Part 2

Paavon nuttu kului kyynärpäistä. Mitäs tuosta! Neulahan hän tarttui, leikkas neljänneksen hihansuista, sillä reiän paikat paikkaeli — nuttu taas on ehyt; vaaksan verran käsivartensa vain paljahiksi jäivät, mutta siin' ei suremista. Nauravat ne sentään häntä kaikki. Silloin sanoo Paavo: "Minäpä en toki ole mikään hölmö, minä: päästään sitä tästäi pälkähästä; pitemmäks kuin ennen hihat laitan." Oh, tuo Paavo — se on älynpesä! Nutustansa leikkasi hän helmat, sillä hihat jatkoi. Iloissansa on nyt ystävämme, vaikk' nuttu liiviäkin lyhempi on hällä. Aivan samoin, onhan sitä nähty, monet herratkin, kun asiansa ovat menneet hieman hunningolle, käydessänsä niitä oikomassa — koreilevat Paavon kauhtanassa...

Kissa ja kokki.

Kerran jätti kokki keitoksensa, paistoksensa kesken paistamatta, harppaellaksensa hartain mielin kadun yli kapakkahan tuonne (oli jumalinen tavoiltaan ja vietti kuolinpäivää rakkaan kuoman). Mutta ettei ruokatavaroita hiiret sillä aikaa söisi, jätti kissan niitä vartioitsemahan. Niinpä niin. Vaan mitä tultuansa näkeekään nyt keittiössä kokki? Lattialla tähteet piirakasta, kissan parahillaan palstomassa kananpaistiansa kappaleiksi, muristen ja marmattaen siinä. "Voi sä ahnuri, sä lurjus, kehno", kissalle nyt kokki saarnan alkaa: "seiniäkin hävetä jo saisit, seiniäkin, sanon, ei vain ihmisiä!" (Kissa — se vain ahkeraan ratustaapi saalistaan)... "Kuinka! Aina kunniallisena kissana sä näihin asti ollut, mainehessa, että sua muille taatun rehellisyytesi tähden esimerkkinä jo mainittihin, mutta nyt — ah häpeätä tätä! naapuritkin nyt voi sanoa: konna on tuo kissa, se on varas! Pihallekaan sit' ei päästää saata enemmän kuin lammaslaumaan sutta: rutto hän on, tämän seudun paise!" (Kissa — hän vain nurkassansa pienentääpi paistiansa)... puhuja, kun kerran alkuun pääsi, nuhteillensa loppua ei löydä. Niinpä, kunnes kokki opetti — kissa koko paistin lopetti!

Sanoisinpa kokki-muutamalle pari sanaa paljon puhuvalle: turhaan siinä neuvon sanat tuhlataan, missä selkäsauna vain on paikallaan.

Kirjailija ja rosvo.

Hämärissä asunnoissa varjojen oikeuteen, tuomarien etehen tuotiin samaan aikaan rosvoilija (hän valtateillä teki tekojaan ja joutui niistä hirteen riippumaan), sekä mainehikas kirjailija. Tämä vahingoitti mielet tuotteillaan, levittäen epäuskon kirousta juurruttaen tapain turmelusta: sulosuinen kyllä sanoissansa, vaarallinen vaikutuksiltansa. Oikeudenkäynti Tuonelassa lyhyt on ja ilman mutkailuja, eikä niinkuin tässä maailmassa: vain hetkinen — ja säädös on valmis, sekä päätös. Varattuna varten tuomittuja riippui siellä hirmuisissa kahlehissa kaksi suurta malmikattilata, joihin syylliset nyt paiskattiin. Rosvon roviohon paljon puita kannettiin, Megairan hoitaessa valkeata. Kohta nousivatkin siitä roihut hirmuiset, semmoiset, että helvetissä kivet halkeilivat seinämissä. Kirjailijaa kohtaan, siltä näytti, oikeus oli lempeämpi, koska rangaistus- tuli hänen allaan kyti hiljaisena hiiloksena; mut — vain siltä näytti: liekit suurenivat, ajan pitkään yhä kuumenivat. Näin jo vuosisatoja on kulunut, mutta liekki ei oo laimennut. Rosvon alla rovio jo sammui aikaa sitten, kirjailijan alla palaa yhä kiihkeimmitten. Kun ei huojennusta kuulu vaivoillensa huudon paiskoaa hän kesken tuskiensa: kieltää jumalissa oikeutta olevan, että, vaikka mainehella täytti maailman, josko kirjoittikin hiukan vapahasti — häntä rangaistu on liian ankarasti: syntisempi rosvoa ei ollut mielestänsä. Silloin näkeekin hän edessänsä koko kaameassa kauneudessaan yhden siskoksista helvetin, raippa käsissänsä verisin, sihisevät käärmeet hiuksissaan. Tämä lausuu ankarasti: "Onneton! sinäkö se jumalia soimaelet? itseäsi rosvohonko vertaelet? Rosvo sinun rinnallas on viaton! Häijyydessään, ilkeydessänsä rosvo vaarallinen oli eläissänsä — entä sinä? Luus jo aikojaan mädänneet on haudassaan, mutta kertaakaan ei nouse aurinko, ettei valaistavanaan ois turmio joku vielä sinun tuottamasi, aiheuttamasi. Teostesi myrkky ei se heikkene, ei, vaan levetessään yltyy se. Katso (tässä sai hän nähdä maailmaan), katso kaikkea nyt pahuuttaan, tuhotöitä, joihin olet syyllinen: tuossa lapset, risti perehensä, epätoivo isien ja äitiensä — ken on järjen, kuka sydämen heissä myrkyttänyt? Kuka? — Sinä. Ken on pilkannut ja tyhmimmiksi julistanut lasten hourehiksi säädyt avion ja esivallan, hallituksen, niiden syyksi pannen kaiken turmeluksen? Yhteiskunnan liitteet repi kuka? Sinä! Etkö uskottomuutta sä ylistänyt valistukseksi? Ja etkö yllyttänyt himoihin ja rikoksihin kaikkialla niitä kaunihisen muotoon pukemalla? Tuolla seutu, juopuneena opistasi, täynnä kapinaa on, riitoja, varkauksia ja murhia, aivan perikadon partahalla — sinun toimestasi: veripisarat sen vuotaneet, sen kyyneleet ovat sinun aiheuttamasi, ja sittenkin — sä moitit jumalia! Entä kuinka paljon rikoksia vielä synnyttääkään maassa kirjasi?! Kärsi siis: saat töittes mukaan palkkasi!" Megaira poistuen, näin sanoi tuiskahutti ja padan kannen kiinni paukahutti.

Parnasso.

Jumalat kun karkotettaviksi Kreikan maasta muinoin tuomittiin, niin tiluksensa maallikoille jaettiin. Silloin Parnassokin poies annettiin. Aasein laitumiksi nyt joutuivat sen kukkulat. Aasit, mistä liekin, huomasivat, että ennen siellä runottaret asustivat; siitä mielissänsä päättelivät he nyt keskenänsä: "Suotta ei se olle, että meidät lähetettiin Parnassolle: nähtävästi maailma on kyllästynyt runottarihin ja tahtoo että me nyt täällä asuisimme ja laulaisimme." "Siispä", huutaa yksi, "pojat, laulamaan! on turhaa arastella: yhdeksätä sisarusta voimakkaammin ja taitavammin me laulamme, ja seuramme kruunattu on iki-mainehella! Mutta ettei sekavuutta syntyisi, niin päätetäänpä, että jolle suotu ei oo aasin äänen suloisuutta, sitä älköön päästettäkö Parnassolle." Hyväksyivät aasit aasin sanan kaunoviekkahasti juonikkaan. Nytkös uusi kööri järjettömän moisen päästi mölyn mielettömän, kuin jos kuormasto ois lähtöön liikahtanut tuhansilla rasvaamattomilla rattahilla... Kuinkas kävi sitten uuden yhdistyksen? Isäntänsä, menettäen kärsimyksen, ajoi kaikki Parnassolta navettaan.

Tahtomatta tyhmyreitä suuttumaan sanon tässä vaan että: päässä jos on järjen puutos, järkeä ei lisää paikan muutos.

Hauki ja kissa.

Kun piirakoita paistaa suutari tai saappahia neuloo leipuri, niin työ ei silloin suju kummankaan merkitty jo onkin aikojaan, että toisen ammattiin ken ryhtymään on kärkäs, useinkin on itsepäinen, riitaisa ja närkäs, joka ennen työnsä turmelee käypi vaikka naurunalaiseksi pikemmin kuin tulee menneheksi saamaan neuvoa, kun sitä tarvitsee, kunniallisilta, järkeviltä ihmisiltä.

Lammen hauki hampahikas tuumi kerran niin, että — jospa ryhtyisi hän kissan ammattiin. Kateudestako lienee hämmentynyt, taikka oliko hän kalaruokaan kyllästynyt — tiedä en; vaan aittaan, hiirenpyyntihin hän pyrki kissan mukahan ja pääsikin. "Mutta — tunnetkos sä, kuoma, tämän ammatin?" Häneltä nyt kissa kyselee: "Katso ettet itseäsi alenna, sillä suotta sananlaskussa ei sanota että 'työ vain taitajata tottelee'." "Joutavata! Vielä mitä: hiiriä sukkelampiakin pyydystämme — kiiskiä." "Todella? No, onneks olkoon; lähdetään!" Lähtevät ja asettuvat pyytämään. Saatuaan ja kyllin syötyänsä, lähtee kissa kummiansa katsomaan. Tämä, hiukan hengissä, suu ammollaan lattialla loikoo kyljellänsä... Rotta nakertanut on jo hännänkin! Kissa, nähden että kuomallensa tämä työ käy yli voimiensa, puolikuolleena vei hauvin lampeen takaisin. Niin pitikin! Ja olkoon tämä sulle, hauki, opiksesi, kun halu hiirenpyyntiin tulee mielehesi!

Kuormasto.

Patakuormaston on kuljettava alas jyrkän mäen rintehestä. Päästäksensä kunnialla pintehestä, isännän on kukin kuorma saatettava sinne erikseen. Taitavasti, hyvin hiljalleen etumainen hevonen sen työn tekikin: ristiluittensa ja mäkivyön nojassa hän esti kuormansa kun estikin luisumasta, syrjään suistumasta. Vaan tuon hitautta pilkaten mäen päällä nauraa nuori hevonen: "Katsokaas nyt tuota konkaria, joka työstään saa niin paljon kiitoksia: sehän eteenpäin kuin rapu käy, eikä kiirehtiä osaavankaan näy! Katso, katso miten kierteleiksi, vasempaan ja oikeahan käänteleikse... Mikä aasi! Jos ois edes ylös mäkeä, taikka yöllä; mutta alamaa ja päivällä! Vettä vetäisivät mokomat kuhnijat! Katsokaapas meitä, me kun lennätämme: viipymättä kuorman alas kiidätämme!" Siitä, kaula kaarevana, lähtee matkahan isännättä, kuorman kanssa raskahan. Mutta tuskin alkumäkehenkään ennättää kun jo kuorma alkaa häntä lennättää, riuhtoo milloin sinne, tänne milloin. Muuta keinoa ei tiedäkäänhän silloin kuin — antaa mennä mikä käpälistä lähtee. Ankarata jyskymistä aikaan saavat kuopat, kivet sadat: kärryt kääntyy yhä vasempaan — vasempaan kunnes — roiskis! — rytinällä kaikki kanavaan! Hyvästi nyt, isäntämme padat!

Ihmisissäkin on samaa heikkoutta tuntuvasti: toisten töitä oomme kärkkäät moittimaan, vaan kun itse yritämme toimimaan, suoritamme kahta hullummasti.

Sika tammen alla.

Sika, iki-tammen alla röhkien, terhoja söi enemmän kuin kylliksensä; päätettyään runsaan einehensä, nukkumahan paneusi alle sen. Sitten unestansa silmät auki saatuaan ja noustuaan, tammen juuria käy tonkimaan. "Kuules, siitä vahingoittuu puu", varis oksalta näin sanoo varotellen, "kun juuret paljastat, se kuivettuu". "Kuivettukoot", vastaa sika siihen uhmaellen: "sehän minuhun ei koske laisinkaan; siitä hyötyä on vähän, tuskin ollenkaan; vaikka koko tammea ei oisi, mä en vaikeroisi — kunhan terhoja on, joista lihoan." "Kiittämätön!" hälle tammi vastahan nyt ärjäsi: "jospa ylös kohottaa sä voisit kärsäsi, näkisit sä että terhot makuiset minun oksissani kasvavat."

Moni samoin sokeudessaan tieteitä ja oppia ja tiedemiesten töitä kaikkia on valmis moittimaan, tuntematta taikka muistamatta, että niiden hedelmiä nauttii parhaillaan.

Ylimys.

Ylimys muinoin maailmasta hovistaan läksi rikkahasta sinne, jossa hallitsevi Pluto. Taikka selvemmästi: hälle tuli muutto kuolon kautta eloon parempaan. Kuten tavallista, Tuonelaan tuli hänkin tuomiotaan kuulemaan. Nyt "kuka", "mistä on?" — hän kysymykset saapi. "Syntyisin Persiasta, viralta satraapi", hän vastoaapi; "vaan kun — elosteltuani — eläissäni olin heikko terveydeltäni, niin en ryhtynytkään hallituksen toimiin, vaan jätin kaikki sihteerini hoimiin." "Ja itse mitä teit?" — "Söin, join ja makasin ja papereihin allekirjoitin." "Paratiisiin hänet!" — "Kuinka? Missä oikeus!" tähän huudahtaa Merkurius, asemansa unohtaen kokonaan kiivastuksissaan. "Ah, sä veliseni verraton", tuomari näin virkkaa sävyisästi, "sin' et huomannutkaan nähtävästi että — typerähän vainaa on! Mitä, jos hän sillä vallallansa mikä hällä oli virassansa itse hoitanut ois asiansa? tuhonnut ois koko seudun kaunihin! Mitä kansa olisikaan kärsinyt! Siksi juuri paratiisiin pääsikin kun toimeen mihinkään ei ryhtynyt."

Kun äsken käräjissä käväsin näin siellä oikeudentuomarin ja mietin että — siinä sekin istuu, vaikka paratiisissa ois tuonkin miehen paikka!...

Lipas.

Useinkin me saamme nähdä vielä turhanpäiten päätä vaivattavan siellä, missä pitäisi vain hoksata ja ilman muuta laukaista.

Sievän lippahan sai joku mestarilta. Koristeiltaan sekä työltään aistikasta lipasta ei laattu ihaelemasta. Samassapa saapuu kaupungilta koneseppä siihen. Lippaan nähtyänsä sanoo: "Siin' on salalukko, tiedän sen; niin se onkin — arvaan näöltänsä; mutta minä varmasti sen aukaisen. Älkää yhtään siellä naureskelko! Mulla salaisuudesta on heti selko ja aukaista sen teille kohta jaksan: teknikkona toki jotain maksan." Ja arkkuseen hän tarttuu huolin, käänneskellen sitä kaikin puolin: painaa yhtä naulaa, painaa toista, taikka jotakin sen nappuloista — lipas vain ei ota auetakseen eikä "salalukko" lauetakseen. Tuota katselevat toiset naureskellen toiset keskenänsä kuiskutellen. "Siitä ei!", "ei niin", "ei siitäkään", kuuluu korvihinsa yhtenään. Siitä uhemmin vain seppä yrittää, päätään pinnistää. Lopen väsyneenä vihdoinkin hän lippaan heitti katsein kiukkuisin; ei saanut selvää, kuin se avataan. Ja — aukes tuo, kun kantta nosti vaan!

Puu.

Nähden että talonpoika suuntauu kirveinensä kohti, virkkoi nuori puu: "Kuules ystäväni, kaada metsä ympäristöstäni! Voi en kasvaa tässä tungoksessa, juurillani kovin ahdas on; valoa en näe auringon, täällä oon kuin holvin kattehessa, jonka ylleni on metsä palmikoinut. Ainoakaan tuulahdus ei ole voinut luoksein saapua. Oh, jos ei metsä tässä olis kasvuani estämässä — seudun kaunistuksena mä kohta oisin, koko laakson varjollani peittää voisin. Entä nyt — mä mikä olenkaan? Hoikka, hentonen kuin varpa vaan!" Talonpoika tarttui kirveeseen ja palveluksen puulle kuin ystävälle muulle hän teki mielikseen. Avara on ympäristö puulla nyt! Mutta — riemunsa ei kauvan kestänyt: milloin kiusaa sitä paiste auringon, milloin rakehet tai sade vaivaks on, ja — ennenkuin ees luuli, sen kaatoi myrskytuuli. "Tyhmä", sanoi käärme: "onnettomuutesi sinä itse hankit itsellesi: metsässä jos eelleen oisit kasvanut, sua helle ei ois vahingoittanut, eikä tuuli voinut sua voittaa — vanhat puut ois sua suojelleet; sitten taas, kun aika toinen koittaa, kun vanhukset jo ovat poistuneet — siksi ehtinyt sä oisit, vuorostasi, itse täyteen mittaan kasvaa varreltasi, vahvistunut sekä voimistunut; silloin varmaan rakehitten hyrskyt voittanut sä oisit sekä myrskyt, eikä tätä onnettuutta olis tapahtunut."

Kärpänen ja matkustaja.

Kuuman kesäpäivän heltehessä nelivaljakko on vetämässä vankkureita ylös vaikeata hiekkamäkeä; vaunuissa on aatelisen perheen väkeä, sekä vankka lasti matkakapineita, uupuneita hevosia mitenkään ei saada rientämään ja kärryt seisahtuvat. Alas pukiltansa laskeuvat heitukka ja kuski, hevosien kiduttaja, ja — ruoskimaan nyt niitä; vaan — apuakos siitä! Kun ikävä on seista, niin alas vankkureista kömpivät nyt herra, rouva, piika, poika sekä opettaja, herrasväen lasten kasvattaja. Mutta vaunut raskahat ja lastissaan yhä työlähät on saada kulkemaan: hiukan hiekassa kun liikahtavat, taasen seisahtavat. Siihen kärpänen nyt tulla turahtaa: kuinkas hädässä ei avustaa? Heti toimeen ryhtyykin hän tosissansa: kuorman, hevosien ympärillä lentelee, milloin sivullista pistää, surisee, milloin innoissansa laulaa sieramihin aisahevoselle; toisinaan taas istuu kuskin istuimelle; taikka, hevoset ja vaunut jättäen, tunkeuupi joukkoon ihmisten, liehuen kuin kauppi markkinoilla. Heitukka ja kuski laahustavat kärryn jälessä ja aikaa kuluttavat tarinoiden taikka kinastellen; opettaja rouvan kanssa kuiskutellen; herra itse ajan vietteheksi — unhottaen kuinka järjestykseen nähden läsnäolonsa ois tarpeen joukon tähden — tatin etsintähän iltaseksi kulki kuusikkohon piian kanssa... Kärpänen vain jatkaa puuhiansa, toitotellen yhtenään että kaikesta saa huolehtia yksinään. Sillä aikaa heporukat vähitellen saivat vankkurit jo tielle tasaisellen. "Kiitos Luojan!" — sanoo kärpänen, ja jatkaa: "istumaan nyt vaan ja — onnellista matkaa! Mutta levähtää mun sallikaa, mua tuskin siivet enää kannattaa."

Kuinka paljon meilläkin on noita tupatirhakoita, jotka kaikkialla touhuavat käskemättä, toimihimme tunkeuvat pyytämättä.

Uuttera karhu.

Nähden miehen, vempeleitä tehtyänsä, saavan hyvän voiton niitä myydessänsä — vempeleitä vitkaan väännetään, ei äkkiään — päätti karhu samaan työhön tarttua. Metsässä nyt alkoi jyske ja ryske: virstan päähän kuului paukkina. Pihlajia, koivuja ja jalavia kaatoi karhu lukemattomia — vemmeltä ei saa vain syntymään. Vihdoin mieheltä käy kysymään neuvoa ja sanoo: "Vika missä? Kuinka tää on ymmärrettävissä: puita tulen paljonkin mä katkoneeksi, mutta yksikään ei väänny vempeleeksi. Virka tämän toimen pätevyys, sano, mistä sulla on tuo kätevyys?" "Siitä", vastaa talonpoika toimessaan, "jota sulta, kuoma, puuttuu kokonaan: maltti se on, kärsivällisyys."

Koirien ystävyys.

Kyökin seinustalla, lämmitellen päivän paistehessa, loikoi Halli toverinsa Pörrö-Mustin kanssa. Tosin portin luona oikeastaan heidän vahtipaikkansa ois ollut, mutta syöneetkin kun kylliksensä juuri olivat, ja paitsi sitä höylit koirat kun ei päivin hauku niinpä joutivatkin keskenänsä puhelemaan siinä yhtä, toista: keskusteltiin koiran ammatista, hyvyydestä, pahuudesta täällä ja jos mistä. Jouduttihin viimein ylistelemähän ystävyyttä. "Mikä voikaan olla kaunihimpi", sanoo Musti, "suloisempi mikä, kuin on sopu toverusten kesken? Antaa aina apu toisellensa, maata ei, ei syödä edes yksin; kalliona seista ystävänsä puolesta ja katsoa vain, että eikö voisi, hetken tullen, häntä jollain hauskuutta ja hyvitellä omaa hyötyänsä ajamatta! Esimerkiksi jos meidän kesken moinen olis ystävyyden liitto — etpä usko, sanon, kuinka kuluisivat päivät pääksytysten rattoisasti." — "Ylevästi, jalosti sä haastat", sanoo siihen Halli vastatellen: "Minäkin jo, Musti-kulta, kauvan olin mietiskellyt väliämme, että, vaikka saman talon koirat, päivää meilt' ei mene tappelutta. Syytä onko? Kiitos herrasväen — ahtautta ei, ei nälkää meillä! Jopa tunnustaa mun täytyy, että ihan häpeä on, totta, tuota: koirat ajoista jo muinaisista kuulut uskollisuudestansa ja ystävyydestänsä samoin ovat, mutta sitä meidän välillämme — aivan kuten ihmisien kesken — tuskin nimeksi on nähtävänä." "Mutta — näytetäänpä esimerkki aikalaisillemme!" — huusi Musti: "Tänne käpäläsi!" — "Se on tuossa!" Ja nyt uudet ystävykset siinä syleilevät jo, jo suutelevat, tietämättä enää innoissansa kehen vertaisivat toisiansa: "Oma Pylades!" — "Orestes kulta! Pois nyt kateus ja viha, riita!" Silloin juuri — paha onni! — piika kyökin ikkunasta pihaan heitti luun. No eihän muuta! Ystävykset kumpikin sen kimppuun kiirehtivät! Mihin joutui ystävyys ja sopu? "Orestes" ja "Pylades" nyt toistaan haiventavat että tupruu karvat. Vettä valamalla vihdoin saatiin ystävykset eroon toisistansa.

Useinkin voi nyky-ystävistä sanoa, ett' ovat samaa maata: puheissansa ovat ystäviä, vilpittömimpiä kerrassaan; heitä luu —: kuin koirat konsanaan!

Hiiri ja rotta.

"Oletko sä kuullut uutisia?" — näin puhuttelee hiiri rotta-naapuria, tulla vilistäen jouksujalkaa, "Meillekin nyt rauhan aika alkaa, kun kissa joutunut on, kerrottiin, jalopeuran hyppysiin!" "Ilosi on, serkku, liian aikainen", virkkaa rotta hälle vastaten, "älä turhia sä toivokaan: jos toisiaan he turkkiin käyvät, niin päättynyt on jalopeuran päivät — kissan voittajaa ei olekaan!"

Jutusta tästä merkitään: jos pelkuri vain pelkää mitä — hän luulee että kaikki sitä vain katsoo hänen silmillään.

Mylläri.

Vesi uurti tiensä myllyn patohon. Alussa ei paha ollut suurikaan, jos se korjattu ois aikanaan; mutta mylläri kun huolimaton on — vuoto päivä päivältä käy suuremmaksi: Vettä tulee jo kuin ämpäristä. "Hoi, sä mylläri, ei viipymistä! Joudu tuho-reijän tukkijaksi!" Mylläri vain vastaa kiirehettä: "Kaukana on hätä; paljonkos mä vettä tarvitsenkaan? Sitä myllylleni kylliksi on minun iäkseni." Hän on huoletonna eikä aavista, että vettä vuotaa jo kuin saavista. Niinpä tuho tulikin ja kerrassaan: tuodaan jauhetta — ei mylly jauhakaan! Ukko, niinkuin unesta, nyt vasta heräyy, ähkää, puhkaa, perin hätäytyy, miettii kuinka vettä säästää, vuoto seisattaa. Siinä sulkua kun tarkastaa, näkee että kanat mylly-ojan rannassa ovat juomassa. "Kelvottomat!" — huutaa: "tupsuniekat! Että tekin siinä vielä vähennätte vettä, vaikka itsekään en tiedä mistä sitä saa!" ja halolla nyt niihin sivaltaa. Saiko paljonkin hän sillä vettä lisään? Kanoitta ja vedettä sai mennä sisään.