Part 14

Kymmenen minuutin kuluttua tuli Peranderille myöskin neiti Kuronen, toista tuntia myöhästyneenä ja hajamielisen näköisenä. Varatuomari ei kuitenkaan ennättänyt tehdä hänelle mitään kysymystä, sillä samassa tuli rehtori tyttärineen ulos. Rehtorin otsalta oli pilvi kadonnut, hän meni iloisena puristamaan neiti Kurosen kättä, ja yksin tein hän kätteli uudelleen myöskin tuomarismiestä ja lausui hänet, ensi kerran elämässään, sydämellisesti tervetulleeksi.

Mitä sitten lieneekään tytär isälleen kertonut!

* * * * *

Rakennusmestari Illikaisen talossa oli kova touhu.

Näytelmäharjoituksia pidettiin niin kiinteästi, ettei parturi Jönsson ehtinyt edes puoleksi tunniksi pistäytyä seurahuoneelle, vaikka päätä tuntui kivistävän. Hän oli oppinut osastaan suunnilleen neljännen osan ja vannoi osaavansa koko osansa sunnuntaina kuin katekismuksen.

-- Paremmin, paljon paremmin kuin katekismus on se teidän osattava! huusi Jassi Muttonen, heittäen mehuvettä ja leivoksia pöydälle tuovaan sisäkköön palavan katseen. -- Kuinka kuuluu ensimmäinen käsky?

-- Sinun pitää... sinun pitää..., muisteli parturi, mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta ei hän voinut vastata punatukkaisen esittämään teologiseen kysymykseen.

-- Niin, siinä sen nyt näette! Paljon paremmin kuin katekismuksenne on teidän osattava osanne!

Mutta Jooseppia lukuunottamatta alkoi näytteleminen jo sujua koko lailla. Illikainen osasi jo ulkoa melkein kaikkien osat, ja sohvallaan istuen hän auttoi ulkomuististaan pöydän alla istuvaa poikaansa kuiskaajan tehtävissä.

-- Kuinkahan se meneekään ylihuomenna, kun nyt jo menee näin hyvin! huomautti hän vaimolleen, ja vaimo vastasi:

-- Jaa-ah!

-- Taiteilija Muttonen olisi hyvä ja tulisi vähän ulos, sanoi sisäkkö herra Muttoselle.

-- Kuka rohkenee häiritä minua työssäni? huudahti näyttelijä.

-- Vaskiseppä Grönbergillä olisi asiaa herra Muttoselle, sanoi sisäkkö.

-- Vaskiseppä Grönbergillä! huusi herra Muttonen ja vilkaisi taakseen, nähdäkseen, oliko ikkuna auki.

-- Missä hän on? Eteisessäkö? kysyi punatukkainen tuttavamme varovaisesti.

-- Ei, pihalla, sanoi sisäkkö.

-- Minä menen, ilmoitti näyttelijä. -- Herrasväki suo anteeksi eikä anna häiritä itseään.

Toiset, jotka eivät aavistaneet, mistä oli kysymys, jatkoivat rauhassa harjoitusta, ja Illikainen kunnostautui suurenmoisesti, edustaessaan sohvaltaan väliaikaisesti kraatarimestari Eenokkia ja puhjeten ukkosen kaltaiseen naurunpurkaukseen, joka kerran kun oli saanut vuorosanansa sanotuksi.

Mutta näyttelijä Muttonen nilkutti portaille ja näki portaiden alapäässä pienen, piikkipartaisen ja terävänenäisen ukon, joka kysyi häneltä:

-- Vai niin, tekö se olette se näyttelijä Muttonen?

-- Minä olen näyttelijä ja rahastonhoitaja Jassi Muttonen, sanoi punatukkainen ylevästi. -- Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?

-- Herra kuuluu alkaneen hieroutua minun tyttäreni tuttavuuteen! sanoi vaskiseppä uhkaavasti.

-- Enhän minä tiedä, kuka teidän tyttärenne on, vastasi näyttelijä lempeästi. -- Minulla on paljon tyttötuttavuuksia, lisäsi hän sitten selitykseksi.

-- Kyllä te tiedätte, kuka minun tyttäreni on! ärjäisi ukko. -- Se on Maikki Grönberg, jos sekin vielä täytyy teille sanoa!

-- Ahaa! neiti Grönberg! huudahti punatukkainen ihastuneena. -- Erittäin hupainen ja miellyttävä neiti! Ja te olette hänen isänsä! Onnittelen teitä! Sanomattoman hauskaa tutustua! Todellakin, sanomattoman hauskaa tutustua!

-- Minä en onnittele teitä, jos saan niskanne kouriini! huusi ukko Grönberg. -- Minä väännän sen nurin! ilmoitti hän sitten raivostuneena.

-- Siinä tapauksessa toivoisin, ettei niskaparkani koskaan joutuisi kouriinne! huokasi herra Muttonen. -- Millä olen pahoittanut teidän mielenne?

-- Minä kiellän teitä seurustelemasta tyttäreni kanssa! sanoi ukko Grönberg.

-- Ei, älkää kieltäkö? rukoili herra Muttonen. -- Hän on rakastettavin ihminen...

-- Kiellän! huusi vaskiseppä.

-- Oi, kuinka surullista! sanoi Jassi Muttonen, ottaen taskustaan kirjavan nenäliinan ja pyyhkien sillä silmiään. -- Juuri, kun minä olin niin onnellinen, tuli tämä isku! "Onnen majat ovat kaikki mustaksi maalatut murheella..."

-- Lupaatteko olla koskaan enää menemättä tyttäreni seuraan? kysyi ankara isä.

Illikaisen nuoremmat lapset olivat ryhmittyneet keskustelevien lähelle ja kuuntelivat suut auki ja silmät pyöreinä. Illikaisen palvelijattaret olivat avanneet keittiön ikkunan toisenkin puoliskon, kuullakseen paremmin.

-- Jospa tietäisitte, kuinka mielelläni antaisin sellaisen lupauksen! sanoi näyttelijä, nenäliina silmillä. -- Mutta ihminen on niin heikko...

-- Vastatkaakin sitten itse seurauksista! sanoi ukko Grönberg. -- Tulkaapas tänne minun luokseni, niin saatte nähdä!

-- Voi, en uskalla tulla teidän luoksenne! vaikeroi herra Muttonen. -- Te olette tällä hetkellä hieman kiihtynyt, herra Grönberg. Minä uskallan paljon helpommin lähestyä teidän tytärtänne kuin teitä itseänne...

Ukko Grönberg kumartui maahan, sai käteensä nyrkinkokoisen kiven ja paiskasi sen kohti näyttelijää. Tämä ennätti kuitenkin vetäytyä eteiseen, ja kivi jyskähti eteisen ovea vasten.

Vaskiseppä lähti kiireesti pois Illikaisen pihasta.

XXIII

Oli tullut lauantaiaamu.

Siitä hetkestä saakka, jolloin maisteri Wahl oli sulkenut eteisensä oven, päästyään eroon Lauri Saksmanista, ei hän ollut näyttäytynyt asuntonsa ulkopuolella, ja jos joku pahaa-aavistamaton kaupunkilainen olisi silloin yrittänyt tulla hänen luokseen, olisi siitä varmaankin koitunut hänelle mitä valitettavimmat seuraukset.

Sillä ukko Wahl oli, luettuaan sen kirjeen, jonka neiti Anna Kristina Svebelius oli kirjoittanut Lauri Saksmanille, pois suunniltaan, ja yksinpä hänen vanhanpuoleinen taloudenhoitajattarensa Miinakin, joka muuten hallitsi maisteria melkein rajattomalla vallalla, liikkui nyt henkeänsä peläten tässä vihan ja vimman majassa.

-- Mite hen teke minun huoneessani! Ulos! huusi maisteri aina, kun Miina pisti päänsä ovesta sisään pyytääkseen isäntäänsä ruualle.

Tänä aamuna kuuli maisteri sattumalta avoinna olevien ovien läpi keittiöstä Kähköskän karhean äänen. Kähköskä oli nimittäin tullut myymään maisterin taloudenhoitajattarelle kananmunia, jotka Kähköskän velivainajan leski oli lähettänyt kaupunkiin myytäväksi Mainingin koneenkäyttäjän mukana.

-- No huomennahan ne kuulutaan ensi kerran kuulutettavan se kauppias Jaakkola ja Pastorinniemen ryökkynä, kertoi Kähköskä.

-- Hss! sanoi Miina.

Mutta maisteri oli jo kuullut tarpeeksi.

Hän tajusi nyt menettäneensä lopullisesti taistelun, mutta hän päätti kuitenkin mennä sanomaan neiti Anna Kristina Svebeliukselle suorat sanat, sellaiset sanat, jollaisia tämä petollinen liittolainen ei ole vielä elämänpäivinään kuullut!

Maisteri pisti päähänsä mustan, leveälierisen huopahattunsa, heitti sinertävän viitan hartioilleen ja lähti ulos niin että ovet paukkuivat.

-- Hyvä isä, mihin se maisteri nyt lähti? hurisi Miina keittiön ikkunasta. -- Kahvi on juuri valmis!

Maisteri ei ollut kuulevinaankaan, vaan jatkoi kiivaasti matkaansa.

-- Mitähän kamalaa sillä taas on mielessä! huokasi Miina, joka varsinkin viime aikoina oli elänyt alituisessa pelossa ja vavistuksessa.

Mutta neidit Anna Kristina ja Mathilda Fredrika eivät olleet kotona.

Kauppias Jaakkola oli kutsunut heidät sovintojuhlaan Pastorinniemeen, ja lyhyen neuvottelun jälkeen olivat kaksoiset päättäneet tarttua tarjottuun sovinnonkämmeneen ja lähteneet nuorimman sisarensa virallisiin kihlajaisiin täydessä juhlapuvussa.

Matti Luontoa ei ollut näkynyt heidän asuntonsa edustalla sen hetken perästä, jolloin punaposkinen sisäkkö oli palannut takaisin Saksmanin keittiöstä.

Maisteri Wahl oli aivan hengästynyt perille päästessään ja soitti ovikelloa niin että koko talo helisi.

Mainittu punaposkinen sisäkkö tuli avaamaan ja sanoi, etteivät neidit ole kotona.

-- Misse he ovat? kysyi maisteri kiukkuisesti.

-- Pastorinniemessä, vastasi sisäkkö.

-- Mite, Pastorinniemesse! huusi maisteri.

-- Niin, Pastorinniemessä, vakuutti tyttö. -- Mutta jos maisterilla on jotain sellaista asiaa, jonka minä voin toimittaa...

-- Et sine voi toimittaa miteen! huusi maisteri, niin että tytön polvet notkahtivat. -- Mine menen sinne itse, mine saan sielle kunnian treffa koko konkkaronkka samalla kerta!

Ja jättäen ällistyneen sisäkön avossa suin seisomaan eteiseen lähti maisteri juoksujalkaa tiehensä.

Kun maisteri tiesi, ettei hänen ollut helppo päästä Pastorinniemeen maan puolelta, päätti hän tehdä hyökkäyksensä vesitse. Hän kiiruhti siis venerantaan.

Muttoskan Petteri ja hänen vanhempi veljensä Iisakki olivat juuri lähdössä ongelle.

-- Lehdettekö soutamaan minut Pastorinniemeen? kysyi maisteri Iisakilta.

Iisakki katsoi epäröiden veljeensä.

-- Mine maksan teille markan! lupasi maisteri.

-- Noh! riemastuivat pojat, jotka eivät olisi voineet enemmän ihastua, jos maisteri olisi pistänyt kymmenmarkkasen kummankin kouraan.

-- Eikö se vuoda teiden vene? kysyi maisteri, joka pelkäsi kovasti vettä ja jalkojensa kastumista.

-- Ei tämä paljon vuoda, sanoi Iisakki. -- Ja Petteri saa heittää äyskärillä pois sen, minkä vuotaa.

Maisteri astui venheen perään ja tarttui melaan. Iisakki ja Petteri istuutuivat soutamaan.

Poikien venhe vuoti tietysti hirvittävästi, kuten poikien venheet aina tekevät.

-- Petteri, heite pois vette! huusi maisteri. -- Ja sine toinen poika souda yksin!

Petteri sai nyt kökötellä koko matkan venheen keskellä pitäen sitä niin kuivana kuin mahdollista, Iisakki souti kuin mies ja maisteri piti perää kuin itse Kristoffer Kolumbus.

Pastorinniemessä oli mieliala parhaimmillaan. Saapuvilla olivat vain lähimmät omaiset ja parhaimmat ystävät. Jaakkola oli tehnyt täydellisen sovinnon morsiamensa sisarien kanssa ja säteili ilosta. Samppanjapullojen korkit paukahtelivat.

Silloin kuului laiturilta päin kimeätä kiljuntaa:

-- Auttakaa! Tulkaa apuun! Maisteri hukkuu.

Maisteri Wahl oli, yrittäessään kömpiä venheestä laiturille, pudonnut venheen äkkiä kallistuessa veteen. Iisakki sai onneksi hänen kauluksestaan kiinni ja kannatti häntä vedenpinnalla, ja Petteri huusi apua minkä kurkusta lähti.

Jaakkola lähti juoksemaan rannalle, ja hänen perässään juoksi pihalla ollut renki-Pekka sekä koko talon väki, lukuunottamatta Fanny-neitiä, joka kuultuaan sanan "maisteri" alkoi vapista eikä liikahtanut paikaltaan.

Kauppias Jaakkola ja Pekka nostivat vettävaluvan maisterin heti rannalle.

-- Vieke minut siseen! huusi maisteri! -- Mine kuolen!

-- Ei, ei sisään! huudahti Anna Kristina. -- Lähettäkää hänet kotiinsa!

-- Mine en lehde pois temmöisene! huusi maisteri.

-- Tänne peitteitä tai mitä tahansa, huusi Jaakkola.

Tuotiin kiireesti pari huopapeitettä, joihin Jaakkola kääri sätkyttelevän ukon.

Kauppias Jaakkolan oli kyydinnyt Pastorinniemeen ajuri Jehkonen ja Svebeliuksen neidit ajuri Tiihonen, ja olivat heidän hevosensa portinpielessä, ajurien istuessa keittiössä saamassa osansa kestityksestä.

-- Jehkonen! huusi Jaakkola. -- Olkaa hyvä ja kyyditkää maisteri Wahl heti kotiinsa ja tulkaa sitten takaisin minua odottamaan!

-- Ei! Mine en lehde nein! kirkui maisteri. -- Vekivaltaa!

-- Pekan täytyy lähteä viemään häntä, sanoi Anna Kristina.

Renki-Pekka oli sillä välin juossut vaunuvajaan ja tuonut sieltä suuren hevosloimen, jonka hän vielä kääri maisterin ympärille, niin ettei ukosta näkynyt mitään muuta kuin kiukkuiset kasvot.

Jaakkolan määräyksestä tarttui Pekka maisteriin kainaloiden alta ja Jehkonen jaloista. Maisteri koetti potkia, mutta peitteet ja loimet ehkäisivät tämän yrityksen. Sitä enemmän osoitti ukko niin ollen mieltään huutamalla ja kirkumalla.

Maisteri Wahl kannettiin rattaille, ja renki-Pekka istutti tämän metelöivän käärön viereensä. Jehkonen nousi kuskipukille, ja kuorma lähti liikkeelle.

Mutta rattaiden perässä juoksivat itkukurkussa Muttoskan Iisakki ja Petteri, huutaen:

-- Maisteri, maisteri, entäs se markka!

-- Pojat hoi! huusi Jaakkola. -- Tulkaa takaisin.

Pojat kääntyivät takaisin vedet silmissä.

-- Tässä on teille markka kummallekin! sanoi Jaakkola, pistäen molempien soutumiesten jokseenkin likaisiin kouriin kiiltävän hopearahan ja saavuttaen tällä suurenmoisella anteliaisuudellaan Muttoskan poikien ihailun ja rajattoman kiitollisuuden.

-- Ja menkää nyt keittiöön, niin saatte siellä ehkä vehnäskahvit, sanoi Jaakkola, joka tänä päivänä tahtoi kykynsä mukaan tehdä onnellisiksi kaikki ihmiset, ja joka tässä jalomielisessä tarkoituksessaan onnistui ainakin Muttoskan poikiin nähden täydellisesti.

Pastorinniemen renki-Pekalla ei ollut koskaan ollut niin vastahakoista vierustoveria kuin tällä kertaa. Eikä ajuri Jehkosella koskaan niin kiittämätöntä kyydittävää, Kähköskäkin huomioon otettuna.

Ukko Wahlin, vaikkakin hän oli ilmoittanut kuolemansa olevan lähellä, onnistui kuitenkin saada sanotuksi sekä Pekasta että Jehkosesta koko joukko sellaisia asioita, että nämä rehelliset ja ilkeyksien laskettelemisessa sellaisen taiturin kuin ukko Wahlin kanssa jo etukäteen häviölle tuomitut miehet istuivat korvat punaisina ja koettivat ajaa vastaantulevien ohi niin nopeasti kuin suinkin. Ehdottipa Jehkonen jo kerran Pekalle, että he pysähdyttäisivät hevosen ja antaisivat maisterille vakavan ja hyvin ansaitun selkäsaunan tai heittäisivät tuon hävyttömän käärön tien viereen, katajapensaisiin, mutta vaikka kiusaus olikin suuri, hylkäsi Pekka kuitenkin nämä molemmat hänen harkittavakseen alistetut esitykset.

Kaupunkiin tultuaan katsoi maisteri parhaaksi pitää suunsa kiinni, vaikka hänellä kaikesta päättäen olisikin vielä ollut yhtä ja toista sydämellään. Hänen vaikenemisestaan huolimatta herätti kulkue, johon oli liittynyt puolenkymmentä paljasjalkaista, rattaiden perässä juoksevaa hihkuvaa poikaa, siksi suurta huomiota, että sekä ajuri että Pekka tunsivat olonsa jossain määrin noloksi ja olivat hyvin tyytyväiset, kun matka vihdoin päättyi maisteri Wahlin talon portille.

Kyytimiehet veivät kyydittävänsä sisään samalla tavoin kuin olivat hänet rattaillekin tuoneet, nimittäin kantaen. Maisterin uskollinen Miina, joka oli ikkunasta nähnyt maisterin tulon ja luullut jonkin surullisen onnettomuuden kohdanneen tuittupäistä isäntäänsä, juoksi vastaan siunaten ja parkuen, mutta kyytimiehet jättivät maisterin hänen huostaansa minkäänlaisitta selityksittä ja lähtivät kiireesti ajamaan takaisin Pastorinniemeen.

Itkevä ja päivittelevä Miina riisui maisterin yltä läpimärät vaatteet ja puki hänelle kuivaa ylle kuin pienelle lapselle, saaden tällöin maisterin kiukunpurkauksista sen käsityksen, että joku ilkeä ja vaarallinen vihamies oli yrittänyt hukuttaa maisterin, vaikkei tuo katala aikomus ollutkaan onnistunut.

Miinan tarkoituksena oli pakottaa maisteri pysymään vuoteessaan ainakin kolme vuorokautta, mutta tuskin oli ukko saanut ylleen kuivat liinavaatteet ja lasin konjakkia, kun hän jo, välittämättä vähääkään Miinan ankarista vastalauseista, nousi, pukeutui täyteen asuunsa ja ilmaisi järkähtämättömän päätöksensä olevan lähteä takaisin Pastorinniemeen antamaan kauppias Jaakkolalle tukevan korvapuustin, mahdollisesti kaksikin.

Turhaan rukoili pelästynyt Miina maisteria luopumaan tuosta päätöksestään. Maisteri ei, kuten jo olemme useita kertoja tulleet näkemään, ollut niitä miehiä, jotka niin vain antavat järkähdyttää päätöksiään. Hän painoi päähänsä hatun, joka oli vielä leveälierisempi kuin se, joka riippui kuivamassa keittiössä, ja ryntäsi ulos.

-- Maisteri, maisteri kulta! rukoili Miina, juosten isäntänsä perässä. -- Älkää menkö, hyvä maisteri! Voi hyvä isä kuitenkin, mihin pitää ihmisen joutua!

Portilla tarttui Miina maisterin takinliepeeseen kiinni, mutta maisteri tempaisi itsensä vihaisesti irti ja huusi:

-- Menke hiiteen! Mine olen isente talossa! Menke pois, taikka mine potkin teidet pellolle!

Maisteri meni menojaan, huolimatta mistään.

Lauri Saksman ja luonnonihminen, jotka olivat istuneet syvämietteisessä keskustelussa ikkunan ääressä ja nähneet sekä maisterin kotiintuomisen että hänen uuden lähtönsä, menivät kadulle, ja Lauri Saksman kysyi Miinalta, mistä oli kysymys.

-- Voi voi, hyvä herra Saksman, itki eukko. -- Juuri äsken oli hukuttamaisillaan itsensä, ja nyt se onneton lähti Pastorinniemeen lyömään kauppias Jaakkolaa korvalle.

Lauri Saksman koetti udella Miinalta, mitä maisterille oli tapahtunut, mutta kun ei eukko tiennyt oikeastaan mitään, niin piti hän lyhyen sotaneuvottelun luonnonihmisen kanssa.

-- Taitaa olla parasta, että sinä puutut vielä kerran asioihin, sanoi hän lopuksi Matti Luonnolle. -- Ja peloittele nyt kerta kaikkiaan pois pahanhengen juonet ukko Wahlin nahasta. Heittäydy hulluksi, sillä hulluja se pelkää enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Luonnonihminen heitti kontin selkäänsä, otti sauvan käteensä ja lähti pitkin askelin kävelemään samaan suuntaan, mihin maisteri Wahl oli lähtenyt.

Portille kokoontuivat hänen lähtöään katsomaan kohmeloiset käräjäkirjurit, pihanperällä asuvat akat, kuten Kähköskä ja Sikasen akka lapsineen, sekä jarrumiehen leski.

Kaikki tahtoivat tietää, mistä oli kysymys, mutta Lauri Saksman palasi mitään vastaamatta sisään.

-- Siinä se on herra! sanoi jarrumiehen leski toisille akoille. -- Ei näet kannata edes vastata köyhän kysymykseen! Mutta eivätkö nuo alenne taas nokat Saksmanin joukolta, kun kuuluu jo rehtorikin tulleen kotiin!

XXIV

Samaan aikaan istui ukko Grönberg myymälänsä vieressä olevassa kamarissa jakkaralla, toinen jalka paljaana, käärien siihen valkeata riepua, sillä kenkä oli hiertänyt nahkan rikki.

Hänen vaimonsa ruokki röhkivää porsasta pihalla. Kärpäset surisivat ikkunoissa. Muuten oli hiljaista.

Silloin kuuli vaskiseppä kadulta tuttua ääntä, ja kohottaessaan päätään näki pahoille teille suistumassa olevan tyttärensä Maikin kulkevan toisella puolen katua kirotun punatukkaisen, ontuvan näyttelijän rinnalla, vilkkaasti ja iloisesti keskustellen.

Ukko Grönberg tarvitsi tointuakseen noin kaksi sekuntia.

Mutta sittenpä hän olikin valmis toimimaan.

Tällä kertaa ei punatukkainen tulisi välttämään kohtaloaan.

Vihan sokeassa vimmassa tempaisi ukko Grönberg aseekseen ensimmäisen esineen, jonka sattui käteensä saamaan. Se oli hänen vaimonsa pitkä, vaaleanharmaa sukka, jota hänen vaimonsa oli ollut parsimassa, ennenkuin uikuttava porsas ilmaisi nälkänsä, ja jonka vaimo silloin oli jättänyt sängyn päälle.

Tämä sukka kädessään, toinen jalka paljaana ja toisessa jalassa kenkä, syöksyi sotainen vaskiseppä myymäläänsä, hyppäsi yli tiskin ja juoksi kadulle.

-- Nyt tulee isä, nyt pakoon! huudahti Maikki Grönberg saattajalleen.

Vasta kadulle tullessaan huomasi ukko Grönberg, millainen ase hänellä oli kädessään. Mutta hän kumartui alas, otti maasta puolen kilon painoisen kiven ja pudotti sen sukanvarren suusta sisään, jolloin kivi solahti sukan kärkeen. Nyt oli ukko Grönbergillä käytettävänään peloittava nuija, eikä ollut olemassa minkäänlaista syytä otaksua, ettei hän sitä myöskin tulisi käyttämään heti kun tilaisuus siihen tarjoutuisi.

Maikki Grönberg edellä ja ontuva näyttelijä perässä juoksivat vaskisepän hirmuisen vihan uhrilampaat lihakauppias Lehtolan talon portista sisään. Maikki juoksi Lehtolan keittiöön, mutta vainottu näyttelijä oikaisi pihan poikki palokujaan, repien lankkuaidan yli kavutessaan vasemman housunlahkeensa halki, ylhäältä alas asti.

Maikki Grönberg oli luullut, että isänsä, nähtyään näyttelijän päässeen pakoon, luopuisi takaa-ajostaan ja palaisi takaisin, mutta näkikin nyt kauhukseen, ettei ukolla ollut mitään sellaisia aikeita.

Ukko Grönberg kapusi nimittäin hänkin lankkuaidan yli ja katosi palokujaan.

Herra Jassi Muttonen oli tähän saakka pitänyt juttua hupaisena pilana, joka antoi hänen seikkailunhaluiselle ja toimeliaalle hengelleen mieluista vaihtelua kaupunkimme arkielämän yksitoikkoisuudessa, mutta valittaessaan juuri palokujassa ruskeiden housujensa surullista kohtaloa hän näki ukko Grönbergin peloittavien kasvojen kohoavan yli lankkuaidan reunan, ja asia alkoi nyt esiintyä näyttelijällemme melkoista vakavammassa valossa kuin tähän saakka.

Palokujan toisella puolen oleva tontti kuului työväenyhdistyksen talolle. Lankkuaidassa oli kyllä portti, mutta sen eteen oli siirretty rikkatynnyri, niin ettei porttia saanut auki.

Koska aikaa ei ollut menetettävissä, kiipesi herra Muttonen tynnyrin reunalle ja pääsi siitä lankkuaidan harjalle, mistä pudottautui työväenyhdistyksen pihaan.

Näyttelijän pysähtyessä palokujassa surkuttelemaan housujaan oli ukko Grönberg, jota eivät liiat lihat painaneet, päässyt melkein hänen kintereilleen. Ontuva näyttelijä ei sitäpaitsi ollut läheskään niin hyvä juoksija kuin ukko Grönberg. Kaksi tai kolme sekuntia myöhemmin kuin näyttelijä oli hypännyt pihaan oli myöskin ukko Grönberg aidan harjalla ja hyppäsi alas niin että maa tömähti.

Tässä suuressa hädässä -- sillä nyt oli hätä käsissä! -- huomasi näyttelijä polkupyörän pihaporrasten vieressä, hyppäsi pyörälle ja ajoi ulos kadulle.

Se oli Riku Nikin polkupyörä.

Mutta sen vieressä oli myöskin Topi Pösösen polkupyörä, ja kun vaskiseppäkin oli perehtynyt polkupyöräilemisen jaloon ja hyödylliseen taitoon, niin hyppäsi hän tietysti tälle toiselle pyörälle ja ajoi näyttelijän perässä.

Riku Nikki ja Topi Pösönen sommittelivat juuri kaikessa rauhassa ammattiosaston viime kuukausikokouksen pöytäkirjaa, kun Topi Pösönen sattui katsomaan ulos ikkunasta, juoksi sitten pihanpuolella olevaan ikkunaan, näki polkupyörät kadonneiksi ja huusi:

-- No voi sun halvattu kuitenkin, kun varastivat pyörät ihan nenän alta!

Riku Nikki kaatoi kiireessään mustepullon, jolloin sen sisällys muodosti pöydällä oleville papereille Mustanmeren kartan, ja ammattiosaston molemmat toimihenkilöt juoksivat kadulle, huutaen täyttä kurkkua:

-- Ottakaa rosvot kiinni!

Ketä varkaat olivat, siitä eivät he ehtineet selkoa saada, pitkäkyntiset kun näet ajoivat aika vauhtia jo pitkän matkan päässä. Hyvin epäilyttävän ja lurjusmaisen näköisiltä he kuitenkin näyttivät.

Herra Jassi Muttonen ajoi edellä hurjaa vauhtia, tuskanhiki otsallaan.

Hänen perässään polki, vihasta puhkuen, ukko Grönberg, toinen jalka paljaana ja varpaiden ympärillä valkoinen riepu.

Kaukana heidän perässään juoksivat avopäin Topi pösönen ja Riku Nikki, huutaen:

-- Apua! Ottakaa kiinni rosvot! Ottakaa kiinni pyörävarkaat!

Säikähtyneet ihmiset pistivät päänsä ulos ikkunasta ja huusivat:

-- Poliisi!

Toiset taas riensivät kadulle ja lähtivät juoksemaan Riku Nikin ja Topi Pösösen perässä.

Herra Jassi Muttonen kuuli takanaan huutoa, melua ja kiljuntaa, mutta kun hän käänsi päätään, hän näki vain vaskisepän piikkiparran ja vihasta vääristyneet kasvot sekä polkupyörän ohjaustangolla riippuvan pitkän naistensukan, johon hän itse oli nähnyt Grönbergin pistävän aikamoisen kiven.

Ja herra Muttonen koetti parantaa vauhtia.

Ajuri Jehkonen oli juuri tulossa kauppias Jaakkolan talolta, jonne hän oli kyydinnyt kauppiaan Pastorinniemestä, kun häntä vastaan tulivat ensin polkupyöräilijät, sitten Topi Pösönen ja Riku Nikki.

-- Käännä ympäri ja ala ajaa perässä! huusivat viimemainitut, hypäten rattaille. -- Ne varastivat meidän polkupyörämme! Anna hevosesi lentää minkä käpälistä pääsee! Kaksinkertainen vauhti ja kaksinkertainen maksu!

Jehkonen käänsi hevosensa ja lähti laskettelemaan kaikkein parasta vauhtiaan, mutta siitä huolimatta huusivat takaa-ajajat hänelle vähän väliä:

-- Aja paremmin! Aja kuin tulipalossa!

-- Minä ajan jo paremminkin kuin tulipalossa, huomautti Jehkonen totuudenmukaisesti ja läiskäytti taas piiskalla hevostaan.

-- Ottakaa kiinni! Ottakaa kiinni varkaat! hihkaisivat kyydittävät taas.

Vauhti oli hurja. Ja takana kohosi taivaalle mahtava tomupilvi. Siellä juoksi kymmeniä ihmisiä, huutaen:

-- Poliisi, poliisi! Ottakaa rosvot kiinni!

XXV

Luonnonihminen oli ensin kävellyt, mutta sitten alkoi hän pelätä, että maisteri Wahl ehtisi Pastorinniemeen, ennenkuin hän saisi ukon kiinni.

Matti Luonto kiristi silloin suolivyötään, kohautti selässään olevaa konttia ja lähti juoksemaan.

-- Hau-uh, huh, vuh! alkoi silloin kuulua muutamilta porteilta.

-- Hiuk-viuk-viuk! kuului toisilta porteilta.