Part 6

Sanasutkaukset olivat pisteleviä ja kaivelevia. Joonasta ei näyttänyt ollenkaan huvittavan. Kuppilan Iikka vihelteli ja pyörähteli saappaankorkolla ympäri, ja joku hyppeli natkua. Vähän juovuksissa näyttivät useat olevan. Muutamat näyttivät salaperäisiä juonia punovan, koska kuiskuttelivat ja tirskuivat.

Vihdoin Joonas lähti kävelemään tiellepäin, josta ohjasi askeleensa Teerelää kohti. Kun Joonas oli näkyvistä pois ehtinyt, rupesi Kuppilan Iikka juoksemaan erään välyysen kautta vainiolle ja ne kaksi poikaa, joiden kanssa hän oli teikaroinut, seurasivat muassa. Näytti siltä, kun olisi jostain kujeesta edeltäpäin sovittu. Jälelle jääneet alkoivat kummastellen toisiltaan kysellä: "mitä tuossa nyt oikein tarkoitettiin?"

"Kyllä siellä nyt koetetaan", yksi salaperäisesti silmiään vilkuttaen sanoi.

"Varmaan!" toinen lisäsi.

Vähitellen joka mies hiipi edellämenneiden perään, nähdäkseen mitä seuraa.

Joonas käveli yksinään vähääkään aavistamatta toisten vehkeitä. Kiireesti hän astui ja itsekseen mutisi, toisinaan nyrkkiä heristäen.

"Musertaisin kaikki maailman pitkäkieliset ämmät! -- Miksi sekaantuvat he muiden asioihin? Jos he vallan perättömästi niin kauheasti parjaavat Johannaa, niin onhan maailma täynnä paljaita piruja! Mahtaneeko olla Johannakaan vallan viaton? Herra varjele! Kyllä nyt otan selvän, tutkin ja tunnustelen; minä haen käsiini hänen sydämensä syvimmänkin sopukan. Ja jos -- _jos_ -- eron teen vaikka sydän vuotais verta! -- Tätikin jo puhumaan rupesi, ovat hänetkin saanet epäilemään ja se mua paraiten kaivaakin. -- Sitä juomista ei nyt kukaan usko ... ja kun ne vietävät valehtelevat -- va-leh-te-le-vat että Johanna itseänsä Iikalle kosituttaa, jumaliste!

"Joskus sen Saaraleenankin juttujenpää täytyy tulla". Joonas nauroi omille ajatuksilleen: "Oli se sekin lystiä kun menin kerta sinne Kuppilaan ja saatoin ajatella Miinaa".

Hän kopeloi taskussaan sormusta:

"Nyt se jää -- jos jää... Täytyy jäädä! Tähän peliin tulee saada loppu".

Joonas astui muutaman askeleen rauhallisen näköisenä, mutta sitten hän äkkiä kohotti vimmastuneena nyrkkinsä ja sorisi hampaitten välistä: "Jos Kuppilan Iikka olisi minua onnellisempi ja Johannan saisi, niin kummia asioita silloin pitäisi Suhjalasta kuulua!"

Pikkusuutari saavutti nyt juosten Joonaan ja kuiskutti hätääntyneenä:

"Katso eteesi, sinua aiotaan lyödä!"

"Kuka?"

"Kuppilan Iikka ja ne toiset, joidenka kanssa hän oli niin henkenä".

"Nekö? Eikö heidän joukossaan ole muita?"

"Ei".

Joonas nauroi:

"Onpa siinäkin kurittajia!"

"Katso vaan eteesi!" varoitti suutari.

"Missä ne ovat?"

"Luulen, että ne juoksivat Teerelän kartanoon".

"Saisin edes kangen", äänsi Joonas ja koetti tähyellä pimeässä ympärilleen.

Suutari osotti tien vieressä olevaan aitaan. "Tuoss' on", sanoi Joonas taittoi siitä seipään, suutari teki samoin. Niin lähdettiin Teereläänpäin. Kun tultiin kartanolle, alkoi suutari jäädä; kentiesi ei hänellä ollut aivan varma luottamus kankeensa. Joonas ei odotellut, eikä kehoittanut, vaan meni. Keskipihalla hän seisahti ja kuunteli. Huomasi, että lutinoven raosta pilkisti valkea. Mieli kuohuksissa astui hän likemmäksi lutinrappusia. Seisahtui taas, sillä lutista kuului melua. Johanna käski kiivaasti:

"Pois, älä tule mun sänkyyni! -- Iikka, kuulitko! Lähden paikalla tupaan jos tulet".

Iikan ääni kuului aina väliin: "Älä nyt ole niin kovin ... vieläpä kun... Ka, enhän minä sinua syödä pyydä!"

Sitten oli taasen hiljaista. Joonaan sydän tykytti kiivaasti. -- "Mitä merkitsee tuo hiljaisuus? Kysymys kävi kuin salama hänen sielunsa läpitse. Aluksi päätti hän rynnätä väkivallalla sisään, vaan huomasi heti, että olisi edullisempaa mennä sinne hiljaisesti koputtelemaan, kentiesi päästäisivät arvelematta sisään. Nousi rappusia lutineteiseen ja alkoi koputtaa ovelle.

"Pois Iikka! Minä avajan oven!" kuului Johanna sanovan. Vastaukseksi kuului hiljaista kuisketta vaan.

Joonas pusersi kankeaan niin lujasti, että sormet melkein vajosivat puunsisään.

"Mene pois siitä!" kuului taas Johanna sanovan. Heti sen jälkeen napsahti haka ja ovi aukesi. Kaikki sisällä olijat katsoivat ovellepäin. Kuppilan Iikka seisoi sen vuoteen vieressä, jossa Johanna makasi; toiset pojat istuivat vaatekirstun kannella. Talikynttilä paloi tuolilla. Johanna koetti kurkistaa vuoteenetehisen takaa ovelle. Joonas seisoi oviaukossa muutaman silmänräpäyksen ennenkuin astui sisään. Sitten, ikäänkuin jonkun äkkinäisen päätöksen tehtyä, hän kiivaasti astui huoneesen suu onnettomuutta ennustavassa hymyssä. Seipään oli hän jättänyt oven ulkopuolelle. Kukaan ei puhunut sanakaan. Joonas käveli pari kertaa edes takaisin lattialla kiivaasti viheltäen. Sivutse kulkeissaan polki hän tahallaan kirstulla istuvain poikain jaloille. Ne eivät paheksumistansa ilmoittaneet, vetivät vain nöyrästi töppösensä syrjään. Näytti siltä, kuin pojat olisivat tällä hetkellä olleet mieluisammin peninkulman päässä Teerelän lutista. Oli kulunut noin minuutti siitä kun Joonas luttiin tuli ja Iikka seisoi vielä vuoteen vieressä. Silloin viimemainittu äkkiä jalallaan potkaisi kynttilän joka heti sammui. Yksi pistolin laukaus, kirkumisia, kirouksia ja Johannan hätähuutoja -- kaikkia näitä kuului ankaran töminän ja ryskeen seasta, joka pimeän tultua lutissa syntyi.

Vaatekirstulla istuneet pojat puikkasivat sellaisella kiireellä, jonka ainoastaan hätä saa aikaan, lutin ullakkoon ja siitä yhdellä harppauksella maahan. He seisahtuivat erään nurkan takana, tähdäten katseensa luttia kohti. Jyry niiden kahden välillä lutissa ei kestänyt monta minuuttia, kunnes toinen tuli jo rappusista alas semmoisella vauhdilla, jota mieluummin näkee kuin kokee. Alastuleva päästi suustansa vihlovia kirouksia ja jäi muutaman henkäyksen ajaksi makaamaan maahan. Sitten nousi ylös ja koetteli noituen jäseniänsä, sekä lähti ontuen ja hammastapurren poispäin, uhaten ja panetellen karanneita kumppaleitaan. Kun hän oli näkyvistä ehtinyt pois, pistäysi erään liiterin avonaisesta ovesta pihalle useita poikia, joiden joukossa oli Teerelän Heikki ja suutarikin. Nämät hiljaa toisilleen kuiskailivat ja nauroivat.

"Saipa pojat löylyn", arveli yksi.

"Sen olis heidän jo pitänyt mennessäänkin tietää", toinen sanoi.

"Se kävi oikein!" nauroi suutari. Kun tämä joukko oli jo mennyt, tulivat taas piilostaan esiin Kuppilan Iikan pakoon lähteneet kumppalit.

"Hyi kun minun on vilu", valitti toinen pudistellen itseänsä ja tukkien käsiänsä housuntaskuihin.

"Niin minunkin", tunnusti toinen, "minnekähän menisimme yöksi?"

"Pahuus, kun mentiinkään tuonne".

"Lähdetään pois, mutta ei mennä enään toisien näkyviin. -- Hyh, kun on vilu; ja jalkanikin tärähtivät ettei tahdo oikein saattaa astua".

"Samoin minunkin, kun ei vaan olisi nilkkani tilaltaan. -- Mennään nyt".

Kun Joonas oli Kuppilan Iikasta selvinnyt, palasi hän luttiin ja sulki oven. Etsi sitte rikkoutuneen kynttilän lattiasta, ja sai siihen valkean. Johanna istui vavisten vuoteellaan, vaan valkean tultua nähtyään, että Joonas oli lutissa, hän naurahti ja sanoi:

"Hyi kun minä pelkäsin!"

"Vai pelkäsit!" Joonas hieman naurahtaen vastasi. Sitten istui hän vaatekirstun kannelle ja veti esiin hopeahelaisen piipun takkinsa povitaskusta. Piipun pitkänlainen notkovarsi oli pistetty napinläpeen. Piippu täytettiin punaisista langoista kudotusta kukkarosta ja sytytettiin kynttilästä. Koko tuon toimituksen kestäessä ei puhuttu sanaakaan. Johanna vaan väliin käänsi hätäisesti päätänsä ja katsahti Joonaasen.

"Kuinka sinä nyt noin puhumattomaksi olet tullut?" kysyi Johanna vihdoin, alakuloisen tunteen valtaamana.

"Puhumattomaksi?" Joonas astui vuoteen viereen ja koki tekeytyä leikillisen näköiseksi.

"Muuten vaan". Johanna rauhottui kuitenkin nyt. Vähän ajan kuluttua hän taas sanoi:

"Tuo Iikka on jotenkin hullu!"

"Mitä vasten?"

"Mitä hänen tänne tarvitsisi tulla, niin kuin äskenkin".

"Miksi ei hän tulla saisi?"

"Mitä hän täällä tekee!"

"Kun on kerran tapa".

"Vaikkapa! Mutta äskenkin tuli niinkuin puolimielinen, ja alkoi vuoteelle pakata".

"Iikkako? Ja etkö sinä häntä laskenut?"

"Vuoteeseniko? Kuinka sinä tuollaisia kyselet? Kuinka minä ketään muita vuoteeseni laskisin?"

"Kun ketä?"

Johanna naurahti:

"Vissihin sitä".

Joonas rupesi askelillaan mittailemaan lattiata ja näytti olevan vielä kuohuksissa.

"Käviköhän Iikan huonosti, kun sinä sen heitit?" kysyi Johanna taas.

"En tiedä! Olisko mieles paha?"

Johanna katsahti taas kummastellen Joonasta.

"Mitä minä siitä pahoittelisin; hän olisi jo ennen tuollaista tarvinnut, kun ei nyt vaan olisi liian kovasti käynyt".

Joonas käveli yhä lattialla ja hyräili jotain laulun nuottia.

"Mutta mikä sinun on Joonas?" kysyi Johanna kohoten istumaan vuoteellaan.

"Ei mikään! Tekee vaan mieleni mennä löylyttämään koko maailmaa".

"Mitähän tuosta nyt enää, tule makaamaan ja rauhoitu. Minä käyn katsomassa, onko se edes päässyt jaloillensa, se Iikka".

Joonas katseli tuikeasti, kun tyttö pistäysi ovesta ulos. Samaa perää tuli hän takaisin.

"Makasiko siellä?"

"Ei, mennyt oli".

"Minun mielestäni ei sinun tarvitsisi hänestä noin suurta huolta pitää", murisi Joonas.

"Siunatkoon, kuinka olet nyt kummallinen. Enhän minä hänestä muuten mitään huoli, mutta jos olisi kuollut --"

"Entää sitten?"

"Herra varjele! sinähän olet nyt oikein hirmuinen. Tiedäthän mikä murhamiehen palkka on?"

Joonas oli taasen istunut kirstunkannelle ja katseli maahan.

"No mutta oletko sinä minullekin vihoissasi Joonas, kun olet noin kummallinen?" Johanna huudahtaen kysyi.

Ei mitään vastausta kuulunut.

"Vai niin! ja mikä on syynä?"

Nyt Joonas vähän kavahti. Hän nousi ja astui puoleksi sovitetun- näköisenä Johannan luo ja sanoi:

"Et sinä ole minua vihoittanut, en minä sinulle ole vihoissani -- -- --"

Äänensä oli kuitenkin omituisen ontelo.

Johannan epäluulo oli nyt myöskin herännyt, eikä sitä voinut yhdellä vakuutuksella poistaa. Hän vaikeni ja huokaili.

Joonas kysyi Maijaa.

"Naapurissa yötä".

Taas hiljaisuutta.

"Sano nyt vihdoinkin mikä sinua vaivaa? Tuon äskeisen tähden et sinä olisi tuollainen. Jotain olet kuullut taas, -- jotain parjausjuttuja".

"Niin olenkin!" huudahti Joonas nyt pakotuksesta valittavalla äänellä.

"Enkö minä sitä arvannut. Ja tietysti kaikki tosia". Joonas purkautui:

"Rakas ystäväni! Mitä sanot kaikkeen siihen, jota minä olen kuullut? Kuka selittää, jos niissä on totta eli ei?"

"Tietysti Saaraleena".

"Älä, älä!"

"Mitä olet kuullut?"

"Mutta jos sinä paheksut kun minä kerron?"

"Mitä minä siitä, tiedänhän sen ennakolta. Kerro jos tahdot, yhdentekevä minulle". Äänessä oli jo kolkko sävy.

Nyt alkoi Joonas kertoa. Hänellä olikin tuotavana esiin mitä mustankirjavin joukko hävyttömimpiä juttuja, mitä vaimoväki osaa naimisenjuoruina yhteenkeittää. Johannan suu vetäysi katkeraan hymyyn, kun Joonas kertoi hänen juoppoudestaan, laiskuudestaan, rajusta luonnostaan ja lopuksi siitäkin, että hänen sanotaan kosituttaneen itseänsä Kuppilan Iikalle, ja ennenkuin pääsi kertomuksensa loppuun, rupesi Joonas häpeemään kertomustaan. Hän jo katui, että oli alkanutkaan ja mieli teki jo katkaista ja sanoa, että hän oli vain leikkiä laskenut. Mutta katse Johannaan esti tekemästä asiaa leikiksi.

"Uskotko niitä?" kysyi Johanna kun Joonas oli lopettanut.

"Uskomisesta ei olisi puhettakaan, jos olisin näitä ainoastaan yhden taikka kaksi kertaa kuullut, mutta kun alituiseen soitetaan korvaan, yksi yhtä, toinen toista, niin ei ymmärrä mitä on tekeminen; uskoako vai olla uskomatta", hätääntyi Joonas vastaamaan.

Nyt oltiin taas vähän aikaa hiljaa. Johannan mieli oli kuohuksissa. Kooten malttia, jota itku yritti murtamaan, hän vihdoin sanoi:

"Minä huomaan, että sinun sydämeesi on myrkkyä kylvetty; katkerat epäluulot ovat siellä juurensa ottaneet. Huomaan kyllä, että olet tullut eroa tekemään. Hyvästi siis! Tarjoo kättä. Etsi itsellesi elämänkumppali, joka on juttu-ämmäin kanssa paremmassa suosiossa. Ehkäpä Jumala minustakin huolen pitää".

Johanna ei itkenyt, mutta kasvojen vaalea väri tulkitsi syvää loukkausta ja kärsimystä.

Joonas oli melkein sanattomaksi hämmästynyt. Rukoilevalla äänellä hän puolittain änkyttämällä vihdoin sanoi:

"Sitä en tarkoittanut! Eroa en ajatellutkaan. Pyysin vaan sinulta selvitystä näihin juttuihin. -- Sano vaan yhdelläkin sanalla, ettei näissä puheissa ole totuutta, niin minä uskon; -- ketäpäs minä muita uskoisin, jos en sinua?"

"En voi todistaa omasta puolestani. Ja jos sinulla kerran epäluuloa on, niin se ei sillä katoa, että minä syyttömäksi itseni sanon".

Joonas näytti olevan neuvoton.

"Enhän minä usko niitä, kun sinä vaan sanot sanallakin, että ne ovat valheita", sanoi hän ja tarttui toisella kädellään Johannan käteen ja toisella kohotti tämän alas vaipunutta päätä. Johanna loi paljon sanovasti silmänsä Joonaasen:

"Kutka ovat ne, jotka sinulle ovat näitä asioita kertoneet?" kysyi hän.

Joonas oli hämillään ja näytti muistelevan. Sitten luetteli hän, ensiksi Saaraleenan ja useita muita kielenpieksijäin arvoisasta ammattikunnasta.

Joonas alkoi hävetä luetteloaan. Johanna muisti, että useat noista samoista henkilöistä olivat myös hänelle Joonasta parjanneet. "Mitähän jos sanoisin sen Joonalle?" ajatteli hän. Ensin hän ajatuksen hylkäsi, mutta muutti kohta mieltä ja virkkoi:

"Vai niin, et taida tietääkään, että nuo samat henkilöt osaavat sinustakin rokkaa keittää?"

"Häh? minusta, minustakinko?"

Kiivaus, jota Joonas osoitti kuullessaan, että hänestäkin osataan kielitellä, huvitti Johannaa, niin että hän naurahti sanoessaan: "Niin, sinusta itsestäsi".

"Mitä hittoa se on, jota minusta on sinulle valehdeltu?"

Johannaa melkein huvitti tuo miespuolen arka kunniantunto. Hän sanoi rauhallisesti:

"Mutta sano kuitenkin jotain, jota muistat", keskeytti Joonas.

Johanna kertoi muutamia juoruja.

"Ja tästä et ole minulle mitään puhunut ennen! Kuka on niitä sinulle sanonut?"

"Saaraleena ja ehkä muutkin".

Joonas oli vimmoissaan.

"Älä nyt tyhjästä" lauhdutteli Johanna. "Mitä tuollaisista huolitaan, joiden annetaan toisesta korvasta tulla ja toisesta mennä, ja joita ei vähääkään uskota".

"Etkö ole uskonut?" kysyi Joonas tutkivasti katsellen Johannaa.

"Älä minulta sellaista kyselekään!"

Joonas oli vähän aikaa hyvin miettivän näköinen.

"Anna anteeksi!" pääsi häneltä kuin tulvahtaen. "Minua hävettää. Sinä osasit antaa juoruille oikean arvon, minä niitä puoleksi uskoin".

"Ei ole mitään anteeksi pyydettävää", vastasi Johanna, "mutta voisitko sinä entisellä vilpittömyydellä kohdella minua?" Hän silmäili kiinteästi edessään seisovaa poikaa.

"Älä kysele enää tuollaisia, jos et tahdo kiduttaa minua. Tehkäämme liitto, ettemme enään milloinkaan tämmöisistä asioista toisillemme puhu. Saattaisi käydä, että niiden kautta tulis sokaistuksi koko elämämme onni!"

Joonas hapuili syleilläksensä Johannaa, joka vastustelematta laski päänsä pojan rinnalle.

"Ja nyt lopuksi", alkoi Joonas lemmenkuiskausten perästä taas järkevästi puhua, "on ehkä parasta, että ensi sunnuntaiksi toimitamme itsemme kuulutuksiin".

"Se on sinun tahtosi", vastasi Johanna punastuen kasvoilta.

"Mutta mitähän sinun isäsi sanoo?"

"Hän on niin välinpitämätön, ettei ole milloinkaan minulle sanaakaan virkannut näistä asioista".

"Huoliikohan hän minusta vävyksensä?"

"Kylläpä meillä tarvitaan miestä. Mutta, taitaa sinun kärsivällisyytesi tulla koetelluksi?" arveli Johanna surullisesti.

"Aika tuopi uusia neuvoja. Ehkäpä sitä toimeen tullaan, jos ei, niin onhan sitä tilaa maailmassa".

"Toivokaamme sitä".

"Niin, toivossa on hyvä elää!" säesti Joonas. Hän etsi Johannan käden ja painoi sormeen kultaisen ja kaksi hopeaista sormusta. Sitten veti hän povestaan esiin paperimytyn ja pani sen Johannan syliin. Seurasi sydämmellinen kädenpudistus ja herttaisia naurahduksia. Monen kursastelemisen perästä aukasi Johanna paperikäärön. Sieltä tuli esiin kaksi punanukkaista silkkihuivia.

"Voi kun on kauniita!" kehui Johanna.

"Ei ole!" väitti Joonas.

"Ovat ne, liian kauniita minulle".

"Vielä kauniimpia ostan kun kaupunkiin menemme".

"Et saa ostaa!"

Tuohon suuntaan nyt väittely kävi, ja keskustelu iloisempaa laatua kesti vielä hetkisen aikaa. Äskeisen pienen kinastuksen perästä tuntui sovinto ja rauha niin herttaiselta. Utukuvat, joita toivova mielikuvitus tulevaisuudesta loi, näyttivät niin selviltä ja varmoilta. Uni, joka vihdoin suloiseen vaippaansa heidät kääri, jatkoi valveilla syntyneiden mielikuvien hupaisaa leikkiä.

X.

Hyvin välinpitämättömästi suostui Teerelän ukko tyttärensä naimispuuhiin. Lausui kyllä alussa epäilyksiään vävyjen itsepintaisuudesta, mutta arveli kuitenkin, että taittaanpa sitä nyt sentään mennä.

Eräänä lauantaina koperoitsi Teerelän väki perunamaalla korjaten jotenkin runsasta satoa. Heikki oikoi usein kontistuneita raajojaan ja väänsi piippuunsa kessunruotoja, sen ohessa noituen kalseata syysilmaa. Toisinaan isäntä terävillä sanoilla muistutti Heikkiä eräästä pahanilkisestä taudista, jota sanotaan laiskuudeksi. Muistutuksiin vastaeli Heikki tavalla, jota ei kaikin puolin saata kutsua vanhuksen kunnioittamiseksi. Mutta ukon muistutuksista oli kuitenkin aina seurauksena, että Heikki rupesi kiukkumielessä uudestaan penkoamaan perunatarhaa, toimessaan peittäen toiset puolet juurimukuloista takaisin maanmultiin.

"H----kö se Johanna tuhrii, kun ei jo tänne tule?" alkoi Heikki kiljua, kun ei sisarta jo alkanut kuulua.

"Kuka hänen tietää", murisi isä, jatkaen itsekseen: "vai ei tuo tiedä vielä mitkä puuhat Johannalla ovat".

Piika-Maija, joka oli jo saanut kuulla Johannan aikeista, nauraa siristeli salamielistä nauruaan.

"Mitä Maija nauraa?" tiuskui Heikki.

"Nauran vaan lämpimikseni".

Näin väitellen vietettiin aikaa Teerelän perunamaalla; yhä sai Heikki kierteleviä vastauksia ihmetellessään Johannan viipymistä. Poika oli niin kiukuissaan, että päätti lähteä kotiin sisartansa perunamaalle hakemaan. Silloin huomasi hän hevosen tulla kiidättävän aika vauhtia kylästä, perässä närpöläiset vieterit, joissa nainen ja mies istuivat.

"No ketä?" murahti Heikki itsekseen ja tarkkasi näköään, sillä perunamaa ei ollut aivan maantien vieressä.

"Ka perhana!" pääsi Heikiltä ja suu meni leveään nauruun, kun tunsi parin.

Maija oli noussut seisomaan ja heilutti nauraen perunakuokkaansa ilmassa. Ystävyydenosoitus otettiin ilomielin huomioon, tieltä vastattiin lakkia ja nenäliinaa heiluttaen. Katsahti isäntäkin sinne ja näytti itsekseen myhähtelevän, mutta alkoi taas jatkaa perunankaivua suomatta itselleen välilepoa.

"Ka perhanoita, kun menevät lukemaan! -- Mutta pyssyni mun pitää hakea tänne, että saan niille ampua paukauttaa, niin jotta pompahtaa".

"Sitä nyt vielä", pani isäntä muristen vastaan.

"Tietysti. Enpä tahtoisi nyt olla ampumatta, vaikka saisin puolituoppia viinaa".

"Niin toki, isäntä!" säesti Maija, "tottapa Heikki nyt saa ampua sisarensa kunniaksi?"

Jotain epäselvää murinaa kuului vielä isännän tarhalta, mutta Heikki oli jo silloin kotiinpäin menossa.

Pari, joka närpöläisissä ajellen oli näin suurta huomiota herättänyt Teerelän perunankaivajissa, oli Johanna ja Joonas, jotka menivät pappilaan avioliittokuulutusta ottamaan.

Avioliittopuuhat menivät nyt tavallista rataansa. Häävalmistusten ja puuhain tähden syntyi kiire.

Juorut näiden puuhien johdosta saivat monellaisia uusia alotteita. Saaraleena kulki nytkin tuulen mukaan. Harvoin ryhtyi hän näihin aikoihin kenenkään kanssa pakinoimaan Johannasta ja Joonaasta. Kärsivällisyydellä hän odotteli kuinkapäin asiat alkaisivat kääntyä, nähdäkseen, minkä puolueen ystävyys hänelle voisi tuottaa useimman "piimänokan". Nevaluhdan emäntä tahtoi oikein luonnossa näyttää olevansa Johannan parhain ystävä, sillä kaikkialla, missä vaan siihen oli tilaisuutta, kiitti hän tuota avioliittoa sopivimmaksi, mitä voi olla. Niin tavoin toivoi hän voivansa purjehtia taas siivoihmisten kirjoihin, huolimatta siitä että monet myrkylliset juorut tämän saman avioliiton suhteen oli langetettu hänen tililleen. Niitä nyt jauhoivat monet juoruparit pitäjäällä, tietämättä enää niiden alkuperää, mutta uskoen ja epäillen asianhaarain mukaan.

Päivä päivältä läheni häidenaika ja kiire niiden valmistuksessa lisääntyi. Vaan eipä tässä valmistuksessa juuri suuresti muut puuhailletkaan kuin Johanna, ja Joonas puolestaan yhdessä ja toisessa asiassa häntä siinä autteli.

Pari päivää ennen häiden alkua, tuli kuitenkin Niemelän Mari ja useita apu-akkoja Teerelään, lattiainpesuja ynnä kaikellaisia muita valmistustöitä varten.

Häät oli päätetty aloittaa Pyhäinmiestenpäivän jälkeen maanantaina ja sitte jatkaa kolmena tahi neljänä päivänä, sen mukaan kuin syömä- ja juomavarat kannattaisivat.

Viikkoa ennen häiden alkua täytyi sulhasmiehen ja morsiamen isän lähteä retkeilemään pitkin pitäjää häihinkutsumisen toimessa. Tätä kesti kahtena, kolmena päivänä. Joka talossa mihin kutsujat vaan pistäysivät, kohdeltiin heitä "miehen tavoin", tarjottiin pulleita viina-ryyppyjä, leikillisesti vakuuttaen, että "pian tullaan takaisin saamaan". Tästä oli seurauksena, että ukko oli iltasin aika pönttyrissä ja riitaisella tuulella. Joonas sitä vastoin pysyi selvänä, joten selviydyttiin vähin rettelöin.

Toisinaan oli ukko kuitenkin leikilliselläkin hatulla. Eräänä ehtoona kun hän palasi kutsujaisista, tarttui hän ristissäkäsin istuvan Maijan käsiin, ja sanoi nauraa höröttäen:

"So Maija, suru pois! Viikko vielä ja sitte hypellään ja ryypätään". Maija oli kiipeleissä tanssittavan ukon käsissä.

XI.

Hääpäivä tuli. Anivarhaisesta aamusta alkoi liike Teerelän pihassa olla tavattoman vilkas. Eukkoja kaikenkokoisia ja näköisiä toimiskeli siellä suurella touhulla häittenvalmistus-askareissa. Tuolla liiterissä oli kolme muijaa lukuisan lapsilauman kanssa kuorimassa perunoita.

Tuparakennuksen sisällä oli kaikki niin pelottavan juhlallista ja siistiä. Pitkä pöytä oli peitetty puna- ja viheriä-ruutuisella tapetilla, jonka päällä olivat kunniasijan saaneet leveäreunainen, hopeainen viinamalja, sekä tinainen juomatuoppi, pajunvarvuista palmikoitu kori, missä pieniä juuston ja leivän palasia oli haukattavaksi "viinan päälle". "Kenkkäreitä" useampia istuskeli penkeillä vakavan näköisinä hopeahelaisia piippujaan imeskellen. Lieden ympärillä hyörittiin monellaisissa keittämisen puuhissa; porisipa siinä kahvipannukin, jota hoiteli Niemelän emäntä, tuon tuostakin mustan sekavaa lientä hämmentäen päretikulla, jonka sija väliaikoina oli hampaitten välissä. Eräs toinen hämmenteli hirmuisen suuressa padassa hernerokkaa. Muuan pari askarteli suuren pärekorin luona, missä puuvateja, lautasia, kuppeja ja lusikoita oli valtainen joukko. Kaikki tupaväki oli mitä parhaimmalla tuulella ja heidän kasvonsa loistivat kiiltävän punakkoina. Mutta tuon tuostakin kuului tuparakennuksen toisesta päästä viulunkielen vingahduksia ja klarinetin kimakoita vihellyksiä. Sielläpä tavattiin nuo jo ennestään tutut soittomiehet Remppulan kisalta soittokoneitaan yhteensoinnuttamassa. Keskellä lattiata oli tuoleista rakennettu ja roideilla puettu vihkituoli, seinät peileillä puetut, katossa himmelit pyörimässä, kaikkialla odottava juhlallinen tunnelma.

Teerelän Heikki ja pari muuta likeistä sukulaispoikaa istuivat soittoniekkain vieressä ja unohtivat toisinaan piipun imemisenkin; niin uskollisesti ja hiljaisina he katselivat soittomiesten taiteellisen tehtävän näkyviä toimituksia. Rupesi vihdoin sävel soimaan yhteen. Poikain kasvot kirkastuivat, suu vetäysi mieltymystä osottavaan hymyyn, jalka polki tahtia ja innostuksissaan yhdistyi jo pari heistä vihellyksellään säestämään soittoa.

Näkyivätpä sävelet jo tungenneen ulommaksikin, sillä ovi avautui ja hypähdellen tulivat kenkkärit sisään viinamaljoineen, joista nyt jokainen "kaulaansa kasteli". Kenkkärien perässä tuli isäntä iloisesti jalkaa tanssin-mukaisesti pökkien. Vielä tuota hupaa täydentämään juoksi kaksi rivakkaa eukkoa. He sivuivat isännän lattialle ja luikaten siinä tömistettiin jykevästi ja reilusti piiritanssia.