Chapter 8

XVII. Sinä et tarvitse mitään "uutta uskontoa," ei myöskään ole todenmukaista, että tulet semmoista saamaan. Sinulla on jo enemmän "uskontoa," kuin sitä osaat käyttää. Tiedäthän tänäpänä kymmenen sinulle annettua velvollisuutta, sinä näet hengessä *kymmenen* asiata, jotka *pitäisi* tehdä, *yhden* verosta, jonka todella *teet*! Täytä toki yksi niistä, se on itsestään selvästi osottava sinulle kymmenen muuta, jotka voidaan ja täytyy suorittaa. "Mutta entäs tuleva kohtaloni?" Niin, tuleva kohtalosi! Tuleva kohtalosi näyttää minusta, sillaikaa kun teet sen tarkemmaksi kysymykseksi -- varsin arveluttavalta. En usko, että se tulee olemaan hyvä! Eikö jo pohjoismaiden Odin lukemattomia vuosisatoja sitten, historian aamusarastuksessa, opettanut meille, vaikka hän oli vain "pakanaraukka," ettei pelkurilla ole eikä voi olla hyvää kohtaloa, ei mitään turvasatamaa missään, paitse alhaalla Helassa, synkän yön valtakunnassa! Pelkurit ja hylkiöt ne himoitsevat huvia ja nautintoa, mutta kammovat surua ja tuskaa. Tässä ja tulevassakin maailmassa ovat pelkurit semmoisten luontokappaleiden heimona, joka on luotu ainoastaan kartettavaksi ja halveksittavaksi. Muuhun he eivät kelpaakaan, muuta he eivät ansaitse. -- Odinia korkeampi ja suurempi olento on tullut tänne maailmaan opettamaan meille suurempia asioita kuin Odin.

Veljeni, sinun täytyy rukoilla itsellesi *sielua*; sen saavuttamiseksi täytyy sinun taistella ikäänkuin elämä ja kuolema olisi kysymyksessä. Voita sielusi takaisin! Tiedä, ettei "uskonto" ole *ulkonaista* lääkettä, vaan oman itsesi, oman sielusi sisällinen herääminen, ja ennen kaikkea -- elä enää puhu minulle "uskonnosta" eikä "uusista uskonnoistasi!"

XVIII. Sangen totta on mitä muuan viisas meille opettaa, ettei "epäilyä voida poistaa millään muulla keinoin kuin työllä." Ottakoon senvuoksi se, joka vaivaloisesti pimeydessä tahi hämärässä hapuilee eteenpäin innokkaasti rukoillen, että pimeys vaihtuisi päivänkoittoon, myöskin huomioonsa tämän toisenlaatuisen ohjeen, joka minusta on niin äärettömän arvokas. *Täytä velvollisuutesi, joka on sinua lähinnä*, ja jonka tiedät velvollisuudeksi! Seuraava velvollisuutesi on silloin oleva paljoa selvempi ja helpompi täyttää.

XIX. Oi veljeni, meidän täytyy kaikin voimin saada sielumme ja omatuntomme hereille, meidän täytyy vaihtaa turhat puuhamme rehelliseen työhön ja kiviset sydämemme eläviin, lihasta luotuihin sydämiin. Silloin käy meille selväksi -- ei yksi tehtävä -- vaan loppumaton sarja velvollisuuksia, jotka ovat täytettävät. *Täytä* niistä ensimmäinen, niin on toinen jo näyttävä selvemmältä ja oleva helpommin suoritettavissa; toinen, kolmas ja kolmastuhannes ovat silloin tuleva meille mahdollisiksi suorittaa.

XX. Hurskautta, ylevää mieltä, joka meitä innostaa pyrkimään taivaaseen, ei voida saavuttaa eikä "oppia" uutterimmallakaan katkismuksen-luvulla eikä saarnojen kuuntelemisella. Voi, ei toki! Kokonaan toisilla keinoilla -- etupäässä hyvän, väsymättömän esimerkin avulla, odottamalla oikeata mielentilaa ja oikeata hetkeä, jolloin tuo ihme tapahtuu, toisin sanoen "Jumalan armo" meissä vaikuttaa, voi pyhä henki vaikuttaa sielusta sieluun. Miten sanomattoman monin verroin tehokkaammin kuin kokonainen kirjasto jumaluusopillisia teoksia vaikuttaa joskus mykkä teko: jumalaapelkäävän, hurskaan, jalon isän tahi äidin katse? -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Täytyy todella hämmästyä sitä sammuneiden aatteiden paljoutta ja vaihtelevaisuutta, joka nykyään, joskus uhkaillenkin, ahdistelee ihmisparan järkeä vaatien uskoa. Laumoittain, melulla ja pauhinalla saapuu niitä järkipahasen kimppuun ja ne esiintyvät, ikäänkuin olisivat täysin eläviä, elinkykyisiä aatteita.

XXI. Tuota laimeata deismiä, joka nykyään täällä Englannissa on enimmin levinnyt uskonto, ei kyllin nopeasti voida maailmasta karkoittaa. Mitä on semmoisen ihmisen oikea olemus, ihmisen, joka vetotaudintapaisella kiihkolla taistelee teoreettisen, kaikkialla vertauskuvana esiintyvän jumalan ja sen palveluksen puolesta, mutta muutoin ajatuksissa, sanoissa ja töissä, esiintyi hän sitten missä tahansa, elää ikäänkuin hänen uskontojärjestelmänsä olisi vain kohtelias lausetapa ja hänen teoreettinen jumalansa vain kaukainen epäjumalankuva, jonka kanssa hänellä mieskohtaisesti ei ole mitään tekemistä?

Sinä narri! *Ijankaikkinen* ei ole mihinkään määrättyyn paikkaan rajoitettu kuva; Jumala ei ainoastaan ole siellä, vaan myöskin täällä, tahi sitten ei missään. -- Hän on hengityksessäsi, ajatuksissasi ja teoissasi, ja sinä olet viisas, jos sen aina muistat. Jollei Jumalata olekaan, niinkuin narri sydämessään sanoo, niin jatka vaan ulkonaisesti hurskasta elämätäsi ja huulilla rukoilemistasi, pysy edelleenkin ahnaana, petollisena ja ontossa, viekkaasti mietityssä pintapuolisuudessasi, johon tämän maailman mammona sinut johtaa; mutta jos Jumala *on olemassa*, sanon minä, silloin -- varo itseäsi! Ja yhtäkaikki, oli miten tahansa, mitä olet sinä? Ateisti vaeltaa väärillä teillä ja kuitenkin on hänessä, kuten näemme, hiukkanen totuutta. Sinuun verrattuna on hän totuudessa, sillä sinä, onneton kuolevainen, elät kokonaan valheessa, *olet* kokonaan valetta.

XXII. Voitteko kuvitella, että joku ihminen kehoittaisi lähimmäisiään uskomaan Jumalaan, jotta yläluokka luopuisi etuoikeuksistaan ja Manchesterin työväki rauhallisesti pysyisi kutomakoneittensa ääressä? Moinen ajatus on hassumpi kuin mikään reklaamijulistus, jota nykyään kuljetetaan tangon nenässä väkirikkailla kaduillamme! Ystäväni, jos kerran saat uskon Jumalaan, niin olet huomaava, että etuoikeudet, Manchesterin työmiesmetelit, kykenemättömät parlamentit, häilyvät ministeristöt, hurjin yhteiskunnallinen sekasorto, niin, koko maapallomme tuleen leimahtaminen ovat sinusta sivuseikkoja uskoosi verrattuina.

XXIII. Ihminen, joka rehellisesti ryhtyy työhön, ja koko sielullaan siihen syventyy, saa aina jotakin toimeen. Sanoohan Dante, että itse Saatana oli kunnioitettava olento verrattuna noihin "kultaisen keskitien" enkeleihin -- semmoisia on meidän päivinämme ylen runsaasti -- jotka eivät olleet uskollisia eikä kapinoivia, vaan ainoastaan ajattelivat omaa vähäpätöistä itseään. Danten helvetissä olivat juuri ryhdittömät, kaikkeen taipuvat ihmiset tuomitut kauheimpaan rangaistukseen: _non han speranza di morte_, heillä ei ollut kuoleman toivoakaan; vaan olivat he vaipuneet tylsään, elämän ja kuoleman väliseen tilaan ja loassa ja kärpästen kiusaamina täytyi heidän ijäti uinailla ja kärsiä -- "yhtäpaljon Jumalan kuin Jumalan vihamiehen halveksimina." --

XXIV. Oikeastaan ei ole mitään niin peräti halveksittavaa ja samalla niin inhoittavaa kuin puolinainen roisto, joka ei ole tosi eikä petollinen, joka ei koskaan elämässään ole tehnyt eikä puhunut totta -- sillä hänen sielunsa elää pimeydessä, sen kissansilmät eivät kykene näkemään totuutta -- ja kuitenkaan ei moisella ihmisellä ole rohkeutta suorastaan pettää tahi valehdella, vaan kuluttaa hän koko elämänsä totuuden ja valheen yhteen sekoittamiseen saadakseen siitä, muka, syntymään jotakin uskottavaa, hyväksyttävää.

* * * * *

XXV. Varmaan on vielä koittava päivä, jolloin jälleen tiedetään mikä voima on puhtaassa, kohtuullisessa elämässä, miten jumalallinen on häpeän puna nuorilla ihmisposkilla, miten ylevä, terveellinen, välttämätön -- eikä yksin naisille, vaan jokaiselle ihmiselle -- tämä nykyään unhoitettu velvollisuus on. Jollei semmoista päivää tulisi, silloin, tiedän myös, on paljon muuta jäävä tulematta. Ylevä mieli, kiitollisuudentunne eivät myöskään enää palaa, sankarimainen silmän ja sydämen puhtaus, jalo, hurskas urhoollisuus, jotka voisivat parantaa meidät ja pronssiin ja vernissaan turvautuvan aikakautemme, miten voisivatkaan ne tällöin enää palata?

XXVI. Joka tapauksessa olemme selvillä siitä, että, -- ei perkeleen palveluksessa saavutettu oppi, vaan vakava päätöksemme luopua moisesta palveluksesta tekee meidät miehekkääseen toimintaan soveliaiksi. Meistä koituu miehiä, ei irstailujen eikä väärien ilojen meille tuottamien pettymysten kautta, vaan siten, että tulemme selville siitä, miten ahtaiden rajojen sisälle koko tämä elämämme on supistettu, miten mieletöntä on toivoa kuolemattomalle sielullemme tyydytystä tämän katoovaisen maailman lahjoista ja rikkauksista, että ihmisen täytyy itse auttaa itseään, ja vihdoin, ettei tuskien ja kärsimysten voittamiseksi ole muuta keinoa kuin työ ja toiminta. Miehuus alkaa silloin, kun me jollakin tavoin saamme aikaan aselevon välttämättömyyden kanssa; se alkaa myös, kun meidän, niinkuin useimmat tekevät, täytyy mukautua välttämättömyyteen; *hilpeästi* ja *toivorikkaasti* se alkaa ainoastaan siinä tapauksessa, että olemme tehneet sovinnon välttämättömyyden kanssa ja täten todella päässeet voitolle ja tunteneet olevamme vapaita.

XXVII. Miksi moinen hengästynyt kiire ansaitsemaan rahaa? Minä en ole joutuva helvettiin, vaikk'en ole ansainnutkaan rahaa! -- On myös olemassa toinen helvetti, on minulle sanottu.

XXVIII. Lukijani, vieläpä kristillinen lukijani, miksi itseäsi nimität, onko sinulla käsitystä taivaasta ja helvetistä? Pelkäänpä, ettei sinulla sitä ole. Niin usein kun nämä sanat pyörivätkin kielellämme, on useimmilla meistä kuitenkin niistä hämärä, tarumainen, tahi ainakin puoleksi tarumainen käsitys, joka on kuin haihtuva vertaus, kuin vähäpätöinen kaiku.

Ja yhtäkaikki maksaa kylläkin vaivan kerta kaikkiaan tulla selville siitä, etteivät ne ole vertausta, ei tarua eikä tarumaista, vaan ijankaikkinen, korkein tosiasia! "Nykyaikana ei missään ole palavaa rikkijärveä, helvetissä ei ole sisilialaista eikä muutakaan tulikiveä," sanot sinä? No niin, vaikkei olisikaan palavaa tulikivijärveä! Usko se eli ole uskomatta, miten tahdot; pidä kernaasti uskoasi voittona, joka vie sinut korkeammalle kehitysasteelle, ja avaa sinulle laajemmat näköpiirit. -- Kaikki tuo, koko helvetinkäsite, on kadonnut -- tahi ei kadonnut -- usko siinä suhteessa mitä tahdot. Mutta että jotakin ijankaikkista, jolla on käytöllistä merkitystä, *ijankaikkista* sanan matemaattisesti tarkassa merkityksessä, olisi kadonnut tahi voisi kadota jonkun ihmisen elämästä, sitä ei sinun tule uskoa! Oi veljeni, eikö pelon, toivon, säälin ijankaikkisuus ole jonakin hetkenä kieltämättömänä ja kuvaamattomana sinulle paljastunut? Eikö koskaan sisimmässä sydämessäsi ole kaikunut ääniä rajattomista ijäisyyksistä, yliluonnollisten, ikuisten valtamerien kohinaa? Eikö koskaan? Voi, silloin ei sinussa vallitse vapaamielisyys, vaan eläimellisyys! Ijäisyys on varmempi kuin mikään muu tosiasia. Mutta ainoastaan *ihmiset* voivat sitä tuntea; vain pesiään rakentavat majavat, verkkoja kutovat lukit ja korpin ja ketun petoeläinheimot eivät sitä tunne! --

Englannin kansa käyttää vielä usein puheessaan sanaa: helvetti, mutta ainoastaan vaivoin onnistui minun saada selville, mitä se sillä tarkoittaa. Helvetti merkitsee tavallisesti rajattomasti peljättyä ja kammottua paikkaa, joka herättää ihmisessä kauhistusta ja kammoa, niin että hän koko sielustaan ponnistelee, jottei tarvitsisi joutua sinne. Inhimillisen sivistyksen historiaa tutkiessamme huomaamme, että helvettikäsite aikojen kuluessa on muuttunut, mikäli uskonnolliset ja muut käsitteet ovat kehittyneet, joten eri aikojen ja kansojen mielipiteet suuresti eroavat toisistaan.

Kristityt pelkäävät helvettiä syystä, että vanhurskas tuomari voi tuomita heidät syyllisiksi. Vanhat roomalaiset taasen -- luulen minä -- pelkäsivät, ei niinpaljon itse Plutoa, josta he eivät suuriakaan välittäneet, vaan kunnottoman, siveydettömän, eli, niinkuin sana heidän kielellään varsinaisesti merkitsi, *epämiehekkään* käytöksen tahi elämän rangaistusta. Mutta mitä, jos asiaa perusteellisesti tarkastamme, mitä nykyajan sielu todella rajattomasti pelkää? Mitä se katselee täydellisellä toivottomuudella? Mitä on nykyajan helvetti? Epäröiden ja hämmästyksellä lausun sen: nykyajan helvetti on -- *epäonnistumisen* pelko; pelätään, etteivät yritykset onnistu, ettei ole menestystä rahaa, kunniaa tahi jotakin muuta maailman numeroilla merkittävää arvoa -- etupäässä rahaa -- kokoonhaaliessa! Eikö tämä olekin varsin merkillinen helvetti?

Niin, se on *varsin* merkillinen. Jollei meillä ole "menestystä," mitä hyötyä on meistä silloin? Olisi parempi, ettemme lainkaan olisi syntyneet.

Moinen helvetti on tietenkin kotoisin mammonanpalveluksen evankeliumista, jolla myös on vastaava taivaansa. Sillä nykyajan lukemattomien haavekuvien joukossa on todellakin yksi ainoa todellisuus; on *yksi* tosiasia, jonka otamme vakavalta kannalta -- ainakin tarkoitamme sillä täyttä totta -- rahanansio. Ja Jumala olkoon kiitetty, että meillä edes on mammonanpalvelus, edes joku asia, jonka otamme vakavalta kannalta! Jouten olo, toimettomuus on pahinta mitä on olemassa, työttömyys yksin on toivotonta -- ryhdy todenteolla työhön jollakin alalla, niin opit vähitellen tekemään melkein mitä tahansa. Työssä piilee loppumaton toivo, vaikkapa työskennelläänkin vain rahanansion vuoksi.

Todella, täytyy myöntää, että mammona-evankeliumimme kautta nykyään olemme tulleet omituisiin johtopäätöksiin. Me sanomme elävämme yhteiskunnassa ja yhtäkaikki noudatamme käytännössä mitä täydellisintä eristämis- ja eroittamisjärjestelmää. Elämämme ei ole molemminpuolista avustamista, vaan pikemmin naamioittu sotatila, "rehellisen kilpailun," "vapaan kilpailun" j. n. e. nimeen verhottu, jatkuva, molemmanpuolinen vihamielisyys. Olemme peräti unhoittaneet, että inhimilliset olennot voivat olla *muissakin* suhteissa toisiinsa kuin "ostajan ja myyjän;" näytämme luulevan, että "puhtaalla rahalla maksu" selvittää ja vapauttaa kaikista muista velvollisuuksista ja sitoumuksista.

"Nälkää näkevät työmieheni?" vastaa rikas tehtaanomistaja. "Olenhan rehellisesti maksanut heidän työnsä; olen suorittanut heille viimeiseen penniin palkan, josta keskenämme olemme sopineet. Mitä on minulla enempää tekemistä heidän kanssaan?" Niin, mammonanpalvelus on surkea evankeliumi. Kun Kain itsekkäistä syistä oli surmannut veljensä ja häneltä kysyttiin: "Missä on veljesi?" vastasi myöskin hän: "Olenko minä veljeni vartija? Enkö ole veljelleni maksanut palkkaa, jonka hän ansaitsi?"

Oi sinua, loistossa ja ylellisyydessä elävä kaupparuhtinas, sinä kuuluisa, nautintoja etsivä ylimys, eikö olekaan muuta menettelyä veljensä surmaamiseksi kuin Kainin raakalaisnuija? "Hyvä ihminen lupaa jo paljon paljaastaan ulkonäöllään ollessaan matkakumppaninamme vaelluksella tämän elämän läpi." Voi häntä, jos hän unhoittaa lupauksensa, koettaa uskotella, ettei ole semmoisia antanutkaan. Kaikki "lupaukset" ja siveelliset velvollisuudet, joita ei tuomioistuimen edessä voida todistaa, ovat tyhjiä, tehottomia, siveellisesti tylsistyneen ihmisen mielestä, joka on paatunut eläimellisen aistillisuutensa palveluksessa; hänen mielestään helvetti ja "rahanpuute" ovat samoja käsitteitä. Hänet voidaan pakoittaa maksamaan rahoja -- mutta ei mitään muuta.

En koko menneisyyden historiassa ole kuullut Jumalan taivaan alla olevasta yhteiskunnasta, joka turvautuisi moiseen siveysoppiin, enkä luule että semmoista tulevaisuudessakaan tulee olemaan. Maailman avaruus ei ole luotu semmoisten periaatteiden mukaan, se on luotu peräti toisin. Ihminen tahi kansa, joka semmoista uskoo, vaeltaa pahaa aavistamatta askel askeleelta eteenpäin -- me tiedämme kyllä minne. Luulen, että viimeisen kahden vuosisadan kuluessa on jumalaakieltävä hallituksemme melkein tyystin kuluttanut loppuun kiinteän maaperän, joka meillä kerran oli, ja vapisten ja onnettomina seisomme nyt, -- mutta toivokaamme, että olemme valmiit peräytymään -- pohjattoman kuilun partaalla.

Sillä siitä, jota me sanomme ateismiksi, johtuu niin monta muuta "-ismia" ja erehdystä ja valhetta, joista kukin tuo lisää kurjuutta mukanaan. -- *Sielu* ei ole kuoreen suljettua ilmaa. *Kaikkivaltias Luoja* ei ole kelloseppä, joka kerran aikojen alussa rakensi suuremmoisen kellonsa, koko rajattoman maailman, ja nyt vain istuu lepäämässä ja katselee sen käyntiä! Ei suinkaan. Mutta siitä luulosta johtuu ateismi, siitä johtuu, kuten sanoin, monta muuta "ismia," joiden lopputuloksena on orjamainen mateleminen, urhoollisuuden vastakohta, kaiken pahan alkujuuri ja -syy.

Niinkuin ihminen, joka ei koskaan ole nähnyt äskenmainittua alkuainetta lasiputkeen suljettuna ja niinmuodoin on valmis kieltämään sen olemassa oloa, samaten pitää moni kaikkivaltiasta kelloseppää varsin epävarmana, epämääräisenä käsitteenä, jonka olemassa olon voi kokonaan kieltää -- ja samalla paljon muuta -- Jumala yksin tietää, miten paljon muuta! Sillä usko Häneen, Näkymättömään, Käsittämättömään, Kaikkivaltiaaseen, joka näkee kaikki tekomme, kaikki kärsimyksemme, on _kaiken_ uskon perusta. Jos Hänet kielletään tahi, mikä pahempi, tunnustetaan ainoastaan huulin ja rukouksia kirjasta höpisemällä, mitä uskoa jää silloin jälelle?

Muuan toht. Alisonin kertomuksista Skottlannista teki meihin syvän vaikutuksen. Köyhä, irlantilainen leski, jonka mies oli kuollut eräässä Edinburghin sairaaloista, oli kaiken, välttämättömimmänkin elannon puutteessa ja kulki kolmen lapsensa kanssa hyväntekeväisyyslaitoksesta toiseen apua anomassa. Hän ei mistään saanut apua -- hänet osotettiin laitoksesta toiseen, ei kukaan häntä kuullut; vihdoin hän sortui nälkään ja puutteeseen ja kuoli lavantautiin. Likaisessa kujassa levisi tauti, niin että 17 henkeä kuoli siihen. Sydän säälistä väristen kysyy ihmisystävällinen lääkäri: "Eikö tämän leskiraukan auttaminen olisi ollut suorastaan *säästäväisyyttä*? Hän sai lavantaudin, joka vaati 17 uhria joukostanne!" -- Merkillinen tapaus todellakin. Kurja, avuton irlantilainen leski kääntyy lähimmäisiinsä, ikäänkuin huutaen: "Katsokaa, minä näännyn ravinnon puutteeseen! Auttakaa toki minua! Olenhan sisarenne. Sama Jumala on minutkin luonut -- teidän täytyy minua auttaa!" -- He vastaavat: "Ei, se on mahdotonta; sinä et ole sisaremme." Mutta hän *todistaa* sisaruutensa: sama tarttuva tauti vie hautaan kaikki 18. He olivat todella hänen veljiään, vaikka sen kielsivät! Ovatko ihmiset koskaan vajonneet syvemmälle -- hautaan -- todistusta noutamaan?

Sillä tässä, samoinkuin monessa muussakin tapauksessa, on kaikki mitä rikkaat arvelevat olevansa velvollisia tekemään köyhien veljiensä puolesta sisältynyt "osto- ja myynti"-periaatteeseen: "hoitakoon kukin itsensä," "se on mahdotonta," j. n. e. "Sinä et ole sisaremme -- onko sinulla siitä edes todistuksen oirettakaan? Tässä ovat *meidän* todistuksemme: lukkomme; ne todistavat epäämättömästi, että raha-arkkumme ovat _meidän_, ja ettei sinulla ole niiden kanssa mitään tekemistä. Mene matkaasi! Se on mahdotonta!" -- Niin, mitä pitäisi meidän sitten oikeastaan tehdä? kuulen usean lukijoistani tokasevan. Ei mitään, ystäväni, niinkauvan kun ette ole saaneet takaisin sielujanne. Siihen saakka ovat kaikki asiat "mahdottomia." Kunnes se tapahtuu, en voi pyytää teitä edes ostamaan parin pennin edestä ruutia ja lyijyä, niinkuin vanhat spartalaiset olisivat tehneet, ja ampumaan tuon köyhän, irlantilaisen lesken muitta mutkitta kuoliaaksi. *Sekin* on teille "mahdotonta." Ei ole mitään muuta neuvoa jälellä kuin että hän todistaa sisaruutensa kuolemallaan ja tartuttaa teihin lavantaudin. Seitsemäntoista teistä, jotka kuolleena lepäävät laudalla, ei enää voi kieltää, että tuo nainen todella oli samaa lihaa ja verta kuin tekin, ja _se_ kenties pehmittää muutamien eloonjääneiden sydämet.

"Mahdotonta." On muuan kaksijalkainen, höyhenillä varustettu otus, joka, jos sen ympärille liidulla vedetään ympyrä, ei mitenkään voi astua ulos piiristä, ikäänkuin kohtalon rautamuuri sitä pitäisi vankina, ja se kuolee nälkään, vaikka sen lähellä on yltäkyllin ravintoa -- ympyrän ulkopuolella. Saman otuksen voi myös lihoittaa kuoliaaksi. Tämän kaksijalkaisen nimi on -- hanhi, ja kun se on hyvästi ruokittu, tehdään siitä hanhenmaksapasteijia, jota moni pitää herkkunaan!

XXIX. Mimmoisia narreja me olemme! Miksi me liuvumme polvemme verille, lyömme rintoihimme ja rukoilemme yöt päivät mammonaa, joka, vaikka tahtoisikin meitä kuulla, ei kuitenkaan voi antaa meille mitään? Sillä edellyttäkäämme, että tuo kuuro jumala kuulisi rukouksemme ja muuttaisi kullatun kuparimme puhtaaksi kullaksi ja tekisi kaikista rikkautta ja ylhäisyyttä tavottelevista, nälkäisistä onnenonkijoista huomispäivänä Rothschildeja ja Howardeja, niin mitä hyötyä meillä siitä olisi? Emmekö jo ole tämän ihmeellisen maailman kansalaisia, me näemme linnunradan lukemattomat maailmat kaikessa loistossaan ja kuitenkin me kiistelemme, riehumme, vieläpä tartumme toistemme kurkkuun voittaaksemme lisää vähäpätöisen maakaistaleen (useimmiten ainoastaan sen arvon rahassa) ja kuitenkaan ei suurintakaan näistä maatiluksista voida eroittaa kuusta, lähimmästä taivaankappaleesta?

Narreja me olemme maa-alueinemme, me kaivamme ja aherramme kuin kastemadot maan mustassa povessa, sen sijaan että ihailisimme taivaan loistavia tähtiä -- niistä emme iloitse emmekä tahdo niihin tutustua. Tuleeko meidän antaa sterlinkipuntien, jotka olemme sijoittaneet Englannin pankkiin tahi joita teeskentelemme omistavamme, pimittää meiltä nuo aarteet, joiden omistajiksi me kaikki täällä "Jumalan kaupungissa" olemme syntyneet?

XXX. Miten monta meistä voidaankaan verrata valkoiseksi maalattuun hautaan -- ulkoapäin näyttää monikin upealta ja sirolta, mutta sisusta on täynnä kauhistusta, epätoivoa ja kuolleitten luita! Rautaiset tiet tulisiivin kiitävine vaunuineen yhdistävät mantereiden kaikki sopukat keskenään, rantasillat lukemattomine upeine laivoineen pakoittavat valtameret nöyriksi palvelijoiksemme, miljoonia käsivarsia -- sekä lihaksista että metallista -- on työssä vuorten huipuilta aina syvälle maan sisuksiin, vieläpä meren pohjalle saakka, uupumatta jatkuu työ ja voittaa, alistaa kaikki ihmisen palvelukseen ja kuitenkaan ei ihminen siltä tule onnelliseksi, tyytyväiseksi. Hän on valloittanut maapallon, asuinsijansa ja perintönsä, ja hänellä ei ole tästä voitosta mitään siunausta, mitään hyötyä.

Se on surullinen tosiseikka! Sivistyksen korkeimmilla kehitysasteilla täytyy 9/10 ihmiskunnasta taistella villi-ihmisen, ihmissyöjän kiihkeätä taistelua, taistella nälkää vastaan! Valtakunnat ovat rikkaat ja mahtavat, ne kasvavat ja kehittyvät vuosi vuodelta -- kehittyvät korkeammalle kuin koskaan ennen, mutta niiden asujamet ovat köyhiä -- köyhempiä kuin koskaan ovat olleet, heiltä puuttuu sekä sisälliset että ulkonaiset menestymisehdot, heiltä puuttuu uskoa, tietoa, rahaa, leipää.

XXXI. Nykyajan nopeasti edistynyt teollisuus liian nopeasti kasvavine rikkauksineen ei tähän saakka ole ketään tehnyt todella rikkaaksi. Se on loihdittua rikkautta, joka ei vielä kuulu kenellekään. Tahdon kysyä: kenen meistä on se rikastuttanut? Voimme tuhlata tuhansia siihen, missä ennen tulimme sadoilla toimeen, mutta mitään hyvää emme niillä saa aikaan. Rikkaissa ja köyhissä näemme ylevän toimeliaisuuden ja kunnollisuuden asemasta turhaa ylellisyyttä ja nautinnonhimoa tahi sitten kykenemättömyyttä ja köyhyyttä. Elämällämme on upeat kehykset, mutta elämisen taidon olemme unhoittaneet. Tuo rikkaus on loihdittua, kukaan meistä ei voi sitä omistaa. -- Useat ihmiset syövät hienoja ruokia ja juovat kalleita viinejä. Mitä hyötyä heillä siitä on, voivat he itse sanoa ja heidän lääkärinsä voivat sen myös sanoa. Mutta millä tavoin on, jollemme ota lukuun heidän vatsatautejaan, heidän tilansa ja toimeentulonsa sen kautta parantunut? Ovatko he tulleet paremmiksi, kauniimmiksi, vahvemmiksi, uljaammiksi? Ovatko he edes tulleet, kuten sanotaan, "onnellisemmiksi"? Ovatko he tyytyväisiä maailmamme oloihin ja ihmisiin? Ei suinkaan! Ihmiset katselevat toisiaan vihamielisesti, epäluuloisesti. Ja olot, pumpulitavaroita ja rautateoksia lukuunottamatta, eivät ole lainkaan semmoisia, kuin ihmiset tahtovat. Sekä työnantajan että hänen kurjuutta kärsivien työmiestensä yli lepää nykyään kirous.