Part 6

Kersantti määrättiin apulaiseksi kaukaiselle kotiseudulleen, missä hänen onnistui toisella silmällään ja rehellisellä, sävyisällä sydämellään valloittaa vanhin kirkkoherran kahdeksasta tyttärestä sekä parahiksi niin paljon varoja, ettei hänen tarvinnut nähdä nälkää kahdenkymmenen tynnyrin palkalla. Onni auttoi häntä edelleenkin, niin että hän vihdoin viidenkymmenen vanhana sai oman paikan ja yksinkertaisen, joen rannalla olevan kappalaisen talon, ja kun pastoraalitutkinto oli kaukana hänen näköpiirinsä ulkopuolella, oli hän siksi viisas, ettei tavoitellutkaan suurempaa kunniaa tai ylennystä tässä maailmassa. Kersantti kävi vähitellen vanhaksi ja harmaaksi rehellisessä paimenvirassaan. Hänen vaimonsa kuoli jättäen hänelle pojan ja kaksi tytärtä. Pojasta piti tulla pappi isänsä esimerkin mukaan, mutta hän oli perinyt isänsä itsepäisyyden, häntä miellytti enemmän merimiehen ammatti, ja hän karkasi laivasta eräässä Englannin satamassa antamatta senjälkeen enää mitään tietoa itsestään. Vanhempi tytär Ulrika meni naimisiin henkikirjurin kanssa, muutti toiselle seudulle ja jätti kymmenen vuotta nuoremman sisarensa Drifvan yksin isän seuraksi, pappilan emännäksi ja koko seurakunnan suosikiksi.

Siihen aikaan, josta nyt ryhdyn kertomaan, Drifva oli jo kahdeksannellatoista. Hän oli pitkä, solakka ja miellyttävä tyttö, mutta enemmän nuoren oravan kuin siveän pappilan hyvin kasvatetun tyttären tapainen. Hänen kasvatuksensa oli ollut kummallinen sekoitus kersantin sotakuria ja hemmoitellun lapsen hillitöntä vapautta. Isän kutsuessa piti hänen seisoa kuin palava kynttilä ja totella käskyä silmänräpäyksessä, vähääkään vastaan väittämättä. Mutta milloin hän niin sanoakseen ei ollut rintamassa, sai hän elellä ominpäin, ja niin kävi tavallisesti aamupäivisin, jotka isältä kuluivat virkatoimissa, hänellä kun ei ollut varaa pitää apulaista. Kun vuositaulukot oli kirjoitettava, nähtiin Drifvan istuvan viikkokausia kirjoituspöydän ääressä kuin kiinni naulattuna, mutta muina aikoina, kun häntä vähemmin kaivattiin, täytyi häntä etsiä metsistä tai veneestään koskien seutuvilta. Jos oli kiivettävä korkeille vuorille tai laskettava suksilla peloittavan pahoista äkkijyrkän teistä, ei ollut hänen vertaistaan.

Jos oli hillittävä hurjistunut hevonen tai ammuttava luotipyssyllä pyy puun oksalta, niin ei siinäkään ollut häntä taitavampaa. Mutta jos oli kuljettava kaksi penikulmaa vuorten ja soitten yli viemään lääkkeitä jollekin sairaalle tai vedettävä talvipakkasessa jalasta sukat jollekin paleltuvalle raukalle annettavaksi, minkä vuoksi sitten täytyi astua paljain kengin kotiin, niin ei kukaan siihenkään ollut ilomielin valmiimpi kuin Drifva. Hän oli aivan kuin isänsä, toisinaan yhtä itsepäinen ja taipumaton kuin tallijäärä kesälaitumella ja toisinaan taas niin hyväluontoisen myöntyväinen, että pieni lapsikin saattoi pitää hänet täydellisesti vallassaan. Hän oli itseoikeutettu apulainen lukusilla ja yhtä luonnollinen vieras isänsä mukana kaikissa kylän häissä. Siellä nähtiin hänen pyörivän tanssissa seudun neitosten ja nuorukaisten kanssa aivan heidän vertaisenaan, ja jos Drifvan silloin onnistui saada kiinni joku vanha loinen tai vetää piiriin joku hämmästynyt kerjäläinen ja tanssittaa molemmat ihan hengästyksiin, silloinpa kajahteli häätuvassa ilo, eikä kukaan ollut iloisempi kuin Drifva itse.

Tällaisesta kansanomaisuudesta piti kansa paljon. Vain vanhat ymmärtäväiset emännät pudistelivat epäilevästi päätään, milloin tuli puheeksi pappilan taloudenhoito sillä se kävi miten kävi. Siellä ei punnittu voita eikä villoja, ei mitattu jyviä eikä laskettu juustoja; ken tuli kannettavien maksuun, sitä kahvitettiin, ja ken ei tullut, ei häneltä rästejä velottu. Renki kastoi sianlihaviipaleensa paistinrasvaan, palvelijatar kehräsi omia myötäjäisiään, ja ellei vanha, äkäluontoinen Eufemia karjakko olisi kuulunut talon kalustoluetteloon entisen emännän ajoilta, niin olisi pappilan talous mennyt samaa tietä kuin sen lohipato kevättulvan aikana -- mennyt menojaan virran mukana mereen.

Se ei huolettanut Drifvaa vähääkään. Hän oli nuori, onnellinen ja vapaa, milloin ei seisonut rintamassa; hän rakasti vanhaa isäänsä, ja isä rakasti häntä, ja hän luki isälleen pitkinä talvi-iltoina Napoleon Bonapartesta, eikä aika tuntunut hänestä koskaan pitkältä. Sitä paitsi hänellä oli hauska, kesy karhunpentu Pekka, ja kaksi valkoista villijoutsenta Kai ja Kissa, jotka oli kesytettävä kevääseen mennessä. Mitäpä hän tarvitsi enempää? No niin, olihan hänellä kuitenkin eräs toteutumaton toive. Hän halusi ajaa kaupunkiin omalla porolla lappalaispulkassa; matka olisi käynyt hurjan hupaisalla vauhdilla, mutta isä oli aina ollut kyllin julma vastatakseen siihen pyyntöön: metsällä on monta niskaa katkaistavana, mutta lapsi raukalla vain yksi.

Drifva oli jo ehtinyt unohtaa tuon surullisen pettymyksensä, kun isä kerran syysiltana palasi pappienkokouksesta Oulusta ja hämmästytti tytärtään tekemällä arveluttavan kysymyksen, mitä hän oikeastaan oli oppinut.

Mitäkö Drifva oli oppinut? Hän oli oppinut paljon. Olihan hän käynyt rippikoulun ja osasi katkismuksensa ulkoa kuin ei mitään; olihan hänet sitä paitsi huomattu kyllin taitavaksi olemaan apuna lukusilla. Kirjoitustaidon hän oli oppinut sisareltaan Ulrikalta; Eufemia oli opettanut hänelle hieman mainiota sormillalaskemistaitoaan. Sitä paitsi hän oli lukenut historiaa; tunsihan hän Napoleon Bonaparten niinkuin itse olisi palvellut hänen armeijassaan. Tiesipä hän myöskin, että oli olemassa maa, jonka nimi oli Ranska, ja että sen pääkaupungin nimi oli Pariisi.

-- Mutta mikä on oman maasi pääkaupungin nimi? kysyi isä.

-- Oulu, vastasi Drifva nopsasti.

Isä pudisti epäillen päätään, hän tunsi paremmin maantiedettä, hänhän oli ollut Turussa. Siitä ei ollut apua, että Drifva turhia kainostelematta luetteli muut tietonsa: hän osasi kehrätä, ommella, kutoa, leipoa, panna olutta, pestä, silittää, valaa kynttilöitä, lypsää lehmiä, kirnuta voita, keittää velliä ja puuroa, paistaa kalaa ja pannukakkuja, ratsastaa, ajaa, luistella, laskea mäkeä, hiihtää, kiivetä, kiikkua, ampua, uida, tanssia, viheltää -- puhumattakaan semmoisista ylimääräisistä ansioista kuin Pekan opettamisesta hyppäämään kepin ylitse tai Kain ja Kissan harjoittamisesta sieppaamaan leipäpalanen ilmasta. Kaikki muut pikku temput, kuten pallon ja kiekon lyöminen, tangon varassa hyppääminen, jäniksenlankojen virittäminen, harjusten onkiminen, mahlan laskeminen koivuista, hyvän voionnen loitsiminen, piipun polttaminen (kurillaan), unien selittäminen, korteista ennustaminen, myrskyn sitominen ynnä monet muut viattomat, paikkakunnalla tavalliset taikatemput, ne kaikki olivat hänen mielestään niin vähäpätöistä, ettei niitä maksanut luetellakaan.

Jollei oteta lukuun viimeksi mainittuja temppuja, joita kunniallinen pappi ei voinut hyväksyä, oli kersantin mielestä hänen tyttärensä varsin oppinut; mutta hän oli kaupungissa saanut hämärän aavistuksen, että nuori tyttö ehkä saattoi tarvita jotakin muuta oppia lisäksi. Hän oli nähnyt mamselien ja neitosien pyörivän katrillissa ja kuullut heidän soittavan pianoa, jopa puhuvan Napoleon Bonaparten kieltäkin. Siellä häneltä oli kysytty ja tiedusteltu hänen tytärtään ja kummasteltu, ettei hän koskaan tuonut tätä kaupunkiin. Kersantti, kuten muutkin, joilla on saman verran maailmantuntemusta, kunnioitti suunnattomasti oppia -- ja oppia oli kaikki, mikä ulottui ulkopuolelle pappilan näköpiirin -- ja niinpä tämän tutkimuksen päätökseksi tuli, että Drifva oli lähetettävä tätinsä Lusinan luo Ouluun ihmistymään ja oppimaan pianonsoittoa.

Drifva oli tottunut tottelemaan, eikä muusta voinut olla puhettakaan, mutta hän oli siksi viisas, että pani erään ehdon. Hän lupasi lähteä, milloin isä tahtoi, ensi talvikelillä, mutta porolla ja pulkalla.

Päätetty asia. Mitäpä ei isä tee saadakseen tyttärestään ihmisen. Pakkanen tuli, tuli luntakin, haettiin lappalaisukko kaksine poroineen. Drifva pani kokoon vähäisen vaatevarastonsa eikä unohtanut ottaa luistimia, suksia, kiekkoa ja palloa y.m., mitkä kaikki pantiin neitiä saattavan rengin rekeen; sitten sanottiin hellät jäähyväiset isälle ja talonväelle ja melkein yhtä hellät Pekalle, Kaille ja Kissalle, joita valitettavasti ei käynyt ottaminen mukaan. Lappalainen poroineen ajoi edeltä, Drifva omallaan jäljestä. Maantie huomattiin tarpeettomaksi, matka kävi huimaavalla vauhdilla kankaita ja mäkiä, jäitä ja jäätyneitä soita pitkin; kaviot kapsivat, lumi tuprusi, milloin pyöri poronpulkka ympäri kuin villikissa, milloin taas heilahti vauhdissaan pystyyn. Drifva pysyi pulkassa, vihelteli, niin että katajikot kajahtelivat, ja ajatteli, ettei hän ollut pitkään aikaan ollut niin hauskalla matkalla.

Sillä tavoin hän kaikkien ihmeeksi saapui Ouluun Lusia tädin luo. Tämä ymmärtäväinen vanha neiti oli kauan ollut emännöitsijänä maaherra Carnallilla ja osannut käyttää hyväkseen ylhäisempien seurustelutapojen oppimiseen tarjoutunutta tilaisuutta. Ei koskaan ole nuorta villieläintä suljettu ahtaampaan häkkiin; ei koskaan ole sovinnaisuuden kytkyessä oleva orja saanut osakseen vaikeampaa tehtävää, kuin Lusia täti sai ryhtyessään kesyttämään tuota metsän oravaa.

Ensi huolena oli puku, joka oli kokonaan uudistettava. Maaherra Stjernschantz oli seuraavalla viikolla aloittava talvihuvien pitkän sarjan loistavilla tanssiaisilla, ja koska Lusia täti oli läänin päämiesten tuttu, oli hän hyvää tarkoittaen tehnyt sen varomattomuuden, että jo edeltäkäsin ilmoitti odottamansa suojatin tulosta. Drifva oli kutsuttu, hän ei voinut päästä suorittamasta ensiesiintymistään tuollaisessa loistavassa tilaisuudessa.

Päivä oli tullut. Vaivaa nähden ja öitä valvoen oli kaupungin etevimmän ompelijattaren onnistunut muuttaa nuori orava sellaiseksi olioksi, jota tanssiaisissa pidetään ihmisenä. Drifvan solakka vartalo ei ollut vielä kyllin solakka; se oli puristettava kureliivin ja rautalastikoitten väliin. Hänen tuuheat, tummat hiuksensa soviteltiin niskaan uusimman muodin mukaan ja otsalle käherrettiin kaksi pitkää hiuskorkkiruuvia, jotka riippuivat kukoistaville poskille kumpikin puolelleen. Avokaulainen, vaaleanpunainen harsoleninki vöineen ja koristeineen edellytti paljaita käsivarsia, ja vaikka nämä huomattiinkin moitteettomiksi, piti ne kuitenkin aina kyynärpäihin asti sulloa pitkiin ranskalaisiin hansikkaihin. Vasemmalle korvalliselle kiinnitettiin keinotekoinen ruusu ja povelle toinen, ja jalat, koska ne eivät ollenkaan olleet kiinalaismallisia, vaan suuriin kenkiin tottuneet, puristettiin ahtaihin, valkoisiin silkkikenkiin.

Drifva alistui kärsivällisesti tuohon kidutukseen, katseli kummastuneena itseään peilistä, hyppäsi tasajalkaa tuolille nähdäkseen paremmin helmansa ja purskahti heleään nauruun.

-- No, minkä näköinen nyt olet mielestäsi? kysyi Lusia täti, joka ei koskaan luullut nähneensä viehättävämpää olentoa.

-- Niinkuin hiusvoidetölkin etiketti, vastasi tyttö.

-- Kyllä sinusta hyvä tulee -- sanoi täti -- kun vain opit käyttäytymään paremmin.

Ja sitten seurasi pitkä jono alkeisvaroituksia, miten Drifvan piti käyttäytyä vaarallisessa ensiesiintymisessään; hän ei saanut astua jalat sisäänpäin käännettyinä, ei huiskia käsillään, ei puhua eikä nauraa ääneen, kuten hänen oli tapana, ei niistää nenäänsä koruompeluilla koristettuun nenäliinaansa, ei heittäytyä rentonaan tuolille tai sohvalle, ei katsoa herroja rohkeasti silmiin, ei katsoa töllistellä naisia, ei kummastella kaikkea, mitä näki; hänen piti niiata kunnollisesti tervehtiessään, olla vaiti, kun ei häneltä mitään kysytty, pysyä hiljaa paikoillaan tädin vieressä ja vihdoin olla tanssimatta muuta kuin poloneesia.

-- Tanssia minä kyllä osaan, vastasi Drifva hyvin varmasti. Olihan hän pyörinyt polskaa lukemattomissa talonpoikaishäissä.

-- Et sinä vielä osaa, mutta kohta saat oppia, lohdutti täti. -- Jos joku pyytää sinua tanssiin, niin saatathan vastata, että olet nyrjäyttänyt jalkasi.

-- Jalkaniko? toisti Drifva kummastuneena. Jos tahtovat juosta kilpaa kanssani, niin saavat nähdä, onko jalkani nyrjähtynyt.

Maaherran tanssiaiset olivat aina merkkitapaus. Sinne kokoontui luvultaan pienehkö, mutta hieno seura, ja Oulu oli siihen aikaan tunnettu paitsi vieraanvaraisuudestaan, mikä aina on pysynyt samana, myöskin sivistyksen kermasta, kehittyneemmästä ja turhantäsmällisemmästä seuraelämästä, kuin siihen aikaan oli tarjona muualla paitsi pääkaupungissa. Muuten yksinkertaisen ja vaatimattoman maaherra Stjernschantzin ja hänen rakastettavan puolisonsa luona, joka oli omaa sukuaan Cronstedt, oli aina totuttu tapaamaan tuota kermaa, jonka tosin ei onnistunut sulkea piiristään kaikkea karkeampaa porvarillisuutta, mutta joka oli hyvin tarkka sovinnaisten tapojen suhteen eikä sallinut vähintäkään poikkeusta siitä, mitä se itse piti sopivana.

Täti vei Drifvan tanssiaisiin, missä hänet otettiin vastaan hyväntahtoisesti, ja hänen onnistui tyydyttävästi suorittaa ensimmäiset tervehdykset. Sitten hän asettui niin kankeana, mykkänä ja liikkumattomana kuin suinkin saattoi toivoa istumaan tätinsä viereen ja katseli hämmästyneenä uutta maailmaa, joka nyt ensi kerran aukesi erämaan lapsen silmien eteen. Kaikki oli merkillistä: naisten puvut, univormut, ritarimerkit, hajuvedet, livreepukuiset palvelijat valkoisine liiveineen ja hansikkaineen, kruunujen vahakynttilät, sileäksi vahattu lattia, suuret peilit, silkkipäällyksiset sohvat, vierashuoneen kirjavat matot ja kullatut pöytäkellot, mutta varsinkin soitto, jota esitti siihen aikaan harvinaisen suuri kahdeksanmiehinen orkesteri. Drifva oli pelkkänä silmänä ja korvana. Lusia täti tunsi olevansa turvallinen, uskoi suojattinsa lähimmän naapurin huostaan ja lähti vierashuoneeseen keskustelemaan tanssiaisten merkillisyyksistä muutamien hyvien ystävien kanssa.

Maaherran rouva suoritti _les honneurs'insä_ erittäin miellyttävästi. Hänen ystävällinen puhuttelunsa haihdutti vähitellen Drifvan ensi ahdistuksen. Keksittiin eräs tuttu ylioppilas, joka ennen muinoin oli laskenut kelkalla mäkeä Drifvan kotiseudun rinteistä. Enempää ei tarvittu. Drifva sai rohkeutta ja tunsi jo melkein kotiutuvansa. Eikä hän ollutkaan tuntematon; kukapa voisi pysyä tuntemattomana maaherran tanssiaisissa? Jos ken kysyi, kuka tuo viehättävä nuori tyttö on, vastattiin heti: hän on neiti Drifva, joka tuli kaupunkiin poronpulkassa. Ja sadat silmät tähystelivät tuota kummitusta.

Näin kotiuduttuaan Drifva tahtoi vähän silmäillä ympärilleen. Hän lähti siis ylioppilaan seurassa astumaan ympäri salia, nyökäytti päätään joillekuille tanssiaisten prinsessoista, jotka häntä miellyttivät, nipisti heidän hamettaan ja kysyi, mitä kangas on maksanut. Herroista se oli hauskaa, ja joku rohkeni kysyä, kuka oli ommellut Drifvan kauniin puvun. Drifva nauroi, pyörähti silkkikengällään, näytti pitkää nenää ja vastasi:

-- Ähäh, saitkos tietää!

Kengät puristivat, hänen jalalleen oli astuttu, hän löysi tyhjän tuolin, nosti jalan tuolille ja veti kengän pois.

-- Mikä teitä vaivaa, pikku ystäväni? kuiskasi kummastuneena joku vanha rouva.

-- Ei mikään, polkivat ukkovarpaalleni, vastasi Drifva ääneen ja sovitteli kengän takaisin jalkaansa.

Löytöretki vei orkesterin luo, joka oli suuresti ihmetyttänyt Drifvaa.

-- Mikähän se tuo on? kysyi hän ja näppäsi uteliaasti muodottoman suuren soittokoneen pitkiä kieliä.

Vastattiin, että se oli bassoviulu.

-- Ja tuo pilli, jota tuo mies puhaltelee?

-- Se on klarinetti.

-- Entä messinkiratti?

-- Se on torvi.

-- Antakaas minun koettaa, saanko ääntä ratista!

Ja suureksi ilokseen sai Drifva torvesta muutamia käheitä kurkkuääniä. Se huvitti häntä. Hän vilkastui yhä enemmän ja alkoi viheltää, ikäänkuin opettaakseen soittajille, miten saattoi tulla toimeen ilman heidän koneitansakin, jos vain tahtoi.

Kaikeksi onneksi alkoi orkesteri samassa soittaa erästä nykyaikana jo unhossa olevaa tanssia, angleesia, jota silloin tanssittiin.

-- Emmekö tanssi? kysyi Drifva ylioppilaaltaan.

-- Minä en ole koskaan tanssinut angleesia, vastasi ylioppilas ujosti.

-- Oh, kyllä se käy, vastasi Drifva ja veti ylioppilaan mukaansa.

He olivat viimeisten parien joukossa vastatusten ja saattoivat nähdä, miten ensimmäiset aloittivat. Angleesi on hieman sarankudonnan tapaista, jolla se usein päätettiinkin, ja sitä tanssia Drifva kyllä osasi. Kun siis hänen vuoronsa tuli, niin hän alkoi kutoa sarkaa ja jatkoi sitä väsymättä, vaikkei kukaan muu seurannut esimerkkiä. Angleesi joutui pahanpäiväiseen sekasortoon, tanssijat katselivat toinen toistaan hyvin huvitettuina, ja vihdoin kuului joku huutavan soittajille: kudotaan sarkaa! Kaikki alkoivat sen jälkeen kutoa, ja sitten tanssi sujui oivallisesti.

-- Enkö sanonut, että kyllä se käy! huudahti Drifva ja tunsi saattavansa tanssia vaikka päivännousuun asti.

Angleesin jälkeen soitettiin ruotsalaista katrillia, joku kavaljeeri lähestyi kumartaen, eikä Drifva suinkaan ollut tanssiin lähtemättä. Ruotsalainen katrilli, franseesin edelläkävijä, oli pitkäveteinen tanssi, mutta kaikkihan voi huvittaa, ja Drifva oli päättänyt pitää hauskaa. Hän ei tuntenut yhtään tanssin askelta tai vuoroa, mutta lensi kuin olisi ollut porolla ajamassa ja veti vastahakoisen kavaljeerin kanssaan. Taaskin hämmennystä ja suuri ilo. Drifva sotki koko tanssiaiset; oli mahdotonta pidättää tuota lentävää oravaa, joka oli aivan vastustamaton ja veti kaikki muut mukaansa. Eteenpäin piti hänen päästä, ja eteenpäin hän liihoitteli katrillin raunioiden yli.

Tanssien lomassa tarjottiin konvehteja. Kukapa ei tuntenut karamelleja ja nekkuja? Mutta nämä koreat rintasokerista ja liidusta valmistetut taideteokset, kondiittori Bonsdorffin saavutukset, olivat aivan uutta. Drifva puri liitua, tunsi sen pahanmakuiseksi, sylki sen pois suustaan ja viskasi lopun konvehdin kavaljeerinsa tukkaