Part 11
Poissa ovat raivaajat, Tuomas piispa, joiden synkkä tehtävä oli kukistaa tämä kansa miekalla, verellä ja ristillä. Humanismin kaukaa sarastava aurinko alkaa puheena olevalla vuosisadalla lempeyttää Suomen maisemia ja näillä kärsivää kansaa.
Eino Leinolla on jo siis pelkästään sivistyshistoriallisesti ollut oikeus luoda näytelmänsä »Maunu Tavast» lempeäsävyiseksi legendaksi, jossa ikäänkuin Herran henki liikkuu Suomen rantamilla ja jossa ristiriidat sovittaa jalo hurskaus.
Vieläpä koko se kansamme balladi- ja legendamaailma jonka Eino Leino oli valloittanut omakseen »Helkavirsissä» ja »Simo Hurtta»-sikermässä, todistaa mielestäni merkillisellä tavalla runoilijan puolesta. Noissa balladeissa on usein selviä legenda-aineksia. Muistakaamme esim. synkkäsävyistä »Elinan surma»-balladia. Siinähän ammonaikainen hirmuteko saa runon loppuosassa legendamaisen, ihmeenomaisen päätöksen. Yli-inhimilliset voimat tuovat maan päälle korkeimman tuomionsa. Itse Kiesus saapuu ja ilmoittaa Klaulle ja Kirsti-piialle näiden julman ja surmatun Elinan autuaan kohtalon. Ja tämä Kiesuksen tuomio ratkaisee runon päähenkilöitten elämän. Balladisynkeys on vaihtunut yliluonnolliseksi, hurskaaksi miraakkeliksi, joka sävyllään lempeyttää, ylentää yksin peruuttamattoman tuomionkin.
Kun tässä mielessä katsoo kokonaisuudessaan trilogiaa »Lalli» — »Tuomas piispa» — »Maunu Tavast», on se koko matkaltaan nousua ammonaikaisesta Lallin ja Tuomaan surma- ja murhatunnelmasta legendaihmeeseen. Ei siis ainoastaan oikea käsitys kyseessäolevien vuosisatojen sivistyskehityksestä, vaan myös välitön runoilijamielen innoittuminen kertovaisten kansanrunojemme herkkään sävyvaihteluun on johtanut näytelmäkolmikon rikastunnelmaista tekijää.
Ei siis ole ihme sekään, että hän saapuessaan aiheittensa käsittelyssä niistä hiljaisimpaan, on ikäänkuin itsekin seestynyt ja luonut — ainakin rakenteellisesti — ehjimmän näytelmänsä. Hänen ei ole ollut pakko »Maunu Tavastissa» pyrkiä syöksyvällä voimalla tehoavaan dramatiikkaan, johon hänen usein vajavaiset taitokeinonsa heikommin pystyivät. Hänen lyyrillinen herkkyytensä pääsi nyt erinomaisesti oikeuksiinsa.
Niinkuin »Lallissa» ja »Tuomas piispassa», niin on myös »Maunu Tavastissa» sekä vanha että nuori polvi. »Tuomas piispassa» nämä ovat vastakkain, mutta »Maunu Tavastissa» ei niiden välillä ole varsinaista taistelua, ne ovat vain samankaltaisen elämäntapauksen alaisia ja näin ollen myös ilmentävät samaa elämäntotuutta. Itse Maunu Tavast on kuin lempeästi sädehtivä iltapäivän aurinko, hänen nuori poikansa on kuin maata vielä vieraasti, melkein vihamielisesti katsova teräksinen aamuaurinko, joka on sokaistunut oman voimansa tunnosta.
Hänessä, Olavissa, on luonteen pääsävyinä nuoruuden intomieli ja kokemattomuuden ankaruus. Hänessä nuoruus edustaa vanhoillisuutta. Maunu Tavastin vanhuus on suvaitsevaisuutta. Olaville dominikolainen inkvisitsioni on välttämätön väline vääräuskoisia vastaan, sillä »taisteleva kirkko», ecclesia militans, vastaa hänen nuorta taistelutahtoansa ja maineen janonsa kiihkeää vaatimusta. Mutta »riemuitseva kirkko», ecclesia triumphans, on varmaan hänen korkein ihanteensa. Voimme aavistaa hänen unelmansa: Kristikunta yksi, paavinvalta ainoa aurinko ja hän itse — joko paavin tiara päässä tai ainakin kardinaalinhiippa.
Kuitenkin, hän ei olisi legenda-näytelmän henkilö, ellei hänellä olisi vielä sisäisempää, yliluonnollisempaa ihannetta: Domremyn tyttö Jeanne d'Arc. Taivaalliselta valtaistuimelta sädehtivä pyhimysnimbus vain on kyllin korkea symbooli hänen melkein huikaisevalle eetillisyydelleen, jolle viattominkin maallinen lempi on tahra. Hänen nuori sielunsa on »abstraheerannut» maailman- ja taivaskuvan, jossa on kokemattomuuden ja kokonaisuuden kauneus, mutta joka ylimaallisena oli sortuva joutuessaan kosketuksiin maallisen elämänkokemuksen kanssa.
Hänen rakkautensa Orleansin Neitsyen taivashahmoon ei ollut todellakaan edes älylliseen historiankäsitykseen sopeutettavissa: Hänhän, inkvisitsionin ihannoija, tässä rakkaudessaan ihannoi juuri inkvisitsionin uhria. Kuinka sitten oli hänen nuorukaisabstraktionsa kestävä elävän elämän häntä koskettaessa? Kuusiston nuoren Elinan, hänen lapsuutensa leikkitoverin, tarvitsi vain houkuttaa hänet maallisella kauneudellaan ensisuudelmaan, silloin oli kesäyönkin kauneus hänelle samaa kuin tahra ja lankeemus. Hän lakkasi silloin olemasta pyhimys ja oli astunut ensimmäisen askeleensa inhimillisellä elämäntiellä.
Näytelmällisenä henkilöluomana on Olavin psykologinen ja kauneusarvo siinä, että hänen lankeemuksensa tapahtuu niin puhtaassa korkeudessa. Elämänsuuntaa muuttavaksi tapaukseksi riittää hänelle mitä viattomin verenliikahdus. Hänelle kuuluu harvinainen onni saada olla sortumatta raskaaseen synnin lokaan sisäisen muutoksen hintana. Hän saa käydä taistelunsa korkeudessa. Hän on nuori jumala.
Miten paljon julmempaa onkaan vaatinut elämä hänen isältään, ennenkuin se on suonut elämänymmärryksen, suvaitsevaisuuden ja nöyryyden vastalahjan. Hänen, Maunu Tavastin, on täytynyt kokea lempi syvyyteen saakka kaikkine kärsimyksineen ja raskaine luopumisineem elämänaikainen tuska ja jäytävä salaisuus on vaivannut häntä — ajan henki huomioon ottaen — kuin rikos, ennenkuin harmaitten hapsien ja saapuvan pojan mukana tulee tyyntymys ja sovitus.
Tämän todellakin »pyhän draaman» häikäisevä polttopiste on siinä, missä vanhuksen pitkä elämäntaival ja lyhyt nuorukaisrata ristivät toisensa samankaltaisessa kohtalossa. Siinä juuri tapahtuu kummankin sielussa tunnevoimien kirein patoutuminen ja myös purkautuminen, joka Olavin vie talttumukseen ja Maunu Tavastin tietäjänäkemykseen. Nouseva aurinko ottaa ikuisesti hyvänä molemmat vastaan.
Eräiltä puoliltaan osoittaa tämäkin Leinon näytelmä, että hän on kehittynyt näytelmäkirjailijaksi enemmän katsomon puolella kuin näyttämöllä. Hänellä on tässäkin jälkimmäiseen höllähkö suhde. Tämä käy ilmi sen käännekohdan repliikkien keskinäisestä suhteesta. Ne eivät nouse toinen toisensa ylle, ne eivät pidätä kuulijaa jännittävään odotukseen, ne sanovat vain eepillisen »suorasti» ajatukset julki. Lyhyesti: ne ovat kirjallisesti taitavia, mutta eivät draamallisesti. Kuitenkin: tämän näytelmän sivistynyt henkevyys, sen alusta loppuun kuulastunnelmainen ilmakehä, sen herkkä ja samalla johdonmukainen luonnekuvaus sekä yleisrakenteen luotettavuus oikeuttavat sille todellakin antamaan mainesanan: ehjin Naamioista.
»Maunu Tavast» on myös ollut Naamioista eniten näytelty ja saavuttanut samoin suurimman yleisömenestyksen. Osaksi on tämä johtunut siitä, että »rauhalliseen» esitystyyliin tottunut näyttelijätaiteemme on kyennyt helpommin tuottamaan sen hartaan, osaksi eepillisluontoisen keskustelun ja sen hitaanpuoleiset asemamuutokset sekä »kiristämättömät» tilanteet kuin ne Naamioista, jotka vaativat näyttelijöiltä todellakin enemmän tunnelmarohkeutta, laajempaa intohimon liikkumisalaa ja enemmän mykkää näyttelemistä kuin mihin meillä vieläkään yleensä pystytään. Mutta kaikki edellinenkin huomioon ottaen ei ole unohdettava, että ilman »Maunu Tavastin» suuria kauneusarvoja ei se olisi menestystään saavuttanut. Samat arvot oikeuttavat sen nousemaan uudelleen parrasvaloon yli koko maan.
* * * * *
Useat Naamioitten sankareista kärsivät kohtalonsa määrätyn historiallisen ajanjakson aamuhämärässä kamppaillen. Niin kuuluu Lalli ja Tuomas piispa pakanalliskristillisen murroskauden pimeään aamuyöhön ja verestävänä nousevaan aamuun. Maunu Tavast ja Olavi elävät legendansa uudenajan sarastuksessa. He ovat kaikki niitä, joilla on alkamisen pakko elämänkohtaloa määräämässä. He ovat kaikki — välillisesti — halveksuntaa »niille, jotka tulevat».
Simo Hurtan aika, isoviha, on samoin historian poljennossa aallon kurimus, johon Ruotsin suurvaltakehitys murtuu ja alkaa se kehitysjakso, joka Turun ja Värälän rauhojen kautta, Yrjö Maunu Sprengtportenin ja Anjalan miesten kautta vie Suomen sotaan, maamme täydelliseen irtautumiseen Ruotsista ja Venäjän vallan alle. Ruotsin vallan itäisimpänä edustajana isonvihan aikana majuri Simo Affleck saa ikäänkuin ensimmäisenä murtua historiallisen välttämättömyyden edessä, jonka ajajana on venäläisten liittolainen, Pielisten rovasti Pietari Haerkepaeus.
Tämä historiallinen taitekohta yleisine ristiriitoineen tarjoaa siis draamalliselle henkilö- ja kohtalokuvaukselle suuriakin mahdollisuuksia. Se suo kirjailijalle laajan liikkuma-alan ja sisältää runsaasti ainesta, josta näytelmän niin sanoakseni kehystävät vastakohdat muokkautuvat selkeinä näkyville.
Mutta vielä tärkeämpää kuin »Simo Hurtta»-näytelmän historiallinen tarkastelu, on sen ymmärtämiselle — ja myös eetilliselle arvioinnille — sen kirjallinen syntyperä. Jo neljä vuotta ennen näytelmää julkaisi Leino balladisikermän karjalaissukuisista Hurtta-aihelmista. Tämän runosikermän ensimmäinen osa sisältää suunnilleen koko sen tapahtuma-aineksen, josta rakentuu näytelmän ensimmäinen näytös. Samoin on sen vastakkaisia aikeita hautovain henkilöitten kuvaus valmistusta näytelmän ensinäytöksen tärkeimpään tekoon: kapinallisten hyökkäykseen Hovilaa, Hurtan pääpaikkaa vastaan, mikä hyökkäys samalla muodostuu mitä vaikuttavimmaksi valmistukseksi verisen Hurtan astua näyttämölle kapinan lannistajana ja rankaisijana. Tämä päähenkilön ensitulo on sinänsä draamallisesti sangen pätevä. Se leiskahduttaa voimakkaan valaistuksen erääseen puoleen Simo Hurtan sielunelämää: Hänen raivokas hurjuutensa tulvii näyttämölle kuin koski. »Polttakaa! Ryöstäkää! Hävittäkää! — — Kylän kauneimmat kassapäät ovat palkintonne», ovat hänen ensimmäisiä sanojaan. Myös Hurtan suhde Hovilaisiin ja seudun rahvaaseen on samalla katsojalle täysin selvä. Päähenkilön luonteen tärkeä traagillinen tekijä välähtää esiin kuin salama. Mutta samalla on huomautettava, että johtokuvaus ja tapahtumain kasautuminen Hurtan tuloa varten tapahtuu liian laajalla alalla voidakseen olla oikeassa suhteessa nimihenkilön kohtalokuvaukseen. Vaikkakin otamme huomioon ensinäytöksen »oikeuden» suurempaan laajuuteen kuin on mahdollista näytelmän myöhemmissä jaksoissa, jää mainittu epäsuhta olemaan, eikä sitä poista sekään tosiasia, että sanotun näytöksen taistelu sellaisenaan on jännittävä.
Simo Hurtta-sikermän tarjoamia aineksia ei ole tiivistetty tarpeellisessa määrässä draamamuotoon. Samaa on sanottava sikermän jälkiosan tuomista lisäaineksista: motiiveista, luonnepiirteistä ja tapahtumakäänteistä, joita on laajasti myös näytelmässä käytetty. Niistä on hyötynyt myös luonnekuvaus, mutta niiden moninainen käyttely on tuonut itse toimintaan ja koko rakenteeseen epädraamallista höllyyttä, mikä näytelmällinen vajavaisuus on pohjimmaltaan siinä, että Leinolle on näytelmässä yleensä luonnekuvaus ensisijaisempi kuin toiminta.
Niinpä »Simo Hurtassakin» juuri draaman toinen oleellinen tekijä, luonnekuvaus, merkitsee sen voittopuolta ja samalla sitä henkilökuvauksen syventämistä ja rikastuttamista, mikä Eino Leinon nosti nykyisimmän näytelmätuotantomme alkajaksi ja edeltäjäksi.
Luonnekuvaukseltaan on näytelmän päähenkilö mitä voimakkaimmin keskeinen ja mitä onnellisimmin monivivahteinen, joten juuri luonnekuvauksen ansiosta hän pysyy herkeämättömästi mielenkiintoisena. Hän on sekä yllättävä että samalla sisäisimmältä ytimeltään oma itse, psykologialtaan horjumaton kokonaisuus. Sielunsa pääominaisuuksilta Hurtta edellisten Naamioitten sankareista muistuttaa eniten Lallia. Hänellä on panssarina lallimainen taipumattomuus ja kovuus ja samoin jossain syvällä herkästi väräjöivä tunne-elämä, jota koskettaessa hän sulaa kuin vaha. Mutta vain näissä sielunelämänsä äärimmäisissä vastakkaisominaisuuksissa Lalli ja Hurtta muistuttavat toisiaan, ja nämäkin sisäiset rajat ovat Lallissa syvällä, melkein näkymättömissä, mutta Hurtassa alati vaihdellen näkyvissä, toisiinsa kietoutuneina kuin pahuuden käärme ja hyveen hentoisa käsivarsi.
Lalli on graniittiin hakattu patsas, joka saa toiminnallisen elon vasta ennen sortumistaan, kostontyötä varten, Hurtta on runsain värein luotu maalaus, jossa värit vaihtelevat mustasta ja verenpunaisesta aina herkimpiin väliväreihin saakka.
Edellä mainitun pohjakontrastin lisäksi on Hurtassa paljon niin sanoakseni pintaominaisuuksia. Hän on älykäs, vieläpä loistava keskustelija, kyynillinen, tarmokas, kova, julma ja hurja, hän on myös lapsellisen sokea, kyvytön ottamaan huomioon realiteetteja määrätyn tunnelman tullen. Hän on ehdottomasti peloton, mutta vavahtaa ja kammahtaa sisimpäänsä saakka Suomen salaperäisen Jumalan edessä, joka puhuu Sipo Nevalaisen suun kautta. Hän kestää kaiken, mutta ei suomalaisen metsän henkäystä. Tämä on hänelle vieras, voittamaton mahti, kuten oli Tuomas piispallekin. Lallin henki jatkaa vuosisataista voittokulkuaan. Se nousee jokaista tämän kansan elinjuuria repivää vastaan, se nousee kuin kiusattu kiusaajaa vastaan. Se seisoo ja syyttää, kuten Sipo Nevalainen, se ampuu salasta ja tekee valtiopetoksen, kuten näytelmässä rääkätty rahvas, se ei kuole Hurtan hirsipuussa, se odottaa, mutta kostoa se ei heitä, Sillä on kaikki sorretun aseet, jotka vieras, Hurtta, arvioi kehnoiksi.
Simo Hurtan ja tämän hengen välillä ei voinut vallita muu kuin sota.
Simo Hurtan luonnekuvan havainnollistaa erikoisen selkeäksi kaksi näytelmän henkilöä, jotka eivät ole muuta kuin päähenkilön sielun yö- ja päiväpuolen ruumiillistumia: Amkil, henkikirjuri, ja Irja, Yrjö Solmuisen tytär. Edellinen »Suomen saatana», huippuun saakka sorvattu virkamies, jäätävä äly ja ilmetty logiikka, on Hurtan pahahenki ja lopulta vääjäämätön tuomitsija. Hän suurtuu näytelmän loppukohtauksessa kohtaloksi, joka tuhoo yli-ihmistieltä pois poikenneen Simo Hurtan, tämän tultua »tuhansien kaltaiseksi». Ja juuri tämän henkensä Irja Sormuisen voimasta, joka oli houkutellut esiin ja saattanut teoiksi Hurtta-sielun sisimmän hyvän, herkän lempeyden ja sovituskaipuun, mutta tehnyt tämän hetkellä, jolloin paluu oli jo mahdoton.
Hurtan käy samoin kuin Tuomas piispan. Parhaimmalla hetkellä, jolloin anteeksisaannin kaipuu on syvin ja totisin, silloin entisyys kostaa. Sovitus ja sovinto ihmisten kanssa on mahdoton. Ero on vain näinollen miesten ulkonaisessa kohtalon päättävässä tilinteossa. Tuomaalla on vielä kädessä ase ja voima, millä surmata Pietari Kaikkivalta ja Lyyli Tavast. Hurtta jää sisäisen kääntymyksensä hetkellä ulkonaisestikin aseettomaksi, hänelle ei jää muuta toiminnan tilaisuutta kuin julma pakko surmata kaikkein rakkaimpansa, se nainen, joka ainoa ei ollut koskaan noussut häntä vastaan.
Tämän jälkeen ei ole näytelmässä enää mitään muuta kuin tuomio, joka suoritetaan viidennessä näytöksessä.
Neljännen ja viimeisen näytöksen välillä on kulunut kaksitoista vuotta, mikä väliajan huomattava pituus on omiansa kiinnittämään huomiota, koska Leino Naamioissa yleensä mielellään pyrkii noudattamaan kreikkalaisen näytelmän ajanyhteyden vaatimusta ja koska »Simo Hurtankaan» muiden näytöksien välillä ei noin laajoja aikaeroja ole olemassa.
Tällä tuomion siirtämisellä Simo Hurtan rappeutuneeseen vanhuuteen on kirjailija jälleen luonnekuvauksen kannalta ehkä jotain voittanut, mutta draamallisessa toiminnassa kärsinyt tappion. Hurtan vanhuuden tarkastelu koroittaa eräässä mielessä näytelmän elämänfilosofiaa, koroittaapa se tuomion moraalista vääjäämättömyyttäkin. Lopun tunnelma väreilee kautta koko näytöksen.
Mutta toiselta puolen joutuu tässä ajan »venähtämisessä» uumoamaan historiallisten pikkuseikkojen turhaa vaarinottamista: pyrkimys saattaa Arnkil takaisin tuomiota suorittamaan vasta Uudenkaupungin rauhanteon jälkeen ja päästä ajassa Hurtan historialliseen kuolinvuoteen näyttää olleen yhtenä — runouden kannalta epäoleellisena — tekijänä tässä väliajan laajentamisessa. Toisekseen on koko näytös siinä määrässä kuvaelman luontoinen, ettei se edelliseen näytelmäkehitykseen liity kiinteänä draamallisena tuloksena, vaan kansanlaulunomaisena lisänä, jossa soinnahtaa »Helkavirsien» Räikkö räähkä-tunnelma. Näytösten väliaika ei sinänsä saa aikaan tätä draamallisuuden lamautumista — muistakaamme esim. Shakespearen näytösten pitkiä väliaikoja — mutta se on vaikeuttanut loppukohtauksen tiivistä liittämistä edelliseen näytökseen. Näytös sanalla sanoen paljastaa Leinon teknillisen vajavaisuuden rakenteen ja toiminnan käsittelyssä.
Tämä kaikki ei kuitenkaan tee tyhjäksi näytelmän syvää elämätunnelmaa ja monin paikoin erinomaista luonnekuvausta. Kaikkein vähimmin se lyö olemattomiin inhimillisesti elävän Hurtan luonnekuvauksen. Simo Hurtta on — näytelmän yleisistä heikkouksista huolimatta — monisärmäisin, luonnepiirteiltään ristiriitaisin ja tunnelmiltaan monisävyisin näytelmähenkilö, mitä on olemassa suomenkielisessä näytelmäkirjallisuudessa. Hän on näytelmistämme ainoa tyrannihahmo. Hänessä ei siis ole sellaista jäntevää eetillistä rytmiä, joka syöksee henkilönsä taisteluun siveellisesti alempansa kanssa, hänen sankaruudessaan ei ole niin sanoakseni korkeutta. Mutta hän on sittenkin verenpainoltaan ja sisäiseltä leiskahteluvoimaltaan irti kaikesta tavanmukaisesta. Kaiken kaikkiaan on tämä parannusta hamuileva syntinen lämmittävästi inhimillinen.
Itse Simo Hurttaa esittävältä näyttelijältä vaaditaan paljon. Sen näyttämöllisessä havainnollistamisessa uhkaa alati vaara ilmentää yksipuolisesti vain toista Hurtta-sielun äärimmäisyyttä: synkkämielistä julmuutta, kovuutta ja tyrannimaista kuohuntaa, jolloin hänen hyvien hetkiensä kauneusnäyt, lapsenmielinen herkkyytensä, rakastajatarinansa ja ritarillisuutensa samenevat tai peittyvät olemattomiin.
Mutta juuri vaativana on Hurtta-luonne näyttelijälle mitä houkuttelevin tehtävä. Se kuuluu suuriin näyttämösuorituksiin. Muutenkin tarjoo näytelmä paljon ainesta näyttelijätaiteelle. Regissöörille siinä on olemassa suorastaan suurenmoiset mahdollisuudet.
* * * * *
Aiheellisesti Rooman ja Kreikan historiaan liittyvät Leinon näytelmät »Tarquinius Superbus», »Carinus», ja »Alkibiades», ilmestyvät kaikki samana vuonna (1909) ja tuntuvat kirjallisesti heikentyviltä jälkimainingeilta verrattuina suomalaisaiheisiin historiallisiin Naamioihin: »Alkibiades» on kuitenkin sekä runo- että näytelmäarvoiltaan huomattavasti yläpuolella mainittuja roomalaisnäytelmiä, joten, runoilijan jättämää teatteriamme hedelmöittävää perintöä etsiessämme, rajoitumme tästä Naamioiden ryhmästä käsittelemään etupäässä vain »Alkibiadesta».
»Tarquinius Superbus» ja varsinkin »Carinus» ovat todellakin Naamioista heikoimpia. Edellisessä Rooman alkuhistorialliset tarina-ainekset eivät ole onnellisesti sulatettuja, niistä ei ole kyetty luomaan personallisesti elävää taistelua. Näytelmän kokonaisvaikutelma jättää eräänlaisen sivumaun, sillä sen henkilöt ovat lopultakin olemassa tarinaa varten, tämän eri tekijöiden havaintokuvia. Tarinaa, joka sinänsä on niin otollinen draamallisen taistelun pohjaksi ja houkuttelevaksi ilmakehäksi, ei sanalla sanoen ole draamallisesti hallittu ja uudesti synnytetty inhimillisessä myötä- ja vastakamppailussa. Sitäpaitsi on päähenkilön, Tarquiniuksen, luonnekuvaus horjuva. Hänen vallanhimoinen murhaaja-uransa ei ole voinut luontua myötätuntoista mielenkiintoa herättäväksi sillä, että hän murhatekonsa suorittaa tuskaa ja pelkoa tuntien, siis epäröi alinomaa ja kuitenkin murhaa naisensa Tullian kiihtäessä häntä eteenpäin.
Tarquiniuksen ja Tullian loistava alkudialogi ja oivallinen loppukohtaus, jossa hallitsijaperhe suljetun Porta Capenan luota lähtee maanpakoon — kuin esivanhempiemme perhe paratiisin portilta — eivät voi peittää näkymättömiin näytelmän sisäisen elämän puutetta.
»Carinuksessa» on asetettu vastakkain sotilasväkivallan loppuajan rappio ja vanha roomalainen kunto. Edellistä edustavat m.m. itse keisari Carinus ja Messalina-tyyppi Glyseria, joka pyrkii olemaan eräänlainen elämänvoiman ja historiakehityksen symbooli ja tuhon kohtalokas ennustus, mutta ei näytelmähenkilönä lopultakaan pääse ontonpuolista sanatulvaa pitemmälle. Tervettä Roomaa merkitsevät taas vanha Mesembrius Vir, tämän kristillisyytensä ja puhtautensa uhriksi joutuva tytär Sophronia ja nuori ritari Manlius, jonka tehtävänä on kostaa keisarille morsiamensa, samaisen Sophronian, menetys. Manlius näyttelee Carinuksen ystävää kosto sydämessä, viedäkseen tämän onnen kynnykselle ja sitten tuhotakseen. Perustunnelmaksi jää kuitenkin: arvotonta leikkiä arvottoman kanssa. Pyrkimys ylevään kompastuu usein tahtomattaan koomilliseksi. Itse Carinuksen luonnekehitys jää hataraksi.
Mutta »Alkibiadeessa» puhuu runoilija jälleen suoraan sydämestä. Alkibiades ja Ateena — Eino Leino ja Suomi, tästä rinnastuksesta ei allegorinen tulkinta ole kaukana.
Joka tapauksessa on runoilija jälleen Alkibiadesta kuvatessaan ollut suuressa määrässä lyyrikko, laulanut ilmi mielialojansa ja luonut tuhatvivahteisen ihmisen, itsensä kaltaisen, ja tullut näytelmään, jossa päähenkilö on ehdottomasti keskeinen, kuten oli nimihenkilö esim. »Simo Hurtassakin». Alkibiadeeseen sattuva valaistus on laaja ja voimakas. Se ulottuu vahvana valovirtana kauas menneisyyteen, sankarin nuoruudenpäiviin saakka, ja paljastaa kirkkain välähdyksin hänen ailahtelevat sielunliikkeensä kuoleman kynnyksellä, s.o. itse näytelmässä.
Mikä on Alkibiades ollut ennen ja mikä on hän nyt viime taistelussaan? Vastaus näihin kysymyksiin selvittää hänen sielunsa. Ja käänne menneisyyden ja nykyisyyden välillä paljastaa hänen tekojensa pohjimmaiset syyt.
Hän, Alkibiades, on nuoruudessaan Sokrateen rakastetuin oppilas, Ateenan nuorukaisista kaunein ja lahjakkain. Myös hänen unelmansa on kaikista unelmista ylpein; ja tahto tekoon unelman toteuttamiseksi on hänessä noussut korkeimpaan voimaansa. Hänen henkinen ihanteensa on saattaa Ateenassa todeksi Sokrateen filosofian ydinajatus: »Tunne itsesi», tuhota kaikki lait ja laitokset, jotka »yksilön vapautta rajoittavat». Olympolaiset jumalat oli revittävä alas, ihminen, ateenalainen, oli luova itsensä omaksi jumalakseen ja omaksi temppelikseen. Järki oli oleva yksin-jumala. Elämän kauneus oli ensikerran maailmassa toteutuva luussa ja lihassa: elonkeraisessa ihmisessä. Valonpelkoisten tyrannien ja orjien sijasta oli maa täyttyvä iloitsevilla ihmisillä. Ja tämän yksilön jumaluuden oli Ateena hänen johdollaan levittävä ainoaksi totuudeksi yli koko maailman.
Yli-ihminen teki tuloaan maailmaan hänen nuorukaisunelmassaan.
Ja unelmansa näkyväksi jumalattareksi hän mielikuvituksellaan kaikin hyvein ja kauneuksin koristaa yhden Ateenan naisista: Theanon, Pallas Athenen papittaren. Hänet oli kerran Alkibiades koroittava uuden ihmisyysuskonsa korkeimmaksi esikuvaksi, hänelle oli hän valloittava maan.
Ja hänen kuohuva sydämensä purkautui puheeseen, joka lumosi kaikki. Hänen tekojansa matkittiin.
Mutta hän ei tehnyt ainoastaan jaloja tekoja, eikä hänen puhetaitonsa julistanut yksin toteutettavan kauneusunelman kunniaa. Hänessä ilmaustaan etsivä yli-ihminen oli rajaton sekä hyvään että pahaan päin. Hän oli ensimmäinen myös elostelussa ja riettaudessa. Jos hänen jumalattarensa Theano torjui hänet luotaan, kelpasi juhlavaunuihin portto hänen rinnalleen. Hän oli valmis jokaiseen hurjasteluun, »mitä ikinä on Hellaan, Aasian taikka Makedonian taivaan alla harjoitettu». Hän on vielä »päivän orja».
Juuri tällaisena, äärimmäisten moraalisten vastakohtien miehenä, Alkibiades jos kuka on leinomainen sankari.
Tämä mies läksi toteuttamaan unelmaansa, kukistamaan Syrakuusaa ja samalla Spartaa, luodakseen kerran koko kreikkalaisen maailman yhtenäiseksi valtakunnaksi, puolijumalien valtakunnaksi, jossa Ateena paistaisi aurinkona.
Hän seisoo laivaston päällikkönä Syrakuusan edustalla. Koko Sikelia vapisi hänen edessään, ja »tuhannet tähdet paistoivat hänen sydämensä syvyydestä, niinkuin suuret ajatukset...» Jokainen mitätön ajatus on poissa hänen aivoistaan, hänelle ei ole nyt olemassa mitään alhaista. On vain puhdas sankariteko, unelman täyttymys.
Mutta aamulla toi laiva Ateenasta tiedon, että kotikaupunki vaatii hänet tuomiolle Hermes-patsaitten rikkomisesta.