Chapter 9

XXXII. Myöskin eräs toinen asia, jonka nykyajan ihminen usein saa kuulla, ansaitsee huomiotamme. Sanotaan: yhteiskunta on olemassa omaisuuden suojelemiseksi. Lisätään tavallisesti, että onhan köyhälläkin "omaisuutta": hänen työnsä (työkykynsä) sekä markan tahi kolmen markan päiväraha, jonka hän työllään ansaitsee. Totta kyllä, ystäväni, "omaisuuden suojelemiseksi"; sangen totta: jos vain tahtoisitte teroittaa mieleenne seitsemännen käskyn, olisivat "ihmisten oikeudet" hyvästi turvatut. "*Sinun ei tule varastaa, sinulta ei varasteta*": siinä vasta olisi oiva yhteiskunta. Platon tasavalta ja Moren "Utopia" eivät sille vetäisi vertoja. Kun jokainen ihminen saa kohtuullisen palkan työstään ja ansioistaan, ei kukaan enää tule valittamaan, ja hätä ja puute ovat katoova maapallolta. Silloin on omaisuuskin oleva suojattu!

Mitä on omaisuutesi? Pergamenttiasiakirjasi, vaiko kukkarosi, jota säilytät taskussasi? Siinäkö on arvokas omaisuutesi? Onneton veljeni, köyhistä köyhin veljeni, minulla ei ole mitään arvopapereita, kukkaroni on laiha ja köykäinen ja yhtäkaikki on minulla omaisuutta, kokonaan muuta omaisuutta. Minulla on ihmeellinen, elävä henki, jonka kaikkivaltias Jumala on puhaltanut sieramiini. Minulla on tunto, ajatuksia ja jumalallinen kyky elää ja toimia, ja senvuoksi on minulla oikeuksia, esim. oikeus rakkauteesi, jos sinua rakastan, huolenpitoosi, jos sinua tottelen -- merkillisiä oikeuksia, joista vielä nytkin usein puhutaan saarnastuolista, vaikka melkein käsittämättömällä kielellä. Ja nämä oikeudet ulottuvat rajattoman etäälle, aina ijankaikkisuuteen! -- Markka päivässä, kolme markkaa päivässä, tuhannen markkaa päivässä -- sitäkö sinä sanot omaisuudekseni? Minä en anna sille sanottavaa arvoa; ja yhtävähän kaikelle, mitä sen avulla voin saada. Sillä, niinkuin äsken sanoin, mitä kaikki tuo merkitsee? Ihminen, kulki hän sitten rikkinäisissä jalkineissa tahi ajeli joustavissa nelivaljakon vetämissä vaunuissa, tulee joka tapauksessa matkansa perille. Sokrates käveli avojaloin tahi puukengissä ja tuli kuitenkin onnellisesti perille. Ei häneltä kysytty jalkineita eikä hänen tulojensa suuruutta, vaan ainoastaan hänen työtään. -- Omaisuutta, veljeni? Onhan ruumiini omani koko elinaikani. Ja minun laiha rahakukkaroni, tuo mitätön ja arvoton, jota taskuvarkaat, murhamiehet ja keinottelijat orjamaisesti tavoittelivat: se oli minun, oli heidän -- ja nyt se on sinun, jos tahdot sen varastaa. Mutta Jumalan minulle antama sieluni, olentoni ja kykyni ovat *minun* enkä anna niitä kenenkään varastaa. Sanon niitä omikseni enkä sinun omiksesi; tahdon niitä varjella ja voimieni mukaan niillä työskennellä: Jumala on ne minulle antanut ja perkele ei ole niitä minulta riistävä. Voi, ystäväni, yhteiskunnalla on varsin monta tarkoitusta, joita ei ole helppo edes luetella.

On varma, ettei yhteiskunta koskaan, millään aikakaudella ole estänyt ihmistä tulemasta siksi, miksi hän voi tulla. Sysimustasta neekeristä voi koitua Toussaint L'Ouverture,[1] murhanhimoinen, kolmesorminen peto, eikä koko keltaihoinen Länsi-india voi sitä estää. Sinä et mitenkään voi estää minua tulemasta, miksi minä *voin* tulla. Ja senkin suhteen miksi voisin tulla, on minulla suuria vaatimuksia sinuun nähden -- vaikkei aika ole sopiva niiden esittämiseksi. Omaisuuden suojaamiseksi? Yhteiskuntapahasen täytyy turvautua kaikenlaatuisiin temppuihin olemassa olonsa turvaamiseksi nykyään, kun yksinomaan rahalliset kysymykset liittävät ihmisiä yhteen. Neuvomme yhteiskuntaa, ettei se enää lainkaan puhu olemassa olonsa tarkoituksista, vaan todenteolla, käyttää kaikki voimansa siihen, että koettaa pysyä elossa. Se on parasta mitä se voi tehdä. Se saa olla varma siitä, että niinpian kun se yksinomaan tarkoittaa omaisuuden suojaamista, se myös on kadottava kyvyn siihen ja kaikkeen.

[1] Muuan Haitin neekerikapinan johtajia.

XXXIII. Rikkauden ensi hedelmä -- semminkin rikkaina syntyneillä -- on se, että ihminen oppii uskomaan siihen, sen voimaan ja melkein salaa, että hänellä muuta uskoa onkaan. Ja vähitellen hänestä koituu kurja rikkauden orja, silmänpalvelija.

XXXIV. Minäkin tunnen mammonan, Englannin pankin, luottojärjestelmän, työn ja liikenteen suunnattoman merkityksen sekä hyväksyn ja ihmettelen niitä. Mammona on kuin tuli -- palvelijoista hyödyllisin, mutta herroista peloittavin. Nykyajan kiihkeässä taistelussa pääoman ja köyhälistön välillä ei tavallisesti "ritarillisuus" tule kysymykseen. Mutta väärillä keinoilla saavutettu voitto onkin itse asiassa tappio. Minä sanon: voittajien tarvitsee vain koota kaatuneiden vihollisten päänahat, niin ovat he täydellisesti Choctaw-intiaanien tapaisia -- ritarillisuus ja todellinen voitto eivät merkitse mitään. Eikö siis teollisuuden johtajissa ja taistelijoissa ole hituistakaan jalomielisyyttä? Eivätkö he tunne mitään muuta onnea ja autuutta kuin täysinäisiä raha-arkkuja? Kauneus, järjestys, kiitollisuus, uskolliset ihmissydämet eivät siis ole minkään arvoisia ja kurjuus, työlakot, viha ja epätoivo, jos niitä vain seuraa puoli miljoonaa puntaa kullassa, ovat siis paremmat? Onko helvetin kirous ja puoli miljoonaa kultarahoja tyydyttävä korvaus taivaan siunauksesta? Eikö taivaallisen siunauksen levittämisestä olekaan mitään hyötyä, kunhan vain ansaitaan runsaasti kultaa? Jos niin on, niin julistan minä tehtaanomistajalle ja miljoonamiehelle, että hänenkin aikanaan täytyy kadota näyttämöltä; hänkään ei ainaiseksi ole syntynyt olemaan "maailman herrana" ja -- sitten seuraa hänen vuoronsa tulla sorretuksi, kahlehdituksi ja heitetyksi maailman synnynnäisten orjien joukkoon! Me emme enää tarvitse Choctaw-intiaaneja, jotka eivät vähitellen voi jalostua ritareiksi. Ylevä maapallomme ei tahdo semmoisia suosia ja vihdoin se ei lainkaan enää ole heitä suvaitseva!

Sillä hyvyydessään väsymätön taivas lähettää maailmaan yhä uusia sieluja, jotka samoinkuin heidän edeltäjänsä kaikkina aikoina eivät anna mitään arvoa kultarahoille semmoisinaan. Ja tämmöisiä sieluja ei onneksi ole yksi; niitä on useita ja tulee aina olemaan, paitse siinä tapauksessa, että jumalat päättävät tuomita maailmamme nopeaan, kauhistavaan häviöön. Ja näitä valiosieluja, sankareita, vapauttajia ja voimakkaita Simsoneja koettaa kurja Delila-maailmamme kietoa pauloihinsa, riistää heiltä voiman ja silmien valon ja sokeina pakoittaa heitä raatamaan maailman polkumyllyssä! Senvuoksi ovatkin ylevät sielut varsin tyytymättömiä nykyiseen maailmaan. Ja itse Byroninkin täytyy lopultakin tulla mielipuoleksi moisissa kurjissa oloissa ja kieltäytyä tottelemasta maailmaa. Ylevät sielut inhoovat ja vihaavat maailman vääryyttä, sen kullattua raakuutta, sen arvottomia keltaisia kultakolikoita.

XXXV. Raha on jotakin ihmeellistä. Miten ihmeellisiä mukavuuksia se meille tuottaakin ja tulee tuottamaan, mutta samalla se saa aikaan suunnattomia häiriöitä, se pimittää ihmisen käsitteitä, niin, suuressa osassa ihmiskuntaa se kokonaan lamaa, kuolettaa kaiken siveellisen tarmon, kaikki ylevät tunteet. "Omaisuuden suojaaminen", sen, mikä on "minun" -- merkitsee useimmille ihmisille rahojen suojelemista, -- rahojen, joita, vaikka ne suojelisin tuhannella lukolla, kaikkein vähimmin voin sanoa, *omikseni* ja jotka eivät edes ansaitse, että niitä sanon omikseni! Tuota tyhjää käsitettä "raha" pidetään kaikkialla pyhänä, sitä suojellaan lukoilla, kahleilla ja hirsipuilla, kun taas se, mitä käsite edustaa, huolettomasti nakataan koirien syötäväksi.

XXXVI. "Ihmisten tulisi lakata rahoja kunnioittamasta. Mitä siis kaikki ihmiset harrastavat? Onhan muuan piispa lausunut, ettei kristinusko voi pysyä pystyssä, jollei hän saa pistää taskuunsa vähintäin 4,500 punnan vuosituloja. Ihmisten, muka, tulisi lakata rahaa rakastamasta? Semmoista ei tapahdu, ennenkuin tuomiopäivä on käsissä!" -- Niinkö? Ei, minä en ole samaa mieltä. Luulen, etteivät taivaan vallat vielä ole päättäneet hävittää maailmaamme. Ja odotan luottamuksella, että me pian tulemme saamaan kunnioitusta ansaitsevan vähemmistön, joka yhä on lisääntyvä ja jolla on korkeampiakin pyrintöjä kuin raha. Tuo pieni vähemmistö on kasvamistaan kasvava, kunnes se uutena "maailman suolana" on levinnyt kaikkiin maanosiin. Moinen kristinusko, joka ei voi tulla toimeen ilman 4,500 punnan tuloja, on väistyvä syrjään paremman, jalomman tieltä, joka ei moisia summia kaipaa. Etkö tahdo liittyä pieneen vähemmistöömme, sinäkin? Etkö ennenkuin tuomiopäivänä? No niin, silloin ainakin teet sen, sekä sinä että koko suuri enemmistö olette sen tekevä!

On todella ihanaa nähdä miten mammonan raaka yliherruus kaikkialla horjuu; kaikkialla näemme sen kuolemanoireita tahi sen -- kääntymisen oireita.

XXXVIII. Tiedän, että olisin varsin itserakas toivoessani, että millään saarnoillani saisin mammonanpalveluksen kumotuksi tahi että ihmiset vähemmän rakastaisivat kultakolikoitaan tahi enemmän sieluraukkojaan -- saarnasin miten hartaasti tahansa! Mutta on olemassa *muuan* saarnaaja, joka saarnaa vakuuttavasti, ja vähitellen on saava kaikki kääntymään. Hänen nimensä on kohtalo, jumalallinen kaitselmus ja hänen saarnansa on tapausten ehkäisemätön kulku. -- Tosin ottaa kokemus peloittavan suuret oppirahat, mutta se onkin kaikkia opettajia etevämpi.

* * * * *

XXXVIII. Ihmiselle, joka tekee työtä, joka koettaa, joskin ra'alla tavalla, saavuttaa menestystä työlleen, tulee meidän rohkaisten ja auttaen huutaa: "Tervetuloa! Sinä olet meidän miehiämme, sinusta me pidämme huolta!" Mutta tyhjäntoimittajalle, joka tuhlaa aikansa -- teki hän sen miten "hupaisella" tavalla tahansa ja oli hänellä miten paljoa todistuksia hyvänsä -- emme lausu ystävällistä tervehdystä, vaan sanomme: "Me emme sinua kaipaa; olisit pysynyt siellä, missä olit; sinusta ei meillä ole hyötyä. Todistuksesiko? Niin, ne ovat vanhoja; niiden ulkonäkö herättää kunnioitusta, ne ovat kellastuneita, tomuisia. Kyllä mekin kunnioitamme vanhuutta, vanhoja tapoja ja laitoksia. Vanhat todistuksesi, -- niin, jos vertaamme niitä graniittikallioon, Jumalan maailman peruskiveen, ovat vallan uusia. On paras, että panet todistuksesi talteen ja rauhassa menet kotiisi. Tahtoisimme täydestä sydämestä sinut pelastaa, mutta semmoinen kuin nyt olet, tomuisine todistuksinesi, kevytmielisine huvituksinesi, ken voi sinut pelastaa kohtalon tuomiosta? Seuraa neuvoamme; katso, eikö sinullekin löydy työtä Jumalan ihanassa maailmassa, etkö sinäkin voi löytää sopivaa työalaa, velvollisuuksia. Etsi, ponnistele todenteolla ja innokkaasti, sillä vastauksesta riippuu *olemassa olosi tahi häviösi*! Paina mieleesi tuo ikivanha totuus, joka nykyään, enemmän kuin koskaan, koskee kaikkia meitä: Sille, joka ei *tee työtä*, ei täällä maailmassa ole tilaa."

XXXIX. Mammonanpalvelus on anastanut ainakin osan tehtävästä, jonka luonto on antanut ihmisille, ja se pyrkii anastamaan yhä enemmän valtansa lisäämiseksi. -- Mutta on olemassa ala: laiskuus, jonka kanssa luonto ei tahdo olla tekemisissä. Rahan "teko" on todellisuudessa *työtä*, sillä työllähän rahaa ansaitaan.

* * * * *

XL. Sudet, kuten tiedämme, kolmesta syystä kulkevat laumoittain. Ensiksi ne rakastavat seuraa ja vaeltavat mielellään suurissa parvissa; toiseksi ovat ne pelkureita -- yksinäinen susi ei rohkene ahdistaa ketään; kolmanneksi ovat useimmat sudet niin heikkonäköisiä, etteivät ne yksin löydä tietään. Sudet ovat todella niin heikkonäköisiä, etteivät ne huomaa mitään eroa taivaallisen valon ja kirkkaan tinatuopin välillä: molemmat huikaisevat niiden silmät sietämättömän kirkkaalla valollaan.

Miten hämmästyttävästi susien kaltaisia ovatkaan ihmisrotuun kuuluvat olennot! Ihmisetkin rakastavat seuraa ja elävät kernaasti laumoittain; toiseksi pelkäävät hekin yksinäisyyttä eivätkä tahdo elää yksinään; kolmanneksi ja ennen kaikkea ovat he melkein sokeuteen saakka heikkonäköisiä.

XLI. Mutta onko ihmisten joukossa niin vähän ajattelijoita? Niin, rakas lukijani, perin harvat ihmiset ajattelevat, ja sepä juuri onkin onnettomuus! Tuskin yhdellä tuhannesta on tyydyttävä ajatuskyky; tehottomaan haaveiluun ja jälittelyyn sekä käyttämään kauniita sanoja, siihen he kyllä pystyvät! Ihmiset kyllä katselevat ympärilleen, mutta harvat heistä todella *näkevät* silmillään. Tällä tavoin on maailmastamme koitunut sekasortoinen, peloittava polkumylly ja jokaisen ihmisen elämäntyö on niin toivottomasti sotkeutunut naapurin velvollisuuksiin, että molemmat joutuvat häiriöön. Ja sokeuden, petollisuuden ja eripuraisuuden henki, jota syystä kyllä sanotaan perkeleeksi, on yhä vielä toiminnassa joukossamme ja toivoo (jollei olisi vastustuspuoluetta, joka Jumalan avulla sen on masentava) pääsevänsä täydelliseen yliherruuteen täällä.

XLII. Miten vähän ihminen tuntee itseään! Aesopin taruissa kerrotaan miten kärpänen istui vaununpyörän kehällä ja huusi: Kas, mimmoisia tomupilviä minä saan syntymään! Purppuraan puetut hallitsijat kruunuineen ja valtikoineen ovat usein kamaripalvelijansa komennettavissa, ja vaimojensa ja lastensa oikuista riippuvia; perustuslaillisissa valtioissa taasen riippuu hallitsijan tahto sanomalehdentoimittajien "johtavista" kirjoituksista. Elä siis sano: minä olen sitä tahi tätä, minä teen sitä tahi tätä. Sillä sitä sinä et tiedä; tapaukset ohjaavat sinua, etkä sinä tapauksia.

XLIII. Lukemattomat ovat silmänkääntäjätemput, joita *tottumus* meille tekee ja joilla se sokaisee silmämme; ihmeteltävin näistä on kenties se, että se saa meidät vakuutetuiksi siitä, että ihmeellinen tavan takaa toistuessaan lakkaa olemasta ihmeellistä. Totta kyllä -- täten me voimme elää, sillä ihmisen täytyy sekä työskennellä että ihmetellä ja tässä tapauksessa on tottumus lempeä kasvatusäiti, joka ohjaa holhokkejaan oikealle tielle, mitä heidän tulee kulkea. Mutta se on myös hellä, ylen hellä kasvatusäiti -- eli oikeammin sanoen, me olemme houkkioita, jos ja kun me mietiskelynkään avulla emme vapaudu harhaluuloistamme. Tuleeko minun suurimmalla välinpitämättömyydellä katsella *ihmettä*, vain siitä syystä että olen nähnyt sen toistuvan kaksi, kaksisataa tahi kaksimiljoonaa kertaa? Ei ole olemassa mitään, yhtävähän luonnossa kuin taiteessakaan, mikä oikeuttaisi moisen menettelyn, edellyttäen etten ole vain työkone, jolle ajatuskyvyn ihana Jumalanlahja ei ole arvokkaampi kuin höyrykoneelle höyry -- keino, välikappale, jonka avulla kudotaan pumpulia ja ansaitaan rahaa ja rahan arvoisia tuotteita.

XLIV. On omituista miten mielettömästi ihmissukuun kuuluvat olennot ummistavat silmänsä selvimmille tosiseikoille ja tylsinä, muistamattomina, vallan huolettomina elelevät täällä ihmeiden ja kauhujen keskellä. Mutta ihminen on ja on aina ollut tyhmyri ja laiskuri, joka paljon kernaammin on taipuva tuntemaan ja märehtimään kuin ajattelemaan ja punnitsemaan. Ennakkoluulot, joita hän väittää, vihaavansa, ovat hänen ainoa lainlaatijansa. Tapa ja tottumus kuljettavat mielin määrin häntä kaikkialle, mihin vain tahtovat. Annettakoon auringonnousun, niin, maailmanluomisen tapahtua *kaksi kertaa peräkkäin, niin lakkaa se ihmisten mielestä olemasta ihmeellinen ja ihmeteltävä.

XLV. Voisiko olla olemassa mitään ihmeellisempää kuin todellinen, kieltämätön henki-ilmestys? Samuel Johnson[1] toivoi koko elinikänsä, että kerran saisi nähdä haamun, kummituksen -- mutta se ei hänelle onnistunut, vaikka hän oleskeli yökausia synkissä hautaholveissa ja koputteli lukemattomia ruumisarkkuja. Hassu miesparka! Eikö hän siis koskaan heittänyt silmäystä -- sekä sielun että ruumiin silmällä -- häntä ympäröivän elämän miljooniin ihmisolemuksiin? Eikö hän koskaan tarkastellut omaa "minäänsä"? Kelpo tohtori oli itse niin todellinen, väärentämätön haamu kuin koskaan voi olla, ja hänen kerallaan, hänen ohitseen kulki enemmän kuin miljoona haamua -- sekä tulevia että meneviä -- Lontoon kaduilla. Vielä kerran sanon: poista kokonaan ajan käsite; kokoo, kohdista hänen 60 ikävuottaan yhtä moneksi sekunniksi -- mitä oli hän silloin muuta kuin haamu, tuo kunnon, oppinut tohtori? Mitä olemme me muuta kuin haamuja? Emmekö ole henkiä, joille on annettu ruumis, joten olemme tulleet näkyväisiksi olennoiksi? Emmekö me kohta jälleen muutu ilmaksi ja katoa näkyvistä, haihdu jäljettömiin? Tämä ei ole mitään korupuhetta -- se on puhtaasti tieteellinen tosiasia: me synnymme tyhjästä, saamme muodon ja ruumiin ja tulemme olennoiksi; meidän ympärillämme on, samoinkuin todellisen haamunkin ympärillä, ijankaikkisuus, ja ijankaikkisuudessa ovat sekunnit vuosia, eoneeja.

[1] Tunnettu englantilainen tiedemies.

XLVI. Meillä on *onnesta* seuraava, narrimainen käsitys: me arvostelemme maallista kohtaloamme oman itserakkaan mittakaavamme mukaan, joka, mielestämme, täyttää oikeutetut vaatimuksemme. Ikäänkuin olisi moinen huoleton elämä palkan maksu, ansioittemme palkinto, josta ei edes kannata kiittää eikä valittaa. Ainoastaan sitä mikä nousee tämän tasakannan yli, pidämme todellisena onnena; jos siitä taasen puuttuu jotakin, on se mielestämme kurjuutta. Mutta muistakaamme, että olemme itse arvostelleet omia ansioitamme sekä miten paljon pimeyttä jokaisessa meistä on. Onko näin ollen ihmeteltävää, että vaakakuppi niin usein mielestämme kallistuu *väärälle* puolelle ja että niin moni tyhmyri huutaa: "Kas sitä, miten kurjan palkan olen saanut! Miksi kohdellaan minun tapaistani kelpo miestä niin peräti huonosti?" -- Sanon sinulle, tyhmyri, syynä siihen on yksinomaan suunnaton itserakkautesi -- kaikki suuret ansiosi ovat *kuviteltuja*, peräti *arvottomia*. Otaksu, veikkoseni, että ansaitsisit hirsipuun (luultavasti sen teetkin, sitä en lainkaan epäile!) etkö silloin pitäisi "onnena," jos sinut sen sijaan tuomittaisi ainoastaan ammuttavaksi? Otaksu, että ansaitset tulla hirtetyksi nahkapaulalla ja sinä olet pitävä onnenasi, että saat kuolla hamppuköydessä. --

Merkitse siis onnenvaatimuksesi nollalla: silloin on koko maailma oleva jalkojesi juuressa. Syystä kyllä lausuikin muuan aikakautemme viisaimpia miehiä: Vasta kieltäymyksestä alkaa oikea elämä.

XLVII. Ainoa onni, johon *ihminen* aina on pyrkinyt, on se, että hän kykenee työhön, voi tehdä työtä. Ei "en voi syödä!", vaan "en voi tehdä työtä!" on aina ollut viisaitten ihmisten valitusten sisällys. Itse asiassa onkin ihmisen ainoa onnettomuus se, ettei hän voi työskennellä, ettei hän voi täyttää inhimillistä velvollisuuttaan. Katsokaa, päivä kallistuu nopeasti iltaan, elämämme päättyy pian ja on tuleva yö, jolloin ei kukaan voi työskennellä.

XLVIII. Ihmisellä on korkeampiakin pyrintöjä kuin onnen tavoitteleminen. Hän voi tulla toimeen onnettakin, ja sen sijaan tuntea itsensä täysin onnelliseksi. Näiden *korkeampien* pyrintöjen puolestahan ovat kaikkien aikojen viisaat, marttyyrit ja runoilijat taistelleet ja kärsineet, ja he ovat elämässä ja kuolemassa todistaneet, että ihmisessä on jotakin jumalallista, Jumalasta kotoisin ja että ihminen ainoastaan sen kautta saavuttaa voimaa ja vapautta. Tätä jumalallista oppia saarnataan sinullekin, ja saat kokea monta terveellistä nöyrytystä vain siksi, että ylpeytesi masentuisi ja tuo oppi tulisi sinulle selväksi. Oi, ole kiitollinen kohtalolle siitä, kärsi kiitollisena mitä vielä tulee osaksesi -- se on sinulle tarpeellista, välttämätöntä; sinussa olevan itsekkyyden täytyy hävitä. Hyväätekevillä kuumetaudeilla elämä masentaa ja karkoittaa ruumiiseen piintyneen taudin ja saa täten voiton kuolemasta. Ajan kuohuvat hyökyaallot eivät sinua hukuta, vaan kantavat sinut ijäisyyden sinisille tanhuille. Elä rakasta huvia, nautintoa, vaan rakasta Jumalaa. Hänessä löydät ijäisen rauhan, joka selvittää elämäsi kaikki ristiriidat, ja ken siinä vaeltaa ja toimii, on onnellinen.

XLIX. Kaikki työ, vieläpä pumpulinkin kehrääminen, on ylevää; ainoastaan työ on ylevää, toistamme ja vakuutamme sen vielä kerran. Samaten on myös todellinen arvokkuus vaivoin saavutettavissa; ei kenellekään ihmiselle eikä kenellekään jumalalle ole elämää aijottu paljaaksi levoksi ja mukavuudeksi. Kaikkien jumalten elämä näyttää meistä ylevän surulliselta -- loppumattoman taistelun innostus loppumattomia vaikeuksia vastaan. Korkein uskontomme on "kärsimyksen palvelusta". Ihmisen pojalle ei ole muuta kruunua tarjona kuin orjantappurakruunu; hän ei sitä mitenkään voi välttää.

Nämä totuudet olivat aikoinaan varsin yleisesti tunnetut, niitä esitettiin sanoin, tahi mikä parempi, jokainen sydän tunsi ne elävästi, vaistomaisesti.

Eikö *jumalankieltämisen*, niinkuin sitä sanon, koko kurjuus esiinny nykyisen sukupolven koko elämässä ja toiminnassa? Sen käsittämätön elämänfilosofia sisältyy tuohon ainoaan vaatimukseen, että -- ihmisen tulee olla, niinkuin sanotaan, "onnellinen." Kurjinkin hylkiö, joka koskaan on ihmishaamussa kulkenut, on varmasti vakuutettu siitä, että hänellä kaikkien jumalallisten ja inhimillisten lakien mukaan on oikeus olla "onnellinen." Hänen toiveittensa -- kurjimman hylkiön toiveet! -- täytyy, muka, ehdottomasti tulla täytetyiksi. Hänen päiviensä -- kurjimman hylkiön päivät! -- tulee muka olla loppumatonta, tasaista nautintojen virtaa, jotakin, mikä jumalillekin on mahdotonta. Väärät profeetat saarnaavat meille: Sinun tulee olla onnellinen; sinun tulee rakastaa nautintoja ja etsiä niitä. Senpävuoksi kirkuukin kansa: Miksi emme ole saaneet nautintoja?

L. Mitä eroa on sillä oletko onnellinen vaiko onneton? Tämä päivä muuttuu niin nopeasti eiliseksi. Kaikki huomispäivätkin muuttuvat eilisiksi, ja silloin ei lainkaan ole kysymys "onnesta," vaan jostakin vallan muusta. Niin, kun surusi ja tuskasi ovat siirtyneet eilisiksi, muuttuvat ne sinulle iloksi, jos niitä tarkastat säälien omaa itseäsi. Sinä et sitäpaitse tiedä mimmoinen taivaallinen siunaus ja parantava voima niissä piilee. Sen tulet kokemaan vasta monen, monen päivän kuluttua, kun olet tullut viisaammaksi!

LI. Jos ylevä sielu voitossa ja onnessa tulee kymmenen kertaa kauniimmaksi, koska se tällöin ikäänkuin sukeltaa sille kuuluvaan omaan elementtiinsä, niin tulee epäjalo sielu tällöin sensijaan kymmenen, jopa satakin kertaa rumemmaksi, inhoittavammaksi. Kaikki paheet ja heikkoudet, joita ihmisessä on, esittää nousukas meille, ikäänkuin olisi ne aurinkomikroskoopissa suurennettu inhoittaviksi irvikuviksi.

LII. Niin, ihmisluonne on niin ristiriitainen, että on kaikkina aikoina tehty havainto, että ylen runsas onni on ihmiselle vaarallisempi kuin tavallista huonompi onni, ja sadasta ihmisestä, jotka tyynesti kestävät onnettomuutensa, on tuskin yhtään, joka kykenisi kantamaan vastaavaa onnea.

LIII. Kun työpäivä on ohi, kun yö on käsissä, mitä merkitsee silloin "onni" tahi "onnettomuus" -- ne ovat käsitteitä, jotka *ovat olleet*, joilla ei *ole* mitään merkitystä. Mitä merkitsee olimmeko onnellisia kuin ruokaansa sulattava Curtis, kuin nautinnosta tylsynyt epikurealainen, vaiko onnettomia kuin Job saviastiasiruineen, kuin Byron giaourinsa keralla? Mutta työmme -- se ei ole ohitse, se ei ole kadonnut; työmme on jälellä, tahi kaivataan sitä, jollei sitä löydy. Lyhyt päivä hälisevine varjokuvineen, kurjine kultapaperikruunuineen on kulunut loppuun; jumalallinen, ikuinen yö tähtikruunuineen, äänettömyyksineen, totuuksineen on käsissä. Mitä olet sinä tehnyt, mitä olet saanut aikaan?

LIV. Kun ihminen on onneton, mitä tulee hänen silloin etupäässä tehdä? Tuleeko hänen nurista ihmisiä ja kohtaloa vastaan? Tuleeko hänen kaiuttaa valituksiaan ja vastalauseitaan mailla ja mantereilla?

Ei suinkaan, pikemmin päinvastoin. Kaikki siveysopit neuvovat häntä syyttämään -- ei jotakuta henkilöä tahi asiaa, vaan -- itseään. Hänen täytyy tunnustaa totuus, että hän, jos on onneton, aivan varmaan sitä ennen on ollut tyhmä ja järjetön. Jos hän uskollisesti olisi totellut luontoa ja sen lakeja, niin olisi alati lakejaan noudattava luonto suonut hänelle hedelmiään: menestystä ja onnellisuutta. Mutta hän seurasikin muita kuin luonnon lakeja ja senvuoksi jättää nyt hänet luonto, jonka kärsivällisyys on lopussa, avuttomana pulaan ja vastaa hänen valituksiinsa pontevalla päättäväisyydellä: "Ei! Tällä tiellä et saavuta onnea. Kulkemasi tie on, niinkuin huomaat, onnettomuuden tie. Luovu siis siitä!"

* * * * *