Part 14

Tähän päättyi audienssini sillä kertaa. Hänen majesteettinsa määräyksestä sain sata dukaattia rahaa sekä määräyksen odottaa lähempiä ohjeita. Kun aika yhdessä paikassa ollen kävi minulle pian pitkäksi ja kun mieleni hyvin ymmärrettävistä syistä paloi Tukholmaan, päätin omin lupini lähteä pääkaupunkiin sekä mahdollisesti samalla pistäytyä tiedusteluretkellä Suomessa. Niin teinkin ja ratsastin majatalohevosilla neljässä päivässä tuon 64 penikulmaa pitkän taipalen Lundista Tukholmaan. Mutta tuskin olin päivää ollut perillä, kun minut haettiin kreivi Tauben luo, missä minua kuninkaallisen kirjeen perusteella odotti ankarat nuhteet siitä, että olin luvatta poistunut Lundista sekä käsky saapua kiireesti sinne takaisin. Lähdin oitis matkaan ja ratsastin takaisin Lundiin vieläkin lyhyemmässä ajassa kuin tullessani.

Perille päästyäni pyrin heti hänen majesteettinsa puheille, mutta minua ei otettu vastaan. Käännyin silloin kreivi Liewenin puoleen, mutta hän otti minut vihaisesti vastaan, sillä hän oli saanut kärsiä toruja minun omavaltaisen poistumiseni takia. Pilkallisesti kehoitti hän minua pyrkimään uudelleen kuninkaan puheille.

Niin päätin tehdäkin, sillä tapani ei ole koskaan ollut tyhjästä säikähtää ja jättää yrityksiäni keskeneräisiksi. Odotin siis soveliasta hetkeä tehdäkseni uuden yrityksen. Niinpä seisoskelin eräänä päivänä pormestarin talon pihamaalla odotellen kuningasta palaavaksi tavalliselta ratsastusretkeltään, joita hän päivittäin teki kaupungin ulkopuolella harjoittelevien alokkaiden luokse. Hetken kuluttua hän saapuikin seurassaan muutamia ylempiä upseereita. Kun hän hevosen selästä laskeuduttuaan astui portaita kohden, tartuin minä häntä päättävästi käsivarresta ja lausuin kunniaa tehden:

»Olen saanut armollisen kuninkaan määräyksen saapua tänne ja seison nyt tässä odottaen Teidän Majesteettinne käskyjä.»

Kuningas kääntyi nopeasti minuun päin ja virkkoi kummastuneena: »Löfving!» minkä jälkeen hän sen enempää puhumatta asteli saappaitaan kolistellen sisään. Hänen seuralaisistaan toiset nauroivat pilkallisesti, toisten heittäessä minuun vihaisia silmäyksiä. Lähdin kiireesti pihamaalta, astelin asuntooni ja heittäydyin äkämystyneenä vuoteelle pitkäkseni. Mutta tuskin olin siinä viittäkään minuuttia loikoillut, kun sisään hyökkäsi kuninkaan adjutantti kehoittaen minua kiireesti tulemaan hänen majesteettinsa puheille.

Heti kun olin päässyt kynnyksen yli, kysyi kuningas:

»Kuinka te viime kerralla ilman määräystä lähditte kaupungista?»

»Koska en tahtonut kuluttaa aikaani paikallani pysymiseen, päätin rientää Tukholmaan ja sieltä Suomeen hankkiakseni Teidän Majesteetillenne tietoja vihollisen voimasta», vastasin minä viivyttelemättä.

»Kuinka te saatoitte tietää meidän tahtomme?» lausui tähän kuningas.

»Viimeksi ollessani Teidän Majesteettinne kuulusteltavana ymmärsin Teidän Majesteettinne tahdon olevan sen», vastasin minä ojentaen hänelle samalla paperin, johon olin piirtänyt suunnitelmani tiedusteluretkestä Suomeen.

Silmäiltyään sen läpi pani kuningas sen pöydälle ja hetkisen minua silmiin katsottuaan kysyi:

»Milloin te haluatte lähteä?»

»Se on armollisen kuninkaani vallassa, milloin ja minne minun on lähdettävä, veteenkö vai tuleen», vastasin minä.

»Ei, ei, vaan teidän on mentävä Turkuun», sanoi kuningas, hymähtäen, kysyen sen jälkeen, mitä minun matkani tulisi maksamaan.

»Viisikymmentä plootua», vastasin minä, »mutta sen minä voin periä venäläisiltä.»

Kuningas hymähti jälleen ja tarttui sitten kynään kirjoittaakseen maksumääräyksen. Kirjoittamaan ryhtyessään työnsi hän adjutanttinsa ja muut huoneessa olevat upseerit pois läheltään. Mutta minusta oli niin mieltäkiinnittävää nähdä tuon pelätyn miekkasankarin käyttävän kynää, etten voinut pidättäytyä astumasta lähemmäs ja kurkistamasta hänen majesteettinsa olkapään yli, kuinka hän piirtää raapusti paperille suuria kömpelöitä kirjaimia.

Päätettyään kirjoituksen taputti kuningas minua olkapäälle ja lausui:

»Rakas Löfving, lähtekää huomenna matkaan ja toimittakaa tehtävänne hyvin, niin me puolestamme huolehdimme, että Suomi saa pikaista apua.»

Koska minä siis pääsin vasta huomenna lähtemään, päätin aikani kuluksi ratsain pistäytyä läheisessä Malmön kaupungissa nähdäkseni sikäläisiä linnoituksia. Malmössä vietin yön ja lähdin aamulla niin pian kuin kaupungin portit oli ehditty avata ratsastamaan takaisin Lundiin. Puolisen penikulmaa taivallettuani huomasin ihmeekseni kuninkaan muutamain seuralaisten kanssa ratsastavan vastaani.

»Hyvää huomenta, kaikkein armollisin kuninkaani!» tervehdin kohdalle ehdittyäni ja satulasta alas hypättyäni.

»Kas Löfving, missäs te olette ollut?» lausui kuningas ratsunsa pysähdyttäen.

»Lähdin illalla katselemaan Malmön varustuksia, kun olen ollut Viipurissa, Käkisalmessa ja muissa linnoitetuissa paikoissa», oli vastaukseni, »mutta kun illalla kaupungin portit huomaamattani suljettiin, täytyi minun yöpyä sinne. Jos tällä teollani olen rikkonut Teidän Majesteettinne määräyksiä, niin pyydän nöyrimmästi anteeksi.»

»No, mitä piditte Malmön varustuksista?»

»Kyllä ne ovat maineensa arvoiset, Teidän Majesteettinne.»

Tämän jälkeen kysyi kuningas, olinko jo saanut matkarahani, johon minä vastasin kieltävästi. Kuningas kääntyi nyt seuralaisiinsa, jolloin yksi heistä ilmoitti, että matkarahat ovat hänen luonaan saatavissa heti, kun minä tulen ja kirjoitan niistä kuitin.

»No niin, jääkää hyvästi ja täyttäkää tehtävänne, kuten olette luvannut», lausui hänen majesteettinsa lopuksi lähtien ratsastamaan edelleen.

Tämä oli viimeinen kerta, jolloin näin sankarikuninkaan, sillä seuraavan vuoden lopulla kannettiin hänen ruumiinsa paareilla Norjan rajan yli kotimaahan. Hetkisen katsottuani hänen jälkeensä, kuinka hän jäykkänä satulassa istuen ja kolmikolkkahattu syvälle painettuna ratsasti edelleen, käänsin minäkin ratsuni ja kiidätin täyttä karkua päinvastaiseen suuntaan, sillä olihan päämääränäni taas oma isänmaani. Samana päivänä kohta rahat saatuani lähdin kolmannen kerran Lundin ja Tukholman väliselle taipalelle.

* * * * *

YHDEKSÄS LUKU.

_Piilosilla Turussa._

Niin pian kuin matkapassini Tukholmassa oli saatu reilaan, lähdin kuudentoista mieheni kanssa purjehtimaan Suomeen. Vaikka etäämpänä siellä ja täällä näimmekin vihollislaivoja, pääsimme kuitenkin saariston turvissa onnellisesti ja ilman vaarallisempia seikkailuja livahtamaan Hankoniemen lähistölle. Aluksemme ankkuroimme tuttuun poukamaan Wäänöön saaren rantaan. Tänne jätin miehistönikin alusta vartioimaan ja itse lähdin talonpojaksi pukeutuneena pyrkimään Turkuun toimittaakseni hänen kuninkaalliselle majesteetilleen lupaamani tiedot venäläisten nykyisestä asemasta ja voimasuhteista Suomessa.

Kun muuan saaren kalastajista juuri oli vaimoineen lähdössä Turkuun kaloja kauppaamaan ja jauhoja ostamaan, pääsin minä renkinä heidän mukaansa. Illalla saavuimme Turkuun ja onnellisesti selviydyttyämme linnan luona olevista venäläisistä tullitarkastajista soutelimme Aurajokea ylöspäin ja kiinnitimme veneen sillan luokse. Yöksi asetuimme erään kauppiaan taloon Aningaisten puolelle. Joka ainoassa Turun talossa asusti näihin aikoihin venäläisiä sotamiehiä ja niinpä täälläkin. Vietin siis yöni veljellisessä sovussa Iivanan poikain kanssa maaten tuvan lattialla samoilla pehkuilla kuin hekin ja olipa minulla yhteinen peitekin vieressäni makaavan sotilaan kanssa. Niin tarkkaan kuin koetinkin seurata heidän keskustelujaan, en niistä saanut kuitenkaan mitään tärkeämpää tietooni.

Aamulla olin jo varhain liikkeellä. Pysyttelin kuitenkin matkatoverini luona jokirannassa, sillä sotamiesten keskusteluista yöpaikassa olin saanut sen verran urkituksi, että kaupungissa pidettiin vakoilijoita tarkasti silmällä. En siis pitänyt viisaana yksinäni ja ilman nähtävää asiaa liikuskella kaupungilla. Mutta väänööläiset matkatoverini saivat jo aamusella asiansa toimitetuksi ja varustautuivat paluumatkalle. Minun täytyi siis keksiä jotakin muuta. Seisoskellessani heidän lähdettyään siinä sillan lähistöllä huomasin muutaman yksinäisen naisihmisen, joka jokea alas tullen ohjasi veneensä rantaan hiukan sillan yläpuolelle. Lähestyin häntä ja tunsin hänet samassa kuormastonkuljettaja Dykerin vaimoksi, joka asui eräässä torpassa Aurajoen rannalla, virstan päässä kaupungista. Tunsin hänen miehensä armeijassa-oloajaltani ja vaimon olin myöhemmin vakoiluretkillä liikkuessani oppinut tuntemaan.

Hetkisen minua silmäiltyään tunsi Dykerin vaimokin minut. Kehoitin häntä pienellä eleellä olemaan vaiti huomioistaan, sillä lähellämme liikkui ihmisiä, sekä aloin rauhallisesti jutella kalanhinnoista ja muista jokapäiväisistä asioista. Vaimo kertoi tulleensa kaupunkiin pienille asioille sekä käydäkseen kirkossa, jossa nyt aamusella pidettiin suomalainen jumalanpalvelus. Kiinnittäessäni hänen venettään rantalaituriin tiedustin hiljaa, sallisiko hän minun tämän päivää esiintyä kaupungilla liikkuessamme hänen renkinään tai miehenään. Hetkisen emmittyään suostui tuo reima eukko esitykseeni, ja kun tuomiokirkon kellot samalla alkoivat soida, lähdimme ensiksi jumalanpalvelukseen.

Kirkosta tultua pisti päähäni lähteä seuraamaan herra Simoa, joka viime aikoina oli toimittanut papillisia tehtäviä tuomiokirkossa. Eräässä kadunkulmassa pysäytin hänet ja ilmoitin, että minä seuralaiseni kanssa pyrin aviokuulutukseen. Hän kehoitti meitä seuraamaan kotiinsa kuulustellakseen meidän lukutaitoamme. Tätä juuri olin odottanutkin.

Pastorin luona pitivät kuten muuallakin venäläiset asuntoa. Huoneessa, johon pastoria seuraten ensiksi tulimme, oli kolme upseeria, jotka ryypiskelivät viinaa ja pelasivat korttia. Avaten huoneen perällä olevaan kamariin johtavan oven kehoitti pastori meitä käymään sinne, minkä jälkeen hän upseereihin kääntyen lausui:

»Suokaa anteeksi, hyvät herrat, nämä ovat avioliittoon aikovaa väkeä ja minun täytyy heitä sen vuoksi kuulustella.»

»Da, da!» nyökäyttelivät upseerit iloisesti sekä pastorille että meille.

Kun kamarin ovi oli suljettu ja olin varma, ettei keskusteluamme kukaan syrjäinen kuullut, ilmaisin pastorille nimeni sekä että olin tullut Turkuun ei aviokuulutusta ottamaan, vaan hänen kuninkaallisen majesteettinsa käskystä hankkimaan tietoja vihollisen voimista. Pastori ällistyi pahanpäiväisesti ilmoituksestani, tuijotti minuun ensin sanatonna ja otti sitten vihaisen ilmeen sekä lausui:

»Ettekö Herran tähden tiedä, kuinka julmasti vihollinen on kostanut niille, jotka ovat antautuneet tekemisiin teidän kaltaistenne kanssa? Ja miksi te juuri minun puoleeni käännytte? Näinhän te syöksette minut vaimoineni ja lapsineni surman suuhun. Eihän siitä ole pitkää aikaa, kun venäläiset samantapaisesta syystä ruoskivat kuoliaaksi Maksamaan kappalaisen, onnettoman Ruuth-vainajan.»

Pyysin pastoria rauhoittumaan vakuuttaen hänelle, että jollei hän minua ilmiantaisi venäläisille, niin en ainakaan itse tulisi sitä tekemään. Kerroin olleeni monen monta kertaa vihollisten keskellä paljon pahemmassa pintehessä enkä kuitenkaan koskaan ollut tuntenut pelkoa venäläisten edessä. Hän pääsikin vähitellen pelostaan, pyysi meitä olemaan vierainaan ja haki vaimonsa tarjoamaan meille ruokaa. Ja kun upseerit viereisestä huoneesta olivat poistuneet ulkosalle, pistäysi hän naapuriin kutsumaan siellä asuvan maisteri Yrjö Lithoviuksen luoksemme. Tämä osoittautui ovelaksi ja rohkeaksi mieheksi, joka peittelemättä paljasti minulle tiedossaan olevat seikat. Ja tarkat tiedot hänellä olikin Turun tienoilla majailevista vihollisjoukoista ja venäläisten viimeaikaisista varustuksista. Kiitettyäni sekä pastorin väkeä vieraanvaraisuudestaan että maisteri Lithoviusta arvokkaista tiedonannoistaan lähdin minä Dykerin vaimon kanssa jälleen kaupungille.

Jotta kaupungilla kiertelemisemme näyttäisi tavalliselta asioilla liikkumiselta, ostin minä torilta leiviskän tuoretta lihaa sekä leiviskän suoloja, mikä viimemainittu tavara tähän aikaan oli tavattoman kallista. Sitten kuljeskelimme kantamuksinemme katuja ylös, toisia alas, pysähtyen siellä ja täällä väkijoukkoihin päivän uutisia kuulemaan. Käveltyämme väsyksiin asti menimme veneelle ja soudimme pitkin jokea alaspäin. Täten oli minulla tilaisuus läheltä tarkastaa jokeen ahtautunutta kaleerilaivastoa. Linnan lähistöllä oli ankkuroinut danzigilainen kauppalaiva, joka oli tuonut Turkuun myytäväksi kolmesataa tynnyriä ruista. Meidän asianamme pitkin jokea soutaessamme oli muka mennä mainitusta laivasta jyviä ostamaan. Laskimmekin veneemme laivan luo ja minä kiipesin kannelle ja ostin näön vuoksi kahdeksan kappaa rukiita. Kun kauppa oli tehty, kysyin minä laivurilta, milloin hän aikoi purjehtia takaisin Turusta ja mitä väylää pitkin. Silmäiltyään minua hetkisen epäluuloisesti vastasi laivuri joutuvansa neljän- tai viidentoista päivän kuluttua paluumatkalle sekä purjehtivansa Utöön väylää.

»Minä olen Aspöön luotsiasemalta ja koska minä mahdollisesti joudun paluumatkallanne teitä luotsaamaan, niin tulin vain siksi kysyneeksi», sanoin yksikantaan.

Laivuri tuli heti luottavaisemmaksi ja tiedusteli, oliko niillä vesillä aivan äskettäin liikuskellut ruotsalaisia.

»Ei ole, eivätkä he enää uskalla oman maansa rannikolta loitota», vakuutin minä.

Mutta veneeseen laskeutuessani ajattelin: jollei mitään odottamatonta tule väliin, niin on tuo laiva neljän- tai viidentoista päivän kuluttua minun hallussani. Danzig kuului tähän aikaan myöskin vihollistemme joukkoon, joten minulla oli täysi oikeus siepata haltuuni sikäläisiä laivoja.

Sillan luo palattuamme jäi Dykerin vaimo veneeseen ostoksiamme vartioimaan, mutta minä nousin torille tehdäkseni siellä liikkuvien sotilasten parissa vielä joitakin havaintoja. Seisoskeltuani eri tavarakojujen edessä rupesin muutaman venäläisen kaupustelijan kanssa hieromaan saapasten kauppaa. Minä tarkastelin saappaita puolelta ja toiselta, kääntelin ja vääntelin niitä sekä tingin loppumattomiin, laverrellen samalla sitä ja tätä ympärillä seisoskelevien sotamiesten kanssa. Kun kauppakojun eteen ilmestyi myöskin Rymättylän nimismies, jota kohtaan minulla oli vanhastaan epäluuloja, mutta joka ei kuitenkaan tuntenut minua, lopetin vihdoinkin kaupanhieronnan ja hinta sovittiin viideksi karoliiniksi. Tarjosin kaupustelijaryssälle kolme karoliinia Venäjän sekä loput Ruotsin rahassa, mihin hän suostuikin. Mutta rahoja ottaessani sieppasi nimismies kämmeneltäni ruotsalaiset rahat ja kysyä tivasi, mistä olin kotoisin.

»Korpoosta», vastasin minä tyynesti, »ja olen nykyjään renkinä Erkki Matinpojalla ja saappaat minä ostin sille ylioppilaalle, joka meillä papinvirkaa toimittaa.»

»Mikä sen ylioppilaan nimi on?» tivasi nimismies edelleen.

»Niinkuin te nyt ette itsekin sitä tietäisi», vastasin minä, sillä todellakaan en tällä hetkellä sattunut muistamaan Korpoossa papinvirkaa toimittavan ylioppilaan nimeä.

»Niin, kyllä minä Antti Silvanin tunnen», sanoi nimismies.

»No niin, mitäs kysytte sitten, kun kerran itse paremmin tiedätte», tokaisin minä vastaan.

Mutta nyt löi nimismies valttinsa esiin, sanoen:

»Mutta Silvan itse oli ihan äskettäin Turussa. Miksi hän silloin ei itse ostanut saappaita?»

»Mistä minä sen tiedän!» vastasin minä juroksi tekeytyen.

»Niin niin, mutta sinä et ole mikään oikea korpoolainen!» tiuskasi nimismies.

»En olekaan, sillä olen syntyisin Kirkkonummen Killupakasta, mutta nykyjään olen kuten jo sanoin renkinä Korpoossa.»

Samalla huomasin itseäni ympäröivään miesjoukkoon ilmestyneen renki Matti Juhonpojan, joka kaksi vuotta sitten palveli maisteri Pihlmannilla Perniössä ja jonka lapselle minä kerran paikkakunnalla retkeillessäni olin ollut kummina. Hänet nähtyäni jatkoin minä samaan hengenvetoon:

»Ja jollette usko, niin kysykää tuolta Matilta, kyllä hän minut tuntee»

»Totta se on kaikki, kyllä minä hänet hyvinkin tunnen ja muistan, kun hän oli kummina lapselleni», vahvisti Matti totisin naamoin.

»Älä sinä mies rupea valehtelemaan!» tiuskui nimismies ravistaen Mattia käsipuolesta.

Sappeni kuumeni kuumenemistaan ja kun nimismiehen kupeella riippui siro miekka, teki minun kovin mieleni siepata se ja survaista tuon kunnottoman omistajansa sisuksiin. Mutta paikka oli liian vaarallinen ryhtyäkseni harjoittamaan oikeutta mokoman isänmaansa unohtaneen viholliskätyrin kanssa. Hillitsin siis itseni nopeasti ja puhelin Matille mahdollisimman rauhallisesti:

»Eipä sitä ole pitkään aikaan satuttu tapaamaankaan. Kuinkas siellä eukko ja kummipoika jaksavat? Mutta pitääpä lähettää vähän tuomisia... Varrohan tässä, niin käyn ostamassa pojalle vehnäpullaa».

Samalla pujahdin väkijoukkoon ja jättäen niinhyvin rahani kuin saappaat sinne etäännyin nopeasti kojulta. Eräässä kadunkulmassa pysähdyin ja kurkistin taakseni. Nimismies oli ottanut joitakin sotamiehiä avukseen ja etsiskeli minua väkijoukosta. Kiersin kiireesti jokirantaan, jossa Dykerin vaimo veneessä istuen odotti minua. Kun en kuitenkaan halunnut rehellisesti ostettuja saappaitani niin vain jättää, pyysin minä Dykerin vaimoa menemään asianomaiselle kojulle sekä vaatimaan »miehensä» äsken ostettuja saappaita; sillä arvasin nimismiehen apureineen ulkoutuneen jo torilta. Käskin hänen palata tuomiokirkon rantaan, jonne minä sill'aikaa soutaisin veneeni. Hetken kuluttua palasikin vaimo saappaat mukanaan, minkä jälkeen me rauhallisesti lähdimme soutelemaan jokea ylöspäin. Kaikki ostokseni, paitsi saappaita, lahjoitin Dykerin vaimolle ja lähdin illan tullen pyrkimään takaisin miesteni olinpaikkaan, jonne kahden päivän seikkailujen jälkeen onnellisesti pääsinkin.

Nyt kirjoitin laajan ja seikkaperäisen raportin, jossa luettelin kaikki venäläisten Suomessa olevat rykmentit, niiden päälliköt ja eri rykmenteissä käytettyjen sotilaspukujen värit; sota-alusten lukumäärästä ja laadusta, eri vartioasemista sekä yleensä kaikista tietooni tulleista vähänkin tärkeämmistä seikoista tein raportissa selkoa. Raportin toimitin kolmena eri kappaleena, jotka kaikki osoitin hänen kuninkaalliselle majesteetilleen sekä lähetin toisen toisensa jälkeen Ruotsiin. Itse jäin koko loppukesäksi ja syksyksi Suomen rannikolle joutuen seuraavassa luvussa kerrottuihin seikkailuihin ja kahakoihin.

* * * * *

KYMMENES LUKU.

_Luodoilla ja salmilla, vainottuna ja vainoojana._

Oli yön pimein aika viikon päivät edellä kerrottujen tapausten jälkeen, kun minä miehineni varovaisesti soutaen lähenin erästä pienenpuoleista luotoa Hankoniemen saaristossa. Suunnanantajina olivat saarella palavat nuotiot, joiden ympärillä liikehti tummia haamuja. Olimme eilisaamusta saakka olleet väijyksissä erään läheisen saaren suojassa ja pitäneet silmällä venäläisiä aluksia, joita yhtä menoa purjehti itään ja länteen Hankoniemen editse. Tänään iltapäivällä oli myrskyn käsissä kolme kaleeria tarttunut edessämme olevan luodon rannalle ja jäänyt siihen pimeään saakka. Nyt olimme matkalla korjataksemme, jos mahdollista, ne omaan huostaamme tai ainakin tehdäksemme niille mahdollisimman suurta haittaa.

Kun olimme tulleet siksi lähelle, että nuotioiden valaisemalle alueelle saattoi hyvin nähdä, laskin tulien ympärillä olevan noin kolmisensataa venäläistä, joiden päällikkö näytti majurin arvoiselta mieheltä. Kaleerit olivat ihan rannassa, mutta kun ne olivat enemmän pimennossa, oli vaikea päättää, oliko niissä vartiomiehiä vai ei. Rannalla niiden lähellä häämötti kyllä muutamia vartijoita.

Kehoitin vähäistä miehistöäni pysymään lujana ja käymään rohkeasti päälle, sillä voitto on aina pelottomain oma. Pidin sitten lyhyen rukouksen, kuten tapanani taistelujen edellä on aina ollut, minkä jälkeen soudimme eteenpäin. Meillä oli aluksessamme neljä pientä tykkiä, jotka olimme ladanneet karkeilla raehauleilla. Itse otin niistä kaksi hoitaakseni ja kersantti Ceder toiset kaksi.

Kun olimme tulleet niin lähelle, että airojemme loiske kuului rantaan, huusi yksi vartijoista:

»Shto ljudi?--mitä väkeä te olette?»

»Peterburgskavo polkà--Pietarin rykmenttiä», vastasin minä umpimähkään.

»Grebi tut--soutakaa tänne», huusi vartija jälleen ja minä kajahutin vastaan:

»Seitshas--hetipaikalla.»

Kun olimme tulleet ihan lähelle rantaa kahden kaleerin väliin, annoimme me tykkimme viivyttelemättä lausua tulotervehdykset nuotioiden ympärillä hääriville venäläisille. Kekäleitä, säkeniä ja tuhkaa tuprusi ilmaan yhtenä pyörteenä ja viholliset hajosivat kuin akanat ympäri luotoa jätettyään äskeisten nuotioiden seutuville joukon kaatuneita ja haavoittuneita.

Kohta kun tykkimme juhlallisella mylvinällä olivat tyhjentäneet kitansa, komensin minä mieheni iskemään entraushaat toiseen sivullamme olevista kaleereista. Samalla heilautin itseni sen kannelle, mutta huomasinkin nyt vasta, että siellä oli toistakymmentä sotilasta, jotka arvatenkin olivat juuri nousseet kannen alta ja joutuneet parahiksi ottamaan minut vastaan iskuin ja laukauksin. Mutta luonnollisesti minä en antanut toimetonna seisoen itseäni hosua, vaan iskin vimmatusti vastaan. Ensiksi kaasin pistoolin laukauksella erään miehen, jolla oli syli täynnä kiväärejä, jotka hän lienee aikonut pelastaa kaleerista maalle. Sitten lävistin miekallani kaksi miestä ja jakelin haavoja ainakin puolellekymmenelle. Mutta omia miehiäni ei ilmestynyt kannelle, olin saanut jo useita lievempiä haavoja ja taistelu kävi minulle liian epätasaiseksi. Annettuani säiläni hurjalla vimmalla salamoida heidän edessään sain heidät sen verran ympäriltäni häädetyksi, että kykenin äkkiliikkeellä heittäytymään laidan yli, jolloin verisenä suinpäin putosin miesteni keskelle omaan alukseemme. Venäläiset olivat jo sitä ennen katkaisseet entrausköytemme, joten pahanpäiväisesti pelästyneet mieheni alkoivat heti minun alas tultuani soutaa pois. Kuulia vinkui ympärillämme kuin rakeita ja yksi niistä lävisti kersantti Cederin, joka seisoi purren perällä ja kierähti siitä ääntä päästämättä laidan yli mereen.

Niin pian kuin olimme päässeet turvaan vihollisen kuulilta, aloin ankarasti nuhdella miehiäni epäröivästä ja miehuuttomasta käytöksestään. Sillä jos he olisivat seuranneet minua kaleerin kannelle, olisi se nyt varmasti ollut meidän saaliinamme. Uutta yritystä ei ollut enää ajatteleminenkaan, sillä tykkiemme luodoille hajoittamat viholliset olivat jälleen kokoontuneet ja ammuskelivat rannalta meidän jälkeemme. Meillä ei siis ollut muuta tehtävää kuin jatkaa matkaamme salmen yli entiselle väijyntäpaikallemme, missä kallion suojaan laadimme tulen ja aloimme tutkia haavojamme. Minusta vuoti verta viidestä eri kohdasta, mutta haavat olivat kuitenkin varsin lieviä ja saatiin ne siteiden avulla pian asettumaan.

Haukattuani hiukan illallista ja kulautettuani pari ryyppyä nukahdin viittaani kääriytyneenä pari tuntia. Aamun koittaessa havahduttuani tunsin itseni jälleen täysin virkeäksi ja ajoin kohta mieheni jalkeille, sillä meidän oli parasta mitä pikimmin päästä naapurisaaren rannassa olevien kaleerien läheisyydestä.

Tuuli kävi etelästä ja heti aamuhämärissä nostimme purjeet ja lähdimme viilettämään länsiluodetta kohti ja olimme jo puolenpäivän aikana Hiittisten saaristossa. Pysähtyessämme siellä erään luodon suojaan, parin meripenikulman päähän Turkuun vievästä laivaväylästä, huomasimme ulapalla kaakkoisessa purjeen, ensimmäisen sinä päivänä. Se läheni ja oli siis joko meitä ajamaan lähtenyt vihollisalus tai muuten Turkuun pyrkivä venäläinen laiva--meikäläinen se tuskin missään tapauksessa saattoi olla. Kun se oli tullut siksi lähelle, että saattoi lipun erottaa, huomasimme sen isonpuoleiseksi tavara-alukseksi.

»Siinä olisi taas saalis ihan nenämme edessä», virkoin minä, »mutta lienee turhaa yksinään yrittää noin ison aluksen kimppuun».

Mieheni olivat illallisen yrityksen jälkeen olleet hyvin noloina ja rupesivat nyt sanojeni johdosta kiihkeästi vaatimaan, että meidän oli yritettävä anastaa tuo laiva.

»No, jos teissä tänään on paremmin miestä osoittamaan todeksi sen mitä minä illalla sanoin, että nimittäin voitto on aina pelottomain oma, niin käykäämme sitten herran nimessä vitkailematta asiaan käsiksi.»