Part 14

Preussin kuningas ei suinkaan pitänyt itseään lyötynä. Hän oli yrittänyt vallata Valmyn kukkulat, muttei ollut onnistunut, siinä kaikki. Kaikki armeijaosastot olivat säilyttäneet leirinsä. Ranskalaiset, jotka koko sotaretken ajan olivat herkeämättä peräytyneet, pakokauhun, tappioitten, vastoinkäymisten ahdistelemina, ranskalaiset olivat tällä kerralla pitäneet puolensa, ei enempää eikä vähempää. Mieshukka oli melkein yhtä iso kummallakin taholla.

Sitä ei voinut sanoa Pariisille, Ranskalle tai Euroopalle, koska me tarvitsemme suurta voittoa, mutta Dumouriez sanoi sen Dantonille Westermannin suulla. Preussilaiset oli lyöty niin niukasti, he olivat peräytyneet niin vähän, että kaksitoista päivää Valmyn taistelun jälkeen he olivat yhä liikkumattomina entisillä leiripaikoillaan.

Dumouriez oli kirjoittanut ja kysynyt, olisiko hänen ryhdyttävä neuvotteluihin, jos Preussin kuningas sellaista ehdottaisi. Tähän kysymykseen tuli kaksi vastausta: toinen oli ministeriön lähettämä, ylpeä, virallinen, voitonhuuman sanelema, toinen oli Dantonin, järkevä ja tyyni.

Ministeriön kirje sanoi mahtipontisesti:

"Tasavalta ei ryhdy minkäänlaisiin neuvotteluihin, ennenkuin vihollinen on poistunut tasavallan alueelta."

Dantonin kirje sanoi:

"Jotta preussilaiset poistuisivat tasavallan alueelta, neuvotelkaa mihin hintaan tahansa."

Neuvottelu ei ollut helppo tehtävä, kun ottaa huomioon Preussin kuninkaan silloisen mielentilan. Jokseenkin samaan aikaan kun Pariisiin saapui viesti Valmyn voitosta, saapui Valmyhyn uutinen kuninkuuden lakkauttamisesta ja tasavallan julistamisesta. Preussin kuningas oli raivoissaan.

Tämän sotaretken päämääränä oli ollut Ranskan kuninkaan pelastaminen ja sen seuraukset olivat toistaiseksi olleet elokuun 10 päivä, syyskuun 2 ja 21 päivä, kuninkaan vangitseminen, aatelisten teurastus ja kuninkuuden lakkauttaminen. Se oli omiaan panemaan Fredrik Wilhelmin synkän raivon valtaan. Hän päätti taistella viimeiseen veripisaraan asti ja määräsi, että syyskuun 29 päivänä ryhdyttäisiin vimmattuun taisteluun.

Kuten näkyy, hän ajatteli kaikkea muuta, mutta ei lähtöä tasavallan alueelta.

Syyskuun 29 päivänä ei ollut taistelua, vaan oli sotaneuvottelu.

Dumouriez oli muuten valmiina kaiken varalle.

Braunschweigin herttua, joka puheissaan oli ylen uhitteleva, oli perin järkevä, kun sanat piti muuttaa teoiksi. Hän oli sitäpaitsi enemmän englantilainen kuin saksalainen. Hän oli naimisissa Englannin kuningattaren sisaren kanssa. Hän sai toimintansa yllykkeet ainakin yhtä paljon Lontoosta kuin Berliinistä. Jos Englanti päättäisi taistella, taistelisi hän molemmin käsin, toisella Preussin, toisella Englannin puolesta. Mutta jos englantilaiset, hänen isäntänsä, eivät vetäisi miekkaa tupesta, olisi hän valmis työntämään oman miekkansa huotraan.

Syyskuun 29 päivänä Braunschweig siis esitti sotaneuvottelussa Englannin ja Hollannin kirjelmät, joissa ilmoitettiin, etteivät nämä maat aio yhtyä liittokuntaan. Custine marssi muuten tällöin Reinille päin ja uhkasi Koblenzia. Jos Koblenz vallattaisiin, sulkeutuisi Fredrik Wilhelmiltä Preussiin aukeava portti.

Lisäksi vaikutti asioitten kulkuun eräs seikka, kaikkia muita vakavampi ja merkittävämpi. Sattumalta tällä Preussin kuninkaalla oli rakastajattarena kreivitär von Lichtenau. Tämä oli lähtenyt armeijan mukana, kuten koko maailma — kuten Goethe, joka hänen majesteettinsa Preussin kuninkaan kuormavankkureissa luonnosti _Faustinsa_ ensimmäiset näytökset. Kreivitär odotti suuria tästä sotahuviretkestä; hän halusi nähdä Pariisin.

Sitä odottamaan hän oli jäänyt Spahan. Siellä hän kuuli Valmyn päivästä ja vaaroista, jotka uhkasivat hänen kuninkaallista ihailijaansa. Tämä kaunis kreivitär pelkäsi pääasiallisesti kahta seikkaa: ranskalaisten luoteja ynnä ranskalaisten hymyilyjä. Hän kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen ja näiden kirjeitten jälkikirjoitukset, toisin sanoin niiden kyhääjättären ajatusten loppuponsi oli: _tule!_

Preussin kuningasta oikeastaan ei pidättänytkään muu kuin häpeän tunne, että joutuisi hylkäämään Ludvig XVI:n. Kaikki nämä seikat vaikuttivat häneen, mutta raskaimmin painoivat vaa'assa hänen rakastajattarensa kyynelet ja Koblenzia uhkaava vaara.

Hän vaati kuitenkin, että Ludvig XVI laskettaisiin vapaaksi. Danton kiirehti toimittamaan hänelle Westermannin välityksellä kaikki kommuunin päätökset, joista ilmeni, että vankia _kohdeltiin kaikin puolin hyvin_. Se riitti Preussin kuninkaalle — kaikesta näkee, ettei hän ollut kärtteliäs! Hänen ystävänsä vakuuttavat, että ennen peräytymistään hän sai Dumouriezin ja Dantonin kunniasanallaan lupaamaan, että he pelastaisivat kuninkaan; mikään ei todista tämän väitteen pätevyyttä.

Syyskuun 29 päivänä Preussin armeija aloitti peräytymisretkensä ja kulki puoli penikulmaa. Syyskuun 30 päivänä se peräytyi jälleen puoli penikulmaa.

Ranskan armeija saattoi sitä kuin kunniavartiostona.

Aina kun sotamiehemme halusivat hyökätä sen kimppuun, katkaista siltä paluutien, ahdistaa metsäsian umpikujaan ja koirien saartamaksi, Dantonin miehet pidättivät heidät taka-alalle.

Dantonin ainoa halu oli saada preussilaiset pois Ranskasta.

Lokakuun 22 päivänä tämä isänmaallinen toive toteutui.

Marraskuun 6 päivänä Jemmapesin tykki kuulutti, minkä tuomion Jumala oli Ranskan vallankumouksesta langettanut.

Marraskuun 7 päivänä gironde pani alulle kuninkaan oikeudenkäynnin.

Suunnilleen samaa oli tapahtunut kuutta viikkoa aikaisemmin: syyskuun 20 päivänä Dumouriez oli voittanut Valmyn taistelun ja seuraavana päivänä oli julistettu tasavalta.

Kumpikin voitto sai tavallaan kruunauksen ja vei Ranskan askelen eteenpäin vallankumouksen tiellä.

Tällä kerralla se oli hirveä askel! Nyt lähestyttiin lopullista päämäärää, jota kohden oli kahden vuoden aikana sokeina pyritty. Kuten luonnossa käy, alettiin erottaa, mitä lähemmäksi tultiin, muodot siitä, mikä oli nähty vain hahmona.

Mitä siis nähtiin taivaanrannalla? Mestauslava ja sen juurella kuningas!

