä, kumahtava ääni, ja pään paikalta syöksähti esiin verisuihku.
Muuan teloittajista otti vasusta pään, näytti sitä kansalle ja tahrasi tällöin mestauslavan laidat kuninkaalliseen vereen.
Piikkimiehet alkoivat ulvoa ilosta ja kiiruhtivat kastamaan tähän vereen, kuka piikkinsä, kuka sapelinsa, kuka nenäliinansa — kellä sellainen oli — ja sitten he huusivat: "Eläköön tasavalta!"
Mutta ensimmäisen kerran tämä voimakas huuto, joka oli saanut kansat ilosta värähtämään, sammui herättämättä vastakaikua. Tasavalta oli saanut otsaansa sen kohtalokkaan merkin, joka ei ikinä haihtuisi! Se oli, kuten myöhemmin muuan suuri valtiomies sanoi, tehnyt pahempaa kuin rikoksen, se oli tehnyt virheen.
Pariisissa vallitsi sanoin kuvaamaton hämminki. Eräissä henkilöissä tämä hämminki kehittyi epätoivoksi: muuan nainen hukuttautui Seineen, muuan kähertäjä leikkasi kurkkunsa, muuan kirjakauppias tuli hulluksi, muuan entinen upseeri kuoli mielenliikutukseensa.
Konventio istunnon alkaessa puheenjohtaja avasi erään kirjeen, jonka kirjoittaja pyysi, että Ludvig XVI:n ruumis luovutettaisiin hänelle, jotta hän hautaisi sen hänen isänsä viereen.
Niin, kuinka kävi tämän ruumiin ja tämän pään, jotka oli irroitettu toisistaan? Katsokaamme.
Emme tunne ainoatakaan niin kammottavaa selostusta kuin on tämän hautauspöytäkirjan sanamuoto. Seuraavassa julkaisemme sen sellaisena kuin se mestauspäivänä laadittiin.
"LUDVIG CAPETIN HAUTAUSTA KOSKEVA PÖYTÄKIRJA.
Tammikuun 21 päivänä 1793, vuonna II Ranskan tasavallan aikaa, me allekirjoittaneet, Pariisin departementin viranomaiset, departementin yleisneuvoston määräyksestä ja tasavallan väliaikaisen toimeenpanevan neuvoston tekemän päätöksen nojalla, menimme kello yhdeksän aamulla kansalaisen Ricaven, Sainte-Madeleinen pastorin, asuntoon. Kun tapasimme hänet kotoa, kysyimme häneltä, oliko hän ryhtynyt toimenpiteihin, joista toimeenpaneva neuvosto ja departementti olivat hänelle edellisenä iltana puhuneet, Ludvig Capetin hautaamista varten. Hän vastasi tehneensä tarkalleen kaikki, mitä toimeenpaneva neuvosto ja departementti olivat määränneet, ja että kaikki olisi tuossa tuokiossa valmiina.
Sieltä me lähdimme, mukanamme kansalaiset Renard ja Damoreau, jotka molemmat ovat Sainte-Madeleinen seurakunnan apulaispappeja ja jotka kansalainen pastori oli määrännyt avustamaan Louis Capetin hautaustoimitusta, mainitun seurakunnan hautuumaalle, joka on Anjou-Saint-Honoré-kadun varrella. Perille tultuamme totesimme, että määräykset, jotka me departementin yleisneuvostolla saamamme tehtävän mukaan olimme antaneet edellisenä iltana kansalaiselle pastorille, oli tarkalleen täytetty.
Pian senjälkeen muuan jalkaväenosasto toi hautuumaalle, meidän läsnäollessammc, Ludvig Capetin ruumiin, jonka me totesimme ehjäksi kaikilta jäseniltään, paitsi että pää oli irroitettu vartalosta. Me huomasimme, että pään takaosan hiukset oli katkaistu, että ruumis oli vailla kaulanauhaa, takkia ja kenkiä. Ruumiin yllä oli muuten paita, valkoiset liivit, harmaat polvihousut ja harmaat silkkisukat.
Näin puettuna ruumis pantiin arkkuun, joka laskettiin valmiiksi kaivettuun hautaan. Kaikki järjestettiin ja suoritettiin Ranskan tasavallan väliaikaisen toimeenpanevan neuvoston antamien ohjeitten mukaan. Pöytäkirjan olemme allekirjoittaneet yhdessä kansalaisten Ricaven, Renardin ja Damoreaun, Sainte-Madeleinen pastorin ja apulaispappien, kanssa.
Leblanc, departementin viranomainen. Dubois, departementin viranomainen. Damoreau. Ricave. Renard."
Näin kuoli ja haudattiin tammikuun 21 päivänä 1793 kuningas Ludvig XVI.
Hän oli yhdeksänneljättä vuoden viiden kuukauden ja kolmen päivän vanha. Hän oli hallinnut kahdeksantoista vuotta. Hän oli ollut vankeudessa viisi kuukautta kahdeksan päivää.
Hänen viimeinen toivomuksensa ei toteutunut. Hänen verensä kosti ei ainoastaan Ranskalle, vaan koko Euroopalle!
XXIV
Cagliostron neuvo
Tämän kauhunpäivän iltana — kun piikkimiehet juoksivat Pariisin autioilla ja valaistuilla kaduilla, jotka näyttivät sitäkin alakuloisemmilta kun ne olivat valaistut, kantaen aseittensa nenässä veren tahraamia nenäliinan ja paidan riekaleita sekä huutaen: "Tyranni on kuollut! Tässä näette tyrannin verta!" — kaksi miestä nähtiin Saint-Honoré-kadun varrella olevan talon ensimmäisen kerroksen huoneessa. Molemmat olivat äänettömiä, mutta muuten tykkänään erilaisessa vireessä.
Toinen, mustapukuinen, istui pöydän ääressä, pää käsien varassa, ja näytti vaipuneen syviin mietteihin tai syvään suruun. Toinen, maalaisittain puettu, mitteli pitkin askelin huoneen lattiaa, synkkäkatseisena, otsa kurttuisena ja käsivarret ristissä rinnalla. Mutta joka kerta kun hän matkallaan huoneen yhdestä nurkassa toiseen sivuutti pöydän, hän loi salavihkaa kysyvän silmäyksen toveriinsa.
Kuinka kauan nämä miehet olivat näin seurustelleet? Emme osaa sanoa. Mutta lopulta maalais-asuinen mies, joka piti käsivarsaan ristissä rinnalla, jonka otsa oli kurtussa ja katse synkkä, näkyi väsyneen tähän äänettömyyteen, koskapa pysähtyi mustapukuisen, pää käsien varassa istuvan miehen eteen ja sanoi:
"Kuulkaas, kansalainen Gilbert, te siis sanotte minua roistoksi, koska äänestin kuninkaan kuolemaa?"
Mustapukuinen mies kohotti katseensa, ravisti päätänsä, ojensi käden toverilleen ja vastasi:
"En Billot, te ette ole roisto enempää kuin minäkään aristokraatti. Olette äänestänyt omantuntonne mukaan, niinkuin minäkin. Mutta minä äänestin elämää, te kuolemaa. On kauheaa, kun ihmiseltä riistetään, mitä mikään inhimillinen mahti ei voi antaa hänelle takaisin!"
"Teidän mielestänne siis", huudahti Billot, "despotismi on loukkaamaton, vapaus kapinaa ja oikeus olisi iässä maailmassa vain kuninkaitten, siis tyrannien puolella? Mitä siis jää kansoille? Oikeus palvella ja totella? Ja te, herra Gilbert, Jean-Jacquesin oppilas, Yhdysvaltain kansalainen, puhutte noin!"
"En minä niin puhu, Billot, sillä se olisi loukkaus kansoja vastaan."
"Kuulkaas, minä aion puhua teille, herra Gilbert, aion puhua teille suorasukaiseen, karkeaan tapaani ja minä sallin teidän vastata kaikilla älynne hienouksilla. Myönnättekö, että kansalla, joka huomaa olevansa sorrettu, on oikeus kirvoittaa itsensä kirkon kahleista, vapautua valtaistuimestaan, vieläpä tuhotakin se, ja taistella itsensä vapaaksi?"
"Epäilemättä."
"Sillä on siis myöskin oikeus lujittaa voittonsa tulokset?"
"Niin, Billot, sillä on se kiistämätön oikeus, mutta väkivallalla ja murhalla ei lujiteta mitään. Muistakaa, mitä on kirjoitettu: 'Älä tapa lähimmäistäsi!"
"Mutta kuningas ei ole minun lähimmäiseni!" huudahti Billot. "Kuningas on minun viholliseni! Minä muistan, kun poloinen vaimoni luki minulle raamattua, minä muistan, mitä Samuel sanoi israelilaisille, jotka pyysivät häneltä kuningasta."
"Minä muistan myöskin, Billot. Ja kuitenkin Samuel voiteli Saulin kuninkaaksi eikä suinkaan tappanut häntä."
"Oh, tiedän hyvin, että jään tappiolle, jos ryhdyn kanssanne tieteelliseen kiistaan. Senvuoksi sanonkin teille mutkattomasti: oliko meillä oikeus vallata Bastilji?"
"Oli."
"Oliko meillä oikeus, kun kuningas aikoi rustaa kansalta kokoontumisvapauden, tehdä Pallohuoneen vala?"
"Oli."
"Oliko meillä oikeus, kun kuningas tahtoi peloittaa kansalliskokousta kaartinsa juhlalla ja kokoamalla sotajoukkonsa Versaillesiin, oliko meillä oikeus mennä noutamaan kuningas Versaillesista ja tuoda hänet Pariisiin?"
"Oli."
"Oliko meillä oikeus, kun kuningas yritti paeta vihollisen puolelle, oliko meillä oikeus vangita hänet Varennesissa?"
"Oli."
"Oliko meillä oikeus, kun kuningas vannottuaan valan vuoden 1791 hallitusmuodolle yhä neuvotteli emigranttien kanssa ja vehkeili muukalaisten kanssa, oliko meillä oikeus järjestää kesäkuun kahdeskymmenes päivä?"
"Oli."
"Kun hän kieltäytyi tunnustamasta kansan tahdon sanelemia lakeja, oliko meillä oikeus järjestää elokuun kymmenes päivä, toisin sanoin vallata Tuilerieit ja lakkauttaa kuninkuus?"
"Oli."
"Oliko meillä oikeus, kun kuningas Templeen teljettynäkin oli jatkuvasti vapauden elävänä, vehkeilevänä uhkana, oliko meillä oikeus vai eikö ollut tuoda hänet kansalliskonventin eteen, joka oli nimitetty häntä tuomitsemaan?"
"Teillä oli oikeus."
"Jos meillä oli oikeus kuulustella häntä, meillä oli myöskin oikeus tuomita hänet."
"Niin, mutta vain maanpakoon, karkotettavaksi elinkautiseen vankeuteen, mutta ei kuolemaan."
"Entä miksei kuolemaan?"
"Koska syyllisenä tuloksiin hän ei ollut syyllinen alkuunpanijana. Te tuomitsitte hänet kansan kannalta, hyvä Billot; hän oli toiminut kuninkuuden kannalta. Oliko hän tyranni, kuten te häntä nimitätte? Ei. Oliko hän kansan sortaja? Ei. Ylimystön rikostoveri? Ei. Vapauden vihollinen? Ei."
"Te olette siis tuominnut hänet kuninkuuden kannalta!"
"En, sillä kuninkuuden kannalta minä olisin vapauttanut hänet."
"Ettekö vapauttanut häntä äänestäessänne elämää?"
"Niinpä kyllä, mutta elämää elinkautisessa vankeudessa. Billot, uskokaa minua, olen tuominnut hänet puolueellisemmin kuin oikeastaan halusinkaan. Kansanmiehenä tai paremminkin rahvaanlapsena vaaka, jota pitelin kädessäni, painui kansaan päin. Te katselitte häntä etäältä, Billot, ettekä nähnyt häntä niinkuin minä: tyytymättömänä kuninkuuteen, joka hänelle oli suotu, yhtäältä kansalliskokouksen ahdistelemana, joka piti häntä yhä liian mahtavana, toisaalta kunnianhimoisen kuningattaren yllyttämänä, huolestuneen ja nöyryytetyn aateliston kiihoittamana, leppymättömän papiston kiusaamana, itsekästen emigranttien vaivaamana ja lopulta veljiensä viekoittelemana, jotka kiersivät maat ja manteret keräämässä hänen nimessään vihollisia vallankumoukselle... Sanoitte äsken, Billot, ettei kuningas ollut lähimmäisenne, vaan että hän oli vihollisenne. Hyvä, vihollisenne oli voitettu eikä masennettua vihollista surmata. Kylmästi harkittu murha ei ole oikea tuomio, se on teurastusta. Te olette antanut kuninkuudelle marttyyrin ja oikeudelle koston. Varokaa, varokaa, tehdessänne liikaa ette ole tehnyt kylliksi! Kaarlo ensimmäinen mestattiin ja Kaarlo toinen on ollut kuningas. Jaakko toinen karkoitettiin ja hänen jälkeläisensä ovat kuolleet maanpaossa. Ihmisluonne on intomielinen, Billot, ja me olemme vieroittaneet viideksikymmeneksi, kenties sadaksi vuodeksi sen suunnattoman kansanosuuden, joka arvostelee vallankumouksia sydämellään. Ah, uskokaa minua, hyvä ystävä, tasavaltalaiset saavat haikeimmin itkeä Ludvig kuudennentoista verta, sillä se veri huutaa kostoa heille ja se maksaa heille tasavallan!"
"Sanoissasi on paljon perää, Gilbert!" vastasi muuan ääni, joka tuli oviaukosta.
Molemmat miehet säpsähtivät ja kääntyivät yhtaikaa— ja sanoivat yhteen ääneen:
"Cagliostro!"
"Niin, niin, minä täällä", vastasi kreivi. "Mutta Billotinkin sanoissa on paljon perää."
"Ah", huoahti Gilbert, "siinäpä onnettomuus onkin, että katsellessamme asioita kahdelta vastakkaiselta näkökulmalta kumpikin kiistapuoli voi sanoa: 'Minä olen oikeassa.'"
"Niin, mutta on myöskin sanottava, että hän on väärässä", huomautti Cagliostro.
"Selittäkää, mestari?" kehoitti Gilbert.
"Niin, selittäkää", sanoi Billot.
"Te olette juurikään tuominneet syytetyn", virkkoi Cagliostro. "Minä arvostelen tuomiota. Jos te olisitte tuominneet kuninkaan, olisitte olleet oikeassa. Tuomitessanne ihmisen olitte väärässä."
"Minä en käsitä", sanoi Billot.
"Kuunnelkaa, sillä minä arvaan", virkkoi Gilbert.
"Kuningas olisi ollut surmattava", jatkoi Cagliostro, "silloin kun hän oli Versaillesissa tai Tuilerieissä kansalle tuntemattomana, hoviväkensä ja sveitsiläistensä turvissa. Hänet olisi pitänyt surmata lokakuun seitsemäntenä tai elokuun yhdentenätoista päivänä, sillä niinä päivinä hän oli tyranni! Mutta kun hänet oli teljetty viideksi kuukaudeksi Templeen, missä hän joutui seurustelemaan kaikkien kanssa, söi kaikkien nähden, nukkui kaikkien häntä silmätessä, köyhälistön, työmiehen, kaupustelijan toverina, ja kohosi tässä alennustilassaan ihmisen arvoon, häntä olisi pitänyt kohdella ihmisenä, toisin sanoin, olisi hänet pitänyt tuomita karkoitettavaksi tai vankeuteen."
"Minä en käsittänyt teitä", sanoi Billot Gilbertille, "ja nyt minä käsitän kansalaisen Cagliostron".
"Kas, näiden viiden vankeuskuukauden aikana hänet esitetään teille liikuttavana, viattomana, kunnioitettavana, hänet esitetään teille kelpo aviomiehenä, kelpo isänä, kelpo ihmisenä. Vätykset! Luulin heidän pystyvän parempaan, Gilbert! Hänet muokataan, luodaan uudelleen. Niinkuin kuvanveistäjä loihtii marmorimöhkäleestä patsaan paljolla takomisella, samoin tästä arkipäiväisestä, halvasta, ei häijystä eikä hyvästä olemuksesta, joka on täydellisesti aistillisten tottumustensa orja, ahdasmielisesti, muotoihin takertuneesi uskonnollinen, jonka maailmankatsomus ei ole valistuneen miehen, vaan kuin jonkun seurakunnan kirkkoväärtin, tästä karkeasta aineksesta veistetään rohkeuden, kärsivällisyyden ja alistumisen patsas ja sitten tämä patsas pannaan kärsimysten jalustalle. Tuo poloinen kuningas korotetaan, tehdään suureksi ja pyhäksi, jopa niin, että hänen vaimonsakin rakastuu häneen! — Ah, hyvä Gilbert", lisäsi Cagliostro nauruun purskahtaen, "kukapa olisi voinut aavistaa heinäkuun neljäntenätoista, lokakuun viidentenä ja kuudentena tai elokuun kymmenentenä päivänä, että kuningatar joskus rakastaisi miestänsä?"
"Oh," mutisi Billot, "jospa minä olisin arvannut kaiken tämän!"
"Mitä olisitte silloin tehnyt, Billot?" kysyi Gilbert.
"Mitäkö olisin tehnyt! Olisin surmannut kuninkaan joko heinäkuun neljäntenätoista tai lokakuun viidentenä ja kuudentena tai elokuun kymmenentenä päivänä. Se olisi käynyt helposti."
Nämä sanat lausuttiin niin synkeän isänmaallisesta että Gilbert antoi ne anteeksi ja Cagliostro ihaili niitä.
"Niin", virkkoi viimeksi mainittu lyhyen äänettömyyden jälkeen, "mutta te ette tehnyt sitä. Te, Billot, olette äänestänyt kuolemaa ja te, Gilbert, olette äänestänyt elämää. Hyvä, haluatteko nyt kuunnella viimeistä neuvoa? Te, Gilbert, te halusitte päästä konventin jäseneksi täyttääksenne velvollisuuden, ja te, Billot, toteuttaaksenne koston. Velvollisuus ja kosto on täytetty. Teitä ei tarvita täällä enää. Lähtekää!"
Molemmat miehet silmäilivät Cagliostroa.
Tämä jatkoi:
"Te ette ole kumpikaan puoluemiehiä, te olette vaiston ihmisiä. Nyt kun kuningas on kuollut, joutuvat puolueet vastakkain, ja kun puolueet joutuvat vastakkain, ne tuhoavat toisensa. Kuka ensiksi sortuu? En tiedä. Sen vain tiedän, että ne sortuvat kukin vuorollaan. Huomenna, Gilbert, teidän suvaitsevaisuutenne on rikos ja ylihuomenna, Billot, ehkä jo aikaisemminkin, teidän ankaruutenne on rikos. Uskokaa minua, siinä kuolettavassa taistelussa, jota viha, pelko, kosto ja kiihko pian käyvät, vain harva säilyy puhtaana. Yhdet tahraantuvat lokaan, toiset vereen. Lähtekää, hyvät ystävät, lähtekää!"
"Mutta Ranska?" sanoi Gilbert.
"Niin, Ranska?" toisti Billot.