Part 5

"Mutta emmeköhän lähde jo takaisin Tönkkälän mäelle?" Johanna henkäsi syvään tämän sanottuaan, ikäänkuin olisi puhaltanut ja karkoittanut itsestään pois kaikki surulliset ajatukset.

Ystävänsä huomasi tuon.

"Lähdetään vaan!" huudahti hän, iloisesti hypähtäen ylös, "mutta sinun pitää ottaa osaa tanssiin ja unohtaa kaikki surut tuuleen". Mari pyöritti nauraen toveriaan kädestä ympäri.

"Sinä nyt olet, kun Jehu juhlana". Johanna nauroi jo vähän iloisemmasti.

"Lupaatko hypellä?"

"Jos sinäkin, niin kentiesi --"

"No olkoon menneeksi!"

He lähtivät.

"Tuleekohan teidän Ville enään ikänä takaisin vankeudesta?" kysyi Mari, kun olivat vähän aikaa puhumatta astuneet.

"Jumala ties! En minä usko ainakaan, että hän tulee", huokasi Johanna. "Kaksitoista vuotta on pitkä aika".

"Niin on", myönsi Mari.

Tytöt saapuivat keskustellen takaisin mäelle, missä kuohuva tanssipiiri oli kasvanut moninkertaiseksi. Ison piirin sisällä pyörivät aina kaksi ja kolme paria, yhtä aikaa, pitäen kiinni sylitysten toisistaan. Pojat polkivat voimakkaasti hiekkaista pölyävää tannerta, melkein ilmassa lennättäen ketteräjalkaisempia tyttöjä. Laulu raikui kauas etäisyyteen ja linnut, jotka leposijansa olivat valinneet likeisten puitten oksille, pakenivat syvemmälle metsään, kirkuen ja piipattaen.

Erinäistä huomiota tuossa riemuitsevassa piirissä herätti eräs pienenlainen suutari, joka näytti jo olevan miehenijässä. Hänellä oli vähän etukymäräinen vartalo ja nyppyläinen naama. Suutari riehui piirin jokaisella nurkalla, kaapaten väliin yhden, väliin toisen käsiinsä, ja vieden riehuviin tanssinpyörteisiin. Kaikille tanssikumppaneille oli hänellä sopiva laulunpätkä. Hän näytti olevan kaikkein suosittu; jokainen, jolla vaan oli aikaa, katseli nauraen hänen hupaisia liikkeitään. Useat tanssijat laulaa loilottivat hänen nuottinsa mukaan, vaikka eivät monet laulujen sanoja osanneetkaan.

Tuossa kaappaa hän ringin ulkopuolelta uneliaan näköisen pojan, ja laulaa tanssiessaan:

"Älä sinä pelimanni primputtele, Vaan pela pa pa Pakmannin valssi. Tule sinä väärä-sääri lötköttelhön Mun kanssani loikan tanssi!"

Poika pääsi vapaaksi ja pakeni. Vaan suutari sai kahden tytön käsistä kiinni, pyöritti niitä ja lauloi:

"Hai jui lauloi Kalle poika ja Mamma se lauloi lelle. Mistäs tuli se rakkaus Kun meitill' oli ennen?"

"Hoi suutari! Emme ole menneet vielä yhtäkään polskaa", huusi eräs tyttö.

Suutari oli heti valmis ja alkoi:

"Kuinkas teitin passaa? Näin nyt meitin passaa. Kuinkas teitin passaa? Näin nyt meitin passaa. Minä isännäksi, sinä emännäksi, Parhaltainen toisen passariksi".

Nyt ei hän huomannut sopivaa kumppania, niin tanssi yksin ja lauloi:

"Vanha loikka ja uusi loikka Ja kaksipa mull' on loikkaa; Toiselta sain minä rukkaset Ja ensimmäist' ei ookkaan".

Niemelän Joonaskin oli jo ehtinyt Tönkkälän mäelle. Hän oli ahkera tanssija ja seudun tyttöjen mielipoika. Ei hänellä ollut vähääkän tilaisuutta nurkissa seista, vaan yksi toisensa perään veti hänet kainaloonsa.

Mari oli saanut Johannan kanssansa piiritanssiin. Toiset tytöt tämän nähtyään iskivät silmää ja kuiskivat toisilleen: "Ahah! Kun näki, että Joonaskin on".

Sattumuksestako vai miten lienee Joonas kulkeentunut sille puolelle piiriä, missä Mari ja Johanna pyöriskelivät. Kun Mari huomasi Joonaan, sivui hän tämän itsensä ja Johannan kanssa "rinkipolskaan". Monen naapurin suu vetäysi merkitsevään hymyyn. Johanna käänsi punastuvat kasvonsa alaspäin ja näyttipä Joonaankin vähä hämi voittavan. Iloinen suutarimme sattui vierimään niille seuduin, työntäysi samaan piiriin ja lauloi:

"Älä sinä kultani toisa käänny, Kun minä sormia knippaan. Huomenna tuon minä sormuksen Ja sitten ma pappilaan lippaan".

Joonas oli jo häminsä voittanut ja naurahteli. Vaan Johanna kävi sen johdosta entistä punaisemmaksi. Ympärillä olevat tytöt tuijottivat ilvehtien, vaan useain sydäntä likempänä näytti olevan kateus kuin pila. Kun Johanna huomasi, että heistä ilvettä tehtiin, tahtoi hän vetäytyä syrjään silloin, kun Marikin heistä erosi. Vaan Joonaspa ei laskenutkaan. Ylpeästi silmäillen naurahtelevia tyttöjä pyöritti hän Johannaa rivakasti yhden tanssin ja lauloi:

"Kultani kanssa mä tanssin Maantien veräjällä, Juttuämmiltä kieliä leikkaan Kolmella penningillä".

Suutari oli myös tyttöjen ivan huomannut ja päätti toimittaa siitä pienen koston. Ottaen tanssimaan Kuppilan Miinan ja erään toisen, joiden hän oli huomannut tirskuvan ja kuiskuttelevan, lauloi hän:

"Ja vanha loikka se naurahteli Vaikka suru oli sydämmellä, Kun ensi yötä uuden kullan Makasin kainalolla".

Laulu sattui Miinaan, sillä olihan hän Joonaan entinen kulta. Nenäänsä viuvotellen ja punastellen poistui hän heti piirin ulkopuolelle ja toverinsa, jonka kanssa hän äsken oli toisia ivannut, nauroi nyt hänellä itselleen ja jäi piiriin.

Joonas tanssitti yhä vieläkin Johannaa, joka jo oli häminsä uhalla voittanut ja voitostansa ylpeillen piti uljaasti päätänsä pystyssä, kieppuessaan kultansa kainalossa. Ivailijain nauru katosi ja heidän silmäniskunsa muodostui hölmömäiseksi töllistelemiseksi. Joonas huomasi sen ja hymyili sydämessään ajatellen: "jaa'a, se vasta nauraa, joka viimeiseksi nauraa!" Vaan heti silloin laski hän Johannan hyppelystä, välttäen täten liikanaisuuksiin menemistä ja omistaen voiton oikealla hetkellä. Vilahdukselta katsahtivat he toisiaan ja erosivat.

Joonas sekaantui heti toisten kanssa tanssiin. Johanna aikoi astua ulos piirin sisästä, mutta eräs poika tempasi hänet. Johanna kieppasi takaisin vastustelematta pyörteisiin. Niin jatkui pitkän tovin: toinen otti toinen jätti. Elämä hymyili taas kerran. Jäätä suli, tuskaa haihtui, tulevaisuudentoiveet aukoivat terälehtiään. Ja aivan kuin äskeinen pikku uhma olisi sulattanut monien sydämmiä, sai Johanna tuntea ystävällisiä kädenpuserruksia ja lämmintä osanottoa. Hän tunsi että nuorison myötätunto oli nyt hänen puolellaan. Se se elämää antoi! Ihmiset eivät olekaan niin pahoja kuin hetkittäin näyttää...

Yö oli jo hyvinkin puolessa, kun vasta alkoi nuorisolle kotiin lähtö mieleen johtua. Kaikki eivät kuitenkaan raatsineet yhtä aikaa sittenkään poislähteä, vaan vähitellen, niinkuin oli tultukin. Tönkkälänmäki jäi taasen hiljaiseksi. Metsän pikkuasukkaat saivat rauhaisesti uinahtaa, kuin laulavat äänet häipyivät kyliin.

VII.

Joonas ja veljensä Moonu olivat isänsä kuoltua olleet kasvatettavina setänsä talossa Niemelässä. Pojilta oli äiti kuollut vielä aikasemmin. Perintörahoja oli jäänyt niin, että kumpasenkin osuus teki nyt 4,000 markan tienoille. Tahi oikeastaan Joonalla oli rahoja sen verta, mutta Moonu oli huilaillut perintönsä aivan vähiin.

Äsken kerrotun tapauksen jälkeen saivat juorut Joonaan ja Johannan suhteista valtaavan vauhdin. Ne kietautuivat monimutkaisiksi ja sekaviksi, sillä kukin lisäili siihen mitä toiselta kuuli. Aika olikin oikein juorujen kukoistuksen aikakausi. Ihmisten mielenkiinto tarttui herkästi kaikkeen jokapäiväisestä poikkeavaan. Sellaista harvoin sattui. Mutta milloin sattui, silloin myöskin tilaisuutta hyväkseen käytettiin.

Joonas oli jonkun kerran käynyt Kuppilan Miinan lutissa. Tämä oli siitä heti innostunut pitämään Joonasta sulhasenaan. Miina oli rikas. Luuli saavansa Joonaksen, jos vain itse haluaa. Ja hän halusi. Mutta nyt tulikin kylään yht'äkkiä Johanna. Tempaa Miinalta sulhasen. Teerelän tytär! Sehän oli häväistystä. Köyhä, melkein vieras kylässä, talo huonossa maineessa ja velkainen. Kuinka olisi mahdollista että Niemelän Joonas sellaisen vaihtokaupan tekisi? Sitä ei Miina tajunnut, eivätkä useat muutkaan. Ne jotka tajusivat, nauroivat. Mutta Johanna sai monta itkua itkeä, kun hänelle toiset kyläjuoruja kulettivat. Niemelän emännälle saakka jo kontittajat kävivät Joonaksen hulluutta valittamassa. Mutta tämä oli hiljainen ihminen, eikä sekautunut asiaan.

Suurempaa toimeliaisuutta kuin kukaan toinen, osoitti kuitenkin Nevaluhdan emäntä, Kuppilan Miinan täti, oikeastaan kuin äiti, syystä, että sisarensa Kuppilan emäntä oli jo kuollut. Täti oli toivonut risti-äidin hellyydellä Niemelän Joonaasta sisarensa tyttärelle kunnollista elämänkumppalia. Tämä vilpitön toivo näyttikin jo yhtenä aikana lupaavan toteutua. Mutta siihen toivo sitten suli ja täti sai sisarentyttären kelvollisesta naittamisesta uutta huolta. Niin helpolla ei hän jo apajassa ollutta sulhasmiestä aikonut laskea. Senpä vuoksi olivat nyt hyvät neuvot tarpeen.

Kiireesti toimitti emäntä eräänä aamuna askareensa ja valmistautui kylään, tapaamaan ystäviään, n.k. Saaraleenaa, paria emäntää y.m. Oli juuri aikeessa lähteä, kun Saaraleena astui tupaan.

"Ka Saaraleena!" äännähti ihastuen emäntä itsekseen, "hänpä tulee kuin kutsuttu. Minä koetan mitä hänen liukas kielensä voi vaikuttaa asian hyväksi".

Saaraleena tuli vaivaloisesti liikkuen, ja alkoi jo puoli ovessa hoihkata:

"Hoh, herranen aika! Mihinkä emäntä on menossa, kun noin on pyhäpohakas? Hyväpä teidän on vielä tuo siniraitainen hameenne! -- Mutta tottahan ne hyvänä pysyvät, kun on monta, ettei tarvitse aina yhtä ja samaa hametta pitää. -- Toista se on köyhäin".

"Tulkaahan istumaan, Saaraleena".

"Tulin minäkin vaivainen juuri pahimmaksi teitä viivyttämään; mutta pianhan mun asiani on ajettuna. -- Minä ajattelin pyytää emännältä pientä villatukkoa neuloilla vaihtaa. -- Talvi tulee ja pitäis vähän laittaa uusia lapoja sukkiin. -- Ho hoi! Köyhällä kurjalla on aina ne köyhyyden tuskat, niin on, niin on".

"Ottakaa nyt tästä ensinnä voileipää; tuos kupis on piimää, saatte vähä haukata. -- Minä sillä aikaa katson villoja, -- Mutta mitä sieltä kylästä päin nyt kuuluu?"

"Kiitoksia. Jäs'kosthon, kuinka tuo emäntä on aina köyhälle hyvä! -- No eipähän kylästä nyt tiedä muuta, mutta sitä nyt koko mailma puhuu ja ihmettelee, kun Niemelän Joonas on ruvennut sitä Teerelän tytär-hyväkästä hännystelemään. Niin on. Sanovat että niin on. Merkillistä".

"Hyvin suotu! Mitä siitä puhutaan?"

"Onhan siinä puhumista, emäntäkulta! Kun poika on niin pössöö ja lakkaa kulkemasta Kuppilan Miinalla; -- ja sitte sellaiseen rottalaan. Eikö siinä ole puhumista, eikö jo?"

"Kuppilan Miina hänelle antoi vasikan-nahan!"

Saaraleena lyö käsiään yhteen.

"Kuule! Vai Miina se vasikan-nahan onkin antanut! Ja kylällä puhutaan, että Joonas on antanut. -- No valehdellaan sitä vähemmäskin asias, jopa hyvinkin. Niin tehdään. Joo".

"Se on sillä tavalla, että kun Joonas oli yhden kerran käynyt siellä Teereläs, ja tuli sitten taas Miinan luttiin, niin Miina sanoo, että hän pisti vasikan-nahat kouraan. -- Mutta sepä on hävytöntä, kun ne ihmiset sen siihenlaihin ovat laittaneet, että Joonas olisi eron tehnyt. -- Eihän vain ole Teerelän Johannan laittama touhu?"

"Mutta ainakin! Varmaani" Saaraleena löi käsiänsä yhteen.

"Pitäispä kiusalla laittaa Joonaan ja Miinan kaupat uusituksi kun niin valehia laitetaan. Vaikka kyllähän Miina on vastahakoinen niin, etten tiedä saisinko tuota myöntymään". Emäntää kutkutti nauru.

"Kuulkaas emäntä! Minä kävin tässä joku aika takaperin, kun jo puhuttiin, ettei Joonas enää kule Kuppilan Miinalla -- niin minä kävin Niemeläs, mutta en tavannut Joonasta kotoa, vaan emännälle minä sanoin, että neuvokaa nyt sitä poikaa, ettei se suotta itseänsä heitä semmoisen kiusauksen pesään kun Teerelään, ja jotta se avaisi silmänsä ja katselis tarkemmin sitä 'flikkaa', eikä antaisi itseänsä ulkonäön narrata. -- Minä sanoin, jotta kyllä se on kaunis nähdä, mutta karvas maistella! -- niin minä sanoin".

"No ei se nyt sen puolesta, ettei Miina miestä saa --"

"Johan mä sen tiedän!" keskeytti Saaraleena. Emäntä jatkoi:

"-- Mutta koska ne sen nyt kerran ovat niin laittaneet ja tällänneet, että Joonaan puolesta on ero tullut, niin saisipa se asia tulla uusituksi, että ne näkisivät kenellä ohjat ovat, näkisivät jo. -- Onko Saaraleena kuullut, että sen Teerelän tyttären pitäisi ruvenneen ryyppimään?"

"Kaikkea vielä, hyvät ihmiset!" Saaraleena taas paukautti käsiä polviinsa. "En ole tuota kuullut! Onko se mahdollista, kun on niin panski ja ylpeä?"

"Kummalta se kuuluu, enkä minäkään tahdo sitä uskoa; mutta voihan sukutauti tarttua".

"Niin niin, -- sukutauti --".

"Niin, sukutauti -- Mutta älkää nyt vaan muualla sanoko mun suuhuni tätä, liekö tosikaan".

"Taikkama sitä sanoisin! -- Luultaisiin pian teitä tämän huudon nostajaksi".

"Vaikka en usko itsekään".

"Niin todesta! -- Mutta Niemelän emäntäkään ei ainakaan tiedä vielä tästä mitään".

"Mitä Niemelän emäntä silloin sanoi teille kun olitte siellä?"

"Kyllä se oli mielestäni hyvin murheellinen, mutta se on niin hiljainen ihminen, ettei siltä saa oikein selkoa, mitä se kulloinkin ajattelee. Mutta kun se nyt saa tämän kuulla --"

"Älkää nyt vielä sanoko Saaraleena. Saakoon muilta tietää, ei meiltä. Se voi olla hyvinkin vain ihmisten puhetta. Vähäkö ne puhuvat pahaa".

"Kun te emäntä kulta tietäisitte!" huudahti Saaraleena. "Mutta te ette tiedä ettekä usko muuta kuin hyvää kaikista ihmisistä. -- Nytkin riihiaikana on Teereläs menty riihelle vasta, kun muut ihmiset jo ovat tulleet eineelle. Ja aamusilla, heti kun silmänsä auki saavat, riitelevät jo sängystä päin ja tappelevatkin usein niin, että väliin ovat paitasillaan yhdes nipus. Niin se on. Kyllä se on semmoista elämää siinä talossa, että sylkekää minun silmilleni, jos Joonas siellä tulee toimeen yhdenkään vuoden, kun se sinne vävyksi menee, -- sen minä sanon!"

"Onko Saaraleena milloinkaan puhunut Joonaalle itselle?"

"En, kun en ole häntä saanut käsiini. Mutta enköhän minä rupea asiamieheksi, että siitä parista tulee aikanansa ero? Ja laitan, että Miinan ja Joonaan kaupat uusitaan. Ne olisivat niin kovin sopiva pari. Vai kuinka emäntä meinaa?" Saaraleena vakoili myyränsilmillään, minkä vaikutuksen esitys teki.

"Eiköhän. Taitaisinpa minä saada sen Miinankin suostumaan, jos viitsisin koettaa", arveli emäntä katsomatta Saaraleenaan.

"Ensi tilassa menen Niemelään!" lupasi Saaraleena.

"Mutta tottahan Saaraleena nyt niin paljo ymmärtää, ett'ette sano, että teitä on Miinan puolesta pantu kauppoja uusimaan?"

Saaraleena katsoi loukatun omanarvontunnolla: "Luuleeko emäntä että minä ensikertaa --"

"Niinpä niinkin! Vaan niinkuin sanoin, kyllähän Miina miehiä saa ja olis jo saanutkin vaikka tusinoittain, mutta ei se kaikista huoli. En tiedä mikä kumma häntä tuohon Joonaaseen veti. Mutta kun ikänä kuuli, että poika oli kerran käynyt Teereläs, niin heitti kun heittikin vasikan-nahat vasten naamaa ja sanoi, ettei hän ole kenenkään hätävara".

"Se oli oikein! Kuka käski. Rikkahat niitä antaa vasikan-nahkoja, mutta ei köyhät".

Emäntä meni ulos ja palasi pian takaisin tuoden villoja.

"Tässä on tuota -- ei niistä tarvitse neuloja antaa. Antakaa leilinne tänne, niin minä panen siihen vähä piimää".

"Tuhansia kiitoksia, emäntä --sys kostohon".

Emäntä otti Saaraleenan leilin ja täytti sen piimällä, vieläpä pisti leivän ja juustonkin tämän mosseloon.

Toinen lupasi toimittaa asian parhaan taitonsa mukaan ja kosteli kymmeniä kertoja emännän antimista. Emäntä pyysi vielä, ettei häntä tuohon asiaan sekoitettaisi.

Saaraleena lähti täynnä intoa. Kun oli vähään matkaan päässyt, puhkesi hän itsekseen puhumaan: "Jumala suokoon, että nyt saisin tuon asian tapahtumaan! -- Kyllä tuo emäntä sen maksaisi niin hyvin, ettei olisi sitten taas vähään aikaan murhetta elannosta. Sitten minä koetan saada sen Johannan suostumaan Kuppilan Iikkaan, kun se Iikka aina sitä pyytää ja lupaa viisinkymmenin markoin. -- Ho hoi! eihän tämä toimi ole mitään syntiä, kun Jumala on sen mulle kerran elinkeinoksi luonut --"

Nevaluhdan emäntä jäi seisomaan keskilattialle, kun Saaraleena lähti. Hänen kasvonsa loistivat ja solmiellessaan päähuiviansa puheli hän: "Se oli nyt hyvä, että sain tuon Saaraleenan asialle. Jos kukaan sitä kunnolla toimittaa, niin se on juuri hän. Kyllä maar tuo Johannan ryyppimisjuttukin pian leviää, kun sen Saaraleena kerta torveensa sai. Kun ei se vaan nyt mun suuhuni sitä valehtelisi. -- Käyn nyt samalla kylällä. Kun mä kerran pahat päähäni panen, niin sepä nyt kumma on jos ei yhtä tytärtä rahojen mukana naitetuksi saa, vaikk'ei olisi senkäänvertaa silmiä! Sanon vieläkin kerran, että..."

Emäntä sulki tuvan oven ja lähti sukkaa kutoen hiljaksensa tassuttamaan kylällepäin.

VIII.

Muutama päivä oli edellisestä kulunut. Hallaa oli maassa, ilma sumuinen ja keveästi sekautui Teerelän takanpiipusta pölisevä savu siihen. Kiinni ollut porstuan ovi avautui jo kello 4 aamulla ja Johanna ilmestyi portaille. Astui luttirakennusta kohti ja alkoi koputtaa jauhopuodinoveen:

"Maija nouse ylös!" hän huusi. Vastausta ei kuulu. Kolkutus uudistettiin lujempaa. Maija jo herää ja vastaa. Samat temput uudistettiin vähän kovemmassa muodossa toisen lutin ovella, missä renkipoika makasi. Sieltä vaan ei kuulunut mitään vastausta. Johanna otti kiven ja heitti sen lutinoveen. "Noh!" kuului sieltäkin. Maija silloin jo tuli lutista ja meni Johannan kanssa tupaan. Siellä rupesi Johanna herättämään miehiä:

"Isä, kello on kohta 4, nouskaa riihelle!"

"Nooh! ei sinne nyt niin hätää ole", arveli ukko. Nousi kuitenkin istuvilleen. Johanna taisteli Heikin kanssa: "Nouse riihelle, muiden riihistä alkaa jo kuulua varttain ääniä".

"Älä nyt ... kyllähän tässä vähemmälläkin", murisi Heikki ja kääntyi rauhaa etsien seinään.

Isäukko oli jo sillävälin ehtinyt nousta ja puki vaatteita päällensä. Poikakin oli jo lutista tullut. Puettuaan isäntä otti viinapullon kaapista, ryyppäsi itse ja tarjosi muillekin. Jokainen ryyppäsi, Heikkikin, joka vielä oli sängyssä, sai osansa.

Kaikki toiset olisivat jo olleet valmiit lähtemään, mutta Heikillä oli vasta housut jaloissa. Hän etsiskeli ympäri huonetta muita vaatteitaan, silmät harastaen ja tukkapörrössä. Johanna käänsi vesipadan tulelle ja korjasi puut takassa, etteivät poissa oltaissa vierähtäisi lattiaan.

"Lähdetään menemään!" sanoi isäntä, kun näki toisten olevan valmiina. "Jos me rupeamme tässä Heikkiä odottamaan, niin on puolipäivä ennenkuin riiheen ehdimme".

He lähtivät. Hyvä puoli-tuntia sen jälkeen Heikki vasta asteli samaa tietä.

Johanna ei kuitenkaan kauan joutanut riihessä olemaan, sillä hänen täytyi palata kotiin laittamaan ruokaa ja korjaamaan karja päiväksi laitumelle. Tuskin oli hän ehtinyt kotiin ja saanut itseään hiukan puhdistettua, kun Saaraleena astui tupaan.

"Varhainpa Saaraleena nyt on liikkeellä!" sanoi Johanna pyyhkien pestyjä kasvojaan.

"Täytyy olla, köyhän täytyy olla aamusta aikaisin myöhäiseen iltaan liikkeellä, jos elää tahtoo".

"Mitä turhia! Ei Saaraleena vielä niin kovin köyhä ja kurja ole; ja jos kovin vanhaksi elätte, niin kyllähän ruoti elättää".

"Jumala varjele ihmistä ruotiin joutumasta, kyllä siinä ainakin tarkenee; tottahan Herra korjaakin omansa pois, ennenkuin niin vanhaksi tulee!"

Johanna ei tähän vastannut mitään, pesi vain astioita.

"Kuules Johanna!" rupesi muori vähän ajan perästä, "mulla olis sulle asiaa".

"Ja mitä asiaa sitten?" kysyi Johanna naurahtaen ja silmäili Saaraleena. Tämä lähestyi, pudistaen leikillisesti nyrkkiään ja ollen hyvin vakava ja hyvän suopa näöltään, hän alkoi:

"Sinä olet hullu, kun pidät Niemelän Joonaan parempana kuin Kuppilan Iikan, olet jo. Mitä Joonaan rahat ovat Iikan rikkauksiin verrattuna! -- Ei mun asiaan tule, mutta minä pidän sinusta niin kovin paljo -- sinä olet kun oma lapsi; olet aina ollut hyvä mua kohtaan ja sen tähden minä sullen niin kovin soisin hyvää, lapsiparka. -- Eipä sulla ole monta hyvänsuopaa, jos ei mullakaan. Orpo ja köyhä, ne ovat kun sisaruksia. Ja jos sinä saat kovasydämisen miehen, etkä uskalla enää, niin kuin ennen, köyhillekään antaa mitään... Köyhäin siunaus auttaa paljo, -- auttaa se, usko jos tahdot, lapsiparka", ja muori totisesti itki ja vuodatti kyyneleitäkin.

Johanna katsahti epäluuloisesti muoriin, mutta rupesi kuitenkin häntä lohduttamaan ja surkuttelemaan.

"Älkää tyhjää itkekö", Johanna kyllästyneenä sanoi. Saaraleena lähestyi ja laukasi:

"Ota, kuule, Kuppilan Iikka! Sulta ei tule milloinkaan leipä puuttumaan, sen tiedät ilman mun sanomattanikin".

"Minä olen köyhä, enkä kelpaa niin rikkaan verroille pantavaksi. Tyydyn vaan köyhempään ja ajattelen, että Jumalalla on enemmän jakamatonta kuin jaettua tavaraa".

"Älä, lapsikulta, luule sentään, että Jumala tulee tavaroitansa maasjalkaisin jakamaan. Ei tule, ei. Mutta Jumala siunaa hyville ja pulskille tytöille rikkaita sulhasia. Niin, niin siunaa. Joo".

Johanna pani pesemänsä astian pois kädestään ja asettui seisomaan Saaraleenan eteen, asetti kätensä lantioille ja sanoi:

"Saaraleena! tämä asia rupeaa käymään jo liian pitkälle. Kuppilan Iikasta en huoli, en, vaikka seisois rahatynnyris korvia myöten. Tämä on viimeinen sanani tästä asiasta!"

Muori hämmästyi niin, että perääntyi askeleen. "Kuinka on kovapäinen ja omaa etuansa ymmärtämätön!"

"Oma on asiani!"

"Pahahenkikö sinua siihen Joonaasen kiinnittää!? -- Taidat luulla että se aina pysyy yhtä nuhteettomana ja juomattomana, mutta odota! Kyllä vielä juo niin kuin muutkin miehet ja kuuluupa nytkin jo salaisesti -- --"

"Valehtelette läpi kuuman kurkkunne!" huudahti Johanna tulipunaisena kiukusta.

"Älä kovin huuda! En minä sitä omasta päästäni sano, olen kuullut sitä paremmilta ihmisiltä kuin sinä ja minä. -- Vai valehtelen minä! Koska olet mun valheisiini kompastunut?"

"Jo sata kertaa! Ja kehtaatte vielä kysyäkin".

"Opi puhumaan ihmisittäin vanhemmillesi ihmisille! -- Vaikka olenkin köyhä, ei ole kukaan mun nenäni päälle astunut eikä ikipitkinä päivinä valheesta soimannut, vaikka olen näin vanhaksi elänyt. Puhtaat -- Jumalan kiitos -- ovat aina jälkeni olleet; eikä kukaan ole ikänä niin hävyttömästi valehteliaksi soimannut, kun sinä, -- pyyh, yh, yh, yh, yyh!" ja muori alkoi itkeä kollottaa.

"Älkää itseänne vain puhki itkekö; sanokaa, kuka teille on sanonut, että Joonas juo, sillä siitä pääsee".

"En minä ole mikään kielten kantaja, enkä sano, kuka sitä mulle kertoi, mutta valehtelia en silti ole, sen sinun pitää tunnustaa!"

"Jopa kai!" virkkoi Johanna ivallisella totisuudella, ja jatkoi: "Joko nyt on asianne sanottuna?"

"Sen vaan sanon, ja muista mun sanani, että vielä sunkin kopeutes maailma masaa. Masaa! Etkä sinä niin hyvää miestä saa kun luulet".

"Hyvästi nyt!" nauroi Johanna ja puuhaeli perunoita pataan.

"Hyvästi, hyvästi! Mutta katua saat, että mua näin kohtelet, häpeemätön iso-suu! --"

"Minun olisi kai nytkin pitänyt pistää mosseloonne voit, juustot ja leivät kieltenkantamisenne palkaksi, ja kiittää vielä! No kiitos vaan tällä kertaa!"

Saaraleena liikkui ulos talosta niin sukkelaan kuin kipeät raajat suinkin sallivat, puhisi ja mutisi mennessään.

Tiellä sattui Kuppilan Iikka tulemaan vastaan.

"Tuletteko Teerelästä?" kysyi edellä mainittu.

"Tulen, ja sen sanon myös sulle, että heitä hiiteen sen Johannan meinaaminen! Tottahan niitä nyt on vielä ihmisiäkin. -- Olin vähällä pääni menettää. -- Entä se nyt vasta on täysi piru".

"No no!" keskeytti Iikka, "olkoon se nyt sillään. -- Älkää te nyt sitä vain ympäri maailmaa hoilottako, että minä olen teidät pyytänyt kosimamieheksi".

Iikka meni jo, eikä kuullut Saaraleenan huutelemisia.

"Kyllä minä olinkin tomppeli!" murisi Iikka hammastapurren mennessään, "kun tuommoisen panin asialleni".

Hän haukkui ja noitui itseään siitäkin, ettei ollut ennen Johannan kanssa kauppoja tehnyt kuin Joonas ehti.

Saapui riiheen, alkoi siellä hurjasti lyhteitä paukutella ja katkoi useita varstan-niskoja. Työtoverinsa katselivat häntä kummastellen.

"Pahahenkikö tuota Iikkaa riivaa?" sanoivat, eivätkä osanneet aavistaakkaan, että poika koetti tällä tavoin haihduttaa rukkasten tähden polttavaa kiukkua.

IX.

Oli pimeänlainen syysyö. Poikajoukko seisoi erään talon pihassa, Suhjalan kylässä, vihellellen, haastellen, laulellen ja viluansa valitellen. Siinä vanhoja tuttaviakin, Kuppilan Iikka, Niemelän Joonas, Teerelän Heikki ja Pikkusuutari.