Tänä kokonaan aineellisena ajankohtana, jolloin vihan, tuhon ja koston alhaiset vaistot voittivat eräitten ylevien henkien korkeat aatteet, jolloin Dantonin kaltaista miestä — miestä, joka sälytti harteilleen syyskuun veriset päivät — syytettiin maltillisten johtomieheksi, aatteen oli työlästä päästä teon valtiaaksi. Konventiojäsenet eivät käsittäneet — tai sen tajusivat vain harvat, kuka selvästi, kuka vaistoten — että tuomittava oli kuninkuus eikä kuningas.

Kuninkuus oli synkeä käsite, uhkaava salaperäisyys, jota kukaan ei halunnut, se oli ulkoa kullattu epäjumala, joka Kristuksen kuvaamien valkoisiksi sivuttujen hautojen lailla oli sisältä täynnä mätää ja saastaa. Mutta kuningas oli vallan toista. Kuningas oli ihminen, ihminen, joka menestyksensä päivinä oli vähäpätöinen, jonka onnettomuus oli puhdistanut ja vankeus suurentanut. Hänen herkkyytensä oli kehkeytynyt vastoinkäymisten mukana. Yksinpä kuningattareenkin olivat kohtaloniskut tehonneet niin, että joko uutta kuvastaen tai vanhaa katuen tämä Templen naisvanki oli johtunut, ellei rakastamaan — tämä särkynyt sydänparka oli kadottanut, mitä siihen oli rakkautta jäänyt, kuten puhkaistu maljakko vuotaa kuiviin pisara pisaralta sisältämänsä veden — niin ainakin kunnioittamaan, palvomaan — sen sanan uskonnollisessa mielessä — tätä kuningasta, tätä ruhtinasta, tätä ihmistä, jonka ruumiilliset vaatimukset ja rahvaanomaiset vaistot olivat niin usein saaneet veren nousemaan hänen poskiinsa.

Eräänä päivänä kuningas astui kuningattaren huoneeseen ja näki hänen lakaisevan sairaan kruununprinssin huoneen lattiaa.

Hän pysähtyi kynnykselle, painoi päänsä rinnalle ja huoahti.

"Voi, madame", sanoi hän, "mikä puuha Ranskan kuningattarella! Jospa Wienissä nähtäisiin, mitä te teette täällä! Kukapa olisi osannut aavistaa, että liittäessäni teidät kohtalooni minä johtaisin teidät näin alas?"

"Ettekö siis pidä minkäänarvoisena sitä seikkaa, että minulla on kunnia olla miesten parhaimman ja vainotuimman vaimo?" vastasi Marie-Antoinette.

Näin vastasi kuningatar ja teki sen todistajitta, sillä hän ei tiennyt, että hänen sanansa kuuli muuan poloinen kamaripalvelija, joka seurasi kuningasta ja joka poimi nämä sanat ja talletti ne mustina helminä sommitellakseen niistä otsarivan, ei kuninkaan, vaan kuolemaantuomitun päähän!

Muuanna toisena päivänä Ludvig XVI näki madame Elisabethin purevan — saksien puutteessa — hohtavanvalkoisilla hampaillaan poikki langan, jolla hän paikkaili kuningattaren pukua.

"Sisar-parka", sanoi hän, "mikä vastakohta, kun vertaa tätä asuntoa siihen pieneen, ihanaan Montreuilin taloon, missä teiltä ei puuttunut mitään!"

"Oh, rakas veli", vastasi tuo hurskas nainen, "onko minulla syytä valitella, kun saan olla mukana onnettomuuksissanne?"

Ja kaikki tämä tiedettiin, huhu siitä levisi lavealle. Kaikki se kirjaili kultakuvioita marttyyrin synkkään legendaan.

Kuninkuus kuolemaan, mutta kuningas jääköön eloon! Se oli silloin suuri ja valtava ajatus, niin suuri ja niin valtava, ettei se mahtunut kuin harvoihin aivoihin ja — niin vastenmielinen se oli kansalle — pääsi vain työläästi ilmoille.

"Kansa on pelastettava, mutta _sen puolesta ei tarvitse kostaa!_" sanoi Danton kordelier-kerhossa.

"Kuningas on tuomittava", sanoi Grégoire konventissa, "mutta hänen tilansa on niin kurja, ettei tuomiossa _voi olla tilaa kostolle!_"

Payne kirjoitti:

"Minä haluan, että oikeudenkäyntiin ryhdytään, mutta ei Ludvig XVI:ta vastaan, vaan kuninkaitten muodostamaa ryhmää vastaan. Hallussamme on yksi sen jäsenistä. Hän johtaa meidät yleisen vehkeilyn tielle... _Ludvig XVI on ylen hyödyllinen osoittamaan kaikille vallankumousten välttämättömyyttä_."

Kehittyneet älyt, kuten Thomas Payne, ylevät sydämet, kuten Danton ja Grégoire, olivat siis yhtä mieltä seuraavasta seikasta: oli ryhdyttävä oikeudenkäyntiin, mutta ei kuningasta, vaan kuninkaita vastaan, ja tarpeen tullen Ludvig XVI oli haastettava todistajaksi. Tasavaltainen, siis täysi-ikäinen Ranska kävisi oikeutta omassa ja niiden kansojen nimessä, jotka vielä olivat kuninkuuden ikeessä ja siis vajaaikäisiä. Ranska istuisi oikeutta, ei enää maallisena tuomarina, vaan jumalallisena säätäjänä. Se vallitsisi korkeuksista ja sen tuomio ei enää yltäisi valtaistuimiin loka- ja veriräiskeellä, vaan se iskisi kuninkaihin salamana ja ukonjylinänä.

Kuvitelkaa tällainen oikeudenkäynti julkiseksi, todistuksiin nojaavaksi ja aloitettavaksi Katarina II:sta, miehensä murhaajasta ja Puolan teloittajasta, kuvitelkaa tämän kammottavan elämän yksityiskohdat paljastetuiksi, kuten rouva de Lamballen ruumis, mutta elävänä, kuvitelkaa näkevänne tuo Pohjolan Pasifae yleisen mielipiteen häpeäpaaluun kytkettynä — ja sanokaa, mikä seuraus sellaisesta oikeudenkäynnistä koituisi kansojen kasvatustyölle.

Muuten on hyvää siinäkin, mitä ei ole tehty, ja että se vielä on tehtävänä.

XX

Oikeudenkäynti

Rautakaapista saadut paperit — niiden luovuttajalle, mestari Gamainille, konventti myönsi tuhannenkahdensadan livren suuruisen elinkautiseläkkeen kiitollisuudenosoitukseksi tästä kauniista työstä, jonka suorittaja sitten kuoli nivelkolotukseensa kaivaten tuhannesti giljotiinia, jolle hän oli auttanut kuninkaallista oppilastansa nousemaan — rautakaapin paperit, vailla sitä valikoimaa, jonka olemme nähneet Ludvig XVI:n antavan rouva Campanin liuostaan, nämä paperit eivät sisältäneet — herra ja rouva Rolandin pahaksi pettymykseksi — mitään raskauttavaa Dumouriezia tai Dantonia vastaan. Ne paljastivat ennen kaikkea kuninkaan ja papiston. Ne antoivat ilmi Ludvig XVI:n poloisen, ahtaan mielen ja kiittämättömyyden, kuninkaan, joka vihasi niitä, jotka olivat tahtoneet hänet pelastaa, Neckeriä, Lafayettea, Mirabeauta! — Niissä ei ollut liioin mitään girondea vastaan.

Marraskuun 13 päivänä ryhdyttiin pohtimaan tätä oikeudenkäyntiä.

Kuka aloitti tämän hirveän keskustelun? Kuka rupesi vuoren kalvankantajaksi? Kuka leijui synkän kansalliskonventin yläpuolella kuin tuomionenkeli?

Muuan nuori mies tai oikeammin neljänkolmatta vuoden ikäinen lapsi, joka oli tullut konventio jäseneksi vajaaikäisenä ja jonka olemme jo monesti tavanneet kertomuksemme puitteissa.

Hän oli syntynyt Ranskan karuimmassa maakunnassa, Nievressä. Hänessä oli sitä katkeraa ja hapanta mehua, joka kehittää, ellei suurmiehiä, niin ainakin vaarallisia miehiä. Hän oli vanhan soturin poika. Isä oli kolmikymmenvuotisen palveluksen aikana _kohonnut_ Pyhän Ludvigin ristiin asti ja saanut sen mukana aatelisarvon. Poika oli syntynyt alakuloiseksi, raskasmieliseksi, vakavaksi. Hänen vanhemmillaan oli pieni maatila Aisnen departementissa Blérancourtissa, lähellä Noyonia, ja perhe asui tässä vaatimattomassa tyyssijassa, joka latinalaisen runoilijan mielestä ei ollut edes kullattu keskinkertaisuus. Hänet lähetettiin Reimsiin opiskelemaan lakitiedettä. Hänen opiskelunsa sujui huonosti, ja hän kirjoitti huonoja runoja, m.m. erään vallattoman runoelman _Raivoavan Rolandin_ ja _Pucellen_ malliin. Se julkaistiin 1789, mutta sillä ei ollut menestystä. Vuonna 1792 siitä otettiin uusi painos, mutta se ei saavuttanut silloinkaan menestystä.

Hänellä oli kiire lähteä maakunnastaan ja mennä hakemaan Camille Desmoulinsia, tuota säkenöivää sanomalehtimiestä, joka suljetussa kourassaan piteli tuntemattomien runoilijoitten vastaista mainetta. Tämä mies, verraton vekkuli, joka oli tulvillaan älyä, hehkui siroutta, näki eräänä päivänä luoksensa saapuvan erään ylpeän koulupojan, joka esiintyi vaativasti ja mahtipontisesti, puhui hitaasti ja harkitusti, pudottaen huuliltaan sanoja kuin jäätäviä vesipisaroita, jotka puhkovat kalliot, ja ne putosivat naisellisilta huulilta. Nuorukaisen silmät olivat siniset, tuijottavat ja kovat, mustien kulmakarvojen vahvasti varjostamat, hänen hipiänsä oli valkoinen, pikemmin sairaloinen kuin puhdas — Reimsissä tämä lakitieteen opiskelija lienee saanut risataudin, sairauden, josta kuninkailla on oikeus parantua kruunauspäivänään — hänen leukansa upposi suunnattomaan kaulanauhaan, joka oli sidottu piukkaan, kaikkien muiden siihen aikaan pitäessä höllää kaulanauhaa, jotta pyöveli voisi sen helposti päästää; hänen vartalonsa oli jäykkä, automaattinen, naurettava kuin kone, ellei se muuttunut hirveäksi kuin aave, ja kaiken tämän kruununa oli otsa niin matala, että tukka ulottui silmiin asti.

Camille Desmoulins näki siis eräänä päivänä saapuvan erään kummanlaisen olennon. Se herätti hänessä tavatonta vastenmielisyyttä.

Nuorukainen luki hänelle runojaan ja sanoi hänelle, yhteiskunnallisten mietelmien ohessa, että maailma oli tyhjä roomalaisten jälkeen.

Camillen mielestä runot olivat huonot ja niiden ajatus väärä. Hän ivasi ajattelijaa, hän ivasi runoilijaa, ja runoilija-filosofi palasi Blérancourtin yksinäisyyteen "Tarquiniuksen lailla", sanoo Michelet, tämänlaatuisten ihmisten verraton kiivailija, "piesten kepillä unikkoja, yhdessä kenties Desmoulinsia, toisessa Dantonia".

Mutta hänelle tuli tilaisuus — eräiltä ihmisiltä ei milloinkaan puutu tilaisuuksia. Hänen kylänsä, hänen kauppalansa, hänen pikku kaupunkinsa, Blérancourt, oli menettämäisillään markkinansa, joista se eli. Robespierreä tuntematta nuori miehemme kirjoitti Robespierrelle, pyysi tätä tukemaan valtuuston anomusta, jonka hän lähetti kirjeensä mukana, ja tarjosi m.m. kansan tiliin myytäväksi pienen maatilansa, s.o. kaikki, mitä hänellä oli.

Se, mikä pani Camille Desmoulinsin nauramaan, sai Robespierren haaveilemaan. Hän kutsui luoksensa tuon nuoren kiihkoilijan, tutki häntä, huomasi hänessä sitä ainesta, jonka avulla tehdään vallankumouksia, ja vedoten vaikutusvaltaan, mikä hänellä oli jakobiini-kerhossa, toimitti nuoren miehen konventiojäseneksi, vaikkei tämä ollut vielä vaalikelpoisuusiässä. Vaalilautakunnan puheenjohtaja, Jean de Bry, pani vastalauseen, haetti nähtäväksi uuden edustajan papinkirjan, josta kävi selville, että hän oli vasta neljänkolmatta vuoden kolmen kuukauden vanha. Mutta Robespierren vaikutusvalta teki tämän vastalauseen turhaksi.

Tämän nuoren miehen asuntoon Robespierre tuli syyskuun 2 päivän yöksi. Tämä nuori mies nukkui, kun Robespierre ei nukkunut. Tämä nuori mies oli — Saint-Just.

"Saint-Just", sanoi Camille Desmoulins hänelle kerran, "tiedätkö, mitä Danton sinusta sanoo?"

"En."

"Hän sanoo, että sinä pidät päätäsi kuin pyhää sakramenttia."

Nuoren miehen naisellinen suu vääntyi kalpeaan hymyyn.

"Hyvä on", sanoi hän, "minä laitan hänet pitämään omaansa kuin pyhä Denis!" [Ranskalainen pyhimys, joka mestauksen jälkeen tarttui molemmin käsin päähänsä. Suom.]

Ja hän piti sanansa.

Saint-Just astui hitaasti vuoren huipulta, nousi hitaasti puhujapaikalle ja hitaasti hän ehdotti kuolemaa ... _Ehdotti_, erehdymme: hän _vaati_ kuolemaa.

Tämä nuori kaunis kalpea mies naisekkaine huulineen piti julman puheen. Toistakoon sen, ken haluaa, julkaiskoon sen, ken voi. Meillä ei ole siihen rohkeutta.

"Kuningasta ei tarvitse tuomita", sanoi hän, "_hänet on tapettava_!

"_Hänet on tapeltava_, sillä ei ole enää lakeja, joiden mukaan hänet tuomittaisiin. Hän itse on ne tuhonnut.

"_Hänet on tapettava_ niinkuin vihollinen tapetaan. Vain kansalaisia tuomitaan. Jos mielimme tyrannin tuomita, täytyy hänestä sitä ennen tehdä kansalainen.

"_Hänet on tapettava_ niinkuin selvästä teosta tavattu rikollinen, jonka kädet ovat vielä veressä. Kuninkuus on muuten ikuinen rikos. Kuningas on luonnon ulkopuolella. Kansan ja kuninkaan välillä ei ole minkäänlaista luonnollista yhdyssidettä."

Hän puhui näin kokonaisen tunnin, kiihtymättä, lämpenemättä, paasaavalla äänellä, pedantin elein, ja jokainen lause loppui sanoihin, jotka putosivat kuin omituinen punnus ja järkyttivät kuulijoitten mieltä kuin giljotiinin kolmiveitsen tomahdus, sanoihin: "hänet on tapettava!"

Puhe synnytti hirveän mieltenkuohun. Sitä kuunnellessaan kaikki tuomarit tunsivat sydäntänsä hyytävän. Robespierreäkin kauhistutti, kun hän näki oppilaansa vievän vallankumouksen verisen lipun kauas pisimmälle menneitten tasavaltalaisten etuvartioitten ulkopuolelle.

Siitä lähtien voi oikeudenkäyntiä pitää ratkaistuna ja Ludvig XVI:ta kuolemaantuomittuna.

Ken koettaisi pelastaa kuninkaan, saisi vihkiytyä kuolemaan.

Danton ajatteli sitä, mutta hänellä ei ollut rohkeutta. Hänessä oli ollut kylliksi isänmaallisuutta sietääkseen murhaajan nimen, mutta hänessä ei ollut riittävästi stoalaisuutta hyväksyäkseen kavaltajan nimen.

Joulukuun 11 päivänä oikeudenkäynti alkoi.

Kolmea päivää varemmin muuan valtuuston virkailija oli tullut Templeen kommuunin lähetystön saattamana, astunut kuninkaan huoneeseen ja lukenut vangeille päätöksen, jonka mukaan näiltä riistettäisiin puukot, partaveitset, sakset, kynäveitset, yleensä kaikki teräaseet, jotka kuolemaantuomittujen hallusta aina otetaan.

Heti tämän tapauksen jälkeen rouva Cléry tuli erään ystävättärensä seurassa tapaamaan miestänsä. Kamaripalvelija vietiin, kuten tavallisesti, neuvostosaliin. Siellä hän alkoi puhella vaimonsa kanssa, joka kovalla äänellä selitti kotoisia asioitaan, hänen ystävättärensä sillaikaa kuiskatessa:

"Ensi tiistaina kuningas viedään konvention eteen... oikeudenkäynti alkaa... kuningas voi ottaa itselleen avustajan... kaikki tämä on varmaa."

Kuningas oli kieltänyt Clérytä salaamasta häneltä mitään. Olipa uutinen kuinka ikävä tahansa, uskollinen palvelija ilmoitti sen isännälleen. Tänäkin iltana, kuningasta riisuessaan, hän toisti tälle sanat, jotka edellä olemme maininneet, ja lisäsi, että kommuuni oli päättänyt eristää kuninkaan perheestään koko oikeudenkäynnin ajaksi.

Ludvig XVI:lla olisi siis vielä neljä päivää aikaa seurustella kuningattaren kanssa.

Hän kiitti Clérytä tämän uskollisuudesta.

"Koettakaa", sanoi hän, "edelleenkin saada selville, mitä ne minusta tahtovat. Älkää pelätkö, että sillä suretatte mieleni. Olen sopinut omaisteni kanssa, ettemme ole mitään tietävinämme. Siten emme joudu paljastamaan teitä."

Mutta mitä lähemmäksi tuli päivä, jolloin oikeudenkäynnin tuli alkaa, sitä epäluuloisemmiksi kävivät valtuuston virkailijat. Cléry ei voinut hankkia vangeille muita uutisia, kuin mitä hänelle lähetetty sanomalehti tiesi kertoa. Tämä lehti julkaisi päätöksen, että joulukuun 11 päivänä Ludvig XVI tuotaisiin konventin aitauksen eteen.

Joulukuun 11 päivänä kello viideltä aamulla rumpu alkoi päristä kaikkialla Pariisissa. Templen portit aukenivat ja pihalle saapui ratsuväkiosasto ja tykistöä. Ellei kuninkaallinen perhe olisi tiennyt, mitä oli tekeillä, olisi tämä melu varmaankin aiheuttanut suurta hämminkiä. Mutta kaikki teeskentelivät tietämättömyyttä ja palvelusvuoroisilta komisaareilta kysyttiin, mitä tämä kaikki merkitsi. Vartijat kieltäytyivät vastaamasta.

Kello yhdeksän kuningas ja kruununprinssi menivät aamiaiselle prinsessojen huoneistoon. He saivat viettää viimeisen hetken yhdessä, mutta valtuuston virkailijoiden valvonnan alaisina. Tunnin perästä heidän olisi erottava, ja koska ei kukaan saanut ilmaista mitään tietävänsä, oli kaikki erontuskat kätkettävä sydämeen.

Kruununprinssi ei todella tiennytkään mitään. Nuoruudelta oli haluttu säästää se tuska. Nuori prinssi kärtti isäänsä pelaamaan siamia. Vaikka kuninkaalla ilmeisesti oli paljon tärkeämpääkin ajateltavaa, suostui hän huvittamaan poikaansa.

Kruununprinssi hävisi kaikki erät ja sai kolmesti numeron 16.

"Paha kuusitoista!" huudahti hän. "Minä luulen, että se tuottaa minulle onnettomuutta."

Kuningas ei vastannut mitään, mutta pojan sanat vaikuttivat häneen kuin synkkä ennustus.

Kello yksitoista, kun kuningas opetti poikaansa kirjoittamaan, astui huoneeseen kaksi valtuuston virkailijaa ilmoittamaan, että he tulivat noutamaan kruununprinssiä viedäkseen hänet äitinsä luokse. Kuningas halusi tietää tämän ryöstön syyn. Komisaarit tyytyivät vastaamaan, että he toteuttivat kommuunin neuvoston määräystä.

Kuningas syleili poikaansa ja pyysi Clérytä opastamaan kruununprinssin kuningattaren luokse.

Cléry totteli ja palasi pian.

"Minne jätitte poikani?" kysyi kuningas.

"Kuningattaren syliin, sire", vastasi Cléry.

Muuan komisaari tuli huoneeseen.

"Hyvä herra", sanoi hän Ludvig XVI:lle, "kansalainen Chambon, Pariisin pormestari" — hän oli Pétionin seuraaja — "on neuvostosalissa ja saapuu pian tänne".

"Mitä hän minusta tahtoo?" kysyi kuningas.

"En tiedä", vastasi valtuuston virkailija.

Ja hän poistui jättäen kuninkaan yksikseen.

Kuningas käveli huoneessaan tuokion ja istuutui sitten vuoteen vieressä olevaan nojatuoliin.

Valtuuston virkailija oli siirtynyt Cléryn kanssa viereiseen huoneeseen ja sanoi siellä kamaripalvelijalle:

"Minä en uskalla mennä vangin luo, sillä pelkään hänen kyselyjään."

Mutta kun kuninkaan huoneesta ei kuulunut hiirenhiiskahdustakaan, tuli komisaari levottomaksi. Hän astui varovasti sisälle ja näki Ludvig XVI:n istuvan pää käsien varassa ja vaipuneena ilmeisesti syviin mietteihin.

Oven kääntyessä saranoillaan syntyi kolinaa, kuningas kohotti päänsä ja kysyi kovalla äänellä:

"Mitä te tahdotte minusta?"

"Pelkäsin", valtasi valtuuston virkailija, "että te voitte pahoin".

"Kiitän teitä", sanoi kuningas, "mutta minä en voi pahoin. Minua vain surettaa syvästi se tapa, millä poikani riistettiin minun läheltäni."

Valtuuston virkailija poistui.

Pormestari saapui vasta kello yksi. Hänen seurassaan olivat kommuunin uusi prokuraattori Chaumette, Coulombeau, notaarin kirjuri, eräitä valtuuston virkailijoita ja Santerre, ajutanttiensa saattamana.

Kuningas nousi.

"Mitä te tahdotte minusta?" kysyi hän pormestarilta.

"Olen tullut noutamaan teitä, herra", vastasi tämä, "vetoamalla konventio tekemään päätökseen, jonka notaarin kirjuri lukee teille".

Ja notaarin kirjuri levitti erään paperin ja aloitti:

"Kansalliskonventin päätös, joka määrää, että Ludvig Capet..."

Kuningas keskeytti lukemisen sanomalla:

"Capet ei ole nimeni, se on erään esi-isäni nimi."

Ja kun kirjuri aikoi jatkaa, sanoi hän:

"Se on tarpeetonta, hyvä herra, olen lukenut päätöksen eräästä sanomalehdestä."

Ja hän kääntyi komisaarien puoleen ja lisäsi: