Part 15

Kiireesti nostimme nyt purjeet ja laskimme pääväylää vältellen luotojen suojassa eteenpäin Neitsytsalmea kohti. Venäläisestä laivasta tietysti nähtiin meidän purjeemme, mutta kun meidän pieni aluksemme lähti kiireellä poispäin ja hävisi heidän näkyvistään saarten suojaan, niin täytyi heidän luulla, että meidät pelko ajoi pakosalle. Luonnollisesti heillä oli tieto siitä, että Ruotsin laivasto ei enää pitempään aikaan ollut näillä vesillä liikkunut, joten meitä ei tarvinnut pelätä niinkään kaapparilaivueen vakoilijoiksi. Meillä oli siis täysi syy odottaa heidän turvallisena jatkavan matkaansa Neitsytsalmea kohti.

Huomaamatta pääsimme pujahtamaan Lehtisaaren pohjoispäästä ulkonevan kapean niemekkeen suojaan, mihin asetuimme väijyksiin. Laivaväylä Neitsytsalmeen kulkee nimittäin sangen lähellä mainittua niemekettä, jonka takaa meidän mainiolla takalaitaisella sopi laskettaa vihollisen kimppuun. Niemen kalliot suojasivat meitä siksi hyvin, että saatoimme vihollisen huomaamatta päästä ampumamatkan päähän.

Yhden miehistä komensin niemelle tähystämään, milloin laiva lähestyisi. Muut latasivat sillä aikaa kanuunoita, ja puolessa tunnissa oli kaikki pantu kuntoon hyökkäystä varten. Samalla antoi jo tähystäjäkin merkin, että laiva oli tulossa. Kun se oli pääsemässä niemenkärjen kohdalle, palasi tähystäjä kiireesti purteemme, joka samalla sai siipensä levälleen ja lähti kiitämään eteenpäin pitkin niemen sivustaa. Kun vihollislaiva pujahti näkyviin, oli välillämme enää ainoastaan noin parisen sataa syltä. Vihollinen tuskin ehti meitä huomatakaan, kun kanuunamme jo lähettivät heille tervehdyksensä. Hetkinen vielä ja purtemme iski laivan vasempaan kylkeen kuin ilves härän kimppuun. Entraushaat toimivat kuin ilveksen kynnet ja seuraavassa tuokiossa rynnistimme me hurraata huutaen kannelle, musketit, miekat ja pistoolit valmiina tekemään lopun vastarinnasta. Mutta sitä ei yritettykään. Ne harvat laivamiehistä, jotka olivat ehtineet kaapata itselleen jonkinlaisen aseen, pudottivat ne typertyneinä kannelle ilmoittaen siten antautuvansa meidän armoillemme. Miehistöä oli kaksitoista henkeä sekä laivuri. Laiva oli matkalla Tallinnasta Turkuun ja lastina sillä oli seitsemänkymmentä tynnyriä suoloja, kaksisataa leiviskää tupakkaa ynnä yhtä ja toista muuta tavaraa. Saalis oli siis sangen arvokas, varsinkin mitä suoloihin tulee. Miehet suljimme peräkajuuttaan otettuamme heiltä ensin tarkoin pois kaikki aseentapaiset. Oman purtemme kiinnitimme laivan perään ja annoimme matkan jatkua. Itse asetuin ruorirattaan ääreen ja ohjasin Neitsytsalmea kohti, jonka läpi päästyämme aioin muuttaa suunnan, Turun väylältä poiketen, Aspöötä kohti sekä niin edelleen Köökarin ja Utöön kautta Tukholmaan.

Mutta tuuli heikkeni heikkenemistään ja aurinko alkoi olla jo laskullaan, kun me löysin purjein pysyttelimme vielä Brändöön pohjoisnokalla. Salmeen saakka ei ollut toivomistakaan sinä iltana päästä, joten me näimme parhaaksi laskea ankkurin ja ottaa alas purjeet.

Muutamat miehistäni ryhtyivät laivan ruokavaroista puuhaamaan hyvin ansaittua illallista ja minä itse käyskelin edestakaisin kannella tähystellen pitkin salmia ja saarten välisiä selkiä, ettei vain mitään kutsumattomia vieraita ilmestyisi meidän illasteluamme häiritsemään. Ja aivan oikein! Iltaruskon viimeinen kajastus ei ollut vielä ehtinyt lännen taivaalta hävitä, kun Neitsytsalmen puolelta ilmestyi näköpiiriin alus, jonka kohta tunsin vihollisen kaleeriksi. Samalla tuli näkyviin toinenkin kaleeri, joka seurasi edellistä vähän jäljempänä. Ne lähenivät soutaen Brändöön nokkaa. Tuskin olin huomiostani ehtinyt miehille ilmoittaa, kun joku laivan peräkannella huusi, että Lehtisaaresta päin lähenee viholliskaleeri. Siis kolme kaleeria kahdelta suunnalta lähenemässä paikkaa, johon me olimme vasta valloittamamme laivan ankkuroineet!

Mitä tehdä? Näytelläkö venäläisen osaa, kuten olin joskus ennenkin tehnyt, ja pysyä rauhallisena alallaan, sillä liehuihan laivan mastossa vielä venäläinen lippu! Mutta hyvin luultavaa oli, että kaikki kolme kaleeria ankkuroisivat yöksi meidän lähellemme, jolloin varmasti olisi odotettavissa vierailuja heidän puoleltaan. Silloin selviäisi asia piankin ja siitä seuraisi luonnollisesti taistelu, johon meidän oli mieletöntä antautua, sillä kussakin kaleerissa saattoi olla satakunta miestä.

Silmänräpäyksessä olivat nämä asiat selvänä päässäni ja päätökseni oli tehty. Komensin pari miestä alas ruumaan hakkaamaan reikää laivan kylkeen, sillä tästä aluksesta ja sen tavaroista ei pitänyt enää oleman hyötyä venäläisille. Yhden laivan tykeistä hilasimme omaan purteemme ja toiset viskasimme mereen siltä varalta, ettei laiva ehtisi ennen kaleerien saapumista upota. Kannelta poistuessamme avasimme kajuutan oven. Nähdessään laivansa täyttyvän vedellä oli vangeilla tilaisuus turvautua pelastusveneeseensä, jolleivät pitäneet parempana pientä matkustusta meren pohjaan.

»Nyt airot liikkeeseen ja soutakaa, minkä ikinä teistä lähtee!» huusin miehille asettuen itse peräsimen ääreen ja ohjaten etelään päin, jossa luotojen turvin toivoin pääseväni kaleereilta suojaan. Miehet soutivat, että vesi vaahtosi, ja minä pidin silmällä kaleerien liikkeitä sekä hiljalleen vajoavaa laivaa. Vangit vetäytyivät kiireesti veneeseen ja lähtivät soutamaan Neitsytsalmesta tulevia kaleereja kohti. Kun he olivat päässeet noin parinsadan sylen päähän, kallistui laiva kyljelleen, pyörähti kerran ympäri ja katosi sitten näkyvistä.

Mutta jo ehtivät pelastuneet laivamiehet kaleerien luo, jotka heti muuttivat suuntansa ja lähtivät kaksinkertaisella vauhdilla liikkumaan meitä kohti. Etumaisesta annettiin merkkejä Hankoniemeltä päin tulevalle kaleerille, joka sekin lähti kohta meitä takaa ajamaan. Vaara uhkasi meitä siis kahdelta suunnalta ja tilamme näytti sangen tukalalta. Huomasin heti, että kaleerit kulkivat paljon nopeammin kuin meidän purtemme, sillä olihan heillä moninverroin enemmän käsivarsia airoihin käytettävänä. Ainoa toivoni oli saada kaleerit eksytetyiksi edessämme olevan luotoryhmän sokkeloissa. Maston olimme heti soutamaan lähtiessä laskeneet veneen pohjalle ja nyt heitätin kulkua keventääkseni vihollislaivasta otetun tykin mereen. Omat entiset kanuunamme aioin vasta äärimmäisessä hädässä uhrata.

Ihan edessämme oli kaksi pientä, metsää kasvavaa saarta, jotka erotti toisistaan kapea salmi. Ohjasin veneemme salmeen ja pian katosimme kaleerien näkyvistä. Mutta salmesta päästyämme oli edessämme taas laajempi selkä. Etäämpänä näkyi muutamia puuttomia, louhikkoisia kareja ja vasta niiden takana, noin puolentoista virstan päässä oli uudelleen metsäisiä saaria. Kun olimme puolitaipalessa kareihin, tulivat kaikki kolme kaleeria taas näkyviin. Ne olivat eri puolilta soutaneet äskeisten saarten ympäri ja lähenivät nyt meitä vinhasti. Huomasin pian, ettei meillä ollut toivoa päästä metsäsaariin saakka, sillä puolessa tunnissa pääsisi etumainen kaleeri niin lähelle, että se saattaisi ruveta kanuunoitaan käyttämään. Meidän oli siis tavalla taikka toisella pelastuttava noiden edessämme olevien autioiden karien avulla. Onneksi yhä sakeneva hämy edisti meidän pyrkimyksiämme.

Tultuamme suurimman karin taakse pääsimme taas hetkeksi näkyvistä. Komensin nyt soutamaan niin lähelle karia, että mela ulottui pohjaan. Masto, airot ja muut veden päällä pysyvät kapineet kiinnitettiin teljojen alle, ruutivarastomme nostettiin karille muutaman rantakiven suojaan ja veneen pohjatappi avattiin. Muutamassa tuokiossa täyttyi se vedellä ja painui pohjaan peittyen juuri parahiksi veden pinnan alle. Itse asetuimme sinne tänne rantakivien väliin suuta myöten veteen kyyröttämään. Täten saattoi yönhämärässä luulla vedenpinnalla häämöttäviä päitämme kiviksi. Kari oli pieni, puuton ja aivan kalju, joten viholliset kaleeriensa kannelta helposti saattoivat nähdä, ettei meitä ainakaan siinä ollut kätkössä.

Kului kymmenisen minuuttia ja jo erottivat korvamme aironloisketta. Se läheni lähenemistään, ja kun toinen kymmenen minuuttia oli kulunut, tuli karin takaa näkyviin kaleeri. Hetken kuluttua seurasi sitä toinen ja sitten vielä, karin toiselta puolen tullen, kolmas. Ne soutivat ihan lähitsemme ohi ja me kuulimme selvästi venäjänkielisiä lauseita, joita kaleereissa vaihdettiin. He ihmettelivät, mihin me olimme yhtäkkiä hävinneet, kunnes joku heistä oli näkevinään meidän purtemme juuri vilahtavan etäämpänä olevien metsäsaarten välissä. Tätä näköhäiriötä uskoivat heti kaikki (ja mitenkäpä muutenkaan he saattoivat asian selittää) ja entistä suuremmalla vauhdilla lähtivät he pyrkimään mainittuja saaria kohti.

Mutta sikäli kuin he etenivät, nostimme mekin päätämme ylemmäs ja kun silmämme ei enää yöhämystä erottanut poistuvien kaleerien haamuja, kävimme rivakasti purteemme käsiksi, vedimme sen rantaan ja tyhjensimme vedestä. Kun lisäksi olimme vaatteistamme veden vääntäneet, asetuimme jälleen teljoille ja aloimme rivakasti soutaa, mutta tällä kertaa takaisinpäin, niin että nuo autiot karit yks-kaks olivat taasen meidän suojanamme kaleereja vastaan. Kun vielä olimme sivuuttaneet äsken mainitun, kahden pikku saaren välisen salmen, saatoimme pitää itseämme ainakin toistaiseksi turvattuina. Vielä samana yönä kuljimme kenenkään häiritsemättä Neitsytsalmen läpi ja asetuimme auringon noustessa Pohjoissaaren länsirannalla olevaan pieneen, suojaiseen poukamaan tuulta odottamaan.

Sillä aikaa, kun venäläiset etsivät minua kaikkialta Hiittisten ja Hankoniemen saaristosta, anastin minä kaikessa rauhassa lähellä Neitsytsalmea kolme venäläistä jauholotjaa. Samassa rymäkässä joutui saaliiksemme sataviisikymmentä ruplaa rahaa ja kaksikymmentä vankia. Ainoastaan kolme venäläistä sai kahakassa surmansa. Tällä kertaa ei ilmestynyt ketään saaliinjaolle ja pari päivää vastatuulessa risteiltyämme pääsimme onnellisesti Aspööhön. Täällä päätimme odottaa sitä danzigilaista viljalaivaa, jonka Turussa ollessani olin jo saaliikseni merkinnyt ja jonka laivurin silloisen ilmoituksen mukaan piti näihin aikoihin lähteä paluumatkalle. Se tulikin seuraavana päivänä näkyviin ja nosti luotsinpyyntimerkin. Kymmenen miehistäni oli käskyni mukaan pukeutunut vangeilta riisuttuihin pukuihin, joten he nyt näyttivät venäläisiltä sotamiehiltä. Luotsinpurren mastoon nostimme venäläisen lipun ja niin lähdimme viilettämään danzigilaisen luokse. Loput miehistäni jäivät saarelle lotjien luo vartioimaan vankeja ja pitämään silmällä luotseja, etteivät he vain millään merkinannolla kavaltaisi meitä ennen aikojaan.

Yksi mukanani seuraavista miehistäni oli puettu vankien joukossa olevan venäläisen upseerin pukuun ja minä pänttäsin nyt kiireesti hänen päähänsä muutamia venäläisiä lauseita, joita hänen tuli ohjeitteni mukaan käyttää. Itse olin pukeutunut tavallisen luotsin asuun.

Laskettuani »Neitsyt Kristiinan» kylkeen--se oli laivan nimi--tervehdin reelingin yli kurkistavaa laivuria, joka näkyi minut tuntevan Turun-retkeltäni. Nyt posmitti upseerin puvussa oleva mieheni laivurille venäjäänsä. Kun tämä pudisti päätänsä, esiinnyin minä tulkkina ja selitin tämän veneessä olevan komennuskunnan pyytävän hänen laivassaan päästä Köökariin, jonne se oli määrätty sikäläisen komennuskunnan vahvistukseksi. Kun näillä vesillä oli muka äskettäin liikkunut ruotsalaisia kaappareita, piti komennuskunta turvallisempana suorittaa tuon matkan suuremmassa aluksessa. Varsinkin viittaus siihen, että lähistöllä liikkuisi ruotsalaisia kaapparialuksia, näytti tehoavan kapteeniin, joka komennuskunnasta uskoi saavansa hyvän turvan hyökkääjiä vastaan. Hän antoi siis suostumuksensa ja mieheni alkoivat musketteineen kiivetä kannelle.

Kun kaikki olimme ehtineet kannelle, silmäsin pikaisesti ympärilleni ja huomasin, että laivamiehistöllä ei ollut aseita käsillä. Viittauksestani asettuivat mieheni riviin pitkin vasenta laivan parrasta ja virittivät muskettien hanat. Itse tempasin povestani pistoolin, astuin ällistyneen kapteenin eteen ja ilmoitin olevani luutnantti hänen majesteettinsa Kaarle XII:n armeijassa sekä ottavani haltuuni tämän laivan, koska se purjehti vihollisvaltion lipulla.

No niin, vastarintaa ei laivaväestön luonnollisesti käynyt yrittäminenkään ja hetkistä myöhemmin olivat he vankeina suljetut kanssiin. Ohjasin laivan jauholotjien luo, jotka kiinnitettiin »Kristiinan» perään. Vielä saman päivän iltana olimme saaliinemme matkalla Tukholmaa kohti.

* * * * *

YHDESTOISTA LUKU.

_Minä ajan yksinäni venäläisen laivaston pakosalle._

Oli päästy kevääseen vuonna 1719. Edellisen vuoden lopulla oli Kaarle-kuninkaamme saanut ohimoonsa surmanluodin Fredrikstenin linnan edustalla ja lepäsi nyt esi-isiensä seurassa Ritariholman kirkossa. Kuninkaan valtikkaa hoiti maanmieheni Arvid Hornin johdolla ja opastuksella prinsessa Ulriika Eleonoora. Vihollisvaltojen kanssa oli jo ryhdytty rauhanneuvotteluihin, mutta siitä huolimatta olivat sotatoimet vielä käynnissä. Jo joulun aikana oli alkanut Tukholmassa liikkua huhuja, että venäläiset ensi suveksi varustelivat suurta hyökkäystä itse Ruotsin rannikolle.

Huhtikuussa sain kutsun hänen majesteettinsa kuningattaren puheille, missä sitouduin hankkimaan tietoja venäläisten Suomessa tekemistä varustuksista sekä heidän maa- ja merivoimansa nykyisestä suuruudesta. Palkaksi luvattiin minulle 200 riikintaaleria kuussa. Retki oli tehtävä omalla aluksellani, mutta kruunun puolesta sain käytettäväkseni joukon purjehdukseen tottuneita miehiä. Saatuani matkavarustuksia varten 160 riikintaaleria, suoritin nopeasti kaikki valmistukset ja lähdin Tukholmasta huhtikuun 28 p:nä.

Kävisi liian laveaksi kuvailla kaikkia niitä vaaroja ja seikkailuja, joita minun oli tälläkin retkellä kestettävä. Risteilin miehineni aina kesäkuun loppuun saakka Ahvenan, Turun ja Hankoniemen saaristossa keräten tietoja sieltä ja täältä sekä tehden itse havaintoja. Onnistuin omin silmin näkemään suuren venäläisen sotalaivastonkin, joka valmisteilla olevaa hyökkäystä varten oli koottu Hankoniemen edustalle. Sain myöskin tietää, että itsensä tsaarin piti tulla Suomeen 40 tuhannen miehen kanssa, minkä jälkeen hyökkäys Ruotsin rannikolle pantaisiin alkuun.

Heinäkuun alkupäivinä olin jälleen onnellisesti Tukholmassa, missä minä hänen majesteetilleen toimitin laajan raportin retkeni tuloksista. Heti sen tehtyäni sain amiraali Tauben komennosta lähteä uudestaan tiedustelulle. Mutta tällä kertaa en päässyt Ahvenanmerta pitemmälle, sillä siellä kohtasin venäläisen laivaston. Palasin nyt kiireesti takaisin Tukholmaan ja ilmoitin amiraalikunnalle huomiostani. Lähdin kohta saman tien takaisin seurassani muutamia ylempiä upseereita, jotka kuningatar oli lähettänyt katsomaan venäläistä laivastoa. Saimme tällä retkellä vaihettaa laukauksia muutamien laivaston edellä kulkevien eskaluupien kanssa, mutta pääsimme onnellisesti takaisin Tukholmaan, jonka edustalla Ruotsin laivasto pysytteli. Kohta tämän jälkeen laski venäläinen laivasto Djurhanmiin. Täällä nousi joukko venäläisiä maihin, naulaten muun muassa kirkon ovelle manifestin, missä asukkaita kehoitettiin pysymään rauhallisina alallaan ja vakuutettiin heille turvallisuutta. Heti kun viholliset olivat poistuneet, otin manifestin kirkon ovelta ja toimitin sen hänen majesteetilleen kuningattarelle, joka tähän aikaan hovinsa kanssa oleskeli Tuunassa. Kohta lähetettiinkin kaikkiin valtakunnan kirkkoihin luettavaksi kuulutus, jossa ihmisiä kiellettiin panemasta mitään luottamusta näihin venäläisten julistuksiin.

Ryhtymättä mihinkään ratkaisevampiin yrityksiin liikkui venäläinen laivasto Tukholman ja Norrköpingin välisellä rannikolla. Pidin koko ajan sen liikkeitä valppaasti silmällä ja toimitin tietoja amiraalikunnalle. Elokuun 12 p:nä olin kymmenen miehen kanssa liikkeellä saaristossa Djurhamnin seutuvilla. Silloin tuli meitä vastaan eräässä salmessa venäläinen eskaluupi, joka kuljetti postia laivastoon. Eskaluupissa oli kolmattakymmentä miestä ja kaksi yliupseeria sekä oivalliset ampumaneuvot. He ampuivat ensiksi yhteislaukauksen meitä kohti. Kysyin, oliko kukaan miehistäni haavoittunut. »Ei yksikään!» vastattiin. »Ei sitten hätää, soutakaa eteenpäin!» huusin minä, ja miehet tekivät työtä käskettyä. Kun olimme siten päässeet lähemmäs, räiskäytti vihollinen toisen yhteislaukauksen. Tällä kertaa olivat seuraukset hiukan tuntuvammat: minulta lensi lakki päästä, hankaset veneemme vasemmalla laidalla pirstautuivat ja lähelle vesirajaa ilmestyi pieni reikä, mutta henkeään ei kukaan menettänyt, ainoastaan yksi miehistäni sai käsivarteensa haavan.

»Käyvätpä liian tunkeileviksi», virkoin miehille, »lienee siis parasta meidänkin vuorostamme sylkäistä.»

Samalla asetuin kolminaulaisen kanuunamme ääreen, joka oli työnnetty täyteen raehauleja, tähtäsin pitkin eskaluupia ja laukaisin. Seuraus oli sangen tuhoisa. Ja kun vielä kaikki olimme laukaisseet kiväärimme, ei eskaluupissa näkynyt enää airoissa muuta kuin neljä miestä, jotka soutivat pakoon minkä hengestä irti lähti. Meidän täytyi sensijaan pysyä vähän aikaa alallamme, kunnes saimme hankaset jotenkuten korjatuiksi. Sitten lähdimme takaa-ajoon ja saavutimme heidät Möijassa, missä sain eskaluupin haltuuni ja upotin sen mereen.

Käytyäni Waxholmassa, johon Ruotsin laivasto nyt oli asettunut, lähdin uudelleen viiden miehen kanssa Djurhamniin päin. Tällä matkalla tuli minua vastaan koko venäläinen laivasto. Käännyin nopeasti ympäri ja kuljin laivaston edellä Sundbyhyn saakka, jossa kuitenkin näin parhaaksi nousta maihin ja jättää purteni venäläisten saaliiksi. Kun laivasto jatkoi matkaansa pitkin rannikkoa pohjoiseen, otin Sundbyn kartanosta hevosen ja ratsastin täyttä laukkaa Lindaliin ja olin siellä parahiksi kun laivastokin saapui. Vartiopaikalla ei ollut tullessani yhtään sotilasta. Olivat kai pötkineet pakoon ja jättäneet jälkeensä pari ladattua kanuunaa sekä muita vehkeitä. Laivaston lähestyessä laukaisin minä molemmat kanuunat sekä pärrytin rummulla hälytyksen, aivankuin paikalla olisi ollut hyväkin sotajoukon osasto. Laivasto, joka nähtävästi oli aikonut purjehtia Lindalin ohi, kääntyi heti laukaukset ja rummunpärrytyksen kuultuaan Wärdholmiin ja ankkuroi siihen yöksi. Etuvartioston asettivat he Lindalin rannalle.

Kello yhdeksän aikana löin iltarummutuksen kuten ainakin vartioasemalla ja lähdin sitten täyttä karkua ratsastamaan Waxholmaan, jossa pyrin amiraalin puheille ja kehoitin häntä lähtemään Lindaliin katsomaan venäläistä laivastoa, voidakseen sitten sen mukaan järjestää puolustustoimet.

»Piru liikkukoon Waxholmasta mihinkään!» ärjäisi amiraali ja niine hyvineni sain poistua.

Ratsastin oitis takaisin Lindaliin ja näyttelin vartiopaikalla koko yön sotajoukkoa. Huusin tavan takaa kovalla äänellä »Verda?» ja juoksin sitten kiireesti toiseen paikkaan, missä toisenlaista ääntä jäljitellen huusin yhtä kuuluvan vastauksen. Sitä tein läpi koko yön ja kun päivä alkoi hämärtää, löin aamurummutuksen sekä laukaisin ruotsalaiset tunnuslauseet. Auringon noustessa näin sitten venäläisen laivaston mennä viilettävän kaukana Tuunan selällä.

Mitään ratkaisevampaa hyökkäystä eivät venäläiset tehneet Ruotsin laivaston kimppuun, vaan kiertelivät pitkin rannikoita ryöstäen ja polttaen, kuten heidän barbaarinen tapansa on aina ollut. Elokuun lopulla vetäytyi sitten koko laivasto takaisin Suomen rannikolle.

Seuraavana kesänä teki venäläinen laivasto samanlaisen hävitysretken Ruotsin rannikolle, polttaen muun muassa Uumajan kaupungin. Minulla oli näiden tapausten aikana vielä monta vaarallista seikkailua, joiden seikkaperäisellä kuvailulla en kuitenkaan huoli näiden rivien lukijaa sen pitemmälle väsyttää. Ruotsi oli saanut aikaan rauhan muiden vihollistensa kanssa ja vähitellen heikkenivät sotatoimet Venäjänkin kanssa, kunnes vihdoinkin rauhansopimus allekirjoitettiin Uudessakaupungissa 30:ntena p:nä elokuuta 1721. Lopen uupunut, raiskattu ja veriinsä näännytetty isänmaani menetti silloin kaiken lisäksi vielä kappaleen itsestään vieraalle valloittajalle.

Ansioitteni palkaksi ylennettiin minut sodan lopulla kapteeniksi, mutta vastaavaa virka-asemaa ja tuloja minun ei onnistunut saada. Mutta siitä huolimatta vihittiin minut Riikan kanssa avioliittoon ja se tapahtui samana päivänä, jolloin venäläiset lähtivät Suomesta.

* * * * *

JULKAISIJAN JÄLKIHUOMAUTUS.

Päiväkirjansa on Löfving lopettanut Porissa 1734. Se säilytetään Porvoon lyseon kirjastossa ja sen mukana on useita muitakin Löfvingin papereita. Niistä käy selville, että hän ainakin edellämainittuun vuoteen saakka on elänyt suuressa köyhyydessä. Nähtävästi katkeroituneena siitä, ettei hänelle ansioistaan ja kapteeninarvostaan huolimatta oltu annettu mitään virkaa, lähettää hän v. 1735 kuninkaalliselle majesteetille anomuskirjeen, jossa hän pyytää päästä Ruotsin alamaisuudesta muuttaakseen syntymäkaupunkiinsa Narvaan sekä pyrkiäkseen Venäjän keisarikunnan palvelukseen. Tämän anomuksen johdosta vaati kuningas sotakollegion mietintöä ja mainittu virasto pitääkin viisaampana saada Löfving pysytetyksi valtakunnassa, jota varten hänelle ehdotetaan annettavaksi joko ruotuväen kapteenin virka tai jokin kruununtila. Löfving saikin sitten tämän johdosta Hommanäsin tilan Porvoon pitäjässä.

N.s. Pikkuvihan puhjettua v. 1741 oli tuo kokenut partioretkeilijä taas mukana, sillä hänen tiedetään silloin m.m. karkoittaneen venäläiset Hailuodosta. Mitään omia muistiinpanoja ei Löfving tässä sodassa kokemistaan vaiheista ole kuitenkaan jättänyt.--Myöhemmällä iällään oli hänellä majurin arvo. Oltuaan kahdesti naimisissa kuoli hän 87-vuotiaana Hommanäsissä 22 p:nä lokak. 1777.

* * * * *

ALAVIITTEET

[1] Yksi Isonvihan surullisimpia ilmiöitä oli juuri se, että venäläiset pistivät maassamme vangiksi ottamiaan naisia ratsujoukkoihinsa ja pakottivat heidät sitten taistelemaan omia maanmiehiä vastaan. Niinpä oli Vologodskin rakuunarykmentissä viitisenkymmentä nuorta suomalaista naista, jotka ottivat osaa useimpiin Isonvihan taisteluihin. Näistä seikoista katso lähemmin Annikka Svahnin elämäkertaa Biografisessa Nimikirjassa sekä Yrjö Koskinen: Lähteitä Ison vihan historiaan, ss. 364-5.

Julkaisijan huomautus.

[2] C = alkukirjain nimessä Carolus.

Julkaisijan huomautus.

[3] Erään isonvihan murhenäytelmän liikuttavimpia episoodeja on Löfvingin mainitsema Abraham Frosterus esittänyt kertomuksessaan Frosterus-suvun vaiheista, joka on julkaistuna Kirkkohistoriallisen Seuran pöytäkirjoissa VI. Siinä on oivallisesti ja seikkaperäisesti kerrottu puheenalaisen pappisperheen ynnä siihen läheisissä sukulaisuussuhteissa olevain Paltamon Cajanusten kärsimysrikkaista vaiheista noina kovina aikoina.

Julkaisijan huomautus.

End of Project Gutenberg's Tapani Löfvingin seikkailut, by Kyösti Wilkuna