Part 13

Kuningatar ja prinsessat, jotka odottivat tätä merkkiä ahdistunein mielin, huudahtivat ilosta. Marie-Antoinette puristi molempia lapsiaan rintaansa vasten, madame Elisabeth kohotti käsivartensa ja kiitti Jumalaa. Tämä odottamaton riemu, joka puhkesi huudahduksiin ja kyyneliin, vaikutti miltei tuskalta.

Toinen virkamiehistä ei voinut pidättää itkua hänkään. Simon, joka sattui olemaan paikalla, huudahti:

"Luulenpa, että nuo naisepatot saavat minutkin vetistämään!"

Sitten hän sanoi kuningattarelle:

"Ettepäs itkenyt, kun elokuun kymmenentenä päivänä surmasitte kansaa!"

"Voi, hyvä herra", vastasi kuningatar, "kansa on erehtynyt perinpohjin meidän tunteistamme! Jos se tuntisi meidät paremmin, tekisi se kuin tuo herra, se itkisi meitä!"

Cléry otti kuninkaan haluamat kirjat ja palasi isoon torniin. Hänellä oli kiire mennä ilmoittamaan isännälleen tämä iloinen uutinen. Mutta valtuuston virkamiehillä oli miltei yhtä suuri hoppu tehdä sama ilmoitus — on niin miellyttävää, kun voi tehdä hyvää!

Päivällinen tarjottiin kuninkaan huoneistossa. Koko perhe kerääntyi sinne. Siitä tuli juhla-ateria. Luultiin voitetun kaikki, kun oli voitettu päivä!

Oli tosiaankin voitettu kaikki, sillä sen koommin ei kuultu kommuunin määräyksestä, ja kuningas sai, kuten ennenkin, tapailla perhettään ja aterioida sen parissa.

XVIII

Mestari Gamain esiintyy vielä kerran

Saman päivän aamulla, jolloin nämä tapaukset sattuivat Templessä, ilmoittautui sisäministeriöön muuan _carmagnole_-asuinen ja punamyssyinen mies, joka tuki vaivaloista kulkuaan kainalosauvalla.

Rolandin luokse pääsi helposti, mutta niin helppoa kuin olikin päästä hänen puheilleen, hänen oli silti täytynyt — ikäänkuin hän olisi ollut yksinvallan eikä tasavallan ministeri — hänen oli silti täytynyt sijoittaa odotushuoneeseen vahtimestareja.

Kainalosauvainen, _carmagnole_-asuinen ja punamyssyinen mies joutui siis pysähtymään odotushuoneeseen, erään vahtimestarin eteen, joka katkaisi häneltä tien kysymällä:

"Mitä te haluatte, kansalainen?"

"Haluan puhutella kansalaista ministeriä", vastasi _carmagnole_-asuinen mies.

Pari viikkoa varemmin puhuttelusanat _kansalainen_ ja _kansatar_ oli pantu korvaamaan entiset nimitykset _herra_ ja _rouva_.

Vahtimestarit ovat aina vahtimestareja, toisin sanoin nenäkästä väkeä — tarkoitamme tällöin ministeriöitten vahtimestareja. Jos me puhuisimme sauvaniekka-vahtimestareista emmekä nauhaniekka-vahtimestareista, käyttäisimme tuiki toisenlaisia sanoja!

Vahtimestari vastasi suojelevasti:

"Hyvä ystävä, tietäkää muuan asia, se näet, kansalaisen ministerin puheille ei mennä muitta mutkitta."

"Kuinka siis mennään kansalaisen ministerin puheille, kansalainen vahtimestari!" kysyi punamyssyinen kansalainen.

"Hänen puheilleen pääsee, jos on mukana vastaanotto-kortti."

"Minä luulin, että sellainen oli tapa tyrannin hallitessa, mutta että tasavallan aikana, jolloin kaikki ovat yhdenvertaisia, oltaisiin vähemmän ylimyksellisiä."

Tämä mietelmä pani vahtimestarin miettimään.

"Nähkääs", jatkoi punamyssyinen, _carmagnole_-asuinen ja kainalosauvainen mies, "ei ole eri miellyttävää tulla Versaillesista saakka tarjoamaan palvelusta ministerille ja sitten huomata, ettei pääsekään hänen puheilleen".

"Te tulette tarjoamaan palvelusta kansalaiselle Rolandille?"

"Siihen suuntaan."

"Minkälaatuista palvelusta?"

"Tulen paljastamaan erään salahankkeen."

"Hyvä! Me olemme hukkua salahankkeiden paljouteen!"

"Ah!"

"Sitäkö varten tulette Versaillesista?"

"Niin."

"No, te voitte yksin tein palata Versaillesiin."

"Hyvä on, minä palaan sinne, mutta teidän ministerinne saa vielä katua, ettei päästänyt minua puheilleen."

"Hyväinen aika... ohjesääntö on sellainen! Kirjoittakaa hänelle ja tulkaa takaisin vastaanotto-kortti mukananne. Silloin kaikki sujuu itsestään."

"Onko se viimeinen sananne?"

"Se on viimeinen sanani."

"Tuntuu olevan vaikeampaa päästä kansalaisen Rolandin kuin hänen majesteettinsa Ludvig kuudennentoista luokse!"

"Kuinka niin?"

"Sanon mitä sanon."

"No, mitä te sanotte?"

"Sanon, että oli aika, jolloin minä astuin Tuileries-palatsiin, milloin halusin."

"Te?"

"Minä juuri, eikä minun sitä varten tarvinnut muuta kuin lausua nimeni."

"Kuka te siis olettekaan? Kuningas Fredrik Vilhelmkö vai Frans keisari?"

"Ei, minä en ole mikään tyranni enkä orjakauppias. Minä olen yksinkertaisesti Nicolas Claude Gamain, mestarien mestari, kaikkien mestari."

"Minkä mestari?"

"Lukkoseppä-mestari tietenkin! Ettekö te tunne Nicolas Claude Gamainia, herra Capetin entistä opettajamestaria?"

"Mitä kummaa, kansalainen, olisitteko te...?"

"Nicolas Claude Gamain."

"Entisen kuninkaan lukkoseppä?"

"Hänen opettajamestarinsa, ymmärrättekö, kansalainen?"

"Sitä tarkoitinkin."

"Luineen nahkoineen, se olen minä."

Vahtimestari silmäili tovereitaan kysyvästi ja nämä nyökäyttivät päätänsä.

"Se on toinen juttu", sanoi vahtimestari.

"Mitä tarkoitatte sanoilla: se on toinen juttu?"

"Tarkoitan, että voitte kirjoittaa nimenne paperilipulle, ja minä ilmoitutan nimenne kansalaiselle ministerille."

"Kirjoittaa? Vai kirjoittaa! Se ei ollut vahvimpia puoliani, ennenkuin he myrkyttivät minut, mutta nyt se käy vieläkin huonommin! Katsokaa, kuinka arsenikki on minut runnellut!"

Ja Gamain osoitti vääntyneitä jalkojaan, vinoa selkäänsä ja näytti koukkuisiksi jäykistyneitä sormiaan.

"Mitä, nekö ovat panneet teidät tuollaiseen kuntoon, mies-rukka!"

"He juuri! Ja sen minä aionkin paljastaa kansalaiselle ministerille ja paljon muutakin... Koska sen Capet-lurjuksen oikeudenkäynti kuuluu kohta alkavan, ehkei paljastukseni ole pahitteeksi kansalle nykyisenä ajankohtana."

"No niin, istuutukaa ja odottakaa, kansalainen. Minä ilmoitutan teidät kansalaiselle ministerille."

Ja vahtimestari kirjoitti paperilipulle sanat:

"Claude Nicolas Gamain, kuninkaan entinen lukkoseppä-mestari, pyytää päästä heti kansalaisen ministerin puheille erään tärkeän paljastuksen vuoksi."

Sitten hän antoi paperin eräälle toverilleen, jonka erikoistehtävänä oli ilmoittaa puheillepyrkijät.

Viiden minuutin perästä tämä toveri palasi ja sanoi lukkoseppä-mestarille:

"Seuratkaa minua, kansalainen."

Vaivaloisesti ja tuskasta ulvahtaen Gamain nousi ja seurasi vahtimestaria.

Vahtimestari opasti Gamainin, ei ministerin — kansalaisen Rolandin — viralliseen työhuoneeseen, vaan todellisen ministerin — kansatar Rolandin — huoneeseen.

Se oli pieni, hyvin yksinkertaisesti kalustettu, vihreällä seinäpaperilla verhottu huone, jonka ainoan ikkunan syvennyksessä olevan pöydän ääressä rouva Roland työskenteli.

Roland seisoi takan edessä.

Vahtimestari ilmoitti kansalaisen Nicolas-Claude Gamainin — ja kansalainen Nicolas Claude Gamain ilmestyi oviaukkoon.

Lukkoseppä-mestari ei ollut milloinkaan — ei edes terveytensä ja menestyksensä parhaina päivinä — ollut ruumiillisesti kaunis mies. Mutta sairaus, joka oli häneen iskenyt — tavallista nivelleiniä muuten — vääntänyt hänen jäsenensä ja vääristänyt hänen piirteensä, ei ollut suinkaan, kuten helposti käsittää, lisännyt hänen olemuksensa miellyttäväisyyttä.

Niinpä voikin sanoa, että vahtimestarin suljettua oven hänen takanaan milloinkaan ei liene rehti mies — ja on myönnettävä, että Roland jos kukaan ansaitsi rehdin miehen arvonimen — milloinkaan ei lienee rehti, tyyni ja kirkaspiirteinen mies joutunut kosketuksiin halveksittavamman ja viheliäisimmän heittiön kanssa.

Ministerin ensimmäisiä tunteita olikin syvä vastenmielisyys. Hän silmäili Gamainia kiireestä kantapäähän, ja kun hän sitten huomasi tämän vapisevan kainalosauvansa varassa, valtasi hänet sääli yhdenvertaisensa kokemia kärsimyksiä kohtaan — yhä olettaen, että kansalainen Gamain oli kansalaisen Rolandin vertainen — ja tämä säälintunne sai aikaan, että ministerin ensimmäiset sanat olivat:

"Istukaa, kansalainen. Näytätte kärsivän tuskia."

"Totta kai minä kärsin tuskia!" virkkoi Gamain istuutuessaan. "Hamasta siitä lähtien kun Itävallatar myrkytti minut."

Ministerin kasvoilla häivähti vastenmielisyyden pilvi, ja hän vaihtoi silmäyksen vaimonsa kanssa, joka oli puoleksi piilossa ikkunakomerossaan.

"Ja te olette tullut puhumaan tuosta myrkytysyrityksestä, niinkö?" kysyi Roland.

"Siitä ja muista asioista."

"Voitteko todistaa ilmiantonne?"

"Ah, teidän tarvitsee vain lähteä kanssani Tuilerieihin ja kaappi kyllä todistaa kylliksi!"

"Mikä kaappi?"

"Kaappi, johon se lurjus kätki aarteensa... Oh, minun olisi tosiaankin pitänyt epäillä jotakin, kun työn päätyttyä Itävallatar sanoi minulle mielistelevällä äänellä: 'Gamain, teidän on lämmin, kas tässä, juokaa tämä lasillinen viiniä, se tekee teille hyvää!' Minun olisi pitänyt epäillä, että viini oli myrkytettyä."

"Myrkytettyä?"

"Nii-in! Tiesinhän", sanoi Gamain synkän vihanilmeen levitessä hänen kasvoilleen, "että miehet, jotka auttavat kuninkaita kätkemään aarteita, eivät elä kauan!"

Roland lähestyi vaimoaan ja silmäsi tätä kysyvästi.

"Kaiken tuon takana on jotakin, hyvä ystävä", sanoi rouva Roland. "Minä muistan nyt tuon miehen nimen; hän oli tosiaankin kuninkaan lukkoseppä-mestari."

"Entä se kaappi?"

"No, kysy häneltä, mikä kaappi se on."

"Mikä kaappi se on?" virkkoi Gamain, joka oli kuullut rouva Rolandin sanat. "Hitossa, minä sanon sen teille heti! Se on rautakaappi, jossa on bernhardilaislukko ja missä kansalainen Capet talletti aarteitaan ja papereitaan."

"Entä kuinka te tunnette sen kaapin olemassaolon?"

"Koska hän lähetti noutamaan Versaillesista minua ja toveriani panemaan kuntoon lukon, jonka hän itse oli tehnyt, mutta joka ei käynyt."

"Mutta se kaappi on elokuun kymmenentenä päivänä avattu, murrettu ja ryöstetty puhtaaksi."

"Oh, ei pelkoa!"

"Kuinka niin ei pelkoa?"

"Sanon: ei. Maailmassa ei ole ketään, häntä ja minua lukuunottamatta, joka sen löytäisi tai pystyisi aukaisemaan."

"Oletteko varma asiastanne?"

"Selvä ja varma! Se on tänä päivänä samassa kunnossa, mihin se jäi hänen lähtiessään Tuilerieista."

"Entä mihin aikoihin te autoitte kuningas Ludvig kuudettatoista sulkemaan sen kaapin?"

"En voi sanoa ihan tarkalleen. Mutta se oli kolme tai neljä kuukautta ennen hänen pakoyritystään."

"Kuinka se kaikki tapahtui? Suokaa anteeksi, hyvä ystävä, mutta juttu tuntuu niin erikoiselta, että haluan kuulla joitakin yksityisseikkoja, ennenkuin lähden kanssanne tutkimaan sitä kaappia."

"Oh, ne yksityisseikat on helppo antaa, kansalainen ministeri, eikä niistä ole puutetta! Capet lähetti noutamaan minua Versaillesista. Vaimoni ei tahtonut laskea minua lähtemään, vaimo-rukka! Hän aavisti pahaa. Hän sanoi minulle: 'Kuningas on huonolla puolella, joudut vielä vaaraan hänen takiaan!' — 'Mutta', vastasin minä, 'koska hän lähettää noutamaan minua ammattiasioissa ja koska hän on oppilaani, täytyy minun mennä'. — 'Hyvä on', sanoi hän, 'kyllä siinä on politiikkaa usko minua, kuninkaalla on nykyisin muuta harrasteltavaa kuin tehdä lukkoja!'"

"Kertokaa lyhyemmin, hyvä ystävä. Vaimonne neuvoista huolimatta te siis lähditte?"

"Niin lähdin, vaikka minun olisi pitänyt noudattaa hänen neuvojaan. En olisi nyt tällaisessa kunnossa... Mutta he saavat sen maksaa minulle, ne myrkynsekoittajat!"

"Ja sitten?"

"Niin, palataksemme siihen kaappijuttuun..."

"Juuri niin, hyvä ystävä, ja koettakaa karttaa sivuhyppäyksiä, eikö niin? Kaikki aikani on tasavallan ja minulla on aikaa hyvin niukasti."

"Hän näytti minulle valmistamaansa bernhardilaisukkoa, joka ei käynyt, mikä todistaa, että jos se olisi käynyt hän ei olisi lähettänyt noutamaan minua, se petturi!"

"Hän näytti teille bernhardilaislukkoa, joka ei käynyt?" sanoi ministeri koettaen saada Gamainin pysymään asiassa.

"Ja hän kysyi minulta: 'Miksei se käy, Gamain?' — Minä vastasin: 'Sire, minun täytyy tutkia sitä ensin.' — Hän sanoi: 'Se on kohtuullista.' Sitten minä tutkin lukkoa ja sanoin hänelle: 'Tiedättekö, miksei lukko käy? — 'En', vastasi hän, 'koskapa teiltä kysyn'. — 'No kah, Se ei käy, sire (siihen aikaan sitä roistoa puhuteltiin vielä sireksi), se ei käy, sire, siitä yksinkertaisesta syystä ettei se voi käydä...' Kuunnelkaa tarkasti selitystäni, sillä te ette ole lukkoasioista niin selvillä kuin kuningas, joten teidän on ehkä vaikea minua ymmärtää. Siis mutta nyt muistaakin, se ei ollutkaan bernhardilaislukko, vaan lipaslukko."

"Yhdentekevää, hyvä ystävä", sanoi Roland. "Arvasitte oikein, minä en ole lukkoasioista niin selvillä kuin kuningas enkä tiedä, mikä ero on bernhardilaislukon ja lipaslukon välillä."

"Selitän sen eron kädenkäänteessä..."

"Ei tarvitse. Te siis selititte kuninkaalle...?"

"Miksei lukko sulkeutunut... Täytyykö teille sanoa, miksei lukko sulkeutunut?"...

"Kuten haluatte", vastasi Roland, joka alkoi käsittää, että Gamainin oli annettava rauhassa laverrella.

"No niin, se ei sulkeutunut, nähkääs, koska avaimen kara kyllä tarttui lukon isoon haittaan ja iso haitta kyllä kääntyi puolitiehen, muttei pitemmälle, sillä sitä ei ollut muovailtu särmikkääksi. Siinä joko juttu. Nythän tekin sen käsitätte, vai mitä? Ison haitan kierto oli kymmenen linjaa, nikaman tuli olla yksi linja... Ymmärrättehän?"...

"Mainiosti!" myönsi Roland, joka ei käsittänyt yhtään mitään.

"'Siinäpä se vika onkin', sanoi kuningas (sitä saastaista tyrannia nimitettiin silloin vielä kuninkaaksi). 'No, Gamain, tee sinä, mitä minä en ole osannut, sinä, mestarini.' — 'Oh, en vain teidän mestarinne, sire, vaan mestarien mestari, kaikkien mestari."

"Te siis...?"

"Minä siis kävin käsiksi työhön. Sillaikaa herra Capet puheli oppipoikani kanssa, jota olin kaiken aikaa epäillyt valepukuiseksi ylimykseksi. Kymmenessä minuutissa juttu oli selvä. Vein alas rautaoven, johon lukko oli sovitettu, ja sanoin: 'Valmis on, sire! Hyvä Juttu, Gamain', sanoi hän, 'lähde kanssani'. — Hän meni edellä, minä perässä. Hän opasti minut ensin makuuhuoneeseensa, sitten pimeään valikkoon, joka yhdisti hänen vuodekomeronsa kruununprinssin huoneeseen. Siellä oli niin pimeää, että täytyi sytyttää kynttilä. Kuningas sanoi minulle: 'Pidähän kynttilää, Gamain ja näytä valoa.' (Se tyranni suvaitsi sinutella minua!) Sitten hän irroitti yhden seinälaatan, jonka takaa tuli näkyviin pyöreä aukko, kaksi jalkaa läpimitaltaan. Kuningas huomasi ihmettelevän ilmeeni ja sanoi: 'Olen valmistanut tämän kätkön tallettaakseni siinä rahojani. Kuten näet, Gamain, tuo aukko on suljettava tällä rautaovella.' — 'Se on pian tehty', vastasin hänelle, 'koska saranat ovat paikoillaan, samoin lukonsalpa'. — Sijoitin oven saranoilleen ja sitten kun työnsi sen kiinni, se lupsahti lukkoon itsestään. Seinälaatan kun pani paikoilleen, niin ykskaks, ei kaappia, ei ovea, ei lukkoa näkyvissä!"

"Ja te luulette, hyvä ystävä", kysyi Roland, "että se kaappi oli tehty talletuspaikaksi vain ja että kuningas oli nähnyt niin paljon vaivaa kätkeäkseen rahansa jonnekin?"

"Odottakaa hetki! Se oli vain silmänlumetta. Se tyranni luuli olevansa aika nokkela, mutta minäpä olin yhtä nokkela kuin hän. Kas näin se kävi. — 'Kuulehan, Gamain', sanoi hän, 'auta minua laskemaan rahoja, jotka aion piilottaa tuohon kaappiin'. — Ja niin me laskimme kaksi miljoonaa louisdoria, jotka lajittelimme neljään nahkasäkkiin. Mutta rahoja laskiessani minä näin toisella silmännurkallani, että kamaripalvelija pani kaappiin papereita, papereita, yhä vain papereita... ja minä päättelin itsekseni: — Hyvä on! Kaappi onkin tehty papereita varten, raha on vain silmänlumetta!"

"Mitä sinä tästä arvelet, Madeleine?" kysyi Roland vaimoltaan ja kumartui häneen päin, niin ettei Gamain tällä kerralla kuullut heidän puhettaan.

"Minä arvelen, että tämä paljastus on tuiki tähdellinen ja ettei ole hetkeäkään hukattava."

Roland soitti.

Vahtimestari tuli esille.

"Ovatko vaunut valjaissa hotellin pihalla?" kysyi ministeri.

"Ovat, kansalainen."

"Toimittakaa ne portin eteen."

Gamain nousi.

"Ah", sanoi hän lopen loukkaantuneena, "olette näemmä saanut minusta jo tarpeeksenne?"

"Kuinka niin?" kysyi Roland.

"Koskapa tilasitte vaununne... Ministereillä on siis yhä vaunut tasavallankin aikana?"

"Hyvä ystävä", vastasi Roland, "ministerillä on vaunut kaikkina aikoina. Vaunut eivät ole ministereille loistoesineitä. Se on säästämistä."

"Minkä säästämistä?"

"Ajan, tuon kaikkein kallisarvoisimman tavaran, säästämistä!"

"Minun täytyy siis tulla takaisin joskus toiste?"

"Mitä varten?"

"No, opastaakseni teidät aarrekaapille."

"Tarpeetonta."

"Kuinka niin tarpeetonta?"

"Minä tilasin vaunut lähteäkseni sinne."

"Lähteäksenne minne?"

"Tuilerieihin."

"Me lähdemme siis sinne?"

"Heti paikalla."

"Se sopii!"

"Mutta asiasta toiseen", sanoi Roland.

"Mikä hätänä?" kysyi Gamain.

"Avain?"

"Mikä avain?"

"Kaapin avain... Ludvig kuudestoista tiettävästi ei ole jättänyt sitä suulle."

"Oh, ei varmaankaan, mikäli se röhö Capet ei ole yhtä tyhmä kuin näyttää olevan."

"Teidän on siis otettava mukaan työkaluja."

"Mitä niillä?"

"Niillä avataan kaapin ovi."

Gamain otti taskustaan ihka uuden avaimen.

"Entä mikä tämä on?" kysyi hän.

"Avain."

"Kaapin avain. Olen valmistanut sen muistin mukaan. Tutkin alkuperäisen tarkoin, koska epäilin, että jonakin päivänä..."

"Tuo mies on oikea heittiö!" sanoi rouva Roland miehelleen.

"Sinä siis arvelet...?" kysyi tämä epäröivästi.

"Minä arvelen, että nykyisessä asemassamme meillä ei ole oikeutta hyljeksiä sattuman meille tuomia tietoja, jotka voivat opastaa meidät totuuden perille."

"Ja tässä se on totuus!" riemuitsi Gamain avainta näyttäen.

"Te siis luulette", kysyi Roland kykenemättä peittämään inhoaan, "te siis luulette, että tuo puoltatoista vuotta myöhemmin muistin mukaan valmistettu avain aukaisee kaapin?"

"Aukaisee ja heti ensimmäisellä yrityksellä!" vastasi Gamain. "Ei sitä turhan takia olla mestarien mestari, kaikkien mestari!"

"Kansalaisen ministerin vaunut odottavat", ilmoitti vahtimestari.

"Lähdenkö minä mukaanne?" kysyi rouva Roland.

"Totta kai. Jos siellä on papereita, uskon ne sinun huostaasi. Etkö sinä ole kaikkein rehellisin mies, minkä tunnen?"

Sitten hän sanoi Gamainille:

"Tulkaa, hyvä ystävä."

Gamain seurasi heitä mutisten hampaittensa raosta:

"Enkö sanonut, että kostan sen sinulle, herra Capet?"

Sen! — Mitä tarkoitti tuo sen?

Sitä hyvää, mitä kuningas oli hänelle tehnyt!

XIX

Preussilaiset peräytyvät

Sillaikaa kun kansalaisen Rolandin vaunut vierivät Tuilerieihin, kun Gamain löytää seinään kätketyn neliölaatan, kun muistin mukaan sepitetty avain Gamainin hirveän lupauksen toteuttaen aukaisee ihmeteltävän ketterästi rautakaapin oven, kun tämä rautakaappi luovuttaa kätköstään sen kohtalokkaan sijoituksen, jolla on — vaikkei se sisältänytkään papereita, jotka kuningas itse oli uskonut rouva Campanin huostaan — niin hirveä vaikutus Templen vankien vastaisiin vaiheihin, kun Roland vie paperit kotiinsa, lukee ne paperin paperilta, lajittelee ja numeroi ne etsien turhaan Dantonin luultua lahjottavuutta paljastavaa paperia — katsokaamme, mitä entinen oikeusministeri tekee.

Sanomme entinen oikeusministeri, koska kansalliskonventin kokoonnuttua Dantonilla oli ollut kiire pyytää vapautusta toimestaan.

Hän oli noussut puhujalavalle ja sanonut:

"Ennenkuin lausun mielipiteeni asetuksesta, joka konventio on ensi työkseen laadittava, sallittakoon minun luovuttaa sen täytettäväksi tehtävät, joita hoitamaan edellinen kansalliskokous oli minut valinnut. Otin toimen vastaan tykkien paukkuessa. Nyt ovat armeijat yhtyneet ja uudet kansanedustajat kokoontuneet. Minä olen vain kansan valtuutettu ja sellaisena aion puhuakin."

Sanoihin: "Armeijat ovat yhtyneet" Danton olisi voinut lisätä sanat: "Ja preussilaiset on lyöty". Sillä hän lausui nämä sanat syyskuun 21 päivänä ja edellisenä päivänä oli käyty Valmyn taistelu. Mutta Danton ei tiennyt sitä.

Hän tyytyi jatkamaan:

"Hälventäkäämme ne turhat diktatuuri-haamut, joilla kansaa haluttiin peloittaa. Julistakaamme, että ainoastaan kansan hyväksymä perustuslaki on pätevä. Tähän päivään asti sitä on kiihoitettu, se oli herätettävä taisteluun tyrannia vastaan. Nyt kun lait ovat yhtä hirveät kaikille, jotka niitä rikkovat, kuin kansa oli tyrannivallan murskatessaan, annettakoon lakien rangaista kaikki syylliset! Luopukaamme kaikkinaisesta liioittelusta. Julistakaamme, että maakiinteistöjen ja teollisuuslaitosten omistusoikeus _taataan ikiajoiksi_."

Taitavana, kuten aina, Danton vastasi muutamalla sanalla kahteen suureen pelkoon: Ranska pelkäsi vapautensa ja omistusoikeutensa puolesta. Entä ketkä pelkäsivät pahimmin omistusoikeuden puolesta? Uudet omistajat, ne, jotka olivat eilen ostaneet ja jotka olivat vielä velkaa kolme neljännestä kauppasummasta! Heistä oli tullut vanhoillisia, paljoa pinttyneempiä kuin entiset ylimykset, entiset aateliset, entiset omistajat olivat koskaan olleetkaan. Nämä olivat pitäneet henkeään kallisarvoisempana kuin suunnattomia tiluksiaan. Sitä todistaa, että he olivat luopuneet omaisuudesta pelastaakseen henkensä. Mutta talonpojat, kansallistilojen ostajat, eilispäivän maanomistajat pitivät maatilkkuaan kalliimpana kuin henkeään, puolustivat sitä pyssy kädessä eikä mikään maailmanmahti olisi saanut heitä lähtemään ulkomaille.

Danton oli oivaltanut sen. Hän oli käsittänyt, että oli hyvä rauhoittaa ei ainoastaan ne, jotka eilisestä asti olivat omistajia, vaan myöskin ne, joista huomenna tulisi omistajia. Vallankumouksen suuri ajatus oli: Kaikkien ranskalaisten tuli päästä maanomistajiksi; oma maapalsta ei tosin tee aina ihmistä paremmaksi, mutta tekee hänet toki arvonsa tuntevaksi, koska hän tajuaa olevansa riippumattomassa asemassa.

Vallankumouksen koko ajatusmaailma ilmeni seuraavissa Dantonin lausumissa sanoissa:

"Kaikkinainen diktatuuri on poistettava. Omistusoikeuden loukkaamattomuus turvattava. Lähtökohta: ihmisellä on oikeus hallita itseään. Päämäärä: ihmisellä on oikeus nauttia vapaan toimintansa hedelmät!"

Kuka nämä sanat lausui? Kesäkuun 20 päivän, elokuun 10 päivän, syyskuun 2 päivän mies — tuo myrskyjen jättiläinen, joka tarttui peräsimeen ja heitti mereen kaksi kansojen pelastusankkuria: vapauden ja omistusoikeuden.

Gironde ei käsittänyt sitä. Rehti gironde tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä tuota... kuinka häntä nimittäisi?... tuota löyhää Dantonia kohtaan. Se oli evännyt häneltä diktatuurin, kun tämä oli sitä pyytänyt ehkäistäkseen verilöylyn.

Muuan girondelainen nousi ja sensijaan että olisi taputtanut käsiä tälle nerolle, joka vastikään oli määritellyt Ranskan kaksi suurta pelkoa ja rauhoittanut Ranskan ne määrittelemällä, hän huusi Dantonille:

"Ken koettaa lailla turvata omistusoikeuden pyhyyttä, vaarantaa sen. Jos siihen kajotaan, vaikkapa sen lujittamiseksi, järkkyy se. Omistusoikeus on ennen lakia."

Konventti teki seuraavat kaksi päätöstä:

"Ainoastaan kansan hyväksymä perustuslaki on pätevä."

"Henkilökohtainen vapaus ja omaisuuden turva ovat kansan suojeluksessa."

Siinä se oli eikä kumminkaan ollut. Politiikassa ei mikään ole niin hirveää kuin: osapuilleen!

Dantonille myönnettiin ero.

Mutta tämä mies, joka oli luullut olevansa kyllin vahva ottaakseen tililleen syyskuun 2 päivän, toisin sanoin Pariisin kammon, maaseudun vihan ja koko maailman musertavan tuomion, tämä mies oli totisesti hyvin mahtava!

Hän hoiteli todellakin yhtaikaa diplomatian, sodan ja järjestysvallan lankoja. Dumouriez ja tämän mukana armeija olivat hänen kädessään.

Valmyn voitonsanoma oli saapunut Pariisiin ja synnyttänyt siellä valtavan riemun. Se oli kiitänyt sinne kotkansiivin ja voittoa oli pidetty paljoa ratkaisevampana kuin se tosiasiallisesti olikaan.

Äärimmäisestä pelosta Ranska siirtyi äärimmäisen rohkeuden kannalle. Kerhot kihisivät vain sotaa ja taistelua.

"Koska kerran Preussin kuningas lyötiin, miksei Preussin kuningasta tuotu tänne vankina, köytettynä, kapuloituna tai miksei häntä heitetty Reinin taakse?"

Näin sanottiin ääneen.

Ja sitten kuiskattiin:

"Juttu on yksinkertainen ja selvä: Dumouriez on petturi! Preussilaiset ovat ostaneet hänet!"

Dumouriez sai palkan tekemästään suuresta palveluksesta: kiittämättömyyttä.