Part 2

Tarpeeton... Lupasin näyttää toteen tämän mielipiteeni ja täytänkin lupaukseni. En pidä tarpeellisena luetella niitä tuhansia yksityisseikkoja ja jokapäiväisiä tapahtumia, jotka muuten jokaisen ajattelevan ihmisen silmissä voisivat näyttää kumoamattomilta todisteilta minun hyväkseni, se on, näkökantani hyväksi; alan mieluummin eräästä hyvin tärkeästä tapauksesta, jonka jälkeen varmaankaan ei enää jää vähintäkään syytä jäljelle epäillä, että »taipeeton» -sana on aivan paikallaan. Toistan: en aio antautua yksityiskohtia kertomaan, vaan en voi vaitiolollakaan sivuuttaa erästä hyvin huvittavaa ja merkillistä seikkaa, nimittäin: ystävieni (minulla on ollut niitäkin) omituista suhtautumista minuun joka kerta, kun tulin heitä vastaan tahi kävin heidän luonaan. Heidän tuli ikäänkuin tukala olla; vastaan tullessa he omituisen luonnottomasti hymyilivät minulle, eivät katsoneet minua suoraan silmiin eivätkä jalkoihin, niinkuin muutamat tekevät, vaan enimmäkseen poskiin, lausuen kiireesti: »Aa, terve Tshulkaturin! (kohtalo on suonut minulle sellaisen liikanimen) tahi: »kas siinähän on Tshulkaturin», ja väistyivät oitis syrjään, jopa jonkun aikaa seisoivat liikkumattomina paikallaan, ikäänkuin koettaen muistella jotakin. Tuon kaiken minä kyllä huomasin, sillä en ole vailla tarkkaa silmää ja havaitsemiskykyä, ylimalkaan en ole tuhma; jopa välistä juolahtaa päähäni hyvinkin huvittavia, eikä aivan tavallisia ajatuksia; mutta koska olen tarpeeton mies ja sielussani on lukko, niin pelottaa lausua ajatukseni julki, varsinkin, koska edeltäpäin tiedän, että sen lausun perin kelvottomasti. Välistä minusta näyttää omituiselta, kuinka ihmiset voivat puhua, jopa niin yksinkertaisesti, vapaasti... Onpas se kykyä, tulee ajatelleeksi. Vaan tunnustaakseni, minunkin kieltäni, huolimatta lukosta, hyvin usein syyhytti; todellisuudessa lausuin kuitenkin sanoja ainoastaan nuoruudessani ja kypsyneemmällä iällä melkein aina jaksoin pitää itseäni kurissa. Sanoin tavallisesti puolikovasta »me puolestamme mieluummin olemme hiukan vaiti», ja rauhoituin. Vaikenemaan me kaikki olemme hyvin sukkelat, varsinkin meidän naisemme sen konstin osaavat: on ylhäisiä venäläisiä neitejä, jotka vaikenevat niin suurenmoisesti, että huonosti valmistautuneessa miehessä moinen tapaus saattaa synnyttää vienon vavistuksen ja lyödä kylmään hikeen. Mutta eihän nyt siitä ole kysymys enkä minä pysty muita arvostelemaan. Ryhdyn lupaamaani kertomukseen käsiksi.

Muutamia vuosia sitte jouduin sangen vähäpätöisten, mutta minulle hyvinkin tärkeiden asianhaarain johdosta oleskelemaan kuusi kuukautta O...n kaupungissa. Tämä kaupunki sijaitsee mäen rinteellä ja on hyvin epämukavasti rakennettu. Asukkaita siinä lasketaan olevan noin kahdeksansataa, tavattoman köyhiä, talot ovat aivan mitättömän näköisiä, pääkadulla, kivityksen muodossa, toisinaan kuumottaa jyhkeitä kalkkipaakkuja, joita rattaiden oikein on kierrettävä; keskellä hämmästyttävän likaista toria kohoaa pikkarainen keltainen rakennus, jossa on mustat aukot ja joissa istuu, isot lakit päässä, ihmisiä muka kauppaa pitämässä; siinä törröttää myöskin tavattoman pitkä kirjava tanko ja sen vieressä, järjestyksen vuoksi, esivallan määräyksestä, seisoo keltainen heinäkuorma ja astuskelee yksi ruunun kana. Sanalla sanoen, O...n kaupungissa on elämä erinomaista. Ensi oloni päivänä siellä olin vähällä tulla hulluksi ikävästä. Minun on sanottava itsestäni, että vaikka tarpeeton mies olenkin, niin en ole sitä omasta halustani; olen itse sairas, vaan kaikkea sitä mikä on sairasta, en voi sietää... Ei minulla ole mitään onneakaan vastaan, jopa olen yrittänyt lähennellä sitä sekä oikealta että vasemmalta puolelta... Sentähden ei ole ihme, että minullakin voi olla ikävä, niinkuin kaikilla kuolevaisilla. Olin O...n kaupungissa virka-asioilla.

Terentjevna on lujasti päättänyt kiusata minut kuoliaaksi. Tässä esimerkki meidän keskustelustamme.

Terentjevna: Voi, hyvä isä, mitä te yhä vain kirjoittelette? Se on epäterveellistä.

Minä: Mun on ikävä, Terentjevna.

Hän: Juokaahan teetä ja käykää levolle. Ehkäpä hikoilette ja hiukkasen nukahdatte.

Minä: Enkä tahdo maata.

Hän: Herranen aika! Mitä te nyt?! Käykää nyt vain, käykää, se on parempi.

Minä: Kuolen minä muutenkin, Terentjevna.

Hän: Jumala varjelkoon ja armahtakoon... No, tahdotteko teetä, vai?

Minä: En elä enää viikkoakaan, Terentjevna.

Hän: Kaikkia vielä, hyvä isä! Mitä te nyt?!... Minä sitte menen ja asetan teekeittiön kiehumaan.

Mokomakin raihnainen, keltainen, hampaaton olento! Enkö sitte sinunkaan mielestäsi ole mikään ihminen!

24 p. maaliskuuta. — Paukkuva pakkanen.

Samana päivänä, kun tulin O...n kaupunkiin, pakoittivat yllämainitut virka-asiat minun käymään erään sen kihlakunnan ylimmän virkamiehen Kiril Matvejevitsh Oshoginin luona, mutta tutustuin häneen tahi, niinkuin sanotaan, tulin lähemmin tuntemaan hänet vasta noin parin viikon kuluttua sen jälkeen. Hänen talonsa oli pääkadun varrella ja erosi kaikista muista suuruutensa, maalatun kattonsa ja portilla olevan kahden jalopeuransa puolesta, jotka olivat sitä jalopeurain rotua, jolla on tavattoman paljon yhtänäköisyyttä epäonnistuneitten koirain kanssa ja joiden syntymämaa on Moskova. Jo näistä jalopeuroista saattoi päättää, että Oshoginilla oli varoja. Ja todellakin hänellä oli noin neljäsataa alustalaista; hän seurusteli O...n kaupungin parhaimmiston kanssa ja pidettiin vieraanvaraisena isäntänä. Hänen luonaan kävi kaupungin päällikkö, tavattoman jykevä ja aivan kuin jostakin vanhasta aineksesta kokoonpantu mies, joka ajeli parihevosilla, leveillä punertavilla rattailla; kävi siellä muutkin virkamiehet: virallinen syyttäjä, keltaihoinen ja äreä olento; leikinlaskija maanmittari, joka oli saksalaista alkuperää, vaan tatarilaisen näköinen; kulkulaitosten virkamies, helläluonteinen sielu, joka oli laulaja, mutta juorujen levittäjä; entinen kihlakunnan aatelisten esimies, jonka hiukset olivat värjätyt, paidanrinnus kohollaan, housut piukat ja kasvojen ilme sitä ylevää lajia, joka on ominainen syytteessä olleille henkilöille; kävi siellä sitten vielä pari tilanomistajaakin, kaksi eroamatonta ystävää, jotka olivat jo ikämiehiä ja elämässä hankautuneita ja joista nuorempi aina nutisti vanhempaa, tukkien hänen suunsa alati samalla muistutuksella, että »älkää joutavia, Sergei Sergejitsh! mihin te kelpaatte; ettehän tunne oikeinkirjoitustakaan... Niin, hyvät herrat», jatkoi hän vakuuttavasti, kääntyen läsnäolevien puoleen: »Sergei Sergejitsh ei kirjoita kahveli, vaan gahveli.» Ja kaikki kuulijat nauroivat, vaikka luultavasti ei yksikään heistä ollut erittäin taitava oikeinkirjoituksessa, kun taas Sergei Sergejitsh parka vain oli vaiti ja hiipuvalla hymyllä painoi päänsä alas. Mutta minähän unhotan, että aikani on laskettu ja näin ollen antaudun liiaksi yksityiskohtiin. Siis, pitkittä puheitta: Oshogin oli nainut mies, hänellä oli tytär Jelisaveta Kirillovna ja tähän hänen tyttäreensä minä rakastuin.

Itse Oshogin oli ihan tavallinen mies, ei ruma eikä kaunis, hänen vaimonsa taas vähän niinkuin vanhentunut kananpoika, vaan tytär ei ollut vanhempiensa näköinen. Hän oli hyvinkin sievä muodoltaan, vilkas ja lempeäluonteinen. Hänen harmaat, kirkkaat silmänsä katselivat leppeästi ja avomielisesti lapsellisesti kohotettujen silmäkulmien alta; hän melkein aina hymyili ja nauroikin hyvin usein. Hänen nuori äänensä kajahteli hyvin miellyttävästi, hänen liikkeensä olivat vapaat ja nopeat ja hän punastui herttaisesti. Hänen pukunsa ei ollut ylenmäärin hieno; yksinkertaiset vaatteet vain somistivatkin häntä. Yleensä en pian ole tullut tuttavaksi kenenkään kanssa ja jos ensi näkemältä jonkun seurassa oli helppo olla, — mikä muuten ei tapahtunut koskaan, — niin, tunnustan sen, puhui se paljon uuden tuttavuuteni puolesta. Naisten kanssa en ole koskaan osannut käyttäytyä ja heidän seurassaan olen joko murjottanut tahi näyttäytynyt tuimannäköiseltä tahikka — mitä tyhmimmällä tavalla hampaillani irvistellyt ja hämmentyen pyöritellyt kieltä suussani. Jelisaveta Kirillovnan seurassa sen sijaan tunsin heti ensi näkemältä olevani kuin kotonani. Se kävi näinikään. Tulin kerran ennen päivällistä Oshoginin luo ja kysyin: »onko kotona?» »Kotona on», vastattiin, »pukeutumassa; tehkää hyvin ja käykää saliin!» Astuin saliin ja näin ikkunan edessä, selin minua kohti, tytön seisovan, joka oli valkoisissa vaatteissa ja piti käsissään lintuhäkkiä. Niinkuin tavallisesti minua nytkin hiukan puistatti, vaan siihen se jäi ja minä vain rykäisin sopivaisuuden vuoksi. Se neiti kääntyi nopeasti, niin nopeasti, että hänen kiharansa löivät häntä kasvoihin, huomasi minut, kumarsi ja hymyillen näytti minulle laatikon, joka oli puolillaan siemeniä.—»Sallitteko?» Minä tietysti, niinkuin sellaisissa tilaisuuksissa on tapa, ensin kallistin päätäni ja samalla kertaa nopeasti taivutin ja oikaisin polviani (aivan niinkuin joku takaa olisi lyönyt minua polvien taipeeseen, mikä, kuten tunnettu, on hyvän kasvatuksen ja miellyttävän käytöksen tunnusmerkki), sitte hymähdin, nostin käteni ja pari kertaa varovasti ja notkeasti liikutin sitä ilmassa. Neiti kääntyi heti toisaanne, otti, häkistä laudan, alkoi sitä kovasti hangata veitsellä ja lausui yhtäkkiä, hievahtamatta asemastaan, seuraavat sanat: »Tämä on papan punatulkku... Miellyttääkö teitä punatulkut?» — »Minä suosin enemmän keltasirkkuja», vastasin minä hieman väkinäisesti. — »Minä suosin myöskin keltasirkkuja; mutta katsokaahan, kuinka se on sievä. Katsokaahan, se ei pelkää.» (Minua kummastutti se, etten minä peljännyt.) — »Tulkaa lähemmäksi. Sen nimi on Popka.» Minä astuin lähemmäksi ja kumarruin. »Eikö totta, se on sievä?» Neiti kääntyi kasvot minuun päin; mutta me olimme niin likellä toisiamme, että hänen täytyi hieman heittää päätään taaksepäin katsoakseen minuun kirkkailla silmillään. Minä katsahdin häneen: hänen nuoret, verevät kasvonsa hymyilivät niin ystävällisesti, että minäkin hymähdin ja miltei rupesin nauramaan mielihyvästä. Ovi aukeni ja herra Oshogin astui sisään. Minä astuin oitis hänen luo ja aloin puhella hänen kanssaan hyvin vapaasti; itse en käsitä, kuinka jäin heille päivällisellekin, jopa istuin koko illankin. Ja seuraavana päivänä Oshoginin lakeija, pitkä, likinäköinen mies, jo minulle hymyilikin, kuin talon tuttavalle ainakin, riisuessaan päällystakkia hartioiltani.

Löytää itselleen tyyssija, laittaa itselleen vaikkapa väliaikainen koti, tuntea jokapäiväisen yhdessäolon iloa — sitä onnea minä, tarpeeton mies, jolla ei ollut perhemuistoja, en ollut siihen saakka kokenut. Jos minussa vaikka vähänkin jokin olisi muistuttanut kukkasesta ja joll'ei tämä vertaus olisi niin kulunut, niin sanoisin, että siitä päivästä asti alkoi sieluni kukoistaa. Siinä määrin kaikki minussa ja minun ympärilläni silmänräpäyksessä muuttui! Koko elämäni valaisi yhtäkkiä rakkaus, niin, koko elämäni, pienimpiä yksityisseikkoja myöten, aivan kuin pimeän, hyljätyn huoneen valaisee sisään tuotu valkea. Minä panin maata ja nousin, pukeuduin, söin, poltin piippuani aivan toisin kuin ennen; astuessani hypähtelinkin ihan niinkuin yhtäkkiä siivet olisivat kasvaneet hartioihini. Muistan, etten hetkeäkään ollut epävarma Jelisaveta Kirillovnan minussa herättämästä tunteesta; ensi päivästä rakastuin häneen intohimoisesti ja ensi päivästä tiesin, että olin rakastunut. Kolmen viikon kuluessa näin hänet joka päivä. Nämä kolme viikkoa olivat elämäni onnellisin aika, mutta muisto siitä on minulle raskas. En voi vain sitä aikaa muistella; ehdottomasti johtuu mieleen myöskin se, mikä sitte seurasi ja myrkyllinen katkeruus valtaa verkalleen juuri heltyneen sydämeni.

Kun ihmisen on oikein hyvä olla, niin hänen aivonsa, kuten tunnettu, työskentelee hyvin vähän. Rauhallinen ja iloinen tunne, tyytymyksen tunne tunkee koko olemuksen läpi, nielee sen kokonaan; personallisuuden tunne silloin katoaa ja ihminen on autuas, niinkuin huonosti kasvatetut runoilijat sanovat. Mutta kun tämä »hurmio» sitte haihtuu, niin ihmisen välistä tulee paha mieli ja sääli, että onnensa aikana niin vähän otti vaaria itsestään, ettei mietiskelyllä, muistelemalla kaksinkertaistuttanut, pidentänyt nautintoaan... ikäänkuin »autuuden tilassa» olevalla olisi aikaa tahi hänen maksaisi vaivaakaan miettiä tunteitaan! Onnellinen ihminen on kuin kärpänen päivän paisteessa. Senpävuoksi minunkin, muistellessani noita viikkoja, on milt'ei mahdotonta pitää mielessäni varmaa, määrättyä vaikutelmaa, varsinkin koska koko sinä aikana ei tapahtunut mitään merkillistä meidän välillämme... Nuo kaksikymmentä päivää tuntuvat minusta joltakin lämpimältä, tuoreelta ja tuoksuvalta, joltakin valoisalta juovalta hämärässä ja harmaassa elämässäni. Muistini muuttuu yht'äkkiä armottoman varmaksi ja kirkkaaksi vasta siitä silmänräpäyksestä, jolloin, käyttääkseni noiden samaisten huonosti kasvatettujen kirjailijain puhetapaa, kohtalon iskut minua kohtasivat. Niin, ne kolme viikkoa... Ei ne kuitenkaan olleet jättämättä minuun mitään kuvia. Välistä, kun oikein kauan olen tullut ajatelleeksi sitä aikaa, putkahtaa yht'äkkiä menneisyyden hämärästä esille muistoja aivan niinkuin tähtiä odottamatta ilmestyy iltataivaalle siihen tarkkaan tuijottavan silmän eteen. Erittäin on muistiini painunut muuan kävely kaupungin ulkopuolella olevassa metsikössä. Meitä oli neljä henkeä: vanha rouva Oshogin, Liisa [Jelisaveta (Elisabet) = Liisa], minä ja eräs Bismjonkov, pikku virkamies O...n kaupungissa, vaaleaverinen, hyväluontoinen ja hiljainen mies. Hänestä tulen puhumaan vielä tuonnempana. Itse herra Oshogin jäi kotiin syystä, että hänellä liiasta nukkumisesta oli päänsärky. Oli ihana, lämmin, tyyni ilma. Koivikko oli kahden virstan päässä O...n kaupungista ja me saavuimme sinne päivällisen jälkeen, joimme teetä asianmukaisesti ja läksimme sitte kaikki neljä kävelylle. Bismjonkov otti käsivarteensa rouva Oshoginin, minä Liisan. Illan tullen olin ensi lemmen täydessä hurmoksessa (ei ollut kulunut kuin kaksi viikkoa siitä saakka kuin tutustuimme), siinä intohimoisessa ja huomaavaisessa jumaloimistilassa, jolloin ihmisen koko sielu viattomasti, aivan itsestään seuraa rakastetun olennon jokaista liikettä, jolloin ei milloinkaan saa kyllikseen hänen läsnäolostaan, ei voi kyllikseen kuunnella hänen ääntään, jolloin vain hymyilee ja on kuin taudista toipunut lapsi ja jolloin hiukankin kokenut ihminen sadan askeleen päästä ensi silmäykseltä jo tietää, mitä on tekeillä. Siihen päivään saakka ei minun ollut kertaakaan sattunut käydä käsitysten Liisan kanssa. Astuimme rinnan vihantaa ruohikkoa pitkin. Vieno tuuli ikäänkuin liiteli ympärillämme koivujen valkoisten runkojen välillä toisinaan heitellen kasvojani vastaan hänen hattunsa nauhaa. Minä seurasin hellittämättä hänen katsettaan kunnes hän vihdoin iloisesti kääntyi minuun päin ja me molemmat hymyilimme toisillemme. Linnut visertelivät hyväksyen päittemme yllä ja sininen taivas siinsi ystävällisesti tiheiden lehtien lomitse. Päätäni huimasi ylenpalttisesta mielihyvän tunteesta. Huomautan heti, ettei Liisa ollenkaan ollut minuun rakastunut. Minä häntä miellytin; hän yleensä ei vieronut ketään, vaan minun osakseni ei ollut tullut hämmentää hänen lapsimaista levollisuuttaan. Hän käveli käsitysten kanssani niinkuin veljen seurassa. Hän oli silloin seitsemäntoista vuoden vanha... Ja kuitenkin sinä samana iltana vielä, minun läsnäollessani, alkoi hänessä se sisäinen, hiljainen käymistila, joka tekee lapsesta naisen... Minä olin silminnäkijänä tuossa hänen koko olemuksensa, viattoman ymmällä olemisensa ja levottoman ajatuksiinsa vaipumisen muutoksessa; minä ensimäisenä huomasin tuon katseen äkillisen leppeyden, äänen heläjämisen epävarmuuden — ja, voi, hölmöä, voi, joutavaa miestä! — kokonaisen viikon ajan en hävennyt uskoa, että minä, minä olin siihen muutoksen syypää!

Se tapahtui tällä lailla.

Me kävelimme jotensakin kauan, ihan iltaan saakka, ja puhelimme vähän. Minä olin vaiti niinkuin kaikki kokemattomat rakastajat ja hänellä varmaankaan ei ollut minulle mitään sanottavaa; mutta hän ikäänkuin mietiskeli jotakin ja kummallisesti pyöritteli päätään, ajatuksissaan pureskellen puusta riipimäänsä lehteä. Toisinaan hän yritti astua edelle, hyvin päättävästi... vaan sitte yht'äkkiä pysähtyi, odotti minua ja silmäili ympärilleen kohottaen silmäkulmiaan ja hymyillen hajamielisesti. Edellisenä iltana olimme yhdessä lukeneet »Kaukaasian vankia.» Kuinka tarkkaan hän silloin minua kuuntelikaan nojaten kasvojaan molempiin käsiinsä ja rintaa pöytää vasten! Yritin puhua eilisestä lukemisesta; hän punastui ja kysyi minulta, annoinko ennen lähtöä punatulkulle hampunsiemeniä, alkoi kovasti laulaa jotakin laulua ja vaikeni sitte äkkiä. Koivikon takana oli jotenkin korkea ja jyrkkä äyräs, alahalla juoksi luikerrellen joki ja sen toisella puolella ulottui silmän siintämättömiin, toisin paikoin kohoten kuin aallot, toisin paikoin leveäksi liinaksi levittäytyen, mittaamattomia, siellä täällä ojien uurtamia niittyjä. Me tulimme Liisan kanssa ensiksi koivikon päähän; Bismjonkov jäi rouvan kanssa jäljelle. Me pysähdyimme äyräälle ja molemmat siristimme ehdottomasti silmiämme: suoraan edessämme, kuumentuneen autereen keskellä, laskeutui aurinko tulipunaisena ja suunnattoman suurena. Puoli taivaan kantta paloi ja liekehti; punaiset säteet ampuivat niittyjä pitkin, heittäen punertavaa hehkua ojien varjopuolellekin, laskeutuivat tulisena lyijynä joelle, missä se ei ollut piiloittautunut riippuvien pensaiden peittoon, ja ikäänkuin painautuivat äyrään ja koivikon rintaan. Me seisoimme siinä tuon kirkkaan loiston valaisemina. En pysty kuvaamaan tämän taulun koko hurmaavaa juhlallisuutta. Kerrotaan, että eräästä sokeasta punainen väri tuntui torven toitotukselta; en tiedä missä määrin tuo vertaus on oikea, mutta todellakin oli jotakin korvia huumaavaa tuossa ehtoo-ilman hehkuvassa kullassa, taivaan ja maan tulisessa loisteessa. Minä huudahdin ihastuksesta kääntyessäni heti Liisan puoleen. Hän katseli suoraan aurinkoon. Muistan, kuinka ruskon hohde pieninä tulipilkkuina heijastui hänen silmissänsä. Hän oli hämmästyksen, syvän liikutuksen vallassa. Hän ei vastannut mitään huudahdukseeni, seisoi pitkän aikaa hievahtamatta paikallaan, pää kumarassa... Ojensin hänelle käteni; hän kääntyi pois ja vetreet vedet valuivat yht'äkkiä hänen silmistänsä. Minä katsoin häneen salaisella, milt'ei iloisella neuvottomuudella... Bismjonkovin ääni kajahti parin askeleen päässä meistä. Liisa kuivasi nopeasti kyyneleensä ja loi minuun katseen heikosti hymähtäen. Hänen äitinsä tuli esille lehdosta nojaten vaaleaverisen seuralaisensa käsivarteen ja he molemmat ihailivat nyt vuoroonsa näköalaa. Rouva kysyi jotakin Liisalta, ja muistan, että ehdottomasti säpsähdin, kun vastaukseksi kajahti, aivan kuin särkynyt lasi, hänen tyttärensä murtunut ääni. Aurinko meni sillä välin mailleen ja rusko alkoi sammua. Me käännyimme kotia. Otin jälleen Liisan käsivarteeni. Koivikossa oli vielä kirkasta ja minä saatoin selvästi erottaa hänen kasvojensa piirteet. Hän oli hämillään eikä luonut ylös katsettaan. Puna oli lähtemättömäksi levinnyt yltä yleensä hänen kasvoilleen aivan kuin hän yhä vielä olisi seisonut painuvan päivän hohteessa... Hänen käsivartensa tuskin kosketti minun käsivarteeni. Pitkään aikaan en voinut alkaa puhetta, niin kovasti sydämeni sykki. Kaukana puitten lomissa vilahti vaunu; ajomies ajoi käyten meitä vastaan pehmeätä hiekkatietä pitkin.

— Jelisaveta Kirillovna, — lausahdin minä vihdoin: — miksi te itkitte?

— En tiedä, — vastasi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, katsoi minuun lempeillä, kyynelistä vielä kosteilla silmillään, — niiden katse näytti minusta muuttuneelta — ja vaikeni jälleen.

—Minä näen, että rakastatte luontoa, — jatkoin minä. — En tahtonut ollenkaan sitä sanoa ja tuonkin viimeisen lauseen sai kieleni tuskin loppuun soperretuksi. Hän pyöritti päätään. Minä en saanut enää sanotuksi sanaakaan... odotin jotakin... en tunnustusta, — johan nyt! — vaan luottavaa katsetta, kysymystä... Mutta Liisa katsoi vain maahan ja oli vaiti. Minä toistin vielä kerran puolikovasti: »miksi?» enkä saanut vastausta. Näin, että hänen tuli tukala olla, että hän melkein häpesi.

Neljännestunnin kuluttua me jo istuimme vaunussa ja lähestyimme kaupunkia. Hevoset juoksivat tasaista ravia; me kiidimme nopeasti läpi pimenevän, kostean ilman. Kävin äkkiä hyvin puheliaaksi ja käännyin tuon tuostakin milloin Bismjonkovin, milloin rouva Oshoginin puoleen, en katsonut Liisaan, mutta saatoin huomata, että vaunun nurkasta hänen katseensa aika ajoin pysähtyi minuun. Kotona hän vilkastui, vaan ei suostunut lukemaan kanssani ja lähti pian levolle. Se murros, josta puhuin, oli hänessä tapahtunut. Hän lakkasi olemasta lapsi, hän alkoi myöskin, niinkuin minä, odottaa jotakin. Eikä hänen sitä kauan tarvinnut odottaakaan.

Samana iltana minä palasin asuntooni täydessä hurmiotilassa. Hämärä aavistuksen ja epäilyksen sekainen tunne, joka oli alkanut herätä minussa, katosi; tuon äkillisen väkinäisyyden Liisan suhtautumisessa minuun luin minä naisellisen häveliäisyyden, arkuuden syyksi... Olinhan tuhansia kertoja lukenut monista teoksista, että rakkauden ensi ilmestyminen aina kuohuttaa ja pelästyttää tytön mielen. Tunsin itseni kovin onnelliseksi ja suunnittelin ajatuksissani jo kaikellaisia asioita...

Jospa joku silloin olisi kuiskannut minulle korvaan: »älä luulekaan, hyvä mies, että sinulla se on edessäsi! Sinä tulet kuolemaan yksinäisyydessä, kurjassa talopahasessa, vieressäsi ärisevä, sietämätön, vanha ämmä, joka vain odottaa kuolemaasi myydäkseen polkuhinnasta saappaasi».

Niin, ehdottomasti tekee mieli sanoa erään venäläisen filosoofin tavoin: »kuinka sen voi tietää, mitä ei tiedä?» — Huomenna taas.

25 p. maaliskuuta. Valkoinen talvipäivä.

Luin läpi, mitä eilen kirjoitin, ja olin vähällä repiä rikki vihon. Minusta tuntuu, että kerron liian laajasti ja liian imelästi. Vaan koska muut muistelmani siltä ajalta eivät tarjoa mitään huvittavaa, paitsi sitä omituisen laatuista huvia, jota Lermontov tarkoittaa sanoessaan, että on hauskaa ja kipeätä kosketella vanhoja haavoja, niin miksi ei sitä huvia itselleen voisi sallia? Vaan määränsä kaikella. Jatkan sen vuoksi ilman imelyyttä.

Koko viikon kuluessa kävelymme jälkeen kaupungin ulkopuolella tilani oikeastaan ei huonontunut vähääkään, vaikka mielenmuutos Liisassa päivä päivältä kävikin yhä huomattavammaksi. Niinkuin sanoin, tulkitsin tuon muutoksen niin edulliseksi kuin suinkin itseeni nähden... Yksinäisten ja arkain — itserakkaudesta arkain — ihmisten onnettomuus on juuri siinä, että he, vaikka heillä silmät onkin ja vaikka he kuinka niitä levittäisivät, eivät näe mitään tahi näkevät kaikki väärässä valossa, ikäänkuin värillisten lasien läpi. Heidän omat ajatuksensa ja huomionsa häiritsevät heitä joka askeleella. Tuttavuutemme alussa Liisa käyttäytyi kanssani luottavasti ja vapaasti kuin lapsi; kentiesi oli hänen suhtautumisessaan minuun jotakin suorempaa, lapsellista kiintymistäkin... Mutta kun hänessä oli tapahtunut tuo omituinen, miltei silmänräpäyksellinen murros, niin hän lyhyen neuvottomuuden jälkeen tunsi olonsa tukalaksi minun seurassani, hän kääntyi ehdottomasti pois minusta, käyden samalla kertaa alakuloiseksi ja miettiväiseksi... Hän odotti jotakin, jota itse ei tietänyt, ja minä, kuten sanottu, iloitsin tuosta muutoksesta. Minä, toden totta, miltei menehdyin, niinkuin sanotaan, ihastuksesta. Muuten olen valmis myöntämään, että toinenkin minun sijassani olisi voinut pettyä... Kenessä ei ole itserakkautta? Sanoakaan ei tarvitse, että tämä kaikki selvisi minulle vasta myöhemmin, kun minun täytyi laskea alas rikotut ja muutenkin heikot siipeni.