Part 9

Rouva X. hypähti seisomaan, tarttui molempiin käsiini ja veti minut ikkunan luo. Kauniit mustat silmät katselivat minua tarkasti kuin salapoliisin silmät.

-- Ei -- sanoi hän neuvottomana, mikä minua sanomattomasti huvitti -- en todellakaan tiedä...

Minä pörrötin tukkani otsalle, otin lähettyvillä olevat silmälasit, suipensin huuleni ja sanoin juhlallisesti:

-- _Spangdang!_

-- Spik! Spik! Sinähän se olet, johan heti arvelinkin, että kuka tuo voisi muu olla kuin Josefine Hemming! -- Ja hän pyöräytti minua niin vilpittömästi, että jäseneni melkein naksoivat. -- Pikku pahanen, miten olet kasvanut pitkäksi sen jälkeen, kun surkeasti itkit jäällä! Tutti tyttö!

-- Ja sinä Drifva!

Ja me nauroimme niin sydämellisesti, että oli tarpeen selittää matkakumppanilleni rouva S:lle, mikä oli ilomme syynä.

Sillä aikaa tuotiin pöytään teetä ja maalaisillallinen, joka kyllä ansaitsi kiitoksen. Niin tuore, keltainen voi, niin maukas kotona leivottu leipä, niin oivallinen, monella tavoin valmistettu lohi olisivat missä hyvänsä olleet kadehdittavia. Tämän herkullisen illallisen jälkeen rouva S. siirtyi isännän huoneeseen, joka oli jätetty meidän käytettäväksemme ja kyllin hyvin tuuletettu, niin ettei siellä tuntunut vanhan tupakansavun tuoksua. Ja sitten alkoi tuttavallinen kertoilu, joka saa niin eloisaa viehätystä lapsuuden muistoista.

-- Täällä ei näy uskollista orjaasi, joka tahtoi mennä koskeen sinun tähtesi, aloitin minä, ensin tehtyäni selkoa viimeisistä vaiheistani.

-- Frosteako? Oh, hän on jäähtynyt, hän on nyt opettajana Oulussa ja takoo sanomattomalla vaivalla Kustaan päähän roomalaislegioonia. Voihan sitä monella tavalla osoittaa rakkauttaan, esimerkiksi tarjoilemalla kämmentenkuumennusta entisen lemmittynsä pojille.

-- Entä muut vanhat ystäväsi? Minä tarkoitan niitä kunnon ihmisiä, jotka uskomatonta vaivaa nähden koettivat tehdä sinusta hienoa seuranaista.

-- Ja niin epäkiitollista vaivaa nähden! Mutta, Tutti, älä puhu pahaa heistä, he kyllä tavallaan tarkoittivat minun parastani. Mimmoinen villieläin minä silloin olinkaan ja miten paljon huolta tuotin Lusia tädille! Niin, katsos, hän piti minua hukkaan menneenä ja otti minun jälkeeni oppivaisemman kasvatustyttären. Maaherra Stjernschantz muutti pois, ja maaherra Lagerborg muutti hänen sijaansa, mutta täti pysyi yhä lääninhallituksen kalustoon kuuluvana. Sehän oli kerta kaikkiaan _hänen_ elämänsä tarkoitus. Voi sitä rakasta mummoa, luulen todellakin sen olleen hänen surmansa, ettei häntä eräänä talvena kutsuttu maaherran tanssiaisiin. Onneksi hän ehti saada kutsumakortin viikkokauden kuluttua tanssiaisista; se oli eksynyt, en tiedä mihin, ja täti lähti tyytyväisenä tapaamaan ensimmäistä suosijaansa, maaherra Carnallia.

-- Ja muut onnettomat, jotka ottivat muokatakseen sinua seuraelämään kelpaavaksi, mitä heistä on tullut?

-- Minä en tunne herra Remahlin myöhempiä vaiheita, sen vain tiedän, että hän sai kaksi vaarallista kilpailijaa, rouva Gellerstedtin ja mamseli Arppen. Jos Remahlin oli onnistunut valloittaa Suomi battemangeilla, niin pelkäänpä hänen sittemmin uudelleen menettäneen sen. Ensimmäinen opettajattareni, joka kohta sen jälkeen meni naimisiin, lauloi luultavasti Franzénin laulua:

Lapsi itkee, kätkyt käy, klaveeri se lepää.

Mamseli Hagtorn vältti onnellisesti sen sappitaudin, jonka minä olin vähällä saada syntymään hänessä, ja löi vielä monta vuotta oppilaitaan sormille viivottimella.

-- Entä maisteri Spik?

-- Miksi kosket helliin tunteisiini? Hän on kohonnut nimineuvoksen arvoon. Ranska on hyödyllistä monella tavoin.

-- Ja herra Westerlund?

-- Aivan oikein, olihan hänkin opettaja, häntä minun on kiittäminen siitä, että pakenin ihmistyttämiskoulusta. Hänestä tuli ravintolanisäntä ja vihdoin Oulun kaupungin neuvosmies. Muistathan sen aamun, jona vedimme majuri Björnin koskesta?

-- Kyllä, varsin hyvin. Minä muistelen, että _sinä_ hänet vedit, emmekä _me yhdessä_.

-- Ei, me molemmat, sillä sinä lisäsit kosken vettä kyynelilläsi. Kun palasin kotiin, oli Lusia täti yöllä miettinyt viimeistä teatterissa osoittamaani loistonäytettä ja järkevästi kyllä päättänyt lähettää minut kotiin isän luo. Kukapa olisi ollut onnellinen, ellen minä? Majuri Björn kävi meillä; kunnon ukko vimmattuine hyväilysanoineenkin! Hän saattoi minut kotiin. Tietänethän, että hän oli ollut isäni komppanian päällikkönä...

-- Niin kuulin kerrottavan.

-- No, saatatpa uskoa, että oli hauskaa kuulla, miten nuo kaksi ukkoa uudestaan taistelivat 1808 vuoden sodan meidän rauhallisessa pappilassamme, eikä minun tarvitse sanoakaan, että sotamarski oli heistä aivan pääsemättömissä. Majurilla oli neljä omaa tytärtä, joita hän isällisessä ihastuksessaan mairitteli hyväilynimillä "kasi", "porsas", "vusu" ja "varsa". Tyytymättä noihin neljään kotieläimeen hän vannoi, että "kasakasta" oli tuleva hänelle viides, ja kasakka olin tietysti minä; se oli oikein arvonimi noiden toisten rinnalla. Mutta koskei isällä eikä minulla ollut halua noin vain muitta mutkitta lainata minua Haaparantaan, päätettiin, että majurin ja isän oli vaihdettava tyttäriä pariksi vuodeksi. Seuraavana kesänä lähetettiin "vusu" meille ja "kasakka" Haaparantaan. Nyt minä kyllä käsitän, että se oli onnellinen vaihtokauppa. Kaikki nuo neljä kotieläintä oli kasvattanut oiva äiti, jota ei enää ollut olemassa; yksinkertaisia, teeskentelemättömiä ihmisiä he olivat, ja kuitenkin heillä oli harvinaisen paljon tietoja ja tosisivistystä. "Vusu" osasi hoitaa ja ilahduttaa vanhaa isääni paremmin kuin hänen oma tyttärensä ja hän järjesti aivan toiseen kuntoon villiytyneen pappilamme. Minä puolestani kävin koulua ikäiseni "varsan" ja hänen vanhempien sisartensa luona, jotka olivat naimisissa ja asuivat aivan lähellä. Ei mitään kiusaamista eikä pintapuolista liisteriä; hyvä seurapiiri, hyviä kirjoja ja hyvä lukuhalu; kaikki kävi kuin itsestään. Tietämättäni tuli minusta niin hyvä ihminen, kuin luonteeni suinkin salli. Kehnonpuoleistahan se on, niinkuin näet; viileys on silitelty, mutta ei pesty pois. Eiväthän kaikki voi olla valetut samaan kaavaan... Isä kuoli, minä menin naimisiin; ja nyt tiedät kaikki.

-- Ja kuinka aiot kasvattaa tytärtäsi? kysyin minä mieleltäni lämmenneenä hänen rakastettavasta suorapuheisuudestaan.

-- En niinkuin hänen äitiään kasvatettiin, salossa ja suksilla. Hän saakoon oppia, kokea, ajatella; hänet on kesytettävä, mutta ei häkissä. Vapaassa luonnossa pitää vapaan hengen kehittyä. Usko minua, mielettömyyksistäni on kuitenkin jotakin jäljellä, minkä tahtoisin jättää perinnöksi tyttärelleni: omana itsenään olemisen vapaus, joka on ilman teeskentelyä, ilman ulkokultaisuutta, ja vapaus alistua niiden elämän siteiden alaiseksi, jotka omatuntomme hyväksyy ja järkemme tunnustaa oikeiksi, mutta samalla nauraa pikkukommelluksille. Niin, anna anteeksi, rakas Lusia täti, älä käänny haudassasi: minun tyttäreni ei ole koskaan käyvä herra Remahlin tanssikoulua.

Oli jo myöhä, ja meidän piti aikaisin seuraavana aamuna jatkaa matkaamme. Ennenkuin erosimme, kysyi ystäväni:

-- Etkö tahdo nähdä lasteni nukkuvan?

Hän avasi hiljaa lastenkamarin oven. Siellä neljä nuorinta nukkui kukoistavina, punaposkisina kuin kypsät mansikat. Joku oli pistänyt jalkansa esiin peitteen alta, toinen oli jo ehtinyt kääntää pikku olemuksensa niin, että pää oli siellä, missä jalkojen piti oikeastaan olla. Äiti asetteli kevein ja hellin käsin kaiken kuntoon -- sama äiti, jonka olin nähnyt ottavan vauhkoa hevosta kiinni suitsista.

-- Missä vanhimmat poikasi nukkuvat?

-- Salissa tavallisesti, mutta milloin meillä on vieraita iltaisin, on heistä erittäin hauskaa päästä heinäylisille.

-- Entä sinä itse?

-- Minäkö? Nuoruudessani nukuin monta kesäyötä veneessä tai kovalla kalliolla. Nyt suon itselleni sen ylellisyyden, että makuupaikkani on lasteni vieressä.

-- Ja vaikka sinulla on kuusi lasta, et kuitenkaan ole ottanut lapsenhoitajaa.

-- En toki; mieluimmin luotan vain itseeni. Jättäisinkö minä lapset palvelijan haltuun?

Minä pudistin ystäväni kättä. Vaikka hän oli ollutkin pahempi kuin poika, kuten ennen sanottiin hänestä, ja vaikka hänessä oli vieläkin villeyttä jonkin verran jäljellä, niin hän kuitenkin oli äiti, joka saattoi kieltää itsensä.

Kello kuudelta seuraavana aamuna vaunut olivat säyseine hevosineen valmiina. Me olimme kiittäneet emäntäämme mitä miellyttävimmästä vieraanvaraisuudesta ja istuimme jo ajoneuvoissa, kun kuulin toisen vanhimmista pojista huutavan:

-- Drifva!

-- Ketä hän tarkoittaa? kysyin minä kummastuen kuullessani vielä kerran tuon nimen, jonka luulin täällä olevan vain emännän ja minun salaisuutenani.

-- Hän huutaa sisartaan, nauroi äiti. -- Pojat lähtevät oravia pyytämään, ja Kaarin saa tulla kantamaan heidän voileipiään metsään. En tiedä, mistä he ovat kuulleet tuon nimen, luultavasti Oulussa. Eipä Kaarin siitä kovinkaan pahoillaan ole. Minä olen sanonut hänelle, että kyllä lumikinos sulaa, kun se vain pääsee omaan oikeaan kevääseensä.

-- Niin, niin. Jää hyvästi!

-- Ei, odottakaahan hetkinen! Mitenkä mies on valjastanut? Ovathan ohjakset sotkeutuneet; tällä lailla joudutte riitaan ensimmäisen veräjänpielen kanssa! On olevinaan ajaja eikä hanki kunnon ohjaksia! Ei, älä vaivaudu alas, mies; kyllä minä autan. Jos vielä kerran annat hevosten hurjistua, niin muista minua!... Kas niin, nyt ne on selvitetty. Mars, vetelys!

NELJÄS KERTOMUS.

Pienkeittäjä, joka aina nousi ylimmäiseksi.

(Kansantarinan mukaan.)

Seuraavana päivänä Itämeren sumu hälveni aamupuolella, mutta ainoastaan muutamiksi tunneiksi. Taaskin oli Hengist toimettomana, taaskin seura oli koolla peräkannella. Kapteeni Videstrand oli saanut neljännen arvan ja aloitti kertomuksensa:

Synnyinseutuni vanhan, punaiseksi maalatun kirkon vieressä oli vihreä nurmikko, jota ennen muinoin oli käytetty hautausmaana. Vainajain asunto oli aikojen kuluessa siirretty yhä syrjemmälle elävistä, jotka mielellään tahtovat toimiskella maan päällä vapaana kaikista suruista, ennenkuin muuttavat sen alle. Tohtori sanoi vainajain muuttamisen tapahtuneen terveyden tähden, koska elämästä ei tunnu hyvältä asua kuoleman vieruskumppanina. Minä en tuota tiedä, saattaahan hyvinkin olla niin. Varmaa vain on, että arvoisat esi-isät pääsivät ensin lepoon kirkon lattian alle, sitten heidät häädettiin kellomäelle tapulin luo, sieltä passitettiin edelleen aidattuun hautausmaahan kaupungin syrjään ja viimein annettiin heille tyyssijaksi muutaman virstan päässä kaupungista oleva vanha pelto. Kellomäki oli sitten nurmikkona, mistä suntio niitti heinää ja missä toisinaan luu takertui haravan piikkeihin, mutta ei yhtään hautakiveä eikä edes lahoa ristiäkään ollut enää herättämässä uuden ajan edustajassa kunnioitusta muinaisia sukupolvia kohtaan, jotka nukkuivat haudattuina pehmeän nurmikon alle.

Koska rappeutunut koulutalo oli lähellä kirkkoa, niin koulupojat pitivät mukavimpana käyttää kellomäkeä temmellystanterenaan siihen vuodenaikaan, jolloin lumi jo oli sulanut ja maa parhaillaan kuivui toukokuun auringon lämmöstä. Milloin pallo lensi iloisesti pilviä kohti, milloin kiekko pyöri, milloin metelöivä poikajoukko jakaantui turkkilaisiin ja kristittyihin, jotka eivät pitäneet vähääkään lukua hautojen yörauhasta, vaan kahakoivat tuolla muinoin pyhällä maalla. Vanha suntio Vik ei pitänyt moisista kujeista, mutta niin kauan kuin heinä vielä oli samannäköistä kuin kuusitoistavuotiaan pojan leuan ensimmäiset haituvat eikä hänen tulevalle heinäsadolleen ollut siitä mitään vahinkoa, salli hän paljonkin tapahtua, mikä hänen mielestään oli vastoin järjestystä ja hyvää tapaa, sillä ehdolla kuitenkin, että valitti koulumestarille, jos moista vallattomuutta jatkui lähemmä juhannusta. Tämä kirkon uuttera palvelija oli nuoruudessaan ollut nostoväkeläinen, ja vaikka hänen sotaretkiään ei ole muistiin piirrettyinä missään aikakirjassa, niin ukon harmaan takin alla lienee kuitenkin ollut jotakin jäljellä sotamiehestä, sillä kaikesta virkainnostaan huolimatta hän ei voinut olla mielihyvin katselematta turkkilaisten ja kristittyjen sotia. Kun sitten jonkun pojista onnistui tehdä jokin merkillinen urotyö ryntäämällä leiriin tai kaatamalla alleen koko joukko vihollisia, kuultiin suntion huutavan kellotapulin ovelta:

-- Katsokaas häntä, pojat! _Hän on aika mies, hän nousee aina ylimmäiseksi niinkuin vanha pienkeittäjä_.

Poikien mieleen on, että heidän sankaritekojaan ylistellään, mutta he eivät vielä olleet koskaan ennen kuulleet, että juuri pienkeittäjät olisivat varsin suuria urotöitä toimitelleet. Heistä oli perin kummallista, että moinen musta mies, jollaisen he useinkin olivat nähneet tervaisena ja nokisena hämmentävän pitkällä kangellaan suurta pikipataa joen rannalla, että juuri hänet asetettiin miehuuden esikuvaksi. He ahdistivat ukkoa kysellen, mitä se merkitsi, mutta saivat aina äreän vastauksen, ettei se koske heitä, heidän pitää vain huolehtia siitä, että osaavat katkismusläksynsä ensi kesälukusilla, muuta ei heidän tarvitse tietää tässä maailmassa.

Suntiolla oli kuitenkin eräs suosikki, Kalle Videstrand -- jos rohkenen mainita oman nimeni; neljäntoista vanha minä olin, pienikasvuinen, mutta sukkelanyrkkinen ja oikea mestari pistämään jalkakampia; senpätähden minä tavallisesti aina pysyinkin taistelussa ylimpänä ja kaadoin alleni nekin, jotka olivat minua päätään pitemmät. Koska olin köyhä poika, olin kesäiseen aikaan Vikin soutumiehenä hänen kalastusmatkoillaan ja osasin pidellä airojani niin hyvin, että harvoin hauki saattoi vastustaa hänen kiiltävää koukkuaan. Päähäni pälkähti ottaa viimeinkin selko, mitenkä tuon eriskummallisen ylistyslauseen laita oikein oli, ja aloitin viekkaasti eräänä iltana, kun Vik istui veneensä perässä siimoineen ja minä sousin juuri pikitehtaan kohdalla:

-- Tuolla kai hän asui mäen päällä?

-- Niin, siellä hän asui, vastasi suntio hajamielisesti.

-- Ja tuliko hänestä ylipäällikkö?

-- Mitä?

Vik veti siimaansa, sillä hän oli ollut tuntevinaan kalan nykäyksen, mutta koukku olikin vain koskenut järviruohoon.

-- Niin, siitä, joka aina nousi ylimmäiseksi, jatkoin minä viattomasti.

-- Ei hän ollut mikään sotilas, kuului äreä vastaus.

-- Mutta oliko hän sitten niin hirveän voimakas?

-- Ei voimakaskaan, mikäli minä tiedän.

-- Anderssonin muorilta minä siitä kuulin, vakuutin minä. Hänhän on yksinään laskenut alas kirkon suuren kellon, kun se halkesi ja oli vietävä valurille. Ja kun se oli uudestaan valettu, hän hinasi yksinään sen takaisin ylös tornin parruun saakka.

-- Hölynpölyä, maisteri Freytag sen teki. Pienkeittäjä oli pieni mies. Minä olen nähnyt hänet, minä, vaikka hän on maannut haudassa toista sataa vuotta.

Minulta jäi suu tukkoon, mutta lujasti päätin pitää kiinni tarinan langasta yhtä itsepäisesti, kuin suntio piti siimastaan. Hetkisen kuluttua, kun sousimme vastavirtaan, tuntui raskas nykäys, kuin koukku olisi tarttunut uivaan pölkkyyn. Suntio veti varovasti siimaa ja minä hoitelin taaskin airojani niin taitavasti, että leiviskän painoinen hauki hinattiin veneeseen, vaikka se hurjasti riuhtoilikin. Se iski lujasti pyrstöllään, onnellinen kalastaja heittäytyi sen päälle ja sai ankaran taistelun jälkeen voiton.

-- Kas, nyt, vaari, pääsitte ylimmäksi niinkuin vanha pienkeittäjä! huudahdin minä nykäisten tarinan langasta, niinkuin hauki nykäisi siimaa.

-- Jumala varjelkoon! vastasi suntio oltuaan hetkisen vaiti ja saatuaan taas irroitetuksi ajatuksensa hyvästä saaliista.

-- Mitäpäs pahaa siinä on, että on muita väkevämpi? kysyin minä.

-- Kuulehan nyt, Kalle -- jatkoi suntio melkoista lempeämpänä odottamattomasta onnestaan -- tuo lause: nousee ylimmäiseksi kuin vanha pienkeittäjä, se oli vain sananpartena minun nuorena ollessani, ja hyväpä on, että se kohta on kokonaan unohtunut. Ei pidä toivottaa kristitylle lähimmäiselle mitään, mitä ei tulisi toivottaa edes pahimmalle viholliselleenkaan. Mutta koska nyt olemme pikitehtaan kohdalla, niin voimme laskea rantaan muutamiksi minuuteiksi; minä pikeän siimani, se alkaa jo olla kulunut.

Me menimme maihin ja astuimme rinnettä ylös ruskealle pikitehtaalle. Se tuprusi kuin riihi; sakea, karvas savu painui maahan ja tahmaantui kuin öljy kaikkeen, mihin se koski. Koko ranta oli paksun asfaltin peittämä, joka askelella jäi maahan jalansija; siellä täällä näkyi piessä villatöyhtöjä, merkkejä jostakin onnettomasta lampaasta, joka oli päivänpaisteessa laskeutunut lepäämään tuolle kavalalle vuoteelle eikä ollut päässyt siitä enää eroon jättämättä osaa turkistaan. Huone oli tulenarka, se oli palanut noin kerran miespolvessa ja olikin nyt tehty ohuista laudoista, jotta se voisi seuraavalla kerralla palaa niin nopeasti ja niin vähän vahinkoa tuottaen kuin mahdollista. Se oli jokseenkin korkea, ja pitkä savupiippukin siinä oli, mutta ei yhtään ikkunaa; sen sijaan oli joka seinässä leveä ovi, joten saattoi milloin hyvänsä tuulen suunnan mukaan päästää savun ulos tyynen puolelta. Sisällä ei ollut mitään muuta nähtävänä kuin paljaat, mustanruskeat seinät ja suunnaton vaskinen pikikattila, jossa alla olevan muurin tuli joka polttamalta keitti kuusikymmentä tynnyriä tervaa pieksi. Polttaminen oli parhaillaan käynnissä ja oli jo kestänyt monta vuorokautta, miehen lakkaamatta yöt päivät sitä vartioidessa. Tuttu musta mies astuskeli muurilla kattilan ympäri ja hämmenteli kangellaan mustaa keitosta, joka ei saanut palaa pohjaan eikä kiehua enempää tai vähempää, kuin että se juuri oikeaan aikaan saatettiin laskea valmiina tynnyreihin. Me olimme maan päällä, mutta minä olin jostakin lukenut manalan vartijasta Kaaronista ja Styks virrasta. Vaikea oli minusta käsittää, miten ihmisolento saattoi elää tuossa ilmassa, joka kirveli silmiä. Niinkuin hylje tuontuostakin nousee meren pintaan hengittämään, niin täytyi tämänkin hyödyllisen toimen tukehtumaisillaan olevan marttyyrin vähän väliä hapuilla avonaiselle ovelle haukkomaan suunsa täyteen raitista ilmaa.

-- No, Kalle, kysyi suntio, haluttaako sinua ruveta pienkeittäjäksi? Se on edullinen ammatti; piki maksaa rahaa ja elättää kyllä tekijänsä.

-- En, kiitoksia, vaari, vastasin minä. En vaikka tuhatkin kertaa nousisin ylimmäiseksi. Mitä rahoilla tekee, jollei ole silmiä eikä keuhkoja?

-- Mutta katsohan tuota miestä, hän keittää nyt jo viidettätoista kesää. Onhan hänen joka aamu tänne tullessaan oltava valmis näkemään, miten lautamaja hänen ympärillään leimahtaa liekkeihin, ja jos hän itse joutuu lähelle tulta, niin hän syttyy kuin tappura; silmänräpäyksessä kaikki käy. Vai luuletko, jos hän sattuisi nukahtamaan valvoessaan täällä yksin öisin, niinkuin hän usein tekee, ettei häntä aamulla saatettaisi vetää ulos savuun tukehtuneena? Mutta sepä ei huoleta häntä vähääkään. Kun kunnon mies tekee velvollisuutensa, ei hän ajattele henkeään eikä ruumistaan.

-- Mutta jos hän sattuisi putoamaan kattilaan? kysyin minä kauhistuen jo ajatellessanikin niin julmaa tapausta.

-- Jopa luulen meidän vaivaisten saaneen tästä kylliksemme, vastasi Vik vetäen minut mukanaan ulkoilmaan. -- Suutari saisi meistä kohta saappaan paikkaa. Istuuduhan tuolle kivelle, niin kerron sinulle vanhasta pienkeittäjästä, sillä aikaa kun pikeän siimaani.

Minusta tuntui kuin hylkeestä, kun se keväällä kiipeää jäälohkareelle, ja minä heristin korviani, kuten hyljekin tekee kuullessaan matkan päästä huilun äänen. Me kävimme istumaan kivelle, niin että tuuli vei savun syrjään, ja minä sain kuulla, miten tässä maailmassa ylimmäiseksi päästään.

-- Ei maksa vaivaa, Kalle -- neuvoi ukko -- kuunnella tyhmäin ihmisten puheita entisistä ajoista. Anna Anderssonin muorille kärpäsenjalka, kyllä siitä hänen käsissään härkä sukeutuu. Mutta mikä on pikeä, se pikenä pysyköön, ja mikä on kielonkukka, se kielonkukkana pysyköön. Minä kuulin tarinan isoisältäni, joka oli yhdeksänkymmenenkuuden vuoden vanha kuollessaan. Hän oli nuorena kuullut sen Petteri Smedsiltä, ja Petteri Smeds oli kuusitoistavuotias poikanulikka kannellessaan puita ensimmäiseen pikitehtaaseen. Niinpä juttu on yhtä hyvä kuin pankkoseteli toisessa kädessä.

Pienkeittäjä oli nuorena hieno poika, sanoi Petteri. Hannu hän oli nimeltään, ja Hannu-mestariksi sanoivat häntä kaikki, jotka tahtoivat päästä hänen suosioonsa; mutta se on jo unohtunut, ja vähätpä sillä väliä, jos nimet joutuivatkin unohduksiin, kun vain sielu parka pääsee rauhaan taivaan valtakuntaan.

Tämä samainen Hannu -- mikä hänen liikanimensä sitten lieneekin ollut -- oli köyhä poika, pienikasvuinen, mutta teräväpäinen niinkuin sinäkin, Kalle. Ole varuillasi, hyvä pää ei ole häpeäksi kellekään, mutta sitä pitää käyttää järkevästi eikä pahaan. Valkopintainen ja punaposkinen Hannu oli aivan kuin herrasneiti, vaikka olikin perin köyhä; sepä se luullakseni tulikin hänen turmiokseen, koska hän luuli syntyneensä pääsemään ylhäiseksi tässä maailmassa. Aina hän tahtoi eteenpäin, eikä minulla ole siihen asiaan mitään sanomista, pitäähän miehen eteenpäin pyrkiäkin, mutta Hannu pyrki samalla ylöspäin. Aina hänellä oli kukkia hyvin tomutetun nuttunsa napinlävissä, ja pöyhkeillen hän piti kukonsulkaa lakissaan, kuin olisi ollut hoviherra. Ihmiset kyllä huomasivat, mihin päin hänen mielensä kallistui, ja sanoivat: kyllä Hannu menestyy maailmassa, kyllä hän nousee ylimmäksi.

Hannu olisi mitä mieluimmin palvellut sotamiehenä kuninkaan väessä, sehän oli suorin eteenpäinpääsemisen tie noina levottomina aikoina. Mutta sotilaaksi hän oli liian pieni. Sen sijaan hän pääsi hienon käytöksensä tähden herraspalvelukseen, passaripojaksi maaherralle, Tottin kreiville, joka silloin asui upeassa linnassaan joen toisella puolella, siinä missä nyt hallitustalon paikka on; mutta linnasta ei nyt enää ole muuta jäljellä kuin vähän tiilensoraa siellä täällä hiekkavallissa. Herrat katsoivat silloin köyhää kansaa kuin pihtipieli kynnystä, mutta Hannu tahtoi päästä ylemmä, ja ylemmä hän pääsi. Passaripojasta hän kohosi kamaripalvelijaksi, seisoi kultakoristeinen nuttu yllään herransa vaunujen takana kirkkoon ajettaessa ja odotteli kreivin viitta käsivarrellaan ylhäisten penkin ääressä alttarin edessä. Sitten hän pääsi hovimestariksi, ja häntä nimitettiin mestariksi niinkuin pappeja, oli maaherran jälkeen huomattavin kaikissa pidoissa, kestitsi vieraita isäntänsä puolesta, ja häntä pidettiin niin suurena miehenä, ettei kukaan uskaltanut tulla millekään asialle linnaan tekemättä ensin mahtavaa Hannu mestaria ystäväkseen.

Jo näytti silloin olevan vähällä toteutua ihmisten puhe, että Hannu nousee ylimmäiseksi. Mutta aina siitä puuttui tuuman verta, sillä vaikka Hannu oli ylhäinen herra, niin oli maaherra vielä ylhäisempi, ja jos tarkoin luettiin, niin kuningas oli maaherraa ylhäisempi. Kun sitten Tottin kreivi matkusti pois ja Hannu mestari meni hänen mukanaan, kuultiin ihmisten sanovan: Hannu palaa vielä maaherrana tai kuninkaana; kyllä hän ylimmäksi nousee.

Hannu palasi monen, monen vuoden kuluttua, mutta ei maaherrana eikä kuninkaana, vaan köyhänä isännättömänä miehenä, laihana ja silmänalukset sinisinä, mutta yhtä suurisuisena ja ylöspäin pyrkivänä kuin ennenkin. Ei kukaan tiedä, missä hän oli kierrellyt ympäri maailmaa, mutta jokin vika lienee tullut onnen pyörään. Älä koskaan usko onnea, Kalle; se on kuin Kujasen kärrynpyörä: jos kisko kestää, niin puola ravistuu, ja jos puola kestää, niin akseli katkeaa. Muutamat luulivat Hannun hävittäneen omaisuutensa korttipelissä; toiset pitivät luultavampana, että hän oli tuhlannut sen kunniapaikkoja tavoitellessaan. Petteri Smeds ei siitä tiennyt mitään, ne olivat vain arveluja eikä muuta. Mutta kaikki sen sijaan tiesivät Hannu mestarin tuoneen Saksasta mukanaan oudon miehen, kapteeni Svartin. Hän oli hieno herra hänkin, sanoi Petteri, hieman mustapintainen ja vähän kierosilmä, niin ettei hän koskaan katsonut ihmisiä silmiin, mutta aina mielinkielinen, aina jokaiselle naurava niinkuin tahtoen olla kaikkien ystävä. Kapteeni ei koskaan astunut jalallaan kirkkoon, mutta taitavaksi häntä sanottiin monessa tempussa, varsinkin vasken tekemisessä kullaksi, ja mitäpä muuta tarvittiinkaan kaikkien niiden suosioon pääsemiseksi, jotka himoitsivat tuota keltaista metallia.