Part 15

Kaikenlaisia koiria, suuria ja pieniä, pitkähäntäisiä ja aivan hännättömiäkin alkoi juosta luonnonihmisen perässä. Koirat eivät vielä koskaan ennen olleet nähneet Matin juoksevan, ja luonnonihmisen käytös herätti siis niiden piirissä entistäkin vilkkaampaa huomiota ja harrastusta.

Mutta nyt oltiinkin jo kaupungin laidassa, niin ettei Mattia kohtuudella voitu syyttää katumellakan toimeenpanemisesta.

Kaupungista päästyään jatkoi tämä rähisevä joukko matkaansa pitkin Pastorinniemeen vievää tietä.

Edellä juoksi Matti Luonto, kädessään pitkä sauva, jolla hän silloin tällöin huitaisi taakseen, ja parinkymmenen sylen päässä haukkuva koiralauma, vingahdellen, töyttien toisiaan ja puraisten silloin tällöin ohimennen jotain edessä olevaa virkaveljeä koipeen.

Maisteri Wahl oli jo puolivälissä kaupungin ja Pastorinniemen välillä, kun hän kuuli takaapäin hirmuista rähinää, ja pysähtyessään katsomaan taakseen näki mielipuolena pitämänsä luonnonihmisen juoksevan perässä niin että pitkä tukka löyhki ja kädessään hirmuinen sauvansa.

-- Hiiii!! Huuuu!!!! huusi luonnonihminen, nähdessään maisterin pysähtyvän.

Ja silloin selvisi maisterille, että luonnonihminen oli tulossa kostamaan maisterille sen johdosta, että maisteri oli äänestänyt hänen pidättämisensä puolesta kauppias Kurosen talon portilla pidetyssä kansalaiskokouksessa.

Tässä oli henki kysymyksessä!

Koska maisteri Wahl ikävuosistaan huolimatta oli nopeatuumainen mies, niin hyppäsi hän tieltä ojan poikki pormestarin suurelle ja hyvin hoidetulle perunapellolle ja lähti juoksemaan pitkin peltoa niin että multakokkareet lentelivät.

Luonnonihminen olisi kuitenkin saanut maisteri Wahlin kiinni jokseenkin pian, elleivät hänen nelijalkaiset seuralaisensa olisi aiheuttaneet hänelle jonkin verran viivytystä.

Kun ei luonnonihminen, maisterin nähtyään, enää joutanut huitomaan sauvalla taakseen, oli koiralauman rohkeus paisunut huomattavasti, ja koirat olivat nyt aivan hänen kintereillään, etunenässä metsänhoitaja Korpelaisen Hektor, joka aina toimi kaupungin koirien puheenjohtajana kaikissa julkisissa tilaisuuksissa.

Luonnonihmisen yrittäessä hypätä tieltä pormestarin perunapellolle luuli Hektor, että luonnonihminen aikoo pujahtaa metsään takaa-ajajiaan piiloon, sillä Hektor tovereineen oli siinä helposti käsitettävässä harhaluulossa, että luonnonihminen koko ajan oli juossut Hektorin seuruetta pakoon.

Niinpä siis Hektor tarttui lujine hampaineen luonnonihmisen mitalihousujen lahkeeseen, ja luonnonihminen putosi silloin ojaan, rähisevän koiralauman syöksyessä hänen ylitsensä.

Se oli ensimmäinen kerta, jolloin koirien oli onnistunut toteuttaa aikomuksensa Matti Luontoon nähden.

Mutta se oli myöskin viimeinen.

Kului tuskin viittä sekuntia ennenkuin Matti taas oli jalkeilla.

Silloin tuli koirille lähtö!

Matti ehti mätkäistä pari kolme kertaa sauvallaan koiraparveen, jonka jäsenet mielettömän kauhun vallassa, ulahdellen ja vingahdellen lähtivät pakenemaan kaupunkiin päin. Matti juoksi niiden perässä muutamia kymmeniä askelia, pommittaen niitä samalla tarmokkaasti kivillä, mutta luopui pian takaa-ajostaan ja kääntyi sensijaan katsomaan entistä takaa-ajettavaansa. Sillä välin oli maisteri Wahl, kiittäen armeliasta kaitselmusta, ehtinyt juosta perunapellon poikki ja katosi juuri pellon takana olevaan metsään.

Luonnonihminen lähti nyt vuorostaan harppailemaan perunamaan poikki.

Maisteri Wahl, joka oli pysähtynyt metsänreunaan huohottamaan ja pitämään silmällä vainoojansa puuhia, näki suureksi kauhukseen Matti Luonnon ryhtyvän jatkamaan takaa-ajoa.

Silloin lähti maisteri Wahl juoksemaan metsän poikki lähellä olevalle Kelovuorelle niin että risut jaloissa räiskivät.

Outo ja kaamea olisi varmaankin tämä näky ollut, jos olisi sattunut syrjäisiä katselijoita. Edellä juoksi vanha ukko, leveälierinen hattu päässään ja pyöreät silmälasit nenällään, juoksi hengästyneenä ja kauhun ilme ryppyisillä kasvoillaan.

Ja hänen perässään juoksi pitkätukkainen, valkopukuinen luonnonihminen kontti selässä ja pitkä sauva kädessä.

Maisteri oli jo ehtinyt Kelovuorelle, joka oikeastaan ei ollut vuori eikä mikään, olihan vain korkeahko loiva kunnas. Kuolemanpelko antaa voimia kenelle tahansa, ja maisteri oli verraten ketterä vanhus. Erään korkean puun runkoa vastaan oli pystyssä pienet tikapuut, jotka veivät jonkinlaiselle harmaista laudoista kyhätylle lavalle. Maisteri kiipesi kiireesti tikapuita myöten lavalle ja ehti vetää tikapuut perässään, ennenkuin luonnonihminen ennätti paikalle.

Maisteri oli toistaiseksi turvassa luonnonihmisen omassa pesässä.

Vaikkei luonnonihminen yleensä ollut herkkä tajuamaan asioiden huvittavia puolia, ei hän kuitenkaan voinut pidättää nauruaan, nähdessään, minne maisteri oli päässyt häntä pakoon. Mutta kun tällainen iloisuuden ilmaus ei oikeastaan kuulunut Matti Luonnon jokseenkin kolkosti vaikuttavaksi tarkoitettuun ohjelmaan, niin koetti Matti Luonto antaa naurulleen niin kamalan ja mielipuolimaisen kaiun kuin suinkin, onnistuen tuossa yrityksessään niin loistavasti, että itsekin säikähti päästämäänsä ääntä. Millaisia mielialoja tuo kaamea nauru maisterissa synnytti, se on helposti käsitettävissä, varsinkin kun ottaa huomioon sen yksinäisen ja eristetyn aseman, jossa hän tällä hetkellä oli.

-- Ha ha ha haa! huusi luonnonihminen, ravistellen päätään, niin että tukka löyhki ympäri korvien, ja pyöritellen kamalasti silmiään. -- Vieläkö sinä nytkin vaadit minua vangittavaksi?

Tietysti ei maisteri olisi mitään muuta varsinkaan juuri tällä hetkellä niin hartaasti halunnut, mutta oli kuitenkin siksi viisas, että varoi ilmaisemasta ajatuksiaan. Nyt hän vain mulkoili mitään vastaamatta lavan reunalta vaaralliseen viholliseensa.

-- Tule alas minun pesästäni! huusi luonnonihminen hetken kuluttua.

-- Kylle mine tulen alas, jos sine ensin menet pois, sanoi maisteri niin makealla äänellä kuin osasi.

-- Minä en mene tästä pois! sanoi Matti Luonto, alkaen taas pyöritellä silmiään. -- Se on minun pesäni!

-- Mite hen minusta tahto? kysyi maisteri.

-- Minä tahdon syödä sinut! huusi luonnonihminen.

Maisteria värisytti.

-- Kuulka nyt, hyve ysteve, ollan nyt ystevet ja tehden sovinto! imarteli ukko, rauhoittaakseen hullua.

-- Hen on hyve mies, mine olen myös hyve mies!

-- Sinä! sanoi Matti Luonto. -- Sinä olit menossa lyömään kauppias Jaakkolaa korvalle. Mutta nytpä minä syönkin sinut!

Maisteri raivostui äkkiä ja huusi:

-- Etpes syö, etpes syö, ehe kutti, etpes syö! Sine peese tenne ylös!

-- Minä hakkaan kirveellä puun poikki! ilmoitti luonnonihminen.

Maisteri oli saada halvauksen, mutta huomasi samassa, ettei hullulla ollutkaan kirvestä. Viekas tuuma välähti äkkiä hänen aivoissaan ja hän huusi:

-- Niin, jos sine menet kaupunkiin ja tuot kirven, niin sine voit hakata teme puu poikki.

Luonnonihminen hymyili salaa tälle sukkelalle keksinnölle, joka ehkä olisi onnistunut, jos maisteri olisi ollut tekemisissä oikean hullun kanssa. Sitten hän sanoi:

-- Enpä minä hakkaakaan tätä puuta poikki, minä odotan siksi, kunnes sinä tulet alas.

-- Kylle sinulle sitten nelke tule, sanoi maisteri. -- Mine en tule ennen alas, ennenkuin sine olet mennyt tiehes.

-- Nälkäkö! sanoi luonnonihminen halveksivasti. -- Minä voin paastota neljä viikkoa yhteen kyytiin.

Silloin katosi maisterista viimeinenkin jäljellä ollut rohkeuden kipinä, sillä olihan hänkin toki kuullut luonnonihmisen pitkistä paastoista ja tiesi, että Matti Luonto aivan hyvin voisi toteuttaa uhkauksensa, mitä syömättömyyteen tulee.

-- Kuulka nyt, hyve mies! rukoili maisteri. -- Mite hen tahto, jos hen mene pois?

-- Minä tahdon syödä sinut! sanoi luonnonihminen järkähtämättömästi.

Mutta nähdessään maisterin tuskan alkoi hyväsydämiselle Matille tulla sääli ukkoa. Mietittyään hetken aikaa hän sanoi:

-- Kuulkaa nyt, maisteri! Jos te kunniasanallanne lupaatte ja vannotte jättävänne kauppias Jaakkolan ja Svebeliuksen neidin rauhaan tästä hetkestä saakka, niin saatte tulla rauhassa alas puusta. En minä sentään niin hullu ole kuin te näytte luulevan.

Maisteri ensin hämmästyi luonnonihmisen äänen ja puheensävyn muuttumista, mutta alkoi sitten epäillä, että tässä piili ehkä kavala juoni hullun puolelta. Kuitenkin hän tahtoi käyttää mahdollisesti tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseen ja sanoi:

-- Mine lupan!

-- Ja vannotteko? kysyi luonnonihminen.

-- Mine vannon! Onko hen nyt tytyveinen?

-- Olenhan minä, jos vain pidätte sananne. Mutta muistakaakin, että jos ette pidä puhettanne, niin silloin te saatte minusta vastuksen! uhkasi Matti Luonto.

-- Mine piden aina mite mine lupan! sanoi ukko Wahl ylpeästi. -- Mine olen gentlemanni.

-- Noh, hyvä on, kyllä minä uskon, sanoi Matti Luonto alkaen jälleen palata oikeaan elementtiinsä, nöyryyteen ja hiljaisuuteen. -- Maisteri laskee nyt vain tikapuut alas, niin minä autan maisteria tulemaan sieltä pois.

-- Ohoh, elkke luulko! huudahti maisteri. -- Mine en tule teelte pois, ennenkuin hen on mennyt matkansa! Lehteke kevelemen tuonne pein... kun hen on jellen Pastorinniemen tielle, niin mine tulen alas.

Luonnonihmisen pesästä näki puiden latvojen lomitse pormestarin perunapellolle ja Pastorinniemeen vievälle tielle asti, ja maisteri laski mielessään, että kun Matti Luonto on päässyt Pastorinniemen tielle, niin ehtii hän laskeutua puusta ja juosta päinvastaiselle suunnalle Pellikkavaaran tielle, jonka varrella on tiheässä ihmisasuntoja.

-- Noh, minä menen sitten, sanoi luonnonihminen tottelevaisesti ja lähti kävelemään takaisin Pastorinniemen tielle.

Muutaman minuutin kuluttua näki maisteri luonnonihmisen päässeen tuolle tielle ja lähtevän jatkamaan matkaansa kaupunkiin päin.

Silloin alkoi maisteri kiireesti laskea alas tikapuita, jotka hän oli äärimmäisillä ponnistuksilla saanut kiskotuksi ylös Matti Luonnon pesään.

Tikapuut alkoivat äkkiä luisua hänen käsistään ja putosivat pitkälleen puun juurelle.

Maisterin voimilla ei ollut ajattelemistakaan laskeutua alas puun runkoa myöten, vielä vähemmän hyppäämistä suoraan maahan.

Hän jäi siis kuitenkin vangiksi Matti Luonnon pesään.

XXVI

Läpi kaupungin ajoi herra Jassi Muttonen sydämessään kauhistus, ajoi ulos kadun toisessa päässä olevasta tulliportista ja mennä viiletteli nyt Pellikkavaaraan päin johtavaa tietä myöten.

Miksi hän ei kääntynyt Illikaisen taloon vievälle kadulle ja kätkeytynyt Illikaisen leveän selän taakse? Miksi hän ei hypännyt alas pyörältä ja juossut pakoon mihin taloon tahansa?

Siksi, että kun aivan kintereillä, kymmenkunnan sylen päässä ajaa sellainen mies kuin ukko Grönberg kiukkuisena kuin vaapsahainen ja kivi sukassa, niin silloin ei ehdi harkitsemaan mutkia eikä käännöksiä, vielä vähemmän pysähdyksiä.

Ja nyt kiidettiin pitkin Pellikkavaaran tietä.

Yhä lähempää kuului ukko Grönbergin huohotus. Ukko Grönberg oli paljon vanhempi kuin herra Jassi Muttonen, mutta ukko Grönbergin molemmat jalat olivat terveet, lukuunottamatta ennen mainittua pientä kengänhiertämää hänen paljaassa jalassaan.

Vielä pari minuuttia, ajatteli herra Muttonen, niin hän saavuttaa minut ja iskee kuoliaaksi. Tämä olisi kyllä hyvin juhlallinen ja vaikuttava loppu näyttelijälle, mutta en kuitenkaan tahtoisi loppua niin...

Silloin hiljensi hän äkkiä vauhtia ja hyppäsi pois pyörältään. Hän tosin kaatui pyörineen maahan, mutta pääsi silmänräpäyksessä pois alta ja pois ukko Grönbergin alta, joka ei ehtinyt kääntää pyöräänsä, vaan ajoi herra Jassi Muttosen -- tai oikeastaan Riku Nikin -- pyörää vasten ja meni tietysti nurin.

Kun vaskiseppä selvisi siitä rykelmästä, jonka molemmat pyörät olivat tielle muodostaneet, näki hän Jassi Muttosen katoavan metsään tien vasemmalle puolen. Hän päästi sotahuudon, heilutti sukkaansa ja lähti juoksemaan uhrinsa perässä.

* * * * *

Nähtyään isänsä kiipeävän Lehtolan lankkuaidan yli Jassi Muttosen perässä oli Maikki Grönbergille tullut hätä käteen. Hän lähti juoksemaan Kurosen puotiin, kertoi hengästyneenä, mitä oli tekeillä ja pyysi Kalle Kannasta ryhtymään joihinkin toimenpiteisiin tulevan appiukkonsa hillitsemiseksi.

Kalle Kannas ei tosin ollut oikein selvillä siitä, mitä olisi tehtävä, mutta hän oli juuri nähnyt herra Muttosen ja herra Grönbergin ajavan myymälän ohi tavalla, joka tuntui todistavan, että jälkimmäisellä herralla oli jotain tärkeätä asiaa edelliselle herralle. Kun nyt huutavia ja meluavia ihmisiä juoksi samaan suuntaan, päätti Kalle pistää puodin oven lukkoon ja yhtyä yleiseen takaa-ajoon, nähdäkseen, miten seikkailu päättyisi ja voidakseen tarpeen tullen jollakin sopivalla tavalla olla joko herra Muttosen tai herra Grönbergin taikka molempienkin apuna.

Järjestyskonstaapeli n:o 3 Kekkonen nukkui toisessa poliisilaitoksemme pidätyshuoneista eli putkista, sillä hänellä oli päivystysvuoro eikä viileässä putkassa ollut kärpäsiä.

Hän heräsi siihen, että seinään jyskytettiin ulkoapäin ja useat äänet huusivat:

-- Poliisit, poliisit! Eikö siellä ole yhtään poliisia?

Silloin hyppäsi Kekkonen ylös, avasi ristikkoikkunassa olevan pienen ilmanvaihtoruudun ja huusi unisena:

-- Häh? Mikä on hätänä?

-- Kun rosvot varastivat Riku Nikin ja Topi Pösösen polkupyörät työväenyhdistyksen pihalta!

-- No ottakaa ne kiinni!

-- Johan niitä ajetaankin takaa, mutta pitäisi tulla poliisejakin avuksi! huusi joku.

-- Ei täällä nyt ole poliiseja, ilmoitti konstaapeli Kekkonen.

-- Olethan siellä sinä ainakin! väitti maalari Tolvanen, joka oli yksi seinän jyskyttäjistä.

-- Mutta minulla on tisuuri! vastasi konstaapeli Kekkonen.

-- Minkä se sanoi itsellään olevan? kysyi eräs akka maalari Tolvaselta.

-- Tisuurin, selitti maalari.

-- Mikä se semmoinen on? tiedusteli utelias akka.

-- Se on jotain virantoimitusta, sanoi maalari. -- Saakelin poliisit, kun ei niistä koskaan ole apua!

Sitten lähtivät kaikki juoksemaan eteenpäin.

Mutta maalari Tolvanen oli langettanut liian ankaran arvostelun kaupunkimme valppaista ja virkaintoisista järjestyksenvalvojista. Päivystysvuorostaan huolimatta heitti näet konstaapeli Kekkonen poliisilaitoksen omiin hoteisiinsa ja alkoi juosta sinne päin, minne näki muidenkin juoksevan. Ja häneen liittyivät kaupunkimme toisetkin järjestyksen valvojat, jotka olivat olleet kalassa ja kantoivat juuri suurta, puolillaan kaloja olevaa kalavasua. He jättivät sen Lehikoisen Amantan silmälläpidon alaiseksi ja nousivat ajuri Tiihosen rattaille, jotka olivat juuri kyydinneet kotiin Svebeliuksen neidit, ja lähtivät ajamaan huikeata vauhtia Pellikkavaaran tielle.

Tomu pölysi hirmuisesti kuivalla tiellä. Huuto ja melu oli ankara.

Sitten palotornin palon ei kaupungissamme oltu kuultu sellaista elämää.

* * * * *

Maassa makaavat kuivat oksat paukahtelivat poikki, ja välistä kuului karkea sana, kun vaskiseppä loukkasi paljaan ja kipeän jalkansa risuihin tai ruohon peitossa olevien lahojen kantojen jätteisiin.

Herra Jassi Muttonen oli kyllä aluksi voittanut hieman aikaa -- ja tällä kertaa niin kallista aikaa -- ukko Grönbergin kömpiessä pois polkupyörärykelmästä, mutta pianpa alkoi vihollinen taas tulla lähemmäksi ja lähemmäksi, antaakseen tyttärensä kunnian ja maineen puolesta aikakautemme ankarimman selkäsaunan onnettomalle näyttelijälle.

Tällä kauhealla hetkellä kirosi herra Muttonen sen päivän, tunnin ja minuutin, jolloin hän oli suostunut Lauri Saksmanin ja Kalle Kannaksen ehdotukseen ja ottanut vetääkseen päälleen kaupungin sisukkaimman miehen vihat. Herra Muttonen olisi yksin tein kironnut myöskin neiti Maikki Grönbergin ja hänen sulhasensa, jonka puolesta hän oli tällä hetkellä mitä vaarallisimmassa asemassa, ellei samalla peloittava mätkähdys olisi keskeyttänyt hänen synkkiä katselmuksiaan.

Tämä mätkähdys ei tosin vielä osunut herra Muttosen selkään, mutta se kuului kuitenkin hyvin läheltä. Innoissaan ja kiihkoissaan huimi vaskiseppä vaimonsa hirvittävällä sukalla mäntyjen ja kuusien runkoja niiden ohi juostessaan -- ehkäpä tapahtui se myöskin harjoituksen vuoksi.

Mätkis... mätkis... mätkis!

Yhä lähempänä mätkähteli.

Herra Muttonen oli kuoleman tuskassa.

Mätkis... mätkis... mätkis...!

Loppu läheni!

Herra Muttonen tiesi varmasti olevansa ruumiillisilta voimiltaan paljon heikompi mies kuin vaskiseppä, mutta päätti nyt joka tapauksessa ryhtyä vastarintaan. Mitäpä siitä, vaikka hän joutuisikin taistelussa tappiolle! Olisihan se joka tapauksessa kunniallisempaa ja helpompaa kuin tulla aivan yksinkertaisesti ja avuttomasti pieksetyksi puolikuoliaaksi... jos tuo hirmuinen ukko edes siihenkään tyytyisi.

Tehtyään tämän epätoivoisen päätöksen alkoi herra Muttonen, yhä edelleenkin juosten henkensä edestä, vilkuilla kauhistuneilla silmillään ympärilleen, nähdäkseen jonkin sopivan puolustusaseen.

Tuolla, tuolla!

Siellähän oli, muutaman kymmenen askeleen päässä, pitkä karahka. Sillä voisi hän ehkä hyvinkin pidellä puoliaan.

Pitkin harppauksin, niin pitkin kuin hänen viallinen jalkansa myönsi, juoksi hän karahkan luo ja yritti, temmata sen käteensä, mutta karahkapa olikin kiinni kaatuneessa puunrungossa, eikä irtautunut ensi otteella.

Samassa silmänräpäyksessä oli vaskiseppä herra Muttosen niskassa, kohotti hirmuisen lyömäaseensa ja iski -- iski oikein olantakaa...

Luulette varmaankin, että me tästä hetkestä alkaen saamme merkitä kiertue Cangastus & Muttosen rahastonhoitajan ja toisen tukipylvään vainajien kirjoihin taikka ainakin pahasti haavoittuneiden luetteloon. Niin luuli herra Muttonen itsekin.

Mutta herra Muttosen hetki ei vielä ollut tullut. Tyhjä, pehmeä naistensukka läiskähteli vain hänen hartioihinsa.

Sillä kivi oli, vaskisepän harjoitellessa aseensa käyttöä männynkylkiin, syönyt sukan kärjessä olleen pienen reiän yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes kivi nyt hurahti metsään kuin lingosta.

Herra Muttonen oli siis pelastunut tutustumasta tuohon kiveen, mutta valitettavasti ei ukko Grönberg itse ollut lentänyt samaa tietä kuin hänen kivensä, vaan alkoi, heitettyään vaimonsa petollisen sukan maahan, leipoa, takoa ja muokata herra Muttosta nyrkeillään, jotka eivät olleet paljon kiveä pehmeämmät.

Nyt koroitti herra Muttonen äänensä ja huusi. Huusi niin paljon kuin jaksoi. Ja syytä hänellä kyllä oli huutaakin.

-- Nyt... on... se... hetki tullut... jolloin minä olen saanut... sinun kirotun... niskasi... kouriini... ja nyt minä... väännän...! ähkyi ukko Grönberg, kiristäen näyttelijää niskasta hirmuisesti.

-- Aa... apua! kiljui herra Muttonen.

-- Etkö... sinä... pahanhengen punatukkainen... pukki... heitä... minun tytärtäni... rauhaan! ähisi ukko Grönberg, leipoen taas, varmaankin vaihtelevaisuuden vuoksi, herra Muttosen selkää.

-- Aa... apua! Tappaa! huusi herra Muttonen.

Silloin kuului äkkiä ylhäältä, korkeudesta, ääni:

-- Ele tappa!

Vaskiseppä Grönberg ja hra Jassi Muttonen olivat nimittäin hekin joutuneet Kelovuorelle, vieläpä melkein luonnonihmisen pesän alle, jossa maisteri Wahl parhaillaan mietti keinoja, miten päästä alas puusta.

Tavattomasti hämmästyen käänsi vaskiseppä päätään ja katsoi taivaalle. Taivaalla ei kuitenkaan näkynyt mitään merkillistä.

-- Mite te tappele? kysyi sama salaperäinen ääni uudestaan.

Vasta nyt huomasi ukko Grönberg, että puhuja oli maisteri, ja että maisteri oli puussa.

Mutta samassa ehtivät takaa-ajajat, etunenässä Riku Nikki ja Topi Pösönen, tapahtumapaikalle.

Takaa-ajajat olivat nähneet varkaiden joutuneen kesken kaiken tappeluun ja kuulleet pieksettävän surkeat hätähuudot. Se oli takaa-ajajista tuntunut hyvin ihmeelliseltä.

Mutta vielä ihmeellisemmältä tuntui heistä asia, kun he tappelupaikalle tultuaan tunsivat piestävän punatukkaiseksi näyttelijäksi ja pieksäjän vaskiseppä Grönbergiksi.

-- Sehän on näyttelijä Muttonen! huudahti Riku Nikki, joka, kuten muistamme, oli tullut tuntemaan näyttelijän kauppias Kurosen portilla pidetyssä yleisessä kansalaiskokouksessa.

-- Ja tämä ukko on melkein samannäköinen kuin se ukko, joka meitä kärvensi Maijalan saunassa! huomautti Topi Pösönen, katsellen vaskiseppää mitä syvimmän ihmetyksen vallassa.

-- Minkätähden ne meidän polkupyörät varastivat? aprikoi Riku Nikki.

Uutta väkeä saapui paikalle.

-- Joko saitte kiinni? huusivat muutamat jo kaukaa.

-- Lyökää vietäviä! kehoittivat toiset, jotka eivät myöskään vielä tienneet, ketä kiinnijoutuneet olivat.

-- Sehän on ukko Grönberg? Eikös se ole ukko Grönberg? kysyivät ällistyneet tulijat, päästyään lähemmäksi.

-- Siltä se näyttää! myönsivät aikaisemmin tulleet.

-- Kukas se on tuo toinen mies?

-- Kuuluu olevan näyttelijä.

-- No voipas hitto! päivittelivät jotkut neuvottomina.

Ukko Grönberg oli ottanut taskustaan nenäliinan, repäissyt sen kahtia ja ryhtynyt sitomaan vertavuotavia varpaitaan.

Näyttelijä Jassi Muttonen istui melkein menehtyneenä mättäällä, hikoillen ja huohottaen ankarasti.

-- Minkätähden sinä Grönberg sen polkupyörän varastit? kysyi eräs kierosilmäinen mies.

-- Häh! Varastinko?! kiljaisi vaskiseppä.

-- Niin... ka, etkös sinä sitten sitä varastanut? kysyi kierosilmäinen tyhmistyneen näköisenä.

-- En! huusi Grönberg. -- Sanotko sinä vielä, että minä olen varas?

-- Enhän minä sitä ole sanonut! kiiruhti kierosilmä väittämään. -- Minä vain arvelin, että jos sinä olisit sen muuten varastanut...

-- Kyllä tämä oli oikeastaan paha asia tälle vaskisepälle, sanoi Topi Pösönen miettiväisen näköisenä. -- Paljon pahempi kuin se sauna-asia...

-- Älä turise! sanoi vaskiseppä töykeästi.

-- Eikä tämä ole paljon parempi asia tälle näyttelijällekään, arveli Riku Nikki.

Nyt tulivat paikalle jo hengästyneet poliisit. Tuli myöskin Kalle Kannas.

-- Nämäkö ne ovat ne pyöränvarkaat? kysyi konstaapeli Kekkonen.

-- Nämä! ilmoitti Riku Nikki.

-- Älä valehtele! ärjäisi ukko Grönberg, joka oli saanut varpaansa sidotuksi ja oli taas valmis valvomaan etujaan ja oikeuksiaan.

-- Eikös tämä ole se herra, joka silloin yhtenä päivänä äänesti että "ei"? tunnusteli konstaapeli Tossavainen näyttelijä Muttosta.

-- Kyllä se minä olen, myönsi Muttonen, hieroskellen niskaansa.

-- Joo, kyllä se se on! vahvistivat eräät mainittuun kokoukseen osaaottaneet, takaa-ajajiin liittyneet kansalaiset.

-- No johan on ihme ja kumma paikka! myönsivät poliisitkin asian outouden, ja sanoivat sitten ankarasti:

-- Tämä on semmoinen paikka, että sitä on lähdettävä poliisikamariin selvittelemään.

Ja poliisikamariin siitä sitten ruvettiin lähtemään. Mutta silloin kuului puusta huuto:

-- Kuulka, elke menkö viele!

-- Kuka siellä puussa on? kysyivät poliisit ihmeissään.

-- Mine olen, majister Wahl! huusi ukko. -- Peesteke minut alas!

-- Maisteripahan näet on! huusivat kaupunkilaiset ihmeissään.

-- Mitäs se maisteri siellä tekee? tiedustelivat poliisit ymmällä.

-- Nostakaa tikapuut pystyn, ette mine peesen pois! huusi maisteri, vastaamatta kysymykseen.

-- Pitäähän se päästää maisteri pois puusta, sanoivat muutamat miehet hyväntahtoisesti ja nostivat tikapuut pystyyn.

Maisteri alkoi varovasti kavuta puusta alas.

-- Kuinkas maisteri sinne puuhun sitten oikein joutui? uteli konstaapeli Tossavainen.

-- Eihen se teille kuulu! sanoi maisteri tikapuilta.

-- No eihän se kyllä oikeastaan kuulu, senpuolesta..., myönsi konstaapeli Tossavainen. -- Vaikka olisihan tuo ollut hauska tietää.

Ja sitten sanoivat poliisit:

-- Jos arvoisa yleisö lähtisi nyt poliisikamariin. Tämä asia pitää selvittää ennen auringonlaskua.

-- Me nimittäin lähdemme illalla pyhäksi kalaan, lisäsi konstaapeli Kekkonen selitykseksi.

Viskaali oli tullut poliisikamariin ja oli vihoissaan, kun ei tavannut siellä yhtään sielua, ei edes päivystyskonstaapelia.

-- Kyllä minä näytän niille tupenrapinat! uhkasi hän itsekseen.

Mutta juuri siinä juonitellessaan näki hän suuren kansanpaljouden täyttävän poliisikamarin pihan.

Jotain erikoista oli siis tapahtunut.

-- Ei saa tulla sisään muut kuin asianomaiset! huusi konstaapeli Tossavainen varovaisuuden vuoksi.

-- Asianomaisiahan tässä kaikki ollaan! kiisti se ennenmainittu kierosilmäinen.

-- Älä tolkuta! sanoi konstaapeli Kekkonen. -- Odottakaa tässä pihalla. Jos jotain tarvitaan todistajaksi, niin kyllä hänet kutsutaan sisään.

-- Onhan tässä todistajia, myönsi maalari Tolvanen.