Part 7

Drifva alistui alussa tämän sulouden koneiston muovailtavaksi kiitettävän alamaisesti. Hän teeskenteli ja keikaili, miten parhaiten taisi, astui kuin nauloja myöten, istui kuin neuloilla, uskalsi tuskin syödä päivällispöydässä, jottei tulisi liian raskasjalkaiseksi kello viiteen, ja harjoitteli kotona piiritanssia kerinjalkoja tanssittaen. Niin, hän tyytyi kärsivällisesti siihenkin nöyryytykseen, että hänen täytyi Frosten sijasta tanssia kavaljeerikäppänöiden kanssa, jotka tuskin ulottuivat hänen kainaloihinsa asti; hän kärsi sankarillisesti, että kömpelöt kirjanpitäjät vastoin kaikkia taiteen sääntöjä tallasivat hänen varpailleen. Mutta ei mistään ollut apua; luonto piti puolensa. Herra Remahl löysi vian toisensa jälkeen, jotka kaikki rikkoivat turhantäsmällistä miellyttävyyttä vastaan: milloin oli askel liikaa, milloin taas puuttui, milloin puhuivat kasvot liian selvää kieltä, milloin oli asento liian porvarimaisen vapaa. Drifva keikaili vielä mutkikkaammin, vielä apinamaisemmin, mutta ei siitäkään ollut apua. Hän oli parantumaton, hän ei varmaankaan ollut luotu uusimuotista tanssitaitoa varten.

Kun sitä oli kestänyt noin kaksi viikkoa ja pienet, parempilahjaiset keimailijat saivat pelkkää kiitosta, mutta Drifva, pitkä tyttö, lakkaamatta vain muistutuksia, alkoi hän kyllästyä miellyttävyystaiteeseen. Seuraavalla kerralla, kun herra Remahl tahtoi oikaista väärää askelta, hyppäsi Drifva harakkaa masurkassa. Jollei hänen niiaustaan tunnustettu kyllin syväksi, kävi hän istumaan lattialle. Jos joku tallasi hänen hameensa liepeelle, nipisti hän syyllistä kovakouraisesti korvasta. Jos joku käppänä tuli pyytämään häntä tanssiin, nosti hän hänet kainalosta ja tanssi ympäri salia, vieden häntä kuin nukkea. Jos joku kirjanpitäjä uskalsi kuiskata hänelle tyhmyyksiä, vastasi hän niin ääneen, ettei hyvän oppilaan tanssikoulussa koskaan sovi siten vastata:

-- Menkää kotiin syömään viskunoita!

Turhaan koetettuaan kaikkia pitkän kokemuksen aikana oppimiaan temppuja tuota vallatonta oppilasta taivuttaakseen ei tanssimestari enää lopulta toivonutkaan saavansa kesytetyksi tätä nuorta oravaa. Hänen kuultiin sanovan perin harmistuneena:

-- Drifva saattaa minut turmioon, hän turmelee kaikki oppilaani moukkamaisella käytöksellään. Tuskin enää uskallan sanoa hänelle ainoatakaan moitetta; hän kykenisi vastaamaan minulle vaikka korvapuustilla.

Jätettäköön sanomatta, oliko hänellä kenties syytä pelkoonsa. Mutta uskallan väittää pelkäksi panetteluksi sen kaupungin juorun, että Drifva muka oli tanssissa kampannut poikia nurin ja tukistanut tanssimestaria. Johan harakankin hyppiminen masurkassa riitti saattamaan uutteran tanssinopettajan epätoivoon.

Eräänä päivänä tällä lailla saatettuaan perinpohjin hämmennyksiin sekä koulun että opettajan otti Drifva keskellä opetusta hattunsa, kaapunsa ja päällyskenkänsä, nyökäytti päätään katrillille ja sanoi:

-- Hyvästi, nyt minä menen!

Froste yritti seurata häntä, mutta hänet tuotiin väkisin takaisin eteisestä, ja siitä päivin oli Froste kuin uhrilammas katrillissa.

Drifva meni, ehkä vähän sykkivin sydämin ajatellessaan kotiintuloa.

-- Minä lähdin pois tanssikoulusta, sanoi hän niin ujostelematta kuin suinkin ja löi samalla käsiään ympäri ruumista, niinkuin pojat tekevät saadakseen lämmintä pakkasella. Silloin olikin kylmä ja puuhkat olivat vielä tuntemattomia ylellisyyskapineita.

-- Tanssikoulussako olet oppinut noin huiskuttamaan käsiäsi kuin värjärin kyltti? kysyi täti.

-- Ei, en käsiä, mutta jalkoja, näin! vastasi Drifva.

Ja hän matki herra Remahlin battemangeja sellaisella tavalla, että olisi saanut kalifinkin nauramaan.

-- Jalkojani rupesi pakottamaan, kun niitä lakkaamatta piti vääntää ulospäin. Ja sen tähden oli kai parasta lopettaa, lisäsi karkulainen.

-- Lopettaako? Mitä se merkitsee?

-- Te olette, täti, niin yksinänne, kun minä olen poissa. Voisinhan minä auttaa reivaan kutomisessa ... ja mankeloimisessa ... tiedättehän, täti, miten Liisu on pyykissä huolimaton.

Drifva oli vastustamaton, kun hän kerran päätti sellainen olla.

-- Lopettaako koulusi? toisti Lusia täti vähän lempeämmällä äänellä. -- Lapsi, mitä minun pitää tehdä sinulle? Miten kumman lailla minä saan sinusta ihmisen?

Drifva vihelsi ja naksautti sormiaan.

-- Minä rupean soittamaan pianoa!

Siinä oli keino. Drifva opettelee soittamaan pianoa. Kaupunki oli musikaalinen, täällä soitettiin melkein yhtä usein viulua ja pianoa kuin korttiakin pelattiin. Drifvan opettajaksi tuli köyhä tyttö, yhtä nuori kuin hän itsekin. Nuotit taottiin päähän, sävelikköjä rummuteltiin.

-- Nyt pitää sinun muistaa muuttaa kolmas sormi peukalon yli äläkä koske peukalolla mustiin tangentteihin!

No, sen lupasi Drifva kyllä muistaa. Mutta kuinka olikaan, niin sattui kolmas sormi unohtumaan, ja peukalo eksyi rauhoitetulle alueelle.

-- Sinun pitää muistaa, että D-duurissa on risti f:n ja c:n edessä, mutta B-duurissa on b h:n ja e:n edessä.

Mahdotonta. Drifva rämisytti niinkuin ei ristejä eikä b:tä koskaan olisi ollut olemassakaan.

-- Odotahan vähän: nämä ovat bassonuotteja eivätkä diskantteja. Pitäähän sinun erottaa viivan ylä- ja alapuolella olevat nuotit; etkö nyt opi tuntemaan kolmiviivaista c:tä? Ja sitten sinun pitää laskea kuusi kahdeksanneksen tahtia: yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, yksi, kaksi, kolme, neljä...

Ei, se ei sujunut. Nuotit kuin nuotit! Kolmiviivaiset sammakonpojat, mitä hullutusta ne ovat? Ja mitä laskemiseen tulee, niin eihän Drifvan tarvinnut opetella laskemaan kuuteen asti, sen hän osasi jo kolmen vuoden vanhana.

-- Ei, nyt sinä tulet jo liian mahdottomaksi, sanoi nuori opettaja, jonka enkelinkärsivällisyys sekin kerran loppui.

-- Sen kyllä uskon, vastasi Drifva. Opeta minua viheltämään kunnon valssi, niin voimme sitten lopettaa tunnin jollakin hauskalla kirjalla.

Opettaja vastusteli, mutta hänkin oli nuori niinkuin hänen oppilaansa, ja he sopivat opetustavasta. Ensin koeteltiin muutamia silloin suosittuja valsseja -- Beethovenin Kaipuuvalssia ja Huokausvalssia, "Eloni on kuin aaltonen virran". Kaikki olivat liian vaikeita. Drifva ehdotti tuttua piiritanssin säveltä "Saa, kaunis tyttö, tanssimahan" -- ja se sujuikin oivallisesti! Nauraen harjoitettuaan tuon loistokappaleen istuutuivat opettaja ja oppilas yhdessä itkien lukemaan "Ruusaa eli Kerjäläistyttöä", kymmenosaista romaania, joka oli lainattu kaupungin kirjastosta.

Vastoin luuloa ei Lusia täti ollut oikein tyytyväinen piiritanssisävelmään. Hän ei ymmärtänyt niin uusimuotista soittoa, hän tahtoi kuulla Rousseaun unelman tai Wittgensteinin marssin.

Drifva koetti parastaan, mutta eipä se tahtonut onnistua.

-- Ehkä lopetamme soittamisen, arveli hän. Sormeni ovat aivan tottelemattomat, ehkä sentähden, että olen kutonut reivasta.

-- Lopetamme soittamisen! toisti Lusia täti muistaen varsin hyvin, miten tanssikoulun kävi. -- Siitä ei puhettakaan. Kyllä sinusta pitää ihminen tulla; kaikki hienot tytöt soittavat pianoa. Mutta sinulla on liian nuori opettajatar; minä puhun mamseli Hagtornille asiasta.

Ja Drifva alkoi soittaa mamseli Hagtornin johdolla. Tämä oli hirvittävä mörkö, suora kuin viivotin, jolla hänen oli tapana napsauttaa oppilaitaan sormille. Ensi arvolause oli: ei yhtään taipumusta, harrastuksesta ei tietoa. Mutta Drifvan piti oppia soittamaan pianoa ja hän soitti pianoa. Samat säveliköt risteineen ja b:ineen, sama sormitus, sama laskeminen: yksi, kaksi, kolme, neljä, sama tuska viivallisista ja viivattomista oktaaveista, niistä, joilla oli viiva päässä ja kaksi kaulassa. Cramerin klaveerioppiin ryhdyttiin vavisten, Rhoden andanttea rääkättiin, Diabellin "Goldene Jugendzeit" pakotti Drifvan huulilta tunkeutumaan hiljaisen huokauksen: ah, jospa olisin neljänkymmenen ikäinen!

Hagtorn oli taipumaton. Äärimmilleen kiusautuneena Drifva ryhtyi rukoilemaan:

-- Rakas, hyvä mamseli, minä olen niin hirveän tyhmä, etten koskaan saa noita b:itä päähäni; emmeköhän jo lopettaisi?

Ei, Hagtorn oli luvannut Lusia tädille, että hän tekee villieläimestä ihmisen, Hagtorn oli taipumaton.

-- Olisipa kumma, ellen sinua ajaisi soitolla pakosalle! ajatteli Drifva kapinallisin mielin.

Ja sitten hän alkoi paukuttaa poikki kieliä onnettomasta vanhasta opetusklaveerista, jossa oli viisi oktaavia ja mustat tangentit nykyisten valkoisten paikalla ja valkoiset siinä, missä nykyjään ovat mustat. Ei apua siitäkään. Hagtorn löi oppilastaan sormille viivottimella ja panetti uudet kielet.

-- No, sinullapa on korvat? ajatteli Drifva sisimmässään raivoten.

Ja hän alkoi soittaa seitsemän kertaa huonommin. Se oli pirullista musiikkia. Klaveeri parkui kuin kissa hengen hädässä; Cramer pantiin kidutuspenkkiin, Rhode murhattiin, Diabelli ruhjottiin elävältä. Se auttoi vihdoinkin. Jobinkin kärsivällisyys olisi loppunut, ja Hagtorn, kestettyään kolme tuntia moista soittoa, ajoi Drifvan ovesta ulos, ystävällisesti kieltäen häntä koskaan enää koskemasta pianoon tässä maailmassa.

-- Mitä minun on tehtävä tytölle? päivitteli Lusia täti epätoivoissaan. -- Tällä laillahan hänestä ei tule koskaan ihmistä.

-- Teidän ei pidä tehdä mitään, täti, ehkä sitten onnistuu paremmin, vastasi Drifva viattomasti. Hän oli saanut kyllikseen oppitunneista.

Jotakinhan oli kuitenkin koetettava, ja kuinka olisi voinut oravaa paremmin kesyttää hienoa seuraelämää varten kuin saamalla hänet oppimaan ranskaa.

Oululaiset, vieläpä muutamat sivistyneimmätkin, puhuivat kyllä mieluimmin suomea ja sekoittivat suomalaisia sanoja ruotsiinsa. Muutamat merimiehet ymmärsivät englannin kieltä, jotkut kauppiaat saksaa, ja vanha maisteri Ståhle oli sangen uutterasti, mutta huonosti menestyen koettanut saada venäjää puhekieleksi koulun vastahakoisten miehisten oppilasten kesken. Muutamat ylhäisön naisista olivat päässeet niin pitkälle, että saattoivat rakastettavalle, käytöstapaa määräävälle maaherran rouvalle vastata ranskaksi; sitä kieltä harjoitettiin mamseli Wacklinin tyttökoulussa, ja mitä harvinaisempaa se siihen aikaan oli, sitä enemmän sitä pidettiin sivistyksen kukkana.

Drifvan piti siis kukoistaa tässä kukkatarhassa; oli vain löydettävä sopiva puutarhuri. Tyttökouluun oli hän liian vanha; hänen entiset oppituntinsa olivat niin tutut, ettei kukaan kaupungin ranskalaisista naisista olisi uskaltanut ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen. Eräs vanha opettaja, joka tuskalla ja huolta nähden pänttäsi Gediken ranskalaista lukukirjaa koulunuorison päähän, tunnusti totuuden mukaan, ettei hän ollut pariisilainen; mutta voisihan kysyä maisteri Spikiltä.

Kuka oli maisteri Spik? Vanhahko ylioppilas, jolla oli tuuhea, harjasmainen tukka, oppineen näköiset silmälasit ja kivikova sydän kaikkia poikien tuskia kohtaan, mutta vahasydän kaikkiin hamepukuisiin ihmisolentoihin nähden. Tämä oppinut herra oli viranhoitajana koulussa, ja hänen otaksuttiin oppineen uudemmat kielimenetelmät Helsingissä ranskankielen lehtorin Granlundin johdolla. Hän selitti oitis olevansa valmis ryhtymään opetukseen. Jotta vältettäisiin täydelleen panettelun varjokin ja annettaisiin Lusia tädille tilaisuus pitää silmällä suojattinsa ahkeruutta, sovittiin, että nuoren miehen piti saapua oppilaansa luo joka päivä kello yhdeltätoista ja että talon poliisin piti olla läsnä opetusta kuulemassa.

Niin tapahtui. Huomattiin maisteri Spikin osaavan vaatia paitsi Fénelonin Télémaquea myöskin sen ajan uusinta mallikirjaa Meidingerin Ranskan kielioppia. Sisäluvusta oli tuleva kukan sirkkalehdet. Ranskan hengetär yksin tiennee, miten opettajan oman, aito suomalaisen ylioppilaan ääntämisen laita oli; pariisilaiset olisivat varmaankin luulleet sitä kummalliseksi suomenkielen murteeksi. Tosin hän kiitettävän uutterasti koetti selitellä sisäluvun hämäriä arvoituksia, jotka ovat olleet varsin monen pikku mamselin ensimmäisenä päänvaivana. _Eu_ oli luettava kuten öö, _ai_ niinkuin ee, _cependant_ kuin _spangdang_ ja _oui_ kuten _voi_ nenään äännettynä.

-- Eikö se ole sen vaikeampaa? tuumi Drifva ja näytti hampaitaan, jotka olivat valkoisia kuin helmet. -- _Voi, spangdang_, lausunko nyt hyvin?

-- Erinomaisesti! vastasi ihastunut opettaja. Noilta huulilta olisi mesopotamiankin kieli ollut musiikkia.

-- Mutta _voihan_ on suomea, huomautti Drifva. Taitaa olla merkillistä yhtäläisyyttä suomen ja ranskan kielissä.

-- Luultavasti, myönsi opettaja. Mutta jatkakaamme nyt. Olkaa hyvä, lukekaa ensimmäiset rivit Télémaquesta.

Drifva luki: _Calypso ne pouvait se consoler de départ d'Ulysse_ ... mainiosti se oli luettu suomalaisten tapaan tavaten ja kankealla pohjoissuomalaisella murteella, mutta ranskaa ei siinä voinut huomata rahtuakaan.

-- Sangen hyvin luettu, huomautti onnellinen opettaja, yhä enemmän lämmeten sydämeltään. -- Todellakin paremmin kuin mitä olin odottanutkaan. Ehkä hieman väritellen näin: Kalipso nö puvee sö kongsolee dö depaar d'Ylis. Olkaa hyvä ja supistakaa vähän pienemmäksi suunne!

Drifva suipensi suunsa kirsikaksi, ja ylioppilas teki tietämättään samoin. Hän tietysti selitti, ettei Fénelon itsekään olisi voinut lausua tuota pulmallista lausetta täydellisemmin kuin hänen taitava oppilaansa.

-- No, se ilahduttaa minua, virkkoi Lusia täti. Tuohan kuuluu aivan tutulta. En minä olisi koskaan uskonut ranskaa niin helpoksi.

-- Kun on niin erinomaisia taipumuksia, käy kaikki ihan itsestään, vastasi opettaja. Mutta ehkäpä ryhdymme nyt deklinatsioneihin.

-- Mitä siitä on hyötyä? kysyi Drifva.

-- Tee niinkuin hän käskee! Sopiiko oppilaan mestaroida opettajaansa? huomautti poliisi.

Taivutettiin _le père_, isä, eri sijoissa.

-- Minun isääni sanotaan _Kersantiksi_, tokaisi parantumaton oppilas.

Deklinatsionien jälkeen seurasivat tavattoman nopeasti konjugatsionit. En tiedä, kenen rakastuneen kieliopintekijän mieleen on juolahtanut se onneton ajatus, että hän on pannut nuorille henkilöille aiottuun kirjaan aivan sopimattoman _aimer_-verbin. Antakaa anteeksi, tästä asiasta on jo liiankin paljon puhuttu, mutta minä vain lyhyesti kerron seuraukset.

-- _Present indicatif: J'aime_, rakastan, huokasi opettaja.

-- Mitä hullua? huudahti Lusia täti kummastuneena. Ilmeisestikin edistyivät ranskan kielen opinnot liian nopeasti.

-- _Tu aimes_, sinä rakastat...

-- Sen asian laita on niin ja näin, virkahti Drifva rummuttaen marssia ikkunanruutuun.

-- Onko kirjassa todellakin niin? kysyi Lusia täti.

-- Olkaa hyvä, lukekaa! Ihan säännön mukaisesti, niinkuin pitääkin olla.

-- Pitääkö aina olla niin, kun ranskaa opitaan? Eikö sitä voi oppia vähemmällä?

-- Se on ihan välttämätöntä, se täytyy kaikkien osata.

-- Hyvästi, herra maisteri!

-- Mitenkä?

-- Minä sanon: hyvästi, herra maisteri. Nöyrä palvelijanne!

Ja sitä sanoessaan oli Lusia täti aivan saman näköinen kuin Meidingerin ranskan kieliopin säännötön verbi. Drifva hymyili ja rummutti yhä ikkunanruutuun.

Maisteri Spik otti hattunsa loukkaantuneena ja onnettomana. Hän ymmärsi erehtyneensä _aimer_-verbin toisessa persoonassa.

Jos jollekin johtuisi mieleen, ettei Drifva suinkaan ollut niin mahdoton oppimaan kuin hän oppitunneillaan osoitti olevansa, niin voin vakuuttaa hänen lähimpien tuttaviensa ajatelleen aivan samoin. Niin älykäs hän oli siinä, mitä hän _tahtoi_ älytä, ettei monikaan ole sukkelammin suoriutunut taloustoimista eikä paremmin arvannut arvoituksia kuin hän. Mutta kaiken piti olla hänen luonteensa mukaista, eikä hänen vikansa ollut, että hän oli käynyt erämaan koulua. Lusia täti ajatteli toisin. Hänestä oli nuoruus kuin sieni, jonka pitää imeä kaikki, mitä vanhemmat ihmiset pitävät hyödyllisenä. Hänen pöydässään ei kukaan saanut jättää lautaselleen mitään, kun kerran oli jotakin ottanut, ja aivan samoin piti hänen mielestään käydä kunnollisessa kasvatuksessakin. Hän oli asettanut Drifvan eteen sivistystä syvän lautasellisen toisensa jälkeen, ja itsepäinen tyttö oli jättänyt ne puolilleen tai kokonaan koskematta. Ranskan kielessä Drifva oli osoittanut erinomaista taipumusta _spangdangiin_, mutta eteenpäin meneminen oli liian arveluttavaa. Mihin oli rehellismielisen sivistystehtailijan nyt ryhdyttävä? Oliko orava lähetettävä takaisin yhtä siistimättömänä, kuin se oli tullutkin?

Tähän aikaan olivat teatterinjohtaja Westerlund ja hänen rouvansa, omaa sukuaan Silvan, maineensa kukoistuksessa. He olivat hurmanneet suurimman osan Suomea ja saapuivat tähän aikaan onnellistamaan Ouluakin. A:n saliin, johon oli ovensuuhun tehty istuinsijoja höyläämättömistä laudoista, kokoontui viikon kolmena iltana taidetta rakastava yleisö. Puolihämärä, missä tuskin saattoi erottaa naapuriaan, savuavain öljylamppujen ja talikynttiläin käry, alaslaskettu esirippu tirkistysreikineen, näyttelijäin vilahtavat vartalot väljine viittoineen, jotka peittivät puvut -- kaikki oli siellä mystillistä, aavistuksellista, salaperäistä. Ensi paikalta, joka maksoi riksin, aina parvekkeen viimeisiin sijoihin asti, jotka maksoivat kaksitoista killinkiä, istui illalla kello kuudelta kiihkeästi odottelevaa yleisöä, eikä se toivossaan pettynytkään. Ilmoituslehtisetkin tutkittiin tarkemmin kuin nykyjään Pariisin vallankumouksesta saapuvat sähkösanomat. Nuo ilmoitukset jaettiin pikkukaupungeissa kahtenatoista kirjoitettuna kappaleena huomattavimpiin taloihin, mutta täällä ne ilmestyivät painettuina. Oulussa oli kirjapaino, joka levitteli virsikirjoja, kuulutuksia, sokerileipurin konvehtisäkeistöjä ja kerran viikossa ilmestyvää sanomalehteä, nyt tulivat näytäntöjen ohjelmailmoitukset lisäämään painon tuotteita. Painettu ohjelmalehtinen, sehän oli mitä suurinta loistoa, se oli taiteen riemuvoitto!

Eräänä päivänä Drifva tuli kotiin, suu mitä vastustamattomimmassa hymyssä, kädessä tuommoinen ohjelmalehtinen.

-- Tänään näytellään "Fridolin eli rautatehtaassakäynti, nelinäytöksinen kappale".

-- No, entä sitten? vastasi Lusia täti välinpitämättömästi.

-- Ja sitten näytellään "Olli Nötbomin epätoivo, yksinäytöksinen laulunsekainen huvinäytelmä". Siinä on laulua, täti!

-- No, entä sitten?

-- Voisimmehan ostaa liput. Huvinäytelmistähän sanotaan voivan oppia maailman menoa.

-- Vai niin? Ehkäpä niissä opetetaan ymmärtämättömiä tyttöjä pettämään tätejään? Sillä maailman menolla, luulen, on mennessään jalat vielä enemmän ulospäin kääntyneinä kuin herra Remahlilla. Voithan säästää ohjelmalehtisen, kunnes paperoimme keittiön seinät.

-- Mutta Liisu kertoi maaherran palvelijan käyneen jo aamulla ostamassa lippuja.

Lusia täti mietti tätä merkillistä uutista ja muisti vihdoin, että näytelmiä pidetään hyvin sivistävinä ylhäisessä maailmassa.

-- Olkoon menneeksi tämän kerran, sanoi hän. Mutta sillä ehdolla, että istut hiljaa etkä häpäise itseäsi tavallisilla vehkeilläsi.

-- Minäkö, täti! Älkää pelätkö, kyllä minä istun hiljaa kuin jäätynyt silakka kuumassa paistin vartaassa.

Drifva oli siis ensi kerran nuoren elämänsä aikana tutustuva näytelmätaiteeseen. Sali oli täysi, puolipimeä kuten tavallisestikin, ja kaikki odottivat jännittyneinä. Sitä kesti jonkin aikaa; näytelmän ilkeä vouti etsi punaista tekotukkaansa. Sillä aikaa tuli renki niistämään talikynttilöitä. Drifvan katse näytti tahtovan tunkeutua esiripun läpi.

Vihdoinkin kohosi salaperäinen esirippu. Näyttämöllä oli Savernen kreivitär -- niin, muistaakseni se oli Savernen -- hänen siveä, kelpo hovipoikansa Fridolin ja punatukkainen linnanvouti, joka juuri oli tunnustanut kreivittärelle rakkautensa, mutta jolle oli halveksien annettu rukkaset. Tietysti hän vannoi kostavansa, mikä olikin hyvin helppo tehtävä, koska kreivi oli erittäin mustasukkainen. Drifva kuunteli ja katseli, kuin hän olisi ollut pelkkää silmää ja korvaa. Näytöksien väliajalla tarjoiltiin konvehtitötteröitä, ja Lusia täti oli varustanut omenia hameensa taskuun.

Toinen näytös alkoi linnanvoudin kavalista vehkeistä. Drifva kuunteli suuttuneena hänen konnuuksiaan; jäätynyt silakka alkoi sulaa. Hän oli vakuutettu, ettei kreivi anna itseään niin karkeasti pettää; hän päätti odottaa tapausten kulkua ja näpäytteli vain huvikseen seuraavana väliaikana omenansiemeniä tuttujen herrojen kasvoihin, ja siinä taidossa hän olikin erinomaisen taitava.

Kolmannessa näytöksessä nähtiin sulatusuuni ja jymähdellen takova, iso ruukinvasara, hirveä sulatusuuni, kyllin suuri paistamaan ainakin tusinan hovipoikia! Kreivi käski nokisia seppiä heittämään uuniin sen henkilön, joka tulee kysymään, onko kreivin käsky täytetty. Drifvan suuttumus kasvoi hetki hetkeltä. Hän malttoi mielensä, hän osoitti vain sormellaan linnanvoutia huutaen:

-- Katsos pukkia!

Ratkaisu lähestyi. Fridolin lähetettiin sulatusuunille kysymään tuota onnetonta kysymystä. Kuinka katsojat saattoivat istua aivan levollisina? Jälleen näkyi hirmuinen sulatto. Nokisten seppien kuultiin puhuvan miehestä, jonka he olivat heittäneet uuniin. Kreivi ja kreivitär saapuivat... Kaikki oli tehty. Kaikkiko? Ei, se oli mahdotonta, liiaksi inhoittavaa, Drifva hypähti pystyyn ja huusi kyynelsilmin:

-- Hyi, kuinka halpamaista, Fridolin oli viaton, kysykää linnanvoudilta!

Savernen kreivi ja kreivitär katsoa tuijottivat kummastuneina salin pimeyteen, kaikki kääntyivät katsomaan Drifvaan päin, ja Lusia tädillä olisi taaskin ollut sopiva tilaisuus pyörtyä. Onneksi saapui juuri tuona arveluttavana hetkenä Fridolin, joka oli viipynyt rukoilemassa ja oli siten pelastunut. Drifva kuuli kummastuksekseen ja ilokseen, että linnanvouti olikin heitetty uuniin, ja heti lakkasivat hänen kyynelensä juoksemasta, ja hän taputteli käsiään muun yleisön mukana ja huusi:

-- Kutti, kutti, parahiksi!

Näytelmätaide oli saavuttanut loistavan voiton. "Fridolinin eli rautatehtaassa käynnin" lopputeho purkautui yleiseksi iloksi. Iloisin kaikista oli Drifva, joka nyt päästyään tuskasta, missä hän oli ollut Fridolinin tähden, ei ollut hillittävissä. Hän nauroi, puhui ääneen tuttaviensa kanssa Laanilaan tehtävästä hiihtoretkestä -- ja niin alkoi "Olli Nötbomin epätoivo".

Olli Nötbom oli erinomaisen ikävän "teatterikirjailijan" palvelijana yhdessä kahden vielä ikävämmän rakastavaisen kanssa, mutta Ollin osaksi tuli pitää katsojia hyvällä tuulella. Se osa oli, lähinnä Hamletia ja "Kantaäidin" Jaromiria, herra Westerlundin loistoisin osa. Isäntä epäili syystä Ollia ahneeksi ja tahtoen pelastaa häneltä viinipullon hän kirjoitti sen kylkeen sanan _myrkkyä_. Olli joi pullon tyhjäksi ja otti sitten tavaamalla selon kirjoituksesta. Siitä se tuli hänen "epätoivonsa", joka niin huvitti Drifvaa, että hän tarkalla kädellä heitti Ollia omenalla päähän. Kiitoksen asemesta herra Westerlund vastasi tähän kohteliaisuuteen Hamletin mitä traagillisimmin katsein. Drifva huusi:

-- Juo, Olli, juo! Ei se vaarallista ole, huuhdo vain alas omena!

Katsojat innostuivat niin kaikuviin käsienpaukutuksiin, että Hamlet jälleen muuttui Olliksi ja yhtyi hänkin taputuksiin. Moisin myrskyisin suosionosoituksin ei vielä koskaan oltu näytelty "Olli Nötbomin epätoivoa".

Tämä oli kuitenkin Drifvan viimeinen julkinen sellaista hupaista laatua oleva esiintyminen, ja hänen seuraavat kohtalonsa johtuvat seikkailusta, joka tapahtui seuraavana päivänä.

Oli maaliskuun loppupuoli; lämpömittari näytti kahdenkymmenen asteen pakkasta, jota vanhanajan oululaiset pitävät kohtuullisena vuoden keskilämpönä. Edellisenä päivänä oli ollut hieman suoja, hanki kantoi, niin että olisi luullut näkevänsä suuren joukon suksia liikkeellä. Mutta sukset eivät olleet siihen aikaan enempää kuin luistimetkaan muodin mukaisena huvituksena Oulussa. Ne olivat koulupoikien urheiluvälineitä eikä sen enempää; ja jos Drifva neidistä jäi mitään muuta muistoa kuin hänen opintonsa ja julkiset esiintymisensä, on se muisto se, että hänen ajoiltaan ja hänen esimerkkinsä johdosta Oulun nuoret naiset ovat enemmän ruvenneet harjoittamaan pohjoismaista hiihto- ja luistinurheilua.

Oli sunnuntaiaamu. Neljä tyttöä oli Drifvan aloitteesta suostunut hiihtämään Laanilaan, joen toiselle puolelle, ja erityisestä suosiosta minä, pikku raukka, pääsin mukaan. Froste oli saanut kunnian olla meidän uskollisena orjanamme; hän oli hyvänluontoinen ja myöntyväinen, hänet voimme lähettää vaikka tuleen.