Part 3

Näinpä erään kerran semmoisenkin herran — tämä satu hälle lahjaksi on tehtykin — joka säälimättä tuhansia tuhlaeli, mutta talouden tukevansa ajatteli säästämällä pätkät kynttelin, valmihina niistä melun nostamaan. Tarvitse ei liioin ihmetellä, että semmoisella säästäväisyydellä talo piankin on kumollaan.

Hautajaiset.

Egyptissä muinoin oli tavallista, haudata kun joku komeammin tahdottiin, että saattueeksi hankittiin palkatuita itkijöitä naapurista. Niinpä kerrankin on suuret hautajaiset: itkun ulinalla nämä palkkalaiset vainajata saattelivat tästä lyhyestä elämästä kotiin ikuiseen ja parempaan, lepoon rauhaisaan. Luullen että itkijät on murheen murtamia vainaan omaisia, muuan tuntehikas vaeltaja sanoo heille: "varmaankin se iloksi ois teille, kuollut elohon jos jälleen herätettäisiin? Olen loitsija: mä manauksillani, jotka ovat käyttövallassani, kutsun, tahdostanne, hänet eläviin." "Isä!" — huudahtivat kaikki: "ilahuta meitä! hartahimmin rukoilemme teitä; mutta siten vaan, että jonkun päivän päästä kuolee uudestaan. Eläissänsä hän ei ketään täällä hyvittänyt eikä hyödyttänyt, tuskin hyödyttäisi vastakaan; vaan kun kuolee taas ja haudataan, meidät itkemään taas palkataan."

Niin on laita monen rikkaan täällä: johonkuhun kelpaa vasta paarein päällä.

Kivi ja mato.

"Ropisipas, mokomakin, rehenteli!" sateen jälkeen pellon kivi morkkaeli, "Ja katsos, minkä ilon toi se, mukamas! Kuten rakkahinta vierasta, niin sitä odotettiin tulevaksi, mutta mitä toimitti nyt mokomakin tulokas? Viipyi täällä vaan pari tuntia hän kaikkiaan! Entä minä! Kertaakaan en koko aikanani poistunut mä, enkä poistu paikaltani kunnes heitetään: aina hiljaisena, rauhaisana, kainona ja vaatimattomana; mutta kiitosta en kuule keltäkään. Suotta maailmaa ei moititakaan: en näe oikeutta siellä rahtuakaan!" "Jo pidä tyhmä suusi!" nyt mato hälle huusi, "tämä sade vaikka lyhyt olikin, se kuitenkin poudan näännyttämän viljan kasti runsahasti; virkistytti puut ja ruohot maan sekä viljelijän toivossaan; mutta sinä täällä olet kiusana, vastuksena vain ja vaivana."

Joku kehuu kymmenillä virkavuosillansa; pieni kunnia, jos hyötyä ei liene toimistansa.

Jänis metsästämässä.

Suurilukuisella joukollansa pedot kerran karhun saartoivat, tappoivat, ja jakavat nyt saalistansa, ottaen ken mitä saapi. Jaolle myös jänö kiiruhtaa ja karhun korvaan kiinni tarrajaapi. "Katsos pupua!" — nyt huudetaan: "sä saavuit mistä? ethän ollut jahdissakaan sinä?" "Nyt on kummat! Kukas, jos en minä", sanoi jänis, "metsän syvyyksistä karhun karkoitti ja ajoi etehenne teidän tappaaksenne — kukas muu kuin minä!" Tuo jänön itseänsä kehuminen, pedoista niin se oli lystillinen, että — hänelle ne karhun korvat tuli.

Vaikka kerskujoita nauretaan — saaliista ne usein osan saavat vaan.

Karhun juhlapäivälliset.

Kerran laittoi karhu oikein suurelliset juhlapäivälliset, sekä kutsui, paitsi omaa heimoansa, niille myöskin muita tuttujansa ketä tiesi, muisti ystävistä, lukuisista metsän eläjistä. Liekö olleet syntymä- vai nimipäivät, tiedustelematta multa jäivät — mutta karhulle ne tuotti kunniaa: runsaast' oli ruokaa, paljon juotavaa; ja kyllä vieraat söivätkin ja joivat, kun ruoat sekä juomat — kaikk' ol' oivat. Isäntä sen huomas itsekin ett' ovat tyytyväiset vierahansa mutta hilpeyttä vieläkin lisäsi hän maljapuheillansa, laulullaan, sekä — pöydästä kun oli päästy — tanssillaan. Kettu käpäliään paukutteli, ääneen ylistellen lausueli: "Katsos Mishkaa, miten taitava, siro, veikeä ja suloisa!" Siihen susi äkäisesti ärähtää: "Mitä hulluja sä lavertelet? Missä sinä näet siroutta, pölkyn pökkelössä suloutta?" "Itse, kuoma, tyhjää laskettelet" kettu hiljaa sudelle nyt äännähtää ja vastaa: "mä päivällisten tähden kehun ainoastaan: jos kiitos ylpeyttään kutkuttaa — hän ehkä illallisellekin kehoittaa."

Kettu ja musti.

"Kuomaseni, mihin moinen kiire, kun et edes 'hyvää päivää' ehdi sanomahan, sivu juostessasi?" — kysyy Musti kettu-kuomaltansa. — "Päivää, kuomakulta", vastaa kettu; "ystäväni: mua viatonta lahjain otosta nyt syytetään. Olin kanatarhan tuomarina, kuten tiedät. Siinä yöt ja päivät puuhaelin raukka rauhatonna, saamatta ees lepoa tai ruokaa — nyt sain palkakseni matkapassin. Syyttä kärsin, kaikk' on parjausta! Aatteles: ken jäisi syyttömäksi, panetuksia jos uskottaisi? Lahjuksia! Olenko mä hullu! Taikka — minä vetoan nyt sinuun — oletko sä nähnyt minun koskaan tähän suureen syntiin syylliseksi? Ajattele, muistelehan tarkoin." "Enhän minä... mutta, kuoma... kyllä turpasi ol' usein höyhenissä..."

Monikin se huutelee ja huokaa viime rovon ruokaan pannehensa; jopa kaupunkikin tietää, että ei oo itsellään, ei vaimollansa mitään; mutta kuluu hetki aikaa, katsot — tilan ostaa, laittaa talon, elää kaikin puolin rehevästi. Tiedetä ei: miten, mistä, missä — kuono kuitenkin on höyhenissä!

Talonpoika ja kuolema.

Paukkuvalla talvipakkasella puuttehen ja vaivan näännyttämä ukko, ähkyen ja hitahasti kömpi pirttihinsä savuisehen, taakka tuulen kaatamia puita, joita koonnut oli, selässänsä. Kantoi, kantoi uupumukseen asti; vihdoin seisahtui ja raskahasti huoahtaen taakan olaltansa maahan laski, sille istahtaen. Elon nurjuus tulee mielehensä, ja hän lausuu siinä itseksensä: "Kuinka köyhä olenkin, o Jumalani! kaiken puuttehessa aivan; huolenani ovat ei vain vaimo sekä lapset: siinä verot, päivätyöt ja henkirahat, siinä huolet muut; oih, ajat ovat pahat: ihmekös, jos harmaantuukin hapset... liekö maailmassa ollut vaan mulla ilon päivää ainoatakaan!" Valitellen näin ja syyttäin sallimata haastoi mies ja kutsui kuolemata. Kaukana se meist' ei olekaan: se on takanamme — kutsuttamme; surma ilmestyikin tuossa tuokiossa. "Ken se täällä apuani anoo? Miksi kutsuit mua, ukko?" — sanoo. Ukko, surman villin ryhdin nähtyänsä, tuskin ääntää jaksoi pelästyksissänsä: "Kutsuin — tuota — jos et vihastune — sua, että mua tässä jonkun verran avustaisit — kantamusta olalleni kohottaisit..."

Tämä satu meille osoittaa, että elämä jos onkin vaikeaa — kuolla sittenkin on vaikeampi.

Marakatti ja silmälasit.

Marakatti, tullen korkeahan ikään, alkoi heikontua näkimiltä; mutta saipa kuulla ihmisiltä ettei tämä ole vika eikä mikään, että siihen löytyy keino luotettava: on vain silmälasit hankittava. Niitä ostaakin hän puolen tusinaa. Puuhaelee lasinensa niin ja näin: milloin kiireellensä asettaa, milloin hännälleen ne alentaa, niitä kiertelee ja käänneksii, milloin nuuskii, milloin nuoleksii — lasit eivät auta kuinkaan päin. "Hyi, joutavia!" — sanoo, "sekin hölmö joka luottaa ihmisien neuvohon, uskomalla heidän tarujansa: silmälasijuttukin on valheitansa; apua ei niistä ole kerrassaan ei hiuksen vertaakaan!" Siinä suruissaan ja harmissansa kivehen hän lasit linkoaa että sirpalehet singahtaa.

Niinhän ihmistenkin laita usein on keksintö jos kuinka hyödyllinen, tarkoitukseensa ois täydellinen — monesta se kuitenkin on arvoton vain siksi, ettei kukaan älyä sen rakennetta ja sen hyötyä.

Oraakkeli.

Puinen jumala ol' ennen — samapa se missä maineen saavuttanut ennustuksillaan ja sangen sattuvilla neuvoillaan. Sikspä seisoikin se temppelissä puettuna arvo-pukineihin, hopea- ja kultakoristeihin, ympärillään uhrit, rukoukset, hartaat pyhän savun suitsutukset. Siihen sokeasti uskotaan ja luotetaan, kun yht'äkkiä — nyt mitä ihmehiä? — oraakkeli laskettelee tyhmyyksiä! Alkoi vastaella vajavasti, väärin, jopa sopimattomasti: ken vain tulee, jotain tiedustelee, oraakkeli minkä vastaa, valehtelee... Mik' on ennuslahjat hältä vienyt — ei kukaan tiennyt! Vihdoin toki asiasta selvittiin kun huomattiin, kuva ontoks: siihen piilivätkin uhripapit vastailemaan maallikoille, ja antoivatkin noille — jos sattui viisas pappi — viisaat vastaukset, tyhmä — tyhmät myöskin ennustukset. Oraakkeli — vaikkei tiennyt kukaan — tyhmä oli taikka viisas — papin mukaan.

Ennen — liekö totta? — sanotaan löytyi tuomareita, jotka toimessaan tunnettihin perin viisahiksi, kun viisaan miehen saivat kirjuriksi...

Säkki.

Lattialla porstuassa, nurkassaan, venyi tyhjä säkki pölyisenä; niinkin, että oli kenkäin pyyhkimenä, sattui toisinansa. Vaan ei aikaakaan, niin säkki pääsee toiseen asemaan: kultarahoista näät paisuu pullollensa, saapi raudoitetun lippaan verhoksensa! Isäntä nyt itse sitä suojelee ja varjelee, ettei tuulonenkaan koskettaisi, kärpänenkään sille istuutua saisi. Ja vielä: säkki uutta saa paljon tuttavuutta: talohon jos saapuu vieras milloin, puhe säkkihin jo kohta kääntyy silloin; kuka vierehensä istahtaa, sitä hyväellen taputtaa. Entä joskus, säkki kun on aukinainen — millä ilmehellä sitä katsellaankin vainen... Nähden että hänestä nyt kaikki pitää, alkoi ylpeyskin säkissä jo itää; hän viisastellen ja kinastellen kaikkia on kärkäs arvostelemaan: ken on kelvoton, kuka tyhmä on, toimissansa taitamaton kokonaan. Kaikki kuulevatkin häntä avosuin, vaikka valhetta hän laskettaisi kuin olkiköyttä. Mutta — vika tuo jo vanhastaan tunnetaan: mitä kultasäkki latelee — kaikki sitä ihmetellen kuuntelee kuin totta täyttä. Entä — kauvankohan säkki kulki kuuluisena ja viisahana? Pitkältäkö kesti imartelijoita? — Kunnes kesti kultakolikoita! Sitten — niin nurkkahan se jälleen heitettiin.

Loukata en tahdo tällä tarinalla; mutta — monta moista säkkiä on noissa keinottelijoissa, jotka äsken vielä vaappui aliportahalla; taikka pelureissa oveloissa, joilla harvoin rupla löytyi taskussaan, mutta rikastuivat syntirahoillaan; joille kreivit vain ja paronit nyt parahia ovat tuttavia; jotka peliveikkoja on ylimysten kanssa, vaikka äsken heidän etuhuoneessansa eivät uskaltaneet istuutua... miljoona — se poika vaan on kerrassaan! Älkää toki, ystävät, noin ylvästelkö! sanonko mä toden teille hiljakseen? Estä Herra: vaan jos köyhyyteen joutuisitte joskus uudestaan — teitä, kuten säkkiäkin kohdellaan.

Kaksi tynnyriä.

Matkustipa kaksi tynnyriä: toinen täytenään, toinen tyhjillään. Ensimäinen ilman kiirehiä, melutta ja käyden kulkee eteenpäin; toinen juoksujalkaa lennättäin, kolisten ja paukkuen, ja korkealle pölypilvi nousee taivahalle. Ihmiset jo kaukaa, jymyn kuullessaan, syrjään poikkeavat peloissaan, luullen sieltä tulevaksi kumminkin enemmän kuin — tyhjän tynnyrin!

Harvoin on sen töillä mitään merkitystä, joka aina laulaa omaa ylistystä; suuri mies — hän huutamatta, miettii synnyt syvät, pauhinatta: itse etsimättä kiitostaan — työnsä julistavat hänen mainettaan.

Demjanin kalakeitto.

"Rakas naapurini herttainen, pyydän nöyrimmästi: ole hyvä, syö nyt!" "Hyvä ystävä, jo kyllin olen syönyt." "Mitä vielä! Lisää lautanen; soppa, tottakin, on oivallista!" "Kolme annosta jo sain." — "Oh, mitä laskemista; ruokahalua kun ompi vaan, eipä lisä silloin haitakaan: lopetapas! Katsos — liemi rasvainen on kuin merenkulta, keltainen. Nautiskele, naapur' armahani: otas lahnaa, lohta — herkkuani! Lusikkainen vielä! Eukko, tarjoahan toki!" Täten yhä hoki Demjan-naapuri, ja Fokki naapurusta kestitsi ja syömään kehoitteli, suomatta ees hetken huojennusta. Vaikka Fok jo kovin hikoeli — kupposen hän ottaa vielä kuitenkin, ponnistaen voimin viimeisin ja syöden kaikki. — "Oikein, semmoisia minä rakastan, en kursastelevia; mutta — hiukan vielä, herttaiseni!" Silloin Fokki epätoivoissansa — joskin kalakeitto oli mieliruokiansa — temmaten nuttunsa, vyönsä ja hattunsa juoksi päätä pahkaa kotiaan, eikä Demjanille enää astu jalallaan.

Kirjailija! Kuinka onnellinen oletkaan lahjan välittömän omistaessasi; vaan jos vaieta et osaa aikanaan, etkä korvia sä säästä kuulijasi — heistä proosasi ja runos parahin äitelämmät Demjan-ukon soppaakin.

Panettelija ja käärme.

Turha sana silloin sanotaan, kun hoetaan, ettei muka pirut tunne oikeutta ollenkaan. Että hekin sitä joskus noudattavat — sitä esimerkit osoittavat. Niinpä sattui kerran helvetissä, hornan syvimmissä syvyyksissä, että panettelija ja käärme keskenään juhlakulkueessa käydessään riitelivät: väittelivät — kumpi heistä oisi kunnoltaan arvokkaampi eellä astumaan. Helvetissä, tietysti, se voittaa, joka osannut on teoillansa enin vahingoittaa. Siispä, muistuttaakseen suurta pahuuttansa, kieltään käärmehelle näyttää juoruaja; käärme taasen, monen kuolettaja, esiin työntää myrkkyhampahansa, sihisee ja noituu, että: "Väittehettä pahuudess' ei vertaistani löydy toista", ponnistaa ja mataa edelleen, panettelijan jo jättää jälelleen. Mutta Belsebub ei kärsi moista: parjaajalle apuun ehättää ja käärmeen kulussansa pidättää. Virkkaa tälle: "Tosin ansios on sullakin, hänen ansionsa suuremmat on kuitenkin: olet häijy kyllä, olet myrkyllinen, mutta — läheltä sä vain oot vaarallinen; syyttömänkin — se on hyvä! — tapat etkä säästä, mutta myrkyttää et voi sä matkan päästä kuten juorukello kielellään: siltä suojella ei kukaan itseään voi mitenkään: maiden, jopa merienkin taa se vaikuttaa. Siispä, ken on sua tuhoisampi — hän on myöskin sua arvokkaampi eellä astumaan: matele sä takanansa vaan!" Niistä ajoista on hiiden kattilassa kielikellot enin kunniassa.

Aasi.

Jupiter kun maata asumaan laittoi luontokappalehet kaikenlaiset, silloin myöskin aasi luotiin maailmaan. Tahallaanko niin, vai puuhat moninaiset siihen kiireisehen aikahan liekkö vaikuttaneet, mutta ihmeheksi hallitsija pilvien ja taivahan aasin muovasi vain kissan kokoiseksi. Joukossa ei sitä huomattukaan, vaikka ylpeämpi lie kuin eläimistä kukaan. Haluttaisi kovin mahtaella — mutta millä? Pieni kun on ko'oltansa, rohkene ei suurten piiriin tungeskella. Siksi kääntyykin hän harmissansa Jupiterin puolehen ja alkaa rukoella, että armon saisi, että Zeus nyt hänet suurentaisi. "Kuinka voi", hän sanoo, "tätä sietää? Leijonat ja norsut, karhut kaikkialla mainehessa ovat maailmalla, suuret sekä pienet niistä tietää: puhe onkin heistä vain ja heistä, mutta mainita ei mitään missään meistä. Ko'on jos mä saisin vasikankin — voittaisin mä mainehessa norsun, leijonankin: meistäkin, mä tiedän, puhuttaisiin silloin." Tätä vatkuttaen aamuin, illoin, aasi Zeuksen niin kyllästytti, että vihdoin, jälkeen pitkän vastustuksen, Zeus jo täytti aasin rukouksen: hänet uudestansa luoda pyörähytti. Aasista näin syntyi raavas suurenlainen. Ja kun äänensäkin on niin petomainen, tämä pitkäkorva ilmestyessään pelästytti koko metsän järjestään. "Mikähän tuo peto lienee lajiaan? Lienee hampaat sillä? Kynnet? Liekkö sarviakin?" Ja aasista nyt vain on puhettakin. Vaan kuinka kävi? Kulunut ei vuottakaan, kun kaikki oikein oppi aasin tuntemaan... tähän päättyykin nyt tämä kasku. Aasin tyhmyydestä tehtiin sananlasku, ja tiettyhän on yleisesti, että — aasilla nyt vedätetään vettä.

Saada mainetta, on hyvä kyllä, mutta yksin kunto vain sen pitää yllä.

Hauki.

Oikeuteen tuli kanteluita, että lammessa on elo mahdoton kun hauki siellä isäntänä on. Vastaväittehettä — perää niissä olikin, ja kymmeniä saapui raskahia syytöksiä. Mitäs muuta: hauki käräjiin! Ja valtavassa haapa-altahassa — kuten arvollensa sopikin — vastaaja nyt oikeuden eteen tuotihin. Tuomareita tarvinnut ei kaukaa haeskella: niitä paimennettiin lähilaitumilla; arkistosta löydät niiden nimetkin: pari aasia ja samoin kaksi pukkia ja vanha hevos-kaakki. Jutun tärkeyteen nähden kettu-raakki pantiin oikeuden valvojaksi, — taikka miksi sitä sanotaankaan — prokuraattoriksi. Että hauki oli ketun kalanhankkija — siitä huhueltiin aina vähän, mutta — se ei kuulu tähän. Eikä tuomareihin lain se vaikuta, hauen töitä tällä kertaa ainakaan mukava ei ollut käydä puoltamaan. Siispä ehdotettiin, että syyllinen muille uhaksi ja pelokkeeksi, pahain aikomusten esteheksi, tuomittava oli hirtehen. Nyt, kun tuomiota viel' ei oltu julistettu, nousee kettu. "Korkee oikeus! Mä esittäisin", — lausuvi hän katsein miettiväisin, — "että lurjukselle moiselle kuin hauki, paatuneelle, kovempikin kuolo julistettaisiin, hirmuisin ja vaikein: että hänet jokeen hukutettaisiin." "Se on oikein!" — tuomarit nyt siihen huusivat: tuomionsa heti muuttivat, ja niin — hauki herja jokeen heitettiin!

Orava.

Orava kun oli leijonalla palvelijana, niin kovin sanotaan jalopeuran mieltynehen oravaan. Ja — olla suosiossa kuninkaalla — se on jotakin! Siksi palkintokin parahin oravalle luvattu on suurenlainen: pähkinöitä kuorma kokonainen. Luvattuna — se on kyllä totta; mutta päivät menee menojaan, eikä palkintoa kuulukaan. Useinkin jo orava saa ravinnotta, nälkäisenä tehdä hyppyjänsä, huvitella isäntäänsä silmät kyynelissä samalla kun sukunsa ja ystävänsä vapahana tuolla keinuavat, huoletonna pähkinöitä nakertavat puissa lehtevissä. Hänellekin lähellä ne oisi kun vain ottamahan päästä voisi, mutta — sitä älä ajattelekaan: jospa juuri silloin virkaan kutsutaan! Kuluu toki päivä pilvessäkin. Niinpä hänelläkin: vanhaksi jo alkaa ukko käydä. Leijonakin ikävystyi, eikä näytä välittävän hänestä, ja niin — ero heitukalle annettiin. Totta: hälle kuorma — lupauksen mukaan — lähetettiin pähkinöitä parahia, parempia kuin lie nähnyt kukaan: suuria ja toinen toistaan kauniimpia; vaan — nyt sama on jos niitä enää saikaan, kun ei hampahia ole pitkään aikaan.

Peili ja marakatti.

Marakatti kuvan kasvoistansa peilistä kun näki, jalallansa karhun kylkeen nyhjää hiljakseen: "Katsohan", hän kuiskaa kummilleen — "mikä tuokin kuvatus lie tuolla peilin takapuolia? Millaiset on sillä irvistykset, hypyt, kuinka rumat kasvojensa rypyt! Harmista mä varmaan kuolisin, vähänkin jos näköisensä olisin. Mutta, kuten tiedät, suvussani monta moist' on irvinaamaa onnetonta. Annas muistutella — voin ne vaikka sormin luetella"... "Ennenkuin sä niitä ryhdyt laskemaan, tarkastaisit paremminkin itseäsi vaan" — vastaa karhu suorasukaisesti tähän. Mutta neuvollensa suodaan huomiota vähän.

Tähän tarinaan esimerkkejä on paljon saatavissa: kukaan tuntea ei tahdo satiirissa itseänsä. Eilenkin sen vasta näin: ettei Paavo ole puhdas käsiltänsä — tunnetaan; mutta Paavolle kun lahjuksista luetaan — Paavo salavihkaan viittaa Pekkaa päin.