Part 3

Sinnekö Pohjanmaalle, jossa sinäkin olit?

SELMA

Sinne juuri ja sen johtajattaren luo, joka on ollut Siirillekin niin äärettömän hyvä.

SIIRI

Johtajatar pyysi minun täälläpäin toimittamaan hänelle jonkun kiltin tytön ja silloin minä kohta ajattelin Selmaa. — Se on hyvä paikka ja työtä ei juuri nimeksikään.

LEVOLA

Hyvähän se taitaa olla, mutta... eihän minulla ole varoja ruveta Selmaa kouluttamaan.

SELMA

Mutta, hyvä isä, sehän ei maksa muuta kuin matkarahat. (Pudistaa Levolaa tukasta.) Sinä taidat, ukkeli, olla vieläkin nukuksissa. Minä menisinkin vain palvelukseen ja saisin sitten samalla varastaa yhtä ja toista oppiakin.

SIIRI

Varastaa sinun ei siellä tarvitse, johtajatar kyllä opettaa mielellään, mitä vain haluat. (Levolalle.) Olen varma, että Selmalle tulisi siellä hyvä olo, eno.

LEVOLA

Niin aina, niin aina! (Raapaisee korvallistaan.) — Mene ja tiedä, mitä tässä tekee —. Eihän nämä tehtaanolotkaan kehuttavia ole, mutta — sitten tulee vallan kuitti koko minun huushollistani.

SIIRI

Mutta, eno, jäänhän minä tänne.

SELMA

Niin, isä, Siiristä- saat uuden emännöitsijän ja hyvän saatkin.

LEVOLA

Sen kyllä uskon, että hyvän hänestä saan, mutta ei suinkaan Siiri tässä rupea olemaan minun, vanhan ja äkäisen äijän kanssa.

SIIRI

Niin mielelläni, jos ei vain enolla itsellään ole mitään sitä vastaan?

LEVOLA

Mitäs minulla. (Vilkaisee ympärilleen.) Semmoista tässä on kuin työmiehen kodissa tapaa olla, mutta jos tähän tyydyt, niin mielelläni sen suon.

SIIRI

Kiitoksia! Ja silloin enolla ei myöskään ole mitään surua »huushollista» — ainakaan toistaiseksi, — vaikkapa Selma lähtisikin.

LEVOLA (yskäisee).

No jaa! Siinä tapauksessa ei muuta kuin onnea matkalle. Jos kerran johtajatar on sellainen ihminen kuin Siiri illalla kertoi, niin väärin tekisin, jos en laskisi Selmaa menemään.

SELMA (hyppää Levolan polvelle ja nipistää poskesta).

Sinä olet sentään, isä, oikein hyvä ukko.

LEVOLA (nousee ylös ja katsoo kelloaan).

Mutta kuules, Selma! meidän on kait lähdettävä sinne Koskenmäkeen.

SELMA (pyörähtäen lattialla).

Se on totta. Minä hupakko en ole ollenkaan' muistanut puhua sinulle, että meillä on tänään urheilujuhlat, tulethan tietysti mukaan? Vihantaan nuori herra pitää tietysti taas mainion puheen... Tunnethan sinä hänet?

SIIRI (sävähtää).

Tuurienhan minä... tulen sinne sitten myöhemmin.

SELMA

Ja kaikkia minäkin kyselen, tehän kävitte yhdessä kouluakin.

LEVOLA

Tulette kai sitten yhdessä, minä lähden hiukan aikaisemmin. (Jatkaa mennessään.) Aina ne niitä hommia vain minullekin, vanhalle miehelle.

SELMA

Kyllä me tulemme ihan kohta perässä. (Siirille.) Niin, Torstenhan luki joitakin aineita rouva Arolan luona silloin, kun sinäkin kävit opettajalla lukemassa.

SIIRI (ajatuksissaan).

Niinhän se taisi olla.

SELMA

Niin se oli, ja tehän piditte kovasti toisistanne siihen aikaan. (Istuu pöydän ääreen.)

SIIRI (hämillään).

Niin, mitäpäs niistä, lapset ovat lapsia.

SELMA

Kuule, kuinka kauvan sinä olitkaan viime kesänä täällä?

SIIRI

Olinhan minä kokonaisen kuukauden.

SELMA

Kuulehan, eivätkö ne ihmiset sentään ole kummallisia. En minä tiedä, onko se tottakaan, mutta niin ne vain puhuivat, että Torsten tuli hevosella saattamaan sinua kotiin silloin palokunnan vuosijuhlasta.

SIIRI

Niinkö? — No niin, onhan se totta, mutta oliko se nyt niin erinomainen ihme?

SELMA

Tottapa oli ollut, koska siitä olivat kaikki järjestään niin ihmeissään. Hietaniemen neitikin oli sanonut, että »siinä se nyt oli sen Siirinkin kaunis ja suuri sielu».

SIIRI

Elli neiti tietenkin?

SELMA

Niin!

SIIRI

Voi, sisar hyvä, sehän on niin tavallista — ja osittain oikeutettuakin.. Epäsiveellinen elämä kansannaisten ja heitä korkeammalla olevien miesten kesken on niin tavallista. Ja siksipä on niin vaikeata uskoa, että viaton seurustelu voisi tulla kysymykseenkään.

SELMA

Niinhän se on... Mutta nyt minun kai pitää lähteä. (Nousee ja korjaa pukuaan.) Muistakin sitten tulla ajoissa! (Halaa Siiriä..) Hyvästi, Sirkka, näkemiin. (Menee.)

SIIRI (kävellen yksin lattialla ajatuksissaan).

Luulen, että hänkin vanhemmaksi tultuaan alkaa toisin ajatella. Mutta ainakin toistaiseksi lienee hän vielä entisellään. Pitää puheita työväenjuhlissa, joita muut säätyläiset karttavat. — Ei hänen isänsäkään siis, joka on aina vastustanut työväen pyrinnöltä, ole saanut häntä aatteesta luopumaan. (Huokaa.) Torsten! Kuinkahan paljon sinäkin olet saanut kärsiä —

(Vavahtaa, viereisestä huoneesta kuuluu askeleita).

ANTTI (melkoisesti vanhentunut, pyhäpuvussa ja kontti selässä).

Jumala antakoon, hyvää päivää!

SIIRI (seisoo hämmästyneenä).

Isä!

ANTTI

Luulin talon olevan tyhjänä, kun ei kyökin puolella ollut ketään. — Mutta (katsoo tutkivasti Siiriin ja ympärilleen) — olen kai tullutkin väärään? Ethän — eihän se Selma ryökynä ole?

SIIRI (hyppää Antin kaulaan).

Minä olen Siiri, tyttärenne.

ANTTI (naurussa suin, koettaen irtautua).

No, no, ei nyt huoli pilkata vanhaa miestä — tahrii vielä koreet vaatteensa tomuisesta takistani; (Ottaa pois lakin ja työntää hiuksia korvilta.) Kuulonikin on käynyt niin perin huonoksi eikä näkökään ole enää entisellään. — Olette kai sama neiti — taikka röökynä, kuinka sitä nyt passaisi sanoa, joka kuului olleen talvellakin täällä Selman kanssa. (Laskee kontin selästään ja istuu ovipieleen.)

SIIRI (siirtää tuolinsa Antin viereen ja puhuu kovaa).

Eikö isä todellakaan tunne minua? Minähän olen Siiri.

ANTTI (ihmeissään).

Sinäkö Siiri? Mutta olethan sinä tavattomasti muuttunut sitten viime näkemästä.

SIIRI

Mutta kyllä minä se sittenkin olen. Tulin tänne juuri eilen illalla ja on oikein hauskaa, kun sain kohta tavata isääkin. — Kuinka ne toiset jaksavat siellä kotona — äiti ja Mari ja Aku?

ANTTI (yskii).

Niin tuota — (Pyörittelee lakkiaan) hyvinhän ne muut — mutta... (Yskii.)

SIIRI

Mutta äiti varmaankin on taasen sairas?

ANTTI (Yhä pyöritellen lakkiaan.)

Tuota niin — äitisi on — äitisi kuoli eilen.

SIIRI (lyö kätensä ristiin ja nousee ylös).

Jumalan nimessä, äiti kuollut! — Voi miksi en tullut jo viime viikolla, kuten oli määrä. (Kohottaa kätensä ylös.) Äiti! (Heittäytyy pöydän ääreen, painaa päänsä käsiinsä ja itkee.)

ANTTI (pyyhkii nuttunsa hihalla kasvojaan).

Arvaan minä sen, että tyttörukalle tuntuu ikävältä. Paljon hän piti äidistään ja meistä kaikistakin, vaikka minä en suinkaan olisi sitä ansainnut. Minä olin hänelle liian tyly, mutta usein hän sentään kirjoitti ja lähetti lapsille jos jotakin. Ja aina sitä oli mukana terveiset isällekin. Mutta Siirihän se kai oli Henna vainaankin viimeisenä ajatuksena.

(Äänettömyyttä).

SIIRI (pyyhkii silmiään ja tulee Antin luokse).

Oliko äiti jo kauvan sairaana?

ANTTI

Ei ollut kauan, perjantaiaamuna tuli kipeäksi, kovaa polttoa valitti, ja eilen illalla kuoli.

SIIRI

Voi rakas äitini! (Itkee.) Kuinka ne nyt siellä kotona ne lapset? Jäivätkö kahden?

ANTTI

On siellä metsänvahdin Anni. Aku sen kävi hakemassa kohta, kun Henna tuli kipeäksi. Se niin kovasti valitti ja me ajattelimme, että ehkä Anni tietäisi jotakin neuvoa, se kun on ollut herrasväessäkin. — Vaan — eipä siinä neuvot auttaneet. (Nyyhkyttää.)

SIIRI

Voi, äiti! Nyt minulla olisi ollut niin paljon sinulle kerrottavaa, mutta sinä et kuule minua enää. — (Pyyhkii kyyneleensä.) Isä varmaankin on väsynyt kovasti, kävellyt semmoisen matkan näin kuumana päivänä. Tahtooko isä tulla hetkiseksi lepäämään tänne kyökin puolelle?

ANTTI

Enhän minä.... kuule, Siiri! Tahtoisin vielä vähän jutella kanssasi.

SIIRI (istuu Antin viereen).

No mitä sitten, isä?

ANTTI

Tuota, minä tein... me teimme sovinnon äitisi kanssa, ennenkuin hän kuoli. — Minä olin teille molemmille liian tyly ja ankara, mutta äitisi... äitisi antoi minulle kaikki anteeksi. (Tarttuu Siirin käteen.) — Minä pyydän — anna sinäkin minulle anteeksi ja unhoita pois kovuuteni —.

SIIRI (syleilee Anttia).

Voi isä, niin mielelläni ja kaikki — jos jotain olisi ollutkin.

ANTTI (liikutettuna).

Kiitos, Siiri! — Hyvä sinä olet aina ollut ja hyvä olet nytkin! (Ottaa konttinsa.) Täällä kontissa on sinulle jotain, jonka äitisi pyysi minun toimittamaan sinulle. Ajattelin pyytää Levolan lähettämään — (ottaa langalla sidotun kirjeentapaisen) — mutta nyt sen saankin antaa omaan käteesi. (Antaa Siirille.)

SIIRI

Kiitoksia, isä! (Laskee sen piirongin päälle.) Mutta nyt, isä, (ottaa Anttia kädestä) mennään tänne kyökin puolelle, siellä isä saa rauhassa levätä vähän aikaa. (Samassa kuuluu askeleita.)

TORSTEN (ylioppilaslakki päässä, yllä keveä kesäpuku ja käsivarressa surunauha).

Siiri!

SIIRI

Torsten!

(Syleilevät).

TORSTEN (huomaa Antin).

Ja Anttikin täällä! (Tervehtii.) Hyvää päivää, Antti!

ANTTI (kumartaa syvään).

Jumala antakoon! (Katsoo pitkään.) Eihän se vain Vihantilan nuori herra —?

TORSTEN

On kyllä. (Pyyhkii hikeä, istuutuu.) No kuinkas siellä metsäkulmilla jaksetaan?

ANTTI

Kiitos kysymästä, semmoistahan se —

SIIRI (katsoo kysyvästi Torstenia).

Mutta Torsten! Näen, että sinullakin on surua. Kuka omaisistasi on kuollut?

TORSTEN (lyhyesti).

Isäni.

SIIRI (lyö kätensä ristiin).

Isäsi kuollut — etkä ole kirjoittanut minulle siitä mitään. (Huokaa.) — Niin, äsken juuri sain minäkin kuulla, että olen — äiditön.

TORSTEN (hämmästyy).

Todellakin! — Niin, maailmassa ei taida enää muuta löytyäkään kuin surua — surua vain —.

SIIRI

Siltä tuntuu todellakin. — Mutta Torsten hyvä! miksi et ole minulle sanallakaan ilmoittanut?

TORSTEN (ottaa Siiriä käsistä).

Siiri! Pyydän anteeksi, että en ole kirjoittanut, en siitä enkä muustakaan.

SIIRI

Et sanaakaan kolmeen kuukauteen. (Luo tutkivan silmäyksen Torsteniin, Antille.) Mutta nyt isän täytyy tulla lepäämään, eikö niin?

ANTTI

No, koska nyt niin tahdot, niin — — — (Menevät.)

TORSTEN (Siirin palattua, istuvat käsikädessä vieretysten katsoen tutkivasti toisiinsa).

Annathan minulle anteeksi, Sirkka, annathan? — Minulla on ollut niin paljon ajateltavaa viime aikoina. — (Kääntää katseensa ja huokaa.) — asioita jos jonkinlaisia — (Jää ajatuksiinsa).

SIIRI (nousee ylös).

Uskon sen. (Jatkaa itsekseen.) — Ja tuskinpa hän enää viitsisi ajatella niin vähäpätöistä asiaa kuin minun rakkauttani —. Hänestähän on tullut Vihantilan kartanon omistaja — (Torstenille.) Koska isäsi kuoli? (Istuu.)

TORSTEN

Maaliskuun yhdentenätoista päivänä. (Nousee ja kävelee rauhattomana. Siiri vaipunut ajatuksiinsa. Jatkaa.) Ne olivat mustia päiviä ne kaksi! — Mutta minä en voinut tehdä toisin, sen täytyi kerran tulla ilmi. Ja kuitenkin! Ehkäpä erehdyn, mutta luulen tehneeni oikein — —. (Tekeytyy yhtäkkiä iloiseksi ja istuu Siirin viereen.) Mutta nyt surut nurkkaan, eikö niin Siiri! Mehän olemme kumpikin viime näkemästä edistyneet aimo askelin. — Vai kuinka, Sirkka? (Katsoo häntä silmiin.)

SIIRI (arastellen).

Niin, — mehän olemme — tai oikeastaan — sinä olet — — —

TORSTEN

Minä olen — — —?

SIIRI (katse alasluotuna).

Sinähän olet nyt Vihantilan kartanon omistaja — ja — — —

TORSTEN

Kuule, siitä me puhumme toisella kertaa.

SIIRI

Ja sitten sinulla on jo valkoinen lakkikin — minulta se on vielä kaukana, hyvin kaukana.

TORSTEN (siirtyy lähemmäksi ja tarttuu Siirin käteen).

Mutta ei kuitenkaan niin kaukana, ettet sitä saavuttaisi, jos vain lujaa tahtoa riittää.

SIIRI

Niin, ties miten pitkälle sitäkään riittää —.

TORSTEN

No, no, Siiri! Oletko jo unohtanut meidän entiset unelmamme?

SIIRI (hiukan innostuen).

Senkö työväenopiston?

TORSTEN

Niin, senkin — ja ne toisetkin.

SIIRI

— Ne toisetkin? (Pudistaa päätään.)

TORSTEN

Kuule Siiri! eikös se ollut sentään kaunis ajatus se iltakoulu?

SIIRI

Olihan se. (Innostuu.) Olisin todellakin utelias kuulemaan, miten sen laita on.

TORSTEN

Hyvin tietysti. Maisteri Laiho on väsymätön hommaaja eikä anna perään työväenyhdistyskään. Ja kaikki kansankerrokset kannattavat sitä, joten sen tulevaisuus on toistaiseksi turvattu. — Kuten tiedät pitäisi sen syksyllä alottaa toimintansa. Vakinaisia opettajia tulee kaksi.

SIIRI

Niin, minähän sain kutsun tulla tänne sitä varten. — Kuka mahtanee tulla toiseksi?

TORSTEN

Minä.

SIIRI (ihmeissään).

Sinä?

TORSTEN

Niin juuri. Eilen illalla oli vaali.

SIIRI

Ihanko totta? — No mutta — — —

TORSTEN

Mutta mitä? — Eikö virkaveli olekaan mieleisesi?

SIIRI

Ei — en minä sitä, mutta minä kun luulin, että olisit antanut jo palttua koko noille hommille. Sinähän puhuit joskus meneväsi maanviljelysopistoon.

TORSTEN (hämillään).

Niin, ajattelinhan joskus sitäkin, mutta — olen jo heittänyt sen tuuman. Minä en tarvitse — tuota niin — minä en oikein sovi maanviljelijäksi.

SIIRI

Se lienee kylläkin totta, mutta miten sinä sittenkään kerkiät? Onhan sinulla paljon puuhaa kotonakin — oli ennenkin ja nyt tietysti vielä enemmän. Ainahan sitä isännällä —. (Katsoo tutkivasti Torstenia.)

TORSTEN (levottomana).

Onhan sitä — mutta — (Vilkaisee kelloaan) minä ehdottaisin, että puhumme tästä enemmän huomenna. — Tietysti sinä tulet Koskenmäkeen?

SIIRI

Tulen kaiketi, mutta eihän sinne vielä kiirettä, vai mitä? (Menee piirongin luo ja huomaa kirjeen.) — Olin aivan unhoittaa tämän.

TORSTEN

Minkä sitten?

SIIRI

Isältä tämän sain — tietysti viimeiset terveiset äidiltäni. (Avaa kirjeen ja lukee):

»Siiri lapseni!

Kun luet näitä rivejä, olen minä jo astunut Kaikkivaltiaan tuomarin eteen tekemään tiliä elämästäni — erhetyksistäni. Minut kutsutaan kohta siihen maahan, jossa totuus, rauha ja rakkaus asuvat, ja jossa ei mitään vilppiä ja vääryyttä ole.

Olin ainaiseksi aikonut sinulta salata jotakin, mutta nyt, kun itse katson totuutta silmistä silmiin, kun kuoleman enkeli välähtelevä viikate kädessään seisoo uhkaavana edessäni, en voi valhettelijana ummistaa silmiäni.

— Rakas lapseni, kysyit kerran, oletko sinäkin jo syntyessäsi ollut synnin saastassa? — Oi Siiri, sinun sikiämisesi oli äitisi rikos ja syntymisesi sen hedelmä —.»

(Kalvenee ja keskeyttää lukemisen). Jumala, mitä tämä on? (Jatkaa edelleen)

»Siiri! Anna minulle anteeksi ja jätä tuomio Hänelle, jonka eteen minut kohta käsketään, mutta — minun täytyy sanoa totuus —: Se mies, jota olet isänäsi rakastanut ja kunnioittanut — ei ole sinun isäsi. Sinun —» (Kääntää katseensa pois, rutistaa paperia. Tuskallisesti.) Ei, minä en tahdo — minä en uskalla lukea enempää (tuijottaa paperiin tavoitellen sanoja) — »sinun — sinun isäsi on — sinun isäsi on — insinööri Führer». (Pudottaa paperin.)

Niinkö? (Peittää kasvonsa käsiin ja vääntelee tuskallisesti.) Oi laupias Jumala, miksi vielä tämäkin! — Niin, se on totta! (Heittäytyy itkien pöydän ääreen.)

TORSTEN (matalasti).

Rauhoitu, Siiri.

SIIRI (pyyhkien kyyneleitään).

Senvuoksi hän onkin ollut niin aulis auttamaan — — — (Nousee ylös) Kaikki on minulta nyt mennyt. (Menee Torstenin luo.) Torsten, anna minulle anteeksi, annathan?

TORSTEN (istuvat vierekkäin).

Mitä pyydät minulta anteeksi, Siiri? (Kohottaa Siirin päätä ja pyyhkii hänen suortumiaan ohimoilta.)

SIIRI (matalasti).

Etkö kuullut, mitä äsken luin.

TORSTEN

Kuulin kyllä — ja se oli minulle todellakin odottamatonta, Siiri! (tarttuu hänen käteensä) minä säälin sinua.

SIIRI

Uskon sen. (Nousee ylös.) Ja nyt, kun tiemme eroavat, onkin ainoa lohdutukseni tieto siitä, että maailmassa on ainakin yksi, joka säälii kohtaloani.

TORSTEN

Siiri, miksi tiemme eroaisivat nyt, juuri nyt, kun ne vasta ovat yhtyneetkin?

SIIRI

Torsten, tiedät itse sen paraiten. Ethän sinä enää voi, eikä sinun sovikaan rakastaa minua, kun tiedät, että olen isätön — että olen äpärälapsi. (Painaa päänsä viimeisiä sanoja lausuessaan.)

TORSTEN (nousee ja tarttuu Siirin käsiin).

Siiri, ajatteletko minusta sellaista? — Yhtä paljon rakastan sinua nyt kuin ennenkin, vieläpä enemmänkin. (Varmasti.) Meitä ei voi mikään mainen mahti eroittaa, ei. (Sulkee Siirin syliinsä.) Sinä olet minun, sinun täytyy olla minun.

SIIRI (irtautuu).

Ei, Torsten rakas — se on mahdotonta. — Entistä huonommaksi tunnen itseni nyt sinun rinnallasi. (Huokaa.) Äpärälapsi! (Ottaa paperit lattialla ja katselee. — Ihmeissään.)

Mitä? (lukee) »Kansallis-Osake-Pankki» »Herra Fritz Führer on», — — Mitä tämä on? (Antaa paperin Torstenille.)

TORSTEN (lukee).

»On tänäpäivänä jättänyt talletettavaksi kahdeksan sataa Suomen markkaa» — Tämähän on pankin talletustodistus. (Laskee paperin pöydälle.) Rikoksen sovitus!

SIIRI (Lukee edelleen kirjeestä).

»Siiri tyttöni! Tämä paperi, jonka tässä saat, on äitisi elämän hinta. Se on rikoksen sovitus ja korvaus kärsimyksistä, ja häpeästä, joka on tahrannut äitisi ja sinut. — Tee sillä mitä tahdot — minä en niitä rahoja voinut käyttää. — Enempää en jaksa — anna anteeksi ajatukseni — mutta minä niin pelkään — että — — — Niin, Jumala sinua vaaroista varjelkoon. Anna anteeksi kaikki, eläkä äitisi muistoa kiroa, joskin saat hänen tähtensä täst'edes kulkea kumarana. — Olisin tahtonut säästää sinua, mutta — en voinut —. Hyvästi Siiri, sinä olit äitisi viimeinen ajatus! Hyvästi ja viimeinen tervehdys äidiltäsi.»

(Pudottaa paperin ja heittäytyy tuskallisesti väännellen tuolille.) — Jumalani! Miksi näin paljon yhdellä kertaa. (Itkee.)

TORSTEN (lähestyy Siiriä).

Siiri, älähän itke! Tehtyä ei voi tehdä tekemättömäksi. (Istuu Siirin viereen.) Siiri! (Kohottaa hänen päätään) katsohan ylös ja pyyhi pois kyyneleesi. Syntysi ei alenna ihmisarvoasi. Sinä olet yhtä oikeutettu kulkemaan pää pystyssä kuin kuka tahansa muukin, sillä sisäinen suuruus yksin määrää ihmisen arvon.

SIIRI

Torsten, sinun on helppo sanoa niin — ja minäkin tiedän, että asia niin on, mutta toisenlainen on elämän todellisuus. — Sinä tiedät. (Purskahtaa uudelleen itkuun.)

TORSTEN (rukoilevasti).

Mutta Siiri kulta, herkeähän toki. Aika on parhain lääkäri ja kerran kääntyy kaikki hyväksi. Ja onhan sinulla ainakin yksi horjumaton ystävä, ystävä, joka vielä nytkin asettaa sinut kaikkia muita korkeammalle.

SIIRI

Tuskinpa! (Pudistaa päätänsä.) Ei, se on mahdotonta, kerrassaan mahdotonta.

TORSTEN

Se on mahdollista, ja se ystävä olen minä.

SIIRI

Torsten? — ei — sinä olet liian hyvä. (Kietoo kiihkoisesti kätensä Torstenin kaulaan. Suutelevat.)

TORSTEN

Uskotko nyt minua?

SIIRI

Uskon —! (Katsoo kummasti Torstenia.) Minä uskon — Ei, (riuhtaisee itsensä irti) tämä kaikki on ollut vain unta — suloista ja tuskallista unta —. (Kävelee lattialla.)

TORSTEN

Niinkuin unta, mutta sittenkin totta. (Katselee paperia.) Ja sekin on totta, että olet vielä rikaskin.

SIIRI (ihmeissään).

Mitä? minäkö rikas?

TORSTEN

Entäs tämä paperi —?

SIIRI

Se on totta — unhotin sen kokonaan.

TORSTEN (ojentaa Siirille paperin).

Siinä se on, korkoineen pari tuhatta markkaa. Sen kun annat asianomaiselle, niin saat antamasi velkakirjat ja vielä vähän rahaakin takaisin.

SIIRI (Katselee paperia).

Tässä se on — rikoksen sovitus ja äitini murtuneen elämän hinta! (Aikoo reväistä rikki.) — Näinkö sovitetaan äidin kärsimykset ja tyttären häpeä? (Aikoo rutistaa, epäröi.) — Niin, hän on sittenkin ollut aina jalomielinen. Opettaja Arolalle oli hän sanonut rahat antaessaan: »Siirin ei tarvitse huolehtia maksusta. Maksaa sitten kun voi — jos voi.» — Nyt minä voisin, mutta — en näillä rahoilla — (kiihtyneenä) näillä en sitä tee. (Hiljaa.) Äitini ei voinut niitä käyttää, (uhmaillen) minä voisin, mutta minä _en_ tahdo. (Rutistaa paperin ja heittää uuniin.) _En_.

TORSTEN

No niin! Nyt me olemme molemmat yhtä köyhät.

(Äänettömyyttä).

SIIRI (kysyvästi).

Molemmat yhtä köyhät? Jospa olisikin niin, mutta — siinähän se juuri onkin suurin eroitus meidän välillämme. Sinä olet suuren kartanon ainoa perijä ja minä, minä olen vain köyhä torpantyttö — ja sen lisäksi vielä — —

TORSTEN

Minulla ei ole mitään, ei senkään vertaa kuin sinulla äsken.

SIIRI (itsekseen).

Jospa hän olisikin köyhä, niin silloin olisi ainakin yksi este poissa. Mutta, (Torstenille) oi rakas Torsten! Köyhän torpan tytär, ja vielä päälle päätteeksi maailman hylkylapsi, sekö Vihantilan kartanon emännäksi?

TORSTEN (huokaa).

Sitä kunniaa ei sinulle tarjotakaan. (Vaipuu ajatuksiin.)

SIIRI

Semmoinenko hänkin on? Minä olen erehtynyt, erehtynyt suuresti. (Kohottaa rukoilevasti ylös kätensä.) Äitini! nyt minä luulen jo ainakin osittain tuntevani millainen elämä on. (Vääntelee tuskallisesti.) Voi Jumalani, äiti! Auta minua, varjele minua sortumasta, mutta — minä rakastan häntä. (Kirkaisee.) Torsten!

TORSTEN (hypähtää ylös).

Siiri!

SIIRI (tyyntyen).

Oi, tämä kaikki on ollut vain pahaa unta!

TORSTEN (murtuneena, tarttuen Siirin käsiin).

Kaikki, mitä tähän asti on tapahtunut, on totta — ja totta myöskin se, mitä vasta kuulet. (Huokaa.) Minulla ei ole enää mitään tekemistä Vihantilan kartanon kanssa.

SIIRI (hämmästyneenä).

Mitä? puhutko totta, Torsten?

TORSTEN (tyynenä).

Totta puhun — isävainajani teki minut perinnöttömäksi.

SIIRI

Perinnöttömäksi? — Taivas varjelkoon, miksi hän teki niin?

TORSTEN

Niin, miksi hän teki niin? — Hän teki sen siksi, että — — —

SIIRI

Minä aavistan — (Vääntelee tuskallisesti käsiään.) Kaikki on tapahtunut minun tähteni. — Torsten, anna minulle anteeksi, se ei ollut isäsi, joka ajoi sinut pois kodistasi, vaan minä, minä. — Torsten! (Heittäytyy tuolille nojaten pöytään.)

TORSTEN

Minä itse olen sen tehnyt, (istuu Siirin viereen) ja nyt on minun vuoroni epäillä. (Tarttuu Siirin käsiin ja katsoo häntä tutkivasti silmiin.) Siiri, rakastatko minua nyt, kun tiedät, että olen köyhä?

SIIRI

Torsten, sinä olet sittenkin jalompi kaikkia muita, sinä olet liian hyvä. Äsken sanoit itse: »syntysi ei saa alentaa ihmisarvoasi» ja minä lisään siihen: elköön sitä tehkö myöskään köyhyytesi. — Torsten, älä kysy minulta enempää. Sinä tiedät, että sinua, sinua yksin rakastan, olen rakastanut siitä illasti asti, kun sain sinulta tämän sormuksen.

TORSTEN (ottaa taskustaan sormuksen ja tarjoo Siirille.) Ja nyt sinä varmaankin uskallat ottaa tämän?

SIIRI

Uskallan!

TORSTEN

Ja nyt sinä olet minun, minun yksin ja ijankaikkisesti! (Pusertaa Siirin rintaansa vasten.)

SIIRI (irtautuu, kävelee etualalla kädet ristissä katse ylös kohotettuna).

Oi äitini, paljon oli sinulla suruja maailmassa ja suuret olivat surujesi syyt, ne olivat äidin suruja. (Huokaa.) Jospa olisit elänyt vain muutaman päivän vielä, niin ehkäpä silloin levollisempana olisit silmäsi sulkenut. (Kohottaa kätensä ylös.) Oi rakas äitini! Nyt on tyttäresi onnellinen! (Heittäytyy Torstenin syliin.)

Esirippu.