Part 17

"Poloinen isäntäni on valinnut minut kuolinhetkensä avustajaksi, jos hänen kansansa tylyys menee niin pitkälle, että tehdään isänmurha. Minä valmistun itsekin kuolemaan, sillä olen varma, ettei kansan raivo suo minun elää hetkeäkään sen hirveän näytelmän jälkeen. Mutta minä alistun. Minun elämäni ei merkitse mitään. Jos sen menettäessäni voin pelastaa sen, jonka Jumala on pannut niin monen turmioksi ja ylösnousemiseksi, teen mielelläni sen uhrauksen enkä kuole turhaan."

Sellainen oli mies, joka joutui eroamaan Ludvig XVI:sta vasta kun tämä jättäisi maan astuakseen Jumalan eteen.

Kuningas sulkeutui hänen kanssansa työhuoneeseensa.

Kello kahdeksan illalla kuningas tuli huoneestaan ja sanoi komisaareille:

"Hyvät herrat, saattakaa minut perheeni luokse, olkaa hyvät."

"Ei käy päinsä", vastasi muuan komisaareista, "mutta omaisenne voidaan opastaa tänne, jos haluatte".

"Hyvä on", virkkoi kuningas, "kunhan vain saan tavata heidät työhuoneessani, vapaasti ja todistajitta".

"Ette omassa huoneessanne", huomautti sama komisaari, "vaan ruokasalissa. Olemme niin päättäneet oikeusministerin kanssa."

"Mutta", sanoi kuningas, "olettehan kuulleet, että konventti on sallinut minun tavata omaisiani todistajitta".

"Se on totta. Saatte seurustella omissa oloissanne. Ovi suljetaan, mutta sen ikkunasta voimme pitää teitä silmällä."

"Hyvä on, tehkää niin."

Komisaarit poistuivat, ja kuningas meni ruokasaliin.

Cléry seurasi häntä. Hän siirsi pöydän sivummalle ja työnsi tuolit peremmälle, jotta huoneeseen tulisi enemmän tilaa liikkua.

"Cléry", sanoi kuningas, "tuokaa hieman vettä ja juomalasi siltä varalta, että kuningattaren tulisi jano".

Pöydällä oli karahvillinen jäävettä, samaa, josta muuan kommuuninjäsen oli moitiskellut kuningasta. Cléry toi siis vain juomalasin.

"Tuokaa tavallista vettä, Cléry", sanoi kuningas. "Jos kuningatar juo jäävettä, johon hän ei ole tottunut, voisi se tehdä hänelle pahaa... Ja malttakaa, Cléry, sanokaa samalla herra de Firmontille, ettei hän poistuisi huoneestani. Pelkään, että hänen läsnäolonsa vaikuttaisi liian voimakkaasti omaisiini."

Kello puoli yhdeksän ovi aukeni. Ensimmäisenä astui sisälle kuningatar taluttaen kruununprinssiä. Kuninkaallinen prinsessa ja madame Elisabeth seurasivat häntä.

Kuningas levitti sylinsä. Molemmat naiset ja molemmat lapset heittäytyivät itkien hänen syliinsä.

Cléry poistui ja sulki oven.

Jonkun tovin vallitsi huoneessa synkkä äänettömyys, jonka nyyhkytykset keskeyttivät. Sitten kuningatar halusi viedä kuninkaan tämän huoneeseen.

"Ei", sanoi Ludvig XVI ja pidätti hänet, "saan tavata teidät vain täällä".

Kuningatar ja kuninkaallinen perhe olivat sanomalehtipoikien huudoista kuulleet, minkälainen tuomio oli tehty, mutta he eivät tienneet mitään oikeudenkäynnin yksityiskohdista. Kuningas kertoi ne heille sanoen antavansa anteeksi tuomareilleen. Hän huomautti lisäksi kuningattarelle, ettei Pétion eikä Manuelkaan ollut äänestänyt kuolemaa.

Kuningatar kuunteli ja aina kun hän yritti puhua, hän puhkesi nyyhkytyksiin.

Jumala soi poloiselle vangille yhden lohdun: viimeisinä hetkinään kuningas sai huomata, että kaikki hänen läheisimmät ystävänsä palvoivat häntä, vieläpä kuningatarkin.

Kertomuksemme romanttisessa osassa olemme nähneet, että kuningatar viehättyi helposti elämän maalaukselliseen puoleen; hänellä oli voimakas mielikuvitus, joka useammin kuin luonnonlaatu saa naiset harkitsemattomiksi. Kuningatar oli harkitsematon kaiken elämänsä ajan, harkitsematon ystäviä valitessaan, harkitsematon lemmenasioissa. Vankeus pelasti hänet moraalisessa suhteessa. Hän oppi jälleen puhtaat ja pyhät perhetunteet, joista nuoruuden intohimot olivat hänet vieneet loitos, ja koska hän teki kaikki kiihkeästi, hän päätyi rakastamaan intohimoisesti tuota poloista kuningasta, tuota aviomiestä, jossa hän onnensa päivinä oli nähnyt vain raskaat ja kömpelöt ominaisuudet. Varennes ja elokuun 10 päivä olivat osoittaneet Ludvig XVI:n alotekyvyttömäksi, epäröiväksi, saamattomaksi, miltei pelkurimaiseksi mieheksi. Templessä Marie-Antoinette alkoi huomata, ettei ainoastaan vaimo ollut väärin arvostellut miestään, vaan myöskin kuningatar kuningasta. Templessä hän näki kuninkaan tyyneksi, solvauksista piittaamattomaksi, lempeäksi ja lujaksi kuin Kristuksen. Kaikki mikä hänessä — kuningattaressa — oli ylhäisen maailmannaisen kuivuutta, pehmeni, suli ja muuttui hyviksi tunteiksi. Liiaksi halveksittuaan hän rakasti nyt liian voimakkaasti. "Ah", sanoi kuningas Firmontille, "kuinka minä voin näin rakastaa ja kuinka minua voidaan näin rakastaa!"

Tämän viimeisen yhdessäolon aikana kuningatar antoikin vallan tunteelle, joka vivahti katumukseen. Hän oli halunnut viedä kuninkaan tämän huoneeseen saadakseen olla hetken kahdenkesken hänen seurassaan. Kun se oli mahdotonta, hän vei kuninkaan ikkunakomeroon.

Siellä kuningatar varmaankin olisi langennut hänen jalkojensa juureen, itkenyt ja nyyhkyttänyt ja pyytänyt häneltä anteeksi. Mutta kuningas, joka ymmärsi kaikki, pidätti häntä, otti taskustaan jälkisäädöksen ja sanoi:

"Lukekaa tuo kohta, rakas vaimoni!"

Ja hän osoitti sormellaan seuraavaa kohtaa, jonka' kuningatar luki puoliääneen:

"Rukoilen vaimoani suomaan minulle anteeksi kaikki ne kärsimykset, jotka hän saa kestää takiani, ja ne murheet, joita olen hänelle aiheuttanut yhdyselämämme aikana. _Hän voi olla vakuutettu siitä, etten minä kanna kaunaa hänelle mistään, jos hän arvelee aiheita olevan soimata itseään jostakin._"

Marie-Antoinette tarttui kuninkaan käsiin ja suuteli niitä. Lauseessa: "_hän voi olla vakuutettu siitä, etten minä kanna kaunaa hänelle mistään"_ oli armahtavaa anteeksiantoa, ja sanoissa: _"jos hän arvelee aihetta olevan soimata itseään jostakin_" hienoa herkkyyttä.

Hän voisi kuolla rauhassa, tämä kuninkaallinen Magdaleena-rukka. Hänen rakkautensa, vaikka se heräsikin kovin myöhään, oli jumalallisen ja inhimillisen säälin arvoinen, ja kuningas oli antanut hänelle anteeksi, ei kuiskaten, ei salaisesti, ei armonosoituksena, jota kuningas itsekin olisi hävennyt, vaan kovalla äänellä, julkisesti.

Kuka tohtisi soimata häntä mistään, häntä, joka jälkimaailmalle esiintyisi kaksinkertaisesti kruunattuna marttyyrin seppelellä ja puolisonsa anteeksiannolla?

Kuningatar tajusi sen. Hän käsitti, että tästä hetkestä lähtien hän olisi luja historian edessä. Mutta hän oli sitä heikompi sen edessä, jota hän rakasti näin myöhään, tuntien selvästi, ettei ollut rakastanut kylliksi. Poloisen vaimon rinnasta ei lähtenyt sanoja, siitä pusertui nyyhkytyksiä ja epätoivoisia huudahduksia. Hän halusi kuolla miehensä kanssa ja jos häneltä evättäisiin se suosionosoitus, näännyttäisi hän itsensä nälkään.

Komisaarit, jotka katselivat tätä tuskien näytelmää oven ikkunasta, eivät voineet sitä kestää. Ensin he käänsivät katseensa muualle ja sitten kun he, näkemättä mitään, kuulivat yhä voihkeet ja nyyhkytykset, muuttuivat he vilpittömiksi ihmisiksi ja puhkesivat itkemään.

Tätä murheellista hyvästelyä kesti lähes kaksi tuntia.

Lopulta, kello neljänneksen yli kymmenen, kuningas nousi. Vaimo, sisar, lapset riippuivat hänessä kuin hedelmät puussa. Kuningas ja kuningatar pitelivät kruununprinssiä kädestä, kuninkaallinen prinsessa seisoi isänsä vasemmalla puolella ja syleili hänen keskiruumistaan, madame Elisabeth, joka oli samalla puolella kuin veljentytärkin, mutta taempana, oli tarttunut kuninkaan käsivarteen. Kuningatar — hänellä oli oikeus saada suurin lohdutus, sillä hän oli vähimmän puhdas — oli kietonut kätensä miehensä kaulaan. Ja koko tämä tuskan täyttöinä ryhmä teki samat liikkeet, voihkien, nyyhkyttäen, huudahdellen.

Silloin tällöin kuului sanoja:

"Näemmehän vielä toisemme, eikö niin?"

"Niin... niin... olkaa rauhassa!"

"Huomenaamuna... huomenna... kello kahdeksan?"

"Lupaan sen teille."

"Miksei jo kello seitsemältä?" kysyi kuningatar.

"Hyvä... niin... kello seitsemältä", vastasi kuningas. "Mutta nyt... hyvästi... hyvästi!"

Hän lausui nämä jäähyväissanat niin särkyneellä äänellä, että olisi voinut luulla hänen pelkäävän voimiensa pettävän.

Kuninkaallinen prinsessa ei kestänyt enempää. Hän huoahti ja luisui lattialle. Hän oli pyörtynyt.

Madame Elisabeth ja Cléry riensivät nostamaan hänet ylös.

Kuningas tunsi, että hänen täytyi olla luja. Hän irroittautui kuningattaren ja kruununprinssin syleilystä ja astui omaan huoneeseensa huutaen:

"Hyvästi, hyvästi!"

Sitten hän sulki oven.

Kuningatar, lopen epätoivoisena, nojasi tähän oveen, uskaltamatta pyytää kuningasta avaamaan, itkien, nyyhkyttäen ja takoen oven laudoitusta ojennetulla kädellään.

Kuninkaalla oli mielenlujuutta eikä hän tullut huoneestaan.

Komisaarit kehoittivat kuningatarta poistumaan ja toistivat vakuutuksen, että hän tapaisi miehensä seuraavana aamuna kello seitsemän.

Cléry halusi kantaa yhä tajuttoman prinsessan kuningattaren huoneeseen saakka, mutta jo toisella askelella komisaarit ehkäisivät sen ja pakottivat hänet poistumaan.

Kuningas oli tavannut ripittäjänsä pikku tornin sivuhuoneessa. Hän pyysi Firmontia kertomaan, kuinka hänet oli tuotu Templeen. Tajusiko hän mitään tästä kertomuksesta? Eivätkö kertojan sanat vain humisseet hänen korvissaan? Eivätkö omat ajatukset tehneet häntä kuuroksi kaikelle muulle? Kukaan ei tiedä.

Kuinka tahansa, apotti kertoi seuraavaa.

Malesherbes oli tavannut hänet rouva de Senozanin luona ja ilmoittanut, että kuningas kaipasi hänen apuaan, jos hänet tuomittaisiin kuolemaan. Apotti Edgeworth oli häntä uhkaavaa vaaraa pelkäämättä palannut Pariisiin ja saatuaan sunnuntaiaamuna kuulla kuolemantuomiosta odotteli asunnossaan Bac-kadun varrella.

Kello neljän tienoissa iltapäivällä muuan tuntematon henkilö tuli hänen luoksensa ja esitti hänelle paperin, johon oli kirjoitettu:

"Toimeenpaneva neuvosto, jolla on mitä tärkein asia ilmoitettavana kansalaiselle Edgeworth de Firmontille, kehoittaa tätä saapumaan neuvoston kokoukseen."

Tuntematon oli saanut tehtäväkseen saattaa apottia.

Ajoneuvot odottivat portin edessä.

Apotti lähti tuntemattoman seurassa.

Vaunut pysähtyivät Tuileriein kohdalle.

Ministerit olivat koolla. Kun apotti astui sisälle, nousivat he tervehtimään.

"Oletteko apotti Edgeworth de Firmont?" kysyi Garat.

"Olen", vastasi apotti.

"Hyvä", jatkoi oikeusministeri. "Ludvig Capet on ilmoittanut meille haluavansa teidät lähelleen viimeisiksi hetkikseen, ja me olemme kutsuttaneet teidät tänne kuullaksemme, suostutteko tekemään hänelle palveluksen, jota hän teiltä pyytää."

"Koska kuningas on valinnut minut", sanoi apotti, "on velvollisuuteni totella".

"Siinä tapauksessa", sanoi ministeri, "te lähdette kanssani Templeen. Lähdemme heti."

Ja hän otti apotin vaunuihinsa.

Olemme nähneet, että tavanomaiset muodollisuudet täytettyään hän oli päässyt kuninkaan luokse. Ludvig XVI oli sitten käväissyt tapaamassa perhettään, palannut apotti Edgeworthin seuraan ja pyytänyt tätä kertomaan yksityiskohdat, jotka juurikään olemme lukeneet.

Kun kertomus oli päättynyt, sanoi kuningas:

"Hyvä herra, unohtakaamme nyt kaikki muu ja ajatelkaamme vain sieluni pelastuksen suurta ja ainoaa asiaa."

"Sire", vastasi apotti, "olen valmis tekemään parhaani, ja toivon, että Jumala täydentää vähäiset kykyni. Mutta eikö teidänkin mielestänne olisi suuri lohtu, jos saisitte kuulla messun ja nauttia pyhän ehtoollisen?"

"Epäilemättä", myönsi kuningas, "ja voitte olla varma, että minä annan täyden arvon sellaiselle armonosoitukselle. Mutta kuinka voitte sen järjestää?"

"Se on minun asiani, sire, ja minä aion todistaa teidän majesteetillenne, että olen sen kunnian arvoinen, jota olette minulle osoittanut valitsemalla minut avustajaksenne. Kuningas antakoon minulle täydet valtuudet, ja minä vastaan kaikesta."

"Menkää siis, hyvä ystävä", sanoi Ludvig XVI.

Sitten hän ravisti päätänsä ja lisäsi:

"Menkää, mutta te ette onnistu."

Apotti Edgeworth kumarsi ja lähti. Hän pyysi itsensä opastettavaksi neuvostosaliin.

"Hän, joka huomenna kuolee", virkkoi apotti Edgeworth komisaareille, "haluaa ennen kuolemaansa kuulla messun ja ripittäytyä".

Valtuuston virkailijat silmäilivät toisiaan kummastuneina. Heidän mieleensä ei ollut juolahtanut, että heille voitaisiin esittää moinen pyyntö.

"Entä mistä hitosta me saamme papin ja kirkon korut tähän vuorokauden aikaan?" sanoivat he.

"Pappi on saapuvilla", vastasi apotti Edgeworth, "koska minä olen tässä. Välineet taas saa lähimmästä kirkosta. Ei tarvitse muuta kuin lähettää noutamaan."

Komisaarit epäröivät.

"Mutta jos se onkin ansa?" huomautti muuan.

"Mikä ansa?" kysyi apotti.

"Jos te pyhän ehtoollisen suojassa aiottekin myrkyttää hänet?"

Apotti Edgeworth silmäili kiinteästi miestä, joka oli lausunut tämän epäilyksen.

"Kuulkaahan", jatkoi komisaari, "historia tarjoo meille riittävästi esimerkkejä siinä suhteessa, jotta meidän sietää olla epäluuloisia".

"Hyvä herra", sanoi apotti, "tänne tullessani minut tutkittiin niin tarkoin, että teidän pitäisi olla selvillä, etten ole tuonut myrkkyä mukanani. Jos minulla on sitä huomenna, olen voinut saada sen vain teiltä, koska mitään ei voi tulla haltuuni käymättä sitä ennen teidän käsissänne."

Paikalle kutsuttiin puuttuvat jäsenet ja kysymyksestä neuvoteltiin.

Pyyntöön suostuttiin kahdella ehdolla: ensiksi apotin olisi tehtävä kirjallinen anomus, jonka hän varmentaisi nimikirjoituksellaan, ja toiseksi juhlamenot olisi lopetettava viimeistään kello seitsemän aamulla, koska kello kahdeksan vankia lähdettäisiin viemään teloituspaikalle.

Apotti kirjoitti anomuksen ja jätti sen pöydälle. Sitten hänet saatettiin kuninkaan luokse, jolle hän ilmoitti iloisen uutisen, että hänen pyyntöönsä oli suostuttu.

Kello oli tällöin kymmenen. Apotti Edgeworth oli kuninkaan luona kello kahteentoista.

Kellon lyödessä kaksitoista kuningas sanoi:

"Herra apotti, olen väsynyt ja haluan mennä nukkumaan. Tarvitsen huomenna voimia."

Sitten hän kutsui kahdesti:

"Cléry, Cléry!"

Cléry astui sisälle ja riisui kuninkaan, ja kun hän aikoi kiertää kuninkaan hiukset kokoon, virkkoi tämä hymyillen:

"Ei maksa vaivaa."

Sitten hän meni makuulle ja Cléryn vetäessä vuoteen kaihtimet kiinni sanoi:

"Herättäkää minut kello viisi."

Ja tuskin oli vangin pää koskettanut pielusta, kun hän jo vaipui uneen: niin voimakkaat olivat tässä miehessä ruumiin vaatimukset.

Apotti Edgeworth heittäytyi Cléryn vuoteelle, ja kamaripalvelija vietti yönsä tuolilla.

Cléryn uni oli täynnä kauheita näkyjä ja hän heräili ehtimiseen. Hän kuuli kellon lyövän viisi.

Hän nousi heti ja alkoi sytyttää takkaan tulta. Siihen meluun kuningas heräsi.

"No, Cléry", kysyi hän, "joko kello on lyönyt viisi?"

"Sire", vastasi kamaripalvelija, "monet kellot ovat lyöneet viisi, mutta ei vielä meidän kellomme".

Ja hän astui vuoteen ääreen.

"Olen nukkunut hyvin", sanoi kuningas. "Ja se olikin tarpeen, sillä eilispäivä oli hirveän rasittava! Missä on herra de Firmont?"

"Minun vuoteessani, sire."

"Teidän vuoteessanne! Entä missä te olette yönne viettänyt!"

"Tuolla tuolilla."

"Olen pahoillani... teillä on varmaankin ollut perin epämukavaa."

"Voi, sire", sanoi Cléry, "saanko ajatella itseäni tällaisella hetkellä?"

"Ah, poloinen Cléry!" sanoi kuningas.

Ja hän ojensi kamaripalvelijalleen kätensä, jota tämä itkien suuteli.

Viimeistä kertaa uskollinen palvelija alkoi pukea kuningasta. Hän oli hankkinut sitä varten paikalle ruskean takin, harmaat polvihousut, harmaat silkkisukat ja valkoiset liivit.

Kun kuningas oli puettu, suori Cléry hänen hiuksensa.

Sillaikaa kuningas irroitti kellostaan sinetin, pisti sen liiviensä taskuun ja pani kellon takan reunakkeelle. Sitten hän otti sormestaan sormuksen ja työnsi sen samaan taskuun minne sinetinkin.

Kun Cléry auttoi hänen yllensä takkia, otti hän sen povitaskusta lompakon, silmälasit ja nuuskarasian ja pani ne takan reunakkeelle ja lisäksi kukkaronsa. Kaikki tämä tapahtui komisaarien nähden, jotka olivat tulleet kuolemaantuomitun huoneeseen heti kun olivat nähneet siellä valoa.

Kello löi puoli kuusi.

"Cléry", sanoi kuningas, "herättäkää herra de Firmont".

Apotti oli jo herännyt ja noussut. Hän kuuli kuninkaan kehoituksen ja astui esille.

Kuningas tervehti häntä viittauksella ja pyysi häntä tulemaan hänen työhuoneeseensa.

Cléry kiiruhti panemaan kuntoon alttaria: siksi sopi pieni lipasto, joka peitettiin pöytäliinalla. Pyhät ehtoolliskalut oli saatu, kuten apotti Edgeworth oli maininnut, ensimmäisestä kirkosta, josta niitä oli pyydetty. Se kirkko oli Maraisin kapusiinikirkko, Soubisen hotellin vieressä.

Kun alttari oli kunnossa, meni Cléry ilmoittamaan asiasta kuninkaalle.

"Voitteko te avustaa messutoimituksessa?" kysyi Ludvig Cléryltâ.

"Luulen voivani", vastasi kamaripalvelija, "mutta en osaa ulkoa vastauksia".

Kuningas antoi hänelle messukirjan, jonka hän avasi alkurukouksen kohdalta.

Apotti Edgeworth oli mennyt Cléryn huoneeseen pukeutumaan.

Alttaria vastapäätä kamaripalvelija oli siirtänyt nojatuolin ja pannut ison pieluksen tämän nojatuolin eteen, mutta kuningas käski hänen ottaa sen pois ja meni itse noutamaan pienemmän jouhipieluksen, saman, jota hän tavallisesti käytti rukoillessaan.

Heti kun pappi astui sisälle, valtuuston virkailijat, jotka varmaankin pelkäsivät saastuvansa kirkonmiehen läsnäolosta, vetäytyivät eteishuoneeseen.

Kello löi kuusi. Messu alkoi. Kuningas kuunteli sitä polvillaan ja syvän hartaana. Messun jälkeen hän sai pyhän ehtoollisen. Apotti Edgeworth jätti hänet rukoilemaan ja siirtyi viereiseen huoneeseen riisuakseen yltänsä virkapuvun.

Kuningas käytti hyväkseen tätä hetkeä kiittääkseen Clérytä ja sanoakseen hänelle hyvästi. Sitten hän meni työhuoneeseensa, jonne Firmontkin saapui hetken perästä.

Cléry istuutui vuoteensa laidalle ja alkoi itkeä.

Kello seitsemän kuningas kutsui häntä.

Cléry riensi hänen luokseen.

Ludvig XVI vei hänet ikkunakomeroon ja sanoi hänelle:

"Antakaa tämä sinetti pojalleni ja tämä sormus vaimolleni... Sanokaa heille, että eroan heistä syvää tuskaa tuntien... Tämä pieni käärö sisältää kaikkien omaisteni hiussuortuvia; antakaa sekin kuningattarelle."

"Mutta", kysyi Cléry, "ettekö siis enää tapaakaan heitä, sire?"

Kuningas empi hetken, ikäänkuin hänen sydämensä oli lähtenyt hänen rakkaimpiensa luokse, mutta sitten hän sanoi:

"Ei, ei sittenkään!... Lupasin tavata heidät tänä aamuna, mutta haluan säästää heiltä sen kauhean hetken tuskat... Cléry, jos te tapaatte heidät, sanokaa heille, kuinka kipeästi minuun koski, kun lähdin saamatta syleillä heitä viimeistä kertaa..."

Tätä sanoessaan hän pyyhki kyynelen silmästään.

Sitten hän virkkoi, ääni mitä syvintä tuskaa värähdellen:

"Cléry, te viette heille minun viimeiset terveiseni, eikö niin?"

Ja hän meni työhuoneeseensa.

Valtuuston virkailijat olivat nähneet, mitä kuningas oli uskonut Cléryn huostaan. Muuan heistä vaati kamaripalvelijaa luovuttamaan esineet. Mutta toinen ehdotti, että Cléry saisi pitää ne hallussaan, kunnes neuvosto ratkaisisi asian. Tämä ehdotus hyväksyttiin.

Neljännestuntia myöhemmin kuningas tuli jälleen työhuoneestaan.

Cléry oli paikalla odottamassa hänen määräyksiään.

"Cléry", sanoi kuningas, "tiedustelkaa, voisinko saada hetkeksi sakset".

Ja hän palasi huoneeseensa.

"Voiko kuningas saada hetkeksi sakset?" kysyi Cléry komisaareilta.

"Mitä hän niillä tekee?"

"En tiedä. Kysykää häneltä."

Yksi valtuuston virkailijoista meni kuninkaan huoneeseen. Ludvig XVI oli polvillaan Firmontin edessä.

"Olette pyytänyt saksia", sanoi komisaari. "Mitä niillä teette?"

"Cléry leikkaisi niillä hiukseni", vastasi kuningas.

Komisaari meni alas neuvostosaliin.

Asiaa pohdittiin puoli tuntia ja lopulta evättiin sakset.

Komisaari palasi kuninkaan huoneeseen.

"Neuvosto on evännyt pyynnön", sanoi hän.

"Minä en olisi kajonnutkaan saksiin", selitti kuningas. "Cléry olisi leikannut hiukseni teidän nähtenne... Menkää uudelleen tiedustelemaan, hyvä herra, minä pyydän sitä."

Komisaari meni takaisin neuvostosaliin ja esitti toistamiseen kuninkaan pyynnön. Neuvosto pysyi äskeisessä epäävässä päätöksessään.

Muuan valtuuston virkailija lähestyi silloin Clérytâ ja sanoi hänelle:

"Minä luulen, että sinun on aika valmistua seuraamaan kuningasta mestauslavalle."

"Miksi, hyvä Jumala?" kysyi Cléry koko ruumis väristen.

"Ei tarvitse", virkkoi toinen komisaari. "Pyöveli kyllä kelpaa siihen!"

Päivä alkoi sarastaa. Rumpu pärisi kaikissa Pariisin piireissä. Joukkojen liikehtiminen ja muu melu kuului Templen pihaan asti ja hyydytti veren apotti de Firmontin ja Cléryn suonissa.

Mutta kuningas, heitä tyynempänä, kuunteli hetken ja sanoi sitten osoittamatta vähäisintäkään mielenliikutusta:

"Kansalliskaartia kai aletaan kutsua koolle."

Jonkun tovin kuluttua saapui Templen pihaan ratsuväki-osastoja. Kuului hevosten tömistelyä ja upseerien ääniä.

Kuningas kuunteli jälleen ja sanoi sitten yhtä tyynesti kuin äskenkin:

"Ne tuntuvat lähestyvän."

Kello seitsemän ja kahdeksan välillä, moneen otteeseen ja milloin minkin verukkeen nojalla tultiin koputtamaan kuninkaan huoneen ovelle, ja joka kerta apotti Edgeworth vavahti, sillä hän arveli, että kuningasta tultiin noutamaan viimeiselle matkalleen. Mutta joka kerta Ludvig XVI nousi tyynesti, meni ovelle, vastasi rauhallisesti häiritsijöilleen ja palasi istumaan rippi-isänsä viereen.

Apotti Edgeworth ei nähnyt, ketkä kävivät kuningasta tapaamassa, mutta hän kuuli osia heidän puhelustaan. Kerran hän kuuli yhden tällaisen tulijan sanovan vangille:

"Soo, se kävi päinsä kun olitte kuningas, mutta nyt ette enää olekaan!"

Kuningas palasi ovelta värähtämättömin kasvoin kuten ainakin. Mutta hän sanoi:

"Kas näin ne minua kohtelevat... Mutta täytyy kaikki kestää!"

Jälleen kolkutettiin ja jälleen kuningas meni ovelle.

Palattuaan hän virkkoi:

"Ne näkevät kaikkialla puukkoja ynnä myrkkyä. Ne tuntevat minut huonosti. Itsemurha olisi heikkoutta. Luultaisiin, etten osaa kuolla."

Vihdoin, kello yhdeksän, melu yltyi, ovet aukenivat kolisten. Santerre astui sisälle mukanaan seitsemän kahdeksan komisaaria ja kymmenkunta sotamiestä, jotka hän järjesti kahteen riviin.

Odottamatta kolkutusta kuningas lähti huoneestaan.

"Olette tulleet noutamaan minua?" sanoi hän.

"Niin, herra."

"Pyydän teitä odottamaan minuutin."

Ja hän sulkeutui huoneeseensa.

"Tällä kerralla kaikki on lopussa, isä", sanoi hän ja polvistui apotti de Firmontin eteen. "Antakaa siis minulle viimeinen siunauksenne ja rukoilkaa Jumalaa suomaan minulle voimia loppuun asti!"

Kun siunaus oli annettu, nousi kuningas, avasi työhuoneensa oven ja astui komisaareja ja sotamiehiä kohden, jotka odottelivat keskellä makuuhuonetta.

Kaikilla oli hattu päässä.

"Cléry, hattuni", sanoi kuningas.

Itkien Cléry riensi noudattamaan kuninkaan kehoitusta.

"Onko teidän joukossanne ketään kommuunin jäsentä?" kysyi Ludvig XVI. "Te luullakseni?"

Ja hän kääntyi erään komisaarin puoleen. Tämä on valantehnyt pappi, nimeltään Jacques Roux.

"Mitä haluatte?" sanoi puhuteltu.

Kuningas otti taskustaan jälkisäädöksen.

"Pyydän teitä toimittamaan tämän paperin kuningattarelle... vaimolleni."

"Emme ole tulleet tänne toimittelemaan asioitasi", vastasi Jacques Roux, "vaan viemään sinut mestauslavalle".

Kuningas suhtautui tähän herjaukseen lempeästi kuin Kristus ja kääntyi yhtä lempeästi kuin Ihmisen poika erään toisen komisaarin puoleen, jonka nimi oli Gobeau.

"Entä te, hyvä herra", kysyi hän, "kieltäydyttäkö tekin?"

Gobeau tuntui epäröivän.

"Oh", sanoi kuningas, "se on vain minun testamenttini! Voitte sen lukea. Siinä on eräitä määräyksiä, jotka haluan saattaa kommuunin tietoon."

Valtuuston virkailija otti paperin.

Nähdessään, että Cléry — tämä pelkäsi, kuten Kaarlo I:n kamaripalvelija, että hänen isäntänsä voisi ruveta värisemään vilusta, minkä arveltaisiin johtuvan pelosta — nähdessään, että Cléry tarjosi hänelle ei ainoastaan hattua, jota hän oli pyytänyt, vaan lisäksi päällystakkia, hän sanoi:

"Ei, Cléry, antakaa minulle vain hattu."

Cléry ojensi hänelle hatun. Ludvig XVI käytti hyväkseen tätä tilaisuutta ja puristi viimeisen kerran uskollisen palvelijansa kättä.

Sitten hän sanoi käskijänäänellä, jota hän oli elämänsä varrella niin harvoin käyttänyt: