Part 8

Minun saapuessani yhtymäpaikalle kello viideltä olivat Froste ja Drifva jo siellä, mutta toisia tyttöjä ei näkynyt. Samana päivänä oli jo kaikkien tiedossa, että heidän äitinsä olivat kieltäneet heitä lähtemästä tuolle huviretkelle, koska Drifva oli käyttäytynyt niin vallattomasti edellisenä iltana Fridolinia ja Olli Nötbomin epätoivoa näyteltäessä.

Siinä odottaessamme kuulin Frosten sanovan Drifvalle:

-- Miksi puhelit sillä tavoin eilen näytelmän aikana?

-- Entä sitten? sanoi Drifva kevyesti. Alussa oli paha olla, mutta sitten tuli hauska.

-- Koko kaupunki puhuu sinusta, jatkoi nuori ohjaaja ujona ja hämillään, hehkuvin poskin.

-- Vähät siitä! Mitä minä siitä välitän, mitä he minusta puhuvat?

-- Jospa kuulisit, miten kaikki tekevät pilkkaa sinusta, ja sinä olet liian hyvä pilkattavaksi, jatkoi Froste. Sinä olet koko kaupungin paras tyttö, ja he sanovat...

-- Mitä he sanovat?

-- He sanovat, että sinä olet pahempi kuin poika. He sanovat sinun tapelleen mamseli Hagtornin kanssa ja lyöneen Remahlia korvalle. He sanovat sinun karkoittaneen maisteri Spikin rummuttamalla Wittgensteinin marssia ja herra Westerlundin saaneen mustelman omenasta, jolla sinä heitit häntä vasten silmiä.

Drifva purskahti heleään nauruun.

-- Hieman reikäompelua liepeeseen he lisäävät, sanoi hän, mutta muuten olen kyllä tainnut olla tuon mallin mukainen.

-- Et sinä enää saa tehdä niin, Drifva! Minä olin eilen illalla tappelussa sinun tähtesi, mutta enhän minä voi tapella koko maailmaa vastaan. Minä sanon, että jos vielä teet sillä tavoin, niin minä menen koskeen.

Ja kyyneleitä kieri pitkin kelpo pojan kylmiä poskia. Drifvan hyvä sydän tuli liikutetuksi. Mutta Frostehan oli lapsi; Drifva otti häntä kiinni niskasta, suuteli häntä reippaasti ja sanoi:

-- Oletko sinä mies, sinä, kun itket noin vähästä? Häpeä, Froste! Jollen ole kyllin hyvä sinulle, niin mene koskeen, sinä saat lainaksi minun sukseni, ne ovat paremmat kuin sinun. Vai niin, sinä siis tahdot, ettei minun enää pidä tehdä niin? No, sinun tähtesi minä suostun siihen, jos lakkaat itkeä tillittämästä. Mutta missä Liina ja Amanda viipyvät?

-- Kuka nyt enää hiihtäisi sinun kanssasi? jatkoi Froste vähän lohdutettuna, mutta vaistomaisesti aavistaen asian oikean laidan.

Me odotimme kuitenkin vielä.

-- Tutti -- sanoi Drifva minulle käyttäen hyväilynimeä, jonka olin saanut koulukumppaneiltani -- matki maisteri Spikiä, sinä osaat niin hyvin!

Minulla oli todellakin tuo virnistelytaito, joka on hyvin tavallinen koulutyttöjen kesken, ja lyhensin pitkää odotustamme matkimalla Spikin opetusta, unohtamatta hänen _spangdangiaan_. Drifva ei ollut vielä koskaan ollut paremmalla tuulella.

-- Nyt on kello kuusi, nyt me lähdemme kolmisin, sanoi hän vihdoin.

Me lähdimme hiihtämään ensin pitkin joen rantaa, sillä jäätymätön Merikoski kohosi siinä kohdin synkkänä ja mustana meidän ja Laanilan välillä.

Keveämmin ei riekko lentänyt Oulunjoen lumista rantaa, nopeammin ei näätä juossut joenjäätä, notkeammin ei orava puikahdellut metsän lumirinnettä pitkin, kuin tuo nuori hiihtäjä kiiti laajoja lumilakeuksia. Saman arvoisia kuin hevonen on aron kasakalle, olivat Drifvan sukset. Kuten aron poika näyttää ikäänkuin kiinni kasvaneelta jaloon ratsuunsa, niin oli Drifva kuin suksiinsa valettu. Ne olivat olleet tuskin kolmea jalkaa pitkät, kun Drifva ensin pikku tyttönä mitteli kotiseutunsa mäkien korkeutta; sitten ne olivat kasvaneet yhtä rintaa hänen kanssaan ja olivat nyt seitsenjalkaiset, mitä parhaimmasta hongasta tehdyt, varpaallisen alaisine oksineen, kimmoisat kuin teräsjoustimet, norjat kuin käärmeet. Koivusauva, jonka päässä oli pienoinen kiekko, oli tuskin jalkaa lyhempi, ja sitä käytettiin enemmän tasapainotankona kuin vauhdin lisäämiseen, mikä tapahtui ruumiin joustavien liikkeiden avulla. Eipä moni suomalainen mökissäkään kasvanut tyttö olisi uskaltanut hiihtää kilpaa Drifvan kanssa tasaisella hangella; eikä moni tottunutkaan mäenlaskija olisi uskaltanut niinkuin hän laskea mitä jyrkimmistä rinteistä. Hän katosi lumitupruun ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän sukelsi uskomattoman notkeana esiin lumipilvestä jyrkänteen alle.

Meidän olisi ollut aivan mahdotonta seurata tätä lentävää oravaa, ellei hänen armonsa olisi suvainnut tuontuostakin odottaa meitä leväten lumisella kivellä. Me saavuimme Merikosken niskassa olevan suvannon rannalle, ja siitä meillä oli laaja näköala. Kaupunki oli takanamme talvipuvussaan, aurinko oli vielä alhaalla, oli aivan tyyntä, ja savu nousi sadoista piipuista pystysuoraan taivasta kohti. Ikkunat hehkuivat kuin tuuli, keveät savupilvet punertivat auringon valossa, hengityksemme höyrysi kuin hienot pilvet talvi-ilmassa, ja yltympärillämme luonto uinui kuin kaunis, kalpea lumikuningatar puoleksi avoimin silmin valkoisella helmi- ja timanttivuoteellaan. Se oli pohjolan talven rauhallinen aamurukous sen kevättä odottaessa.

-- Ei, tällä tavoin emme koskaan pääse Laanilaan, huudahti Drifva iloisesti ja päästi suksensa huimaavaa vauhtia kiitämään rannan äyrästä myöten alas joen jäälle.

Tuskin hän ehti sinne, kun hän jo sai odottamattoman aiheen kiiruhtaa yhä enemmän. Toiselta rannalta tuli kuomureki, jonka edessä oli kolme hevosta, pyrkien joen poikki kaupunkiin. Siltaa ei ollut siihen aikaan, ja virta teki varsinkin kevätpuolella jään petolliseksi. Joko nyt ajaja ajoi liian lähelle koskea taikka kevätaurinko ja kapinallinen joki olivat tehneet liiton keskenään, yhdentekevää, jää petti ja ensin syöksyivät hevoset, sitten reki virtaan, joka oli siinä kohdin sekä syvä että vuolas. Vaara oli ilmeinen, ylivoimainen joki oli vievä mukanaan kaiken.

Froste ja minä seisoimme loitolla ja näimme hevosten korskuen taistelevan virtaa vastaan. Kolmessa minuutissa ehti Drifva paikalle. Ajaja ja kyytimies olivat pelastuneet jäälle, mutta seisoivat neuvottomina ja vaikeroiden sekä turhaan koetellen vetää ylös hevosia. Raskaskuormaisessa reessä, joka oli puolillaan vettä ja kaatumaisillaan, näkyi kiroileva herra turhaan ponnistelevan päästäkseen irti hakaan kiinnitetystä jalkapeitteestä.

-- Älä siinä seiso ja huuda, pöllöpää! huusi Drifva kyytimiehelle. -- Etkö näe, että hevoset kuristuvat? Heti rantaan hakemaan kankea! Missä veitsesi on ... kas niin, suori jo tiehesi!

Drifva ei ollut ensi kertaa moisessa pulmassa. Hän asetti suksensa päällekkäin vinoon jään reunalle, pääsi rekeen ja sai leikatuksi auki jalkapeitteen. Sitten hän vapautti vangin reestä ja pelasti hänet jäälle -- vanhan, lihavan, pitkäviiksisen herran, jota ajaja puhutteli majuriksi.

Pahin oli vielä jäljellä. Ken on koettanut, hän kyllä tietää, mimmoista on, kun kolme rinnakkain valjastettua hevosta taistelee henkensä edestä vihaisessa virrassa. Ne sotkeutuivat ohjaksiin ja siloihin, tallasivat ja painoivat toinen toistaan, ja jään reuna lohkesi etukavioiden alta joka kerta, kun ne läähättäen koettivat saada tukea jaloilleen. Kun me saavuimme paikalle, oli Drifva jo leikannut poikki vetohihnat, mutta ei vielä ollut päässyt käsiksi aisoihin eikä niiden välillä oleviin hihnoihin.

-- Mitä siinä seisot ja töllistelet? huusi hän ajajalle. -- Käy vatsallesi ja pidä rekeä, niin minä koetan päästää aisat haoista.

Matkustajat tuijottivat kummastellen Drifvaan. Hän oli kaunis seisoessaan siinä jäänreunalla, heleänpunaisin poskin, tummat silmät säihkyvinä ja ryhti niin rohkeana ja päättäväisenä, että hän näytti kykenevän torjumaan minkä vaaran hyvänsä. Frosten avulla onnistui ajajan estää reki vajoamasta. Kohta Drifva kiikkui tuossa keinuvassa, veden täyttämässä aluksessa, mikä minä hetkenä hyvänsä näytti voivan upota. Päästäkseen käsiksi aisoihin hänen täytyi pistää oikea kätensä ja olkapäänsä veden alle ja sitä paitsi uskaltautua siihen vaaraan, että joka silmänräpäys häneen olisi voinut sattua ankara isku epätoivoisesti potkivien hevosten takakavioista. Onneksi olivat eläinparat jo uupuneet. Drifva päästi irti aisat ja pääsi onnellisesti, mutta läpimärkänä takaisin jäälle. Hän oli ottanut kylvyn kahdenkymmenen asteen pakkasessa.

Minä en voinut muuta kuin hyödytönnä itkien ja nyyhkien katsella tapausta. Mutta heti jäälle päästyään Drifva huomasi Frosten.

-- Mikä sinua vaivaa, pikku raukka? kysyi hän. Itkeä tillitätkö nyt sentähden, että minä kävin koskessa etkä sinä?

-- Ei mikään, vastasi Froste ja pyörtyi samassa.

Me katsoimme hänen käsiään, kynnet olivat siniset kuin hän olisi ollut mustikoita poimimassa. Drifvan hengenvaara ja hurjat ponnistukset, jotka hän sai kestää rekeä kiinni pidellessään, olivat lopettaneet pojan voimat.

-- Oh, kylläpähän selviää; hiero hänen ohimoitaan vankasti lumella! huusi Drifva minulle ja oli seuraavana hetkenä taas hukkuvia hevosia auttamassa.

Hän laskeutui pitkäkseen jään reunalle, otti kiinni keskimmäisen hevosen riimusta ja koetti pitää sen päätä koholla vedestä. Se oli raskasta työtä, eivätkä Drifvan voimat olisi siihen riittäneet, ellei ajaja olisi auttanut häntä. Vihdoin vanha majuri, suuttunut, läpimärkä ja hölmistynyt kuin oli, näytti vähän tointuvan. Hänen onnistui vain hirvittävää vaivaa nähden selviytyä raskaasta turkistaan, jonka hän sitten levitti tytön peitteeksi tämän maatessa pitkänään jään reunalla, ja ilmaisi teeskentelemättömän ihmettelynsä huudahtamalla:

-- Tuopa on, periköön minut (pitkä rivi nimiä), pahin saakelin kasakka, minkä koskaan olen nähnyt!

Suomalaisilla ja ruotsalaisilla on yhteinen sananlasku: "ei Jumala ole kiirettä luonut". Hevosten hengestä taistelemista kesti ainakin kaksikymmentä minuuttia, ennenkuin kyytimies vitkaan saapui ihmisiä ja kankia mukanaan. Yksi hevonen vedettiin ylös kuolleena, toiset hengissä. Drifva ei odottanut pelastustyön loppua, sillä punakoita poskia, tuuheita, mustia hiuksia ja pientä mustaa silkkipäähinettä lukuun ottamatta hän oli kokonaan jäässä. Uusi hevonen ja reki hankittiin matkustavaisille, toinen Frostelle ja minulle. Drifva piti parempana lähteä hiihtäen kaupunkiin; sehän oli tepsivin keino jäämöhkäleen sulattamiseksi.

-- Ei, mutta kuulehan nyt, sinä vihon viimeinen saakelin moinen velhoveitikka -- esteli majuri, syytäen koko joukon hyväilysanoja oman luontonsa mukaan -- pitäkäähän turkki yllänne!

-- Onko teillä, herra, tapana hiihtää turkki yllä? nauroi Drifva.

-- Mutta sanokaahan toki, ketä perhanaa, nöyrin palvelijanne, minun on kunnia kiittää vanhan krenatöörin hengestä?

-- Nimeni on Tuulispää, vastasi Drifva niiaten aivan Remahlin sääntöjen mukaan ja kolistellen jäätyneitä suksiaan saadakseen sijaa jaloilleen. Seuraavana silmänräpäyksenä hän oli jo kaukana poissa.

Viimeisen kerran silloin näinkin Drifva neidin Oulussa. Kohta sen jälkeen vanhempani muuttivat sieltä seitsemänkymmenen penikulman päähän Etelä-Suomeen, ja kun lähdön edellisenä päivän kävin tapaamassa ihailtua ystävääni, oli hän jo ennen minua lähtenyt kaupungista. Tiedettiin hänen päässeen jäisestä kylvystään nuhalla, joka ei ollut sen vaarallisempi, kuin minkä joku muu pikku mamseli saa kylmästä päällystakista. Mutta tiedettiinpä enemmänkin. Tiedettiin, ettei hän ollut lähtenyt kaupungista poronpulkassa, kuten hän oli tullut; hän oli lähtenyt majurin seurassa. Kuka sitten oli tuo tukeva majuri, joka suvaitsi asettua pauhaavaan koskeen juuri sitä varten, että ystäväni Drifva saisi päättää kuuluisan Oulussa-oleskelunsa loistavammalla tavalla kuin Olli Nötbomin epätoivolla? Muutamat luulivat tietävänsä, että majuri oli leski ja rikas; mikä olikaan luonnollisempaa, kuin että hän heti oli kihlaava henkensä pelastajan? Toiset tiesivät varmasti, että majuri oli vanhapoika ja oli testamenttaava Drifvalle suuren omaisuutensa. Mamseli Wacklinin tyttökoulun oppilaista se oli liian yksinkertaista. Majuri ei heidän mielestään ollut mikään oikea majuri -- kukapa majuri koskaan oli ajanut kolmella hevosella Merikoskeen? -- hän oli nähtävästi kreivi, prinssi, ruhtinas, sanalla sanoen tuntematon, joka kerran naamarinsa riisuttuaan esiintyy loistavana ilmiönä. Hänen tiedettiin samana päivänä käyneen tervehtimässä Drifvaa, sillä mikä tuulispää saattoi pysyä piilossa ilmiöltä, joka matkustaa tuntemattomana? Mitä hän siinä tilaisuudessa sanoi, jäi salaisuudeksi, mutta se ei kuitenkaan estänyt mamseli Wacklinin oppilaita sepittämästä rosvoromaania, jossa sankari, kreivi Boreas -- sillä pitihän hänellä olla hallainen nimi -- tuli mitä kummallisimmalla tavalla sovintoon ihmiskunnan kanssa sankarittaren, neiti Drifvan avulla. Muistelenpa nähneeni sen romaanin painettuna jossakin sanomalehdessä.

Asian oikea laita ei ollut läheskään niin romantillinen, kuten sittemmin sain kuulla. Majuri Björn, vanha rehellinen suomalainen sotilas, oli sodan jälkeen muuttanut Ruotsiin, mutta sisäisestä pakosta asettunut niin lähelle rajaa kuin mahdollista ja ostanut vanhojen päivien varaksi talon Haaparannasta. Leskimies hän oli, siinä oli arvattu oikein, ja hyvissä varoissa oleva, joskaan ei juuri rikas; mutta uusien lemmittyjen etsiminen ei suinkaan johtunut hänen mieleensä, koska hänellä jo entisestään oli niitä neljä, kaksi tytärtä naimisissa ja kaksi vielä kotona. Majuri vanhuksella oli Hämeessä veli, jota hän kaikin mokomin tahtoi vielä nähdä, ennenkuin molemmat saisivat käskyn marssia päämajaan; kas siinä syy, miksi hän ajaa karitteli kolmella hevosella Ouluun, Ollen hyvän pöydän ystävä hän otaksui Hämeessä olevan yhtä niukasti poronpaisteja, kuin niitä Haaparannassa oli runsaasti, ja sen tähden hän oli kuormittanut noilla herkuilla rekensä niin täyteen, että ne olivat vähällä vetää hänet ja pelastajansa joen pohjaan. Eikä myöskään ollut luonnollisempaa kuin se, että hän rehellisen sydämensä kiitollisuudesta etsi käsiinsä tuon perhananmoisen kasakkatytön, joka oli uljaasti suorittanut kylmän kylvyn hänen tähtensä, ja kun hän sillä käynnillään havaitsi, että Drifvan isä, kappalainen ja varapastori Kersantti, oli palvellut sodan aikana hänen komppaniassaan, niin olihan aivan luonnollista sekin, että majuri lähti Drifvan seurassa tervehtimään tätä entistä sotakumppaniaan. Drifva itse oli jo saanut kyllikseen ensimmäisestä hienommassa seurapiirissä oleskelustaan, ja Olli Nötbomin epätoivo oli vihdoin saanut Lusia tädin siinä määrin vakuutetuksi siitä, miten oravasta oli mahdotonta tehdä ihmistä, että hän kerrassaan luopui kaikista turhista kokeista. Lähtöön oltiin siis molemmin puolin tyytyväisiä: Oulu kadotti erään puheenaiheen, ja salot saivat takaisin oikean omaisuutensa.

Tähän keskeytyivät koko kahdeksantoista vuoden ajaksi kaikki tietoni Drifvan seuraavista vaiheista. Minä olin viettänyt suurimman osan nuoruuttani osaksi Sveitsissä, osaksi Pariisissa, oppinut vähän, nähnyt paljon ja ehkä unohtanut vielä enemmän. Minusta oli ystäväni Drifva enää vain hämärä tarina viattomammilta ajoilta, jolloin vielä saatoin ihailla oravia. Ja tunnustan jo melkein kokonaan unohtaneeni hänet, kun noiden kahdeksantoista vuoden kuluttua sattuma toi minut takaisin Pohjois-Suomeen.

Minä olin iloiten suostunut sukulaiseni rouva S:n ehdotukseen, että lähtisimme yhdessä Aavasaksalle katsomaan keskiyön aurinkoa. Rouva S. ei pitänyt merimatkoista, ja sen tähden kuljimme mieluummin maitse, ajaen mukavasti kuusitoista penikulmaa Oulusta Tornioon. Matka olisi ollut mitä viehättävin, elleivät monet hankalat lauttapaikat olisi sekä peloittaneet että tuottaneet ajanhukkaa. Muutamana kauniina kesäkuun iltana tapahtui meille sitä paitsi onnettomuus, että kyytihevosemme pelästyivät tervahautaa ja lähtivät hurjasti nelistämään pitkin tietä. Ajaja koetti turhaan hillitä niitä; päälle päätteeksi katkesi vielä toinen ohjas. Ei edes veräjääkään, jotka muuten ovat hyvinkin kiusallisia, sattunut olemaan siinä tietämme sulkemassa. Levottomuutemme kasvoi kasvamistaan, koska meille oli sanottu, että me taaskin kohta tulisimme lauttarantaan. Tie käy lautoille aina alamäkeen joen äyräälle asti, eikä sitä koskaan suljeta portilla, joten meillä oli edessämme varsin ikävä mahdollisuus, että huimaavaa vauhtia ajaisimme suoraa päätä jokeen.

Tuona arveluttavana hetkenä tuli kääseillä ajaen yksinäinen nainen vastaamme. Huomattuaan meidän asemamme hän pysäytti heti hevosensa, käänsi sen kääseineen tien poikki ja hypähti itse maahan. Minuutin kuluttua meidän hevosemme huomasivat tien suljetuksi, mutta karkasivat vasemmalle jatkaakseen ojan yli matkaansa tasaiselle kankaalle; silloin tuntematon vastaantulija niin rohkeasti, neuvokkaasti ja taitavasti, että se meitä suuresti kummastutti, otti vasenta hevosta suitsista ja sai niin nopeasti hillityksi sen, että vaunut vaaratta kallistuivat hiljalleen matalaan ojaan.

Läähättäen, vaahtoisina ja vielä pelosta vavisten hevoset pysähtyivät. Tuntemattoman naisen auttamina pääsimme vaunuista maantielle, tosin hieman kalpeina, mutta sotakunniamme pelastaneina. Hänen ensi kysymyksensä kuului, olemmeko loukkaantuneet.

-- Emme vähääkään, ilmoitimme hänelle.

-- Hauskaa kuulla, sanoi hän. -- Olisi voinut käydä pahemminkin, sillä lauttapaikalle on tuskin kuuttasataa askelta. Vähäinen pelästys haihtuu pian; malttakaas, tuossahan on lähde tien vieressä.

Niin sanoen hän juoksi muutamia askelia syrjään, löysi palasen tuohta, teki lipin ja toi kohta meille maukkainta vettä, mitä milloinkaan muistan juoneeni koko elämässäni. Me olimme jo siksi rauhoittuneet, että saatoimme osoittaa liittolaisellemme hyvin ansaittua kiitollisuutta. Rouva S. esitteli itsensä; minä pysyin hänen sukulaisenaan nimettömänä. Tuntematonkin mainitsi nimensä, joka oli meille aivan vieras -- rouva X. Hän oli ulkonäöstä päättäen kolmenkymmenen paikkeilla, pitkäkasvuinen ja voimakas ruumiiltaan; hänen tuuheat, mustat hiuksensa oli sovitettu sykeröön yksinkertaisen olkihatun alle, kädessä oli hänellä palttinaiset puolihansikkaat, yllä ruudullinen pumpulipuku ja vähän kulunut harmaa saali ainoana suojana iltakylmää vastaan. Hänen hevosensa oli kaunis eläin, ja hän hyväili sitä ilmeisesti mielihyvin; yhdenistuttavat kääsit olivat melkein ylellisyyttä näin syrjäisillä seuduilla.

Minä epäilin heti ensi silmäyksestä asti, että olimme jossakin jo ennen nähneet toisemme, ja muutamat vilkkaat liikkeet johtivat mieleeni erään lapsuudenmuiston. Mutta se henkilö, joka tällä kertaa oli edessäni, oli melkoista täyteläämpi, eikä hänellä ollut mitään vallatonta käytöksessään, ja hän puhui huolellista kieltä. Minä epäilin kenties erehtyneeni, kun äkkiä kuulin hänen toruvan ajajaamme.

-- Mitä siinä neuvotonna seisot! Etkö koettele ohjaksiasi mies, ennenkuin lähdet matkalle? Tervahautako, sanot? Ikäänkuin ei tähän vuodenaikaan pitäisi ajaa viidenkymmenenkin tervahaudan ohitse! Mutta silloin pitää laskeutua maahan ja taluttaa hevoset vaarallisen paikan ohitse. Tartu suitsiin ja taluta hevosia, niin että vaunut nousevat ojasta, mutta älä kuhnaile, ne ovat vielä peloissaan. Vai niin, eikö käy? Sen _täytyy_ käydä. Jos pelkäät, kyllä minä autan.

Minä olin kuullut ja nähnyt kylliksi. Kun suojelijamme yhtä rohkeasti ja yhtä taitavasti saattoi hevoset ja vaunut tielle, ymmärsin minä, ettei hän saattanut olla kukaan muu kuin entinen ihailtu ystäväni, Drifva neiti. Oli anteeksiannettavaa, ettei hän tuntenut minua; minähän olin ollut vasta kaksitoistavuotias, kun viimeksi näimme toisemme Laanilan suvannon jäällä.

-- Jatka nyt ohjaksia, mies, minä pidän sillä aikaa hevosia, mutta tee kunnollinen solmu!... Kas niin, kestääkö se? -- Ja hän koetteli solmua. -- Aja sinä minun kääsejäni, minä ajan vaunut lautalle. Ei sinuun eikä hevosiin ole luottamista.

Kaikista vastusteluistamme huolimatta reipas ystävämme hypähti kuskilaudalle, ja hän todisti täydellisesti oikeaksi luottamuksen, jota hän jo oli herättänyt meissä. Kun lautalle tultuamme nousimme vaunuista, sanoi hän:

-- Mihin aiotte päästä yöksi?

-- Ensimmäiseen kestikievariin.

-- Jos saan tarjota yksinkertaisen yösijan, niin teen sen varsin mielelläni... Ei tästä ole meille enempää kuin neljännespenikulma; kolme huonetta; sillähän tähän vuoden aikaan tuleekin toimeen. Me asumme talvisin kaupungissa, mutta lääkärimme sanoo lasten tarvitsevan maa-ilmaa.

-- Kiitoksia paljon. Mutta meistä on liian suurta vaivaa.

-- Ei ollenkaan. Mieheni on tällä kertaa poissa, hänen huoneensa on tyhjänä, elleivät vain hänen tupakkapiippunsa jätteet karkoita vieraita.

-- Mutta olittehan, rouva X., itsekin matkalla, minkä näin vastoin tahtoamme keskeytimme.

-- En ollenkaan, minä lähdin vain parin tunnin ajelulle katsomaan uutta reivaskankaan mallia. Täällä asuu taitava kutoja Peltolan kylässä.

Kursailumme ei ollut vilpitöntä; me otimme tarjouksen iloiten vastaan. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa saavuimme hauskannäköiseen talonpoikaistaloon joen rannalle, missä kesäasuntona oli sali tai oikeammin tupa, kaksi kamaria ja keittiö, kaikki hyvin yksinkertaista, paperittomia, valkoisiksi veistetyin seinin ja talonpoikaisin huonekaluin; mutta kaikki oli niin hyvin pestyä, tomutettua ja miellyttävän somaa, että ainoastaan mitä parhain emäntä saattaa sellaiseksi kodin järjestää. Minä katselin emäntää kysyväisesti. Hänkö oli pannut kuntoon tämän viehättävän asunnon, hän, joka äsken oli omin käsin ajanut meidän vaunujamme?

Niin, hän se oli, sitä minun ei enää tarvinnut epäillä, kun lapset tuotiin esiteltäviksi. Niitä oli kokonaista kuusi, viisi poikaa ja tyttö. Sanotaan, että on varsin vaikea tehtävä semmoisen joukon pitäminen maalla inhimillisessä kunnossa. Tosin näkyi rannan mudan merkkejä poikien pieksuissa, tosin näkyi äsken pudonneen napin tai äsken revityn reiän jälkiä, tosin olisi tarvittu kampaa johonkuhun vallattomaan tukkaan, joka uppiniskaisena ei pitänyt lukua siitä, että oli näyttäydyttävä vieraille. Mutta tehtävä oli ratkaistu niin, ettei huolellisimmankaan äidin olisi tarvinnut hävetä. En tavannut säyseitä siropukuisia nukkia, vaan sen sijaan ujostelemattomia, vilkkaita, kauniita lapsia, jotka kainostelematta antaa paukauttivat vieraalle kättä, ja kohta näin heidän tietävän velvollisuutensa äidin-isänsä opetustavan mukaan.

-- Rintamaan! komensi äiti. Kaikki kuusi, yksinpä pieninkin, kaksivuotias poika, asettuivat riviin ja seisoivat kuin palavat kynttilät.

Suuri esittely.

-- Tämä on Kustaa, kahdentoista ikäinen, kolmannella luokalla. Osaa seisoa päälaellaan kuin kelpo roomalainen. Lyönpä vetoa, että osaat sanoa meille, mitä porkkana on latinaksi?

-- _Daucus_, vastasi poika silmää räpäyttämättä.

-- Enkö sitä sanonut? Sitten: Kaarle Robert, kymmenvuotias, ensiluokkalainen, suuri hevosmies, mestari ratsastamaan satulatta kaivolle... Knut, kahdeksanvuotias, rakentelee myllyjä puroon, aikoo insinööriksi... Kaarin Maria, kuuden vanha, tutkii tanssitaitoa oravan johdolla, joka asuu hänen kanssaan, syö sen kanssa ja nukkuu sen kanssa... Aleksander, nelivuotias, hänellä on taipumusta rummuttajan ammattiin ja kesy jäniksenpoika opettaa sitä hänelle... Lopuksi Maksimilian August, kahden vanha... No, Maks, peukalo pois suusta, seiso suorana makkarapuikoillasi!... Tutkii jalon keppihevosella ratsastamisen taidon ensi alkeita... Kas niin, mars, kaikki nukkumaan! Mitä? Eikö kukaan sano hyvää yötä äidille?

Rintama hajosi ja kaikki juoksivat epäjärjestyksessä äidin syliin. Hän suuteli heitä hellästi hymyillen, silitteli heidän kapinallista tukkaansa, ja he pujahtivat huoneeseensa tehtyään mikä minkinlaisen koukeron kumarruksen vieraille.

-- Kaarin ei tarvitse mitään tanssikoulua, hän on kuin joustinteräksestä, huomautin minä.

-- Ei, minä luulen todellakin, että hänen nykyinen opettajansa on etevämpi herra Remahlia, vaikkeivät sen jalat olekaan niin paljon ulospäin. Minun mielestäni ei pidä liisteröidä ihmisyyttä päällepäin; on parempi, että jokainen eläytyy siihen.

-- Lapset näyttävät terveiltä. Saavatko he hiihdellä talvisin?

-- Saavat toki, onhan meillä lunta ja keväällä hankeakin. Koulu on ankara ukko, mutta jospa näkisitte heidät lupapäivinä mäkeä laskemassa!

-- Osaavatko he myöskin asettua pitkäkseen jäälle ja vetää vaikkapa majurin ylös virrasta?

Rouva X. katseli minua kummastellen.

-- Mitä tarkoitatte? kysyi hän.

-- En mitään. Johtui vain mieleeni pikku seikkailu ... nuori tyttö ... hänen nimensä oli muistaakseni Tuulispää.