Part 1

TARPEETON IHMINEN

Kirj.

Ivan Sergejevitsh Turgenjev

Venäjän kielestä suomentanut

Martti Wuori

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.

Ivan Turgenjev.

Ivan Sergejevitsh Turgenjev, synt. Orjolissa v. 1818, kuol. huvilassaan Bougivalissa lähellä Parisia v. 1883, on, kuten tunnettu, Venäjän suurimpia, maailmanmaineen saavuttaneita kirjailijoita. Hänen isänsä, ent. ratsuväenupseeri, oli varakas tilanhaltija ja äitinsäkin puolelta sai hän, tämän sedältään perimän, suuren maatilan omakseen. Kirjailijan isä ja äiti olivat hyvin omituisenluontoisia ihmisiä ja sen vuoksi hän poikasena saikin »kokea kovin vähän hellyyttä vanhemmiltaan, mutta sen sijaan näki paljon tilanhaltijani kovuutta talonpoikia ja palvelusväkeä kohtaan», kuten eräs hänen elämäkertansa kuvaaja sattuvasti sanoo, viitaten sillä muutamaan peruspiirteeseen Turgenjevin kirjailijaluonteessa. Vaikuttihan näet Turgenjev meilläkin suomennoksina jo aikoja sitte tunnetuilla »Metsämiehen muistelmillaan» aivan suoranaisesti maaorjuuden lakkauttamiseen Venäjällä. Kodissaan sai Turgenjev, lahjakas poika kun muuten oli, jo pienestä pitäen oppia kieliä, niin että hän täydellisesti hallitsi ranskan, saksan ja englannin kielet, tuli 11 vuoden vanhana Moskovaan kouluun ja jo 16-vuotiaana pääsi hän ylioppilaaksi. Pietarin yliopistossa suoritti hän kandidaattitutkinnon ja harjoitti sen jälkeen parisen vuotta opintoja vielä Berlininkin yliopistossa, niin että, kuten sama hänen elämäkertansa kirjoittaja sanoo, »semmoisella suurella kielitaidolla, niin laajoilla, monipuolisilla tiedoilla, niin hyvällä ymmärryksellä ja muistilla, niin suurella kyvyllä ja niin perinpohjaisella Venäjän kansan elämän tuntemuksella varustettuna ei ole yksikään venäläinen kirjailija häntä ennen esiintynyt kirjallisuudessa». Palattuaan opintomatkaltaan Venäjälle Turgenjev, riitaannuttuaan äitinsä kanssa tämän alustalaisiaan kohtaan osoittaman julmuuden tähden, jäi kokonaan vaille aineellista toimeentuloa ja oli pakoitettu jonkun ajan olemaan virkamiehenä Pietarissa. V. 1850 hänen äitinsä kuoli ja näin jouduttuaan mitä rikkaimman maatilan haltijaksi Turgenjev, joka silloin jo oli julkaissut ensimäiset kertomuksensa »Metsämiehen muistelmista», itse ensimäisenä vapautti maaorjansa, järjestäen heidän olonsa niin, että pakollisten päivätöiden sijasta saivat suorittaa rahaveron heille viljeltäväksi annetusta maasta. Maatilallaan, jatkaen kirjallista tointaan, vietti Turgenjev useita vuosia, mutta muutti sitte ulkomaille, asuen hellien ystävyyssiteiden yhdistämänä kuuluisan laulajattaren Viardot-Garcian perheeseen, milloin Baden-Badenissa, milloin Lontoossa ja lopuksi Parisissa, jossa, niinkuin sanottu, kuolikin.

Turgenjevin suuret romaanit: »Rudin», »Aattona», »Aatelispesä», »Isät ja pojat» ja »Savua», jotka tekivät hänet kuuluisaksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi ulkomaillakin ja joissa kussakin osaltaan kosketellaan jotakin puolta Venäjän yhteiskunta-elämän kehityksestä, ovat hyvin tunnetut suomalaistenkin kirjallisuuden harrastajain piirissä. Ehkäpä on niitäkin, jotka hyvin muistavat hänen pienempiäkin kertomuksiaan, esim. »Asjan», »Mumun», »Ensi lemmen» ja »Kevätpuroja» ja näytelmän (jommoisia hän myöskin on muutamia kirjoittanut) »Kuukausi maalla». Kaikista näistä teoksista huokuu lämmin, rakastava runoilijapersoonallisuus, myötätunto ihmistä kohtaan yleensä, mutta varsinkin venäläistä naista kohtaan sekä myöskin rakkaus lapsiin, eläimiin ja luontoon. Ja paitsi maaorjuutta ja venäläistä naista on se henkilöhaahmo, jota Turgenjev nimittää tarpeettomaksi ihmiseksi yhteiskunnassa, olennainen puoli hänen kirjallisessa tuotannossaan.

Tämä viimeksi mainittu tyyppi kuvataan oikealla nimellään siinä kertomuksessa, jonka nyt tarjoamme suomalaisille lukijoille, jopa sellaisen kaikki alttiiksi- ja anteeksi-antavan naisen rinnalla, joka on tämän venäläisten naisluonteiden etevän kuvaajan ja suuren kertojakyvyn lempihenkilöitä. Kun sitä paitsi tässä samassa kertomuksessa tuon tuostakin aivan kuin kaupan päälliseksi annetaan mitä hurmaavimpia luonnonkuvauksia ja hiljaista huumoriakin paikotellen ilmenee mitä tarkimman luonteen kuvauksen ja hienosäikeisimmän sielullisen erittelyn ohessa, niin näemme siinä juuri kuin pienoiskuvassa tämän suuren venäläisen kirjailijan viehättävimmät ominaisuudet edustettuina. Se surullinen lemmentarina, joka tämän »tarpeettoman ihmisen» päiväkirjassa niin koruttomasti, mutta säälittävästi kerrotaan, tulee varmaankin herättämään meilläkin mitä suurinta mielenkiintoa.

Ovetshi-Vodin kylässä 20 p. maaliskuuta 18...

Lääkäri lähti vastikään luotani. Pääsinpäs vihdoinkin selville! Vaikkapa kuinka viekastelikin, täytyi hänen lopulta lausua mielipiteensä.

Niin, minä kuolen pian, hyvinkin pian. Kun jäät lähtevät joista, niin luultavasti minäkin viimeisen lumen mukana lähden... Minne? Jumala sen tietää! Myöskin mereen. No, kun kuollakseen, niin parasta kuolla keväällä.

Vaan eikös ole naurettavaa ruveta kirjoittamaan päiväkirjaa kenties paria viikkoa ennen kuolemaansa? Mitäpäs siitä! Ja milläs neljätoista päivää on vähemmän kuin neljätoista vuotta, neljätoista vuosisataa? Iankaikkisuuteen verrattuna, sanotaan, kaikki ei ole mitään; mutta siinä tapauksessa iankaikkisuuskaan ei ole mitään. Minä taidan tässä ruveta järkeilyyn: se on huono merkki — jokohan arveluttaa? — Parempi on kertoa jostakin. Ulkona on märkä, tuulinen ilma enkä saa mennä ulos. Mitäpä minä kertoisin? Taudeistaan kunnon mies ei puhu koskaan; kirjoittaa kertomus ei kuulu minun alaani; mietteet korkealentoisista asioista taas eivät ole voimieni mukaisia; kuvata oloja ympärilläni ei minua liioin huvita ja olla joutilaana on ikävää, lukemaan taas olen laiska. No! Kerronpahan sitte itselleni koko oman elämäni. Mainio ajatus! Kuolemaa odottaessa se sopii varsin hyvin eikä ole loukkaavaa kellekään. Minä siis alan.

Minä synnyin noin kolmisenkymmentä vuotta sitte. Vanhempani olivat jotensakin varakkaita tilanhaltijoita. Isäni oli innokas peluri, äitini ankaraluontoinen nainen... hyvin kunnollinen ihminen. Vaan en ole tuntenut naista, jonka avut olisivat tuottaneet minulle vähemmän iloa. Hän vaipui näitten hyveittensä painon alle ja kiusasi kaikkia, alkaen omasta itsestään. Elämänsä viitenäkymmenenä vuotena ei hän kertaakaan levännyt, laskenut työtä käsistään; hän puuhasi ja aherteli aina kuin muurahainen — ja ilman mitään hyötyä, jota ei voi sanoa muurahaisesta. Uupumaton mato kalvoi häntä yötä päivää. Yhden ainoan kerran vain näin hänet aivan levollisena, nimittäin, ensimäisenä päivänä hänen kuolemansa jälkeen, kun hän oli arkussaan. Häntä silloin katsellessani minusta todenperään näytti, että hänen kasvoistaan kuvastui hiljasta hämmästystä; puoleksi avonaisista huulista, vajonneista poskista ja leppeistä, liikkumattomista silmistä ikäänkuin puhalsivat vastaan sanat: »kuinka hyvä onkaan pysyä paikoillaan!» Niin, hyvä, hyvä on vihdoinkin vapautua riuduttavasta elämän tietoisuuden tunteesta, pääsemättömästä ja levottomasta olemassa olemisen tunteesta! Mutta eihän nyt siitä ole puhe.

Ihmiseksi ylenin huonosti, enkä hauskastikaan. Isä ja äiti rakastivat minua, vaan ei siitä elämäni ollut helpompi. Isällä ei ollut valtaa omassa talossaan eikä arvoakaan, mies kun oli, joka ilmeisesti oli häpeällisen ja turmiollisen paheen orja. Hän oli tietoinen omasta lankeemuksestaan ja kun ei hänellä ollut voimia vapautua rakkaan intohimonsa kahleista, niin koetti hän ainakin alati ystävällisellä ja vaatimattomalla ulkomuodollaan ja väistelevällä nöyryydellään voittaa esikuvallisen vaimonsa suopeuden. Äitini kantoi todellakin kovan osansa sillä hyväavuisen naisen kauniilla ja ylevällä pitkämielisyydellä, jossa usein on paljon itserakasta ylpeyttä. Hän ei koskaan soimannut isää mistään, vaan antoi hänelle viimeiset rahansa ja maksoi hänen velkansa. Isä taas ylisteli äitiä sekä hänen edessään että takanaan, mutta kotona ei viihtynyt olemaan ja osoitti hellyyttään minulle salaa ikäänkuin itse olisi peljännyt tartuttaa minuun läsnäoloaan. Mutta silloin hänen rumentuneet kasvojensa piirteet uhkuivat sellaista hyvyyttä, sairaanomainen ivan ilme hänen huulillaan muuttui silloin niin liikuttavaksi hymyksi, hänen hienojen ryppyjen ympäröimät ruskeat silmänsä kirkastuivat silloin sellaisesta rakkaudesta, että ehdottomasti painalsin poskeani hänen kyyneleiden kostuttamaa, lämmintä poskeaan vastaan. Nenäliinallani kuivasin noita kyyneleitä ja ne valuivat uudelleen itsestään kuin vesi laitojaan myöten täytetystä lasista. Rupesin itse itkemään ja hän lohdutteli minua, silitteli selkääni kädellään ja suuteli väräjävin huulin kasvojani yltä yleensä. Vielä nytkin jo yli kaksikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen, muistellessani isä raukkaani, äänettömät nyyhkytykset kuristavat kurkkuani ja sydän sykkii, sykkii niin lämpimästi ja katkerasti, riutuu niin tuskallisesta säälintunteesta, ikäänkuin sillä vielä olisi pitkä aika jäljellä sykkiä ja jotakin sääliä!

Äitini sen sijaan kohteli minua aina samalla lailla, ystävällisesti, mutta kylmästi. Lasten kirjoissa tapaa usein sellaisia moraalisoivia ja oikeudenmukaisia äitejä. Hän minua rakasti, vaan en minä häntä. Niin, minä vieroin kunnollista äitiäni ja rakastin intohimoisesti paheellista isääni.

Mutta nyt jo riittää täksi päiväksi. Alku on olemassa ja lopusta, tulkoon siitä minkälainen tahansa, minun ei tarvitse huolehtia. Se riippuu taudistani.

21 p. maaliskuuta.

Tänään on ihana ilma: lämmin, kirkas; auringon säteet leikkivät iloisesti nuoskealla lumella; kaikki loistaa, höyryää, tippuu; varpuset tirskuvat kuin hullut sulaneilla, tummilla aidoilla; kostea ilma, kiihdyttää suloisesti ja hirvittävästi rintaani. Kevät, kevät on tulossa! Istun ikkunan edessä ja katselen kedolle toiselle puolen jokea. Oi, luonto, luonto! Minä niin kovasti sinua rakastan ja sinun uumenistasi nousin kuitenkin elämäänkin kykenemättömänä. Tuossa hyppii urosvarpunen siivet harallaan, huutaa — ja jokainen ääni sen huudossa, jokainen tönöllään oleva höyhen sen ruumiissa uhkuu terveyttä ja voimaa...

Seuraako siitä mitään? Ei mitään. Se on terve ja sillä on oikeus tirskua ja pöyhistellä, vaan minä olen sairas ja tuomittu kuolemaan — siinä kaikki. Enempää siitä ei maksa vaivaa puhuakaan. Itkettävät luontoon vetoamiset ovat kauhean naurettavia. Palatkaamme kertomukseen!

Ihmiseksi ylenin, kuten sanottu, hyvin huonosti, enkä hauskasti. Veljiä ja sisaria minulla ei ollut. Minut kasvatettiin kotona. Ja mitäpä työtä äitini olisi tehnyt, jos minut olisi pantu johonkin kasvatuslaitokseen? Sitä vartenhan lapsetkin ovat olemassa, ettei vanhempien olisi ikävä.

Me asuimme suurimmaksi osaksi maalla; toisinaan matkustimme Moskovaan. Minulla oli, niin kuin tavallista on, hoitajani ja opettajani; niistä on painunut mieleeni varsinkin eräs laiha ja meltomielinen saksalainen, Rickmann nimeltään, tavattoman surkea ja kohtalon kolhima olento, jota hyödyttömästi kalvoi näännyttävä ikävä kaukaiseen kotimaahan. Kun tavan mukaan, uunin liepeellä, ahtaan etusuojan tukehduttavassa ilmassa, jossa tuntui happamen kaljan lemu, partasuinen hoitajani Vasili, liikanimeltään Gusinja, iänikuiseen siniseen kauhtanaansa puettuna istui ja pelasi viimeistä tikkiä kuskimme kanssa, joka hiljan oli saanut uuden lampaannahkaturkkinsa ja pettämättömät rasvanahkasaappaansa, niin lauleli Rickmann väliseinän takana:

Herz, mein Herz warum so traurig? Was bekümmert dich so sehr? S'ist ja schön im fremdem Lande — Herz, mein Herz — was willst du mehr?

(Sydän, sydän, miksi kaipaat? Mist' on murhe sulla ain'? Onhan vieras maakin kaunis — Sydän, tyydy siihen vain!)

Isän kuoltua me muutimme kokonaan Moskovaan. Olin silloin kahdentoista vuotias. Isäni kuoli yöllä halvaukseen. Sitä yötä en unhota koskaan. Nukuin sikeästi kuten tavallisesti kaikki lapset nukkuvat, mutta muistan, että unissanikin olin kuulevinani raskasta ja määräperäistä korinaa? Yht'äkkiä tunsin, että joku kosketti olkapäähän! ja sysäsi minua. Aukaisin silmäni: edessäni seisoi hoitajani. — Mikä on? — Menkää, menkää; Aleksei Mihailovitsh tekee lähtöä... Kuin mieletön syöksyin vuoteeltani makuusuojaan. Siellä näin isän makaavan pää taaksepäin heitettynä, ihan punaisena ja vaikeasti hengittäen. Ovella seisoi palvelusväkeä pelästyneen näköisenä; eteisessä joku kysyi käheällä äänellä: »onko lähetetty lääkäriä hakemaan?» Pihalla tuotiin hevonen ulos tallista, portti narahti; huoneessa paloi talikynttilä lattialla; äiti tuskitteli, silti kuitenkaan kadottamatta soveliaisuutta ja oman arvonsa tuntoa. Heittäydyin isäni povelle, halailin häntä kuiskaten: »pappa, pappa...» Hän makasi liikkumattomana ja omituisesti tirkistäen silmillään. Katsoin häntä kasvoihin — ääretön kauhu pidätti hengitystäni; pelosta aloin vikistä kuin kovasti kiinni siepattu lintu — minut otettiin ja vietiin pois. Vielä edellisenä iltana hän, ikäänkuin aavistaen loppuaan, oli hellästi ja surumielisenä hyväillyt minua. Saapui uninen ja karhea lääkäri, josta pahasti löyhki viina. Isäni kuoli hänen käsiinsä ja seuraavana päivänä minä, surusta aivan typertyneenä, seisoin kynttilä kädessä pöydän ääressä, jossa vainaja lepäsi, ja mielettömänä kuuntelin lukkarin kumeaäänistä veisuuta, joka silloin tällöin vuorotteli papin heikomman äänen kanssa; kyyneleet valuivat virtanaan poskilleni, huulilleni, kaulukselleni, kalvosimilleni; minä menehdyin kyyneleihin ja katselin hellittämättä ja tarkkaan isäni liikkumattomiin kasvoihin aivan kuin olisin jotakin odottanut häneltä; äitini sillä välin taas kumarteli maahan asti, hitaasti kohottautuen ja ristien silmiään, kovasti painaen sormiaan otsaansa, olkapäihinsä ja rintaansa. Päässä ei minulla ollut yhtäkään ajatusta; ruumiini oli raudan raskas ja minä tunsin, että jotakin kauheata tapahtui minulle... Kuolema vilkaisi minua silloin silmiin ja huomasi minut.

Muutimme Moskovaan isän kuoltua hyvin yksinkertaisesta syystä: maatilamme näet myytiin huutokaupalla velkojen tähden — ihan tyysti, lukuunottamatta yhtä ainoata talon pahaista, sitä, jossa minä nyt päätän erinomaista elämääni. Tunnustan, että silloin, nuori kun olin, surin tuota kotimme myyntiä tahi oikeammin surin sitä puutarhamme tähden. Sillä siihen puutarhaan liittyvät miltei ainoat valoisat muistoni; sinne minä eräänä hiljaisena kevätiltana hautasin parhaimman ystäväni, töpöhäntäisen ja vääräsäärisen vanhan koiramme »Triksin»; siellä minä muinoin, korkeaan ruohoon kätkeytyen, söin varastettuja omenia, punaisia makeita Novgorodilaisia; siellä myöskin ensi kerran vattupensaikossa, kun marjat olivat kypsyneet, näin sisäkön Klaudian, joka, vaikka pystynokkainen olikin ja aina nauroi nenäliinaansa, herätti minussa niin helliä tunteita, että hänen läsnäollessaan tuskin saatoin hengittää, riuduin rakkaudesta vaieten vain, vaan kerran sitte, pääsiäissunnuntaina, kun hänen vuoronsa tuli suudella minun, talon lapsen kättä, vähällä itse olin langeta suutelemaan hänen läntälleen astuttuja vuohennahkakenkiään. Voi Jumala! Joko siitä todellakin on kaksikymmentä vuotta? Ja kuitenkin tuntuu siltä, kuin ihan äskettäin vielä olisin ratsastanut takkuisen raudikkomme selässä pitkin puutarhan aitausta ja kohottautuen jalustimille noukkinut kaksivärisiä lehtiä lehmuksista! Niinkauan kuin ihminen elää ei hän tunne omaa elämäänsä: samoin kuin ääni, se vasta jonkun ajan kuluttua alkaa hänelle selvetä.

Voi, sinä puutarhani, voi, te pienen lammikon luona olevat umpeen kasvaneet tiet, voi, sinä pikku hiekkapaikka rappeutuneen tokeen alla, josta minä ongin kaloja! Ja te korkeat koivut pitkine riippuvine oksinenne, joiden takaa aina ennen kylätieltä kuului, kolisevilta rattailta, ajajan alakuloinen laulu, — teille lähetän minä viimeiset hyvästini! Elämästä erotessani teitä kohti vain kurotan käteni. Vielä kerran tahtoisin vetää henkeeni koiruohon kitkerää hajua, leikatun tattarin makeata tuoksua kotiseutuni pelloilla, vielä kerran tahtoisin kaukaa kuunnella pitäjämme rämisevän kirkonkellon yksitoikkoisia läppäyksiä; vielä kerran loikoa tammen viileässä varjossa tutun virranrepeämän partaalla; vielä kerran silmin seurata tuulen nopeata tietä, kun se tummana juovana juoksee niittymme kultana kellahtavaa heinikkoa pitkin.

Ah, miksi tämä kaikki? Mutta tänään en jaksa jatkaa. Siis huomiseksi.

22 p. maaliskuuta.

Tänään on taaskin kylmä ja sumuinen ilma. Sellainen ilma on paljon sopivampi. Se soveltuu työhöni. Eilinen päivä herätti minussa ihan turhanpäiten kaikellaisia joutavia tunteita ja muistoja. Toiste se ei enää uudistu. Hentomieliset tunteen purkaukset ovat kuin lakritsi ikään: ensi pureksimatta se on aika hyvää, vaan sitte syntyy jo äitelä maku suuhun. Käyn siis suoraan ja tyynesti kertomaan elämästäni.

Niinmuodoin olimme muuttaneet Moskovaan...

Mutta päähäni pälkähtää, tokko oikein maksaa vaivaa kertoa elämästäni.

Ei tosiaankaan maksa vaivaa... Elämäni ei missään suhteessa eronnut monen muun ihmisen elämästä. Kotini, yliopisto, palvelus alemmissa viroissa, virkaero, pieni tuttavapiiri, oikea köyhyys, vaatimattomat huvitukset, hiljaiset toimet, kohtuulliset elämän toiveet, — eikös ne ole kaikille tuttuja, vai kuinka? Ja sen tähden en ryhdykään elämästäni kertomaan, saatikka kun kirjoitan vain omaksi huvikseni; ja jos menneisyyteni ei minusta itsestänikään näytä kovin hauskalta eikä liioin surulliseltakaan, niin varmaankaan siinä sitte ei mitään huomiota ansaitsevaa olekaan. Mieluummin koetan sitte kuvata itselleni omaa luonnettani.

Mikä mies minä olen?... Voidaan huomauttaa, ettei siitä kukaan välitä. Myönnän. Mutta minähän olen kuolemaisillani, totta totisesti, olenkin, ja ennen kuolemaa kai on anteeksi annettavaa halu tietää, mikä lintu minä muka olen ollut.

Tarkkaan harkittuani tätä tärkeätä kysymystä ja kun ei minulla muuten ole vähintäkään aihetta liian katkerasti puhua omasta itsestäni, kuten tekevät ihmiset, jotka ovat kovin vakuutetut omista ansioistaan, täytyy minun tunnustaa yksi asia: olen ollut ihan tarpeeton mies tässä maailmassa tahi pikemmin ihan joutava lintu. Ja sen minä aion todistaa huomenna, sillä tänään minä yskin kuin vanha lammas ja hoitajattareni Terentjevna ei anna minulle rauhaa hokien: »Pankaa maata, hyväseni, ja juokaa teetä!»... Minä tiedän, miksi hän näin käy kimppuuni: hänen tekee itsensä mieli teetä. No, olkoon menneeksi! Miks'ei sallisi muija paran viimesillään ollen kiskoa mahdollisimman suurta hyötyä herrastaan?... Aika ei ole vielä ohi.

23 p. maaliskuuta.

Talvi taaskin. Lunta sataa paksuina hiutaleina.

Tarpeeton, tarpeeton... Keksinpäs oikein mainion sanan. Mitä enemmän syvennyn omaan itseeni, mitä tarkemmin silmäilen entistä elämääni, sitä enemmän tulen vakuutetuksi tuon sanan ankarasta todenperäisyydestä. Tarpeeton, — niin juuri. Toisiin ihmisiin tämä sana ei sovellu... Ihmiset ovat pahoja, hyviä, viisaita, tuhmia, miellyttäviä, epämiellyttäviä, vaan eivät — tarpeettomia. Ymmärtäkää minua oikein: noitakin ihmisiä vailla maailma tietenkin tulisi toimeen; mutta tarpeettomuus ei ole heidän pääominaisuutensa, heidän ominainen tunnusmerkkinsä eikä kellekään, heistä puhuessaan, »tarpeeton» -sana ensimäisenä tule kielelle. Sitä vastoin minusta ei muuta voikaan sanoa kuin — tarpeeton. Ylimääräinen ihminen — siinä kaikki. Nähtävästi luonto ei edellyttänyt minun ilmestymistäni ja siitä syystä suhtautui minuun kuin odottamattomaan ja kutsumattomaan vieraaseen. Eikäpä syyttä minusta sanonut muuan leikinlaskija, joka oli innokas preferanssinpelaaja, että äidilleni minuun nähden tuli pieti. Puhun itsestäni nyt ihan tyynesti ilman mitään katkeraa mieltä... Kaikki on ollutta ja mennyttä! Koko elämäni iän oli minun paikkani alati jo toisten käsissä, kentiesi sentähden, että etsin paikkaa aina sieltä, mistä ei olisi pitänyt. Olen ollut luulevainen, ujo, närkäs, niinkuin kaikki sairaat; lisäksi, luultavasti liian itserakkauden tahi yleensä koko olemukseni epäonnistuneen kokoonpanon tähden, tunteitteni ja ajatusteni välillä — ja näiden tunteiden ja ajatusten ilmestysmuodon välillä — oli jokin järjetön, käsittämätön ja voittamaton este; ja kun minä päätin väkisin voittaa tuon esteen, murtaa sen, niin liikkeeni, kasvojeni ilme, koko olemukseni saivat tuskallisen ponnistuksen näön: enkä minä ainoastaan näyttänyt luonnottomalta ja pingoittuneelta, vaan todella niin olinkin. Silloin nousi sielussani hirveä hälinä. Minä erittelin itseäni viimeisiä säikeitä myöten, vertasin itseäni muihin, muistelin mielessäni niitten ihmisten vähimpiäkin silmäilyjä, hymyjä ja sanoja, joiden eteen tahdoin avata itseni, tulkitsin kaikki nurinkurin, nauroin katkerasti vaatimukselleni »olla niinkuin kaikki muut» — ja yht'äkkiä, kesken nauruani, vaivuin surkeasti kokonaan alas, jouduin typerään alakuloisuuteen ja taaskin siinä tilassa kävin entiseen käsiksi, — sanalla sanoen kiertelin kuin orava pyörällään. Päiväkaudet kuluivat tällaisessa tuskallisessa, hyödyttömässä työssä. Sanokaa nyt sitte, olkaa niin hyvä, kelle ja mihin sellainen mies on tarpeen? Miksi noin minulle tapahtui, missä on syy tähän turhantarkkaan askartelemiseen itseni kanssa, — kuka sen tietää, kuka sen sanoo?

Muistan kuinka kerran matkustin dilishansilla Moskovaan. Tie oli hyvä ja ajomies valjasti neljän hevosen viereen vielä sivulla-juoksijan. Tämä onneton, viides, aivan tarpeeton hevonen, joka miten kuten kiinnitetään etukaplaan lyhyellä paksulla köydellä, joka armottomasti hankaa sen reittä ja häntää, pakoittaen sen juoksemaan mitä luonnottomimmalla tavalla ja antaen koko sen ruumiille käyrän muodon, on aina herättänyt minussa mitä syvintä sääliä. Huomautin ajomiehelle, että kaipa siinä olisi tultu toimeen ilman tuota viidettäkin hevosta... Hän oli vaiti, puistalsi sitte päätään, vetäisi tuota hevosta kymmenisen kertaa piiskalla yli laihan selän pöhöttyneen vatsan alle ja lausahti vakavasti: »Näetsen, todenperään, kun tuli siihen mukaan! Senkin saatana!»

Sillä lailla minäkin olen tullut mukaan... Onneksi ei majatalo ole etäällä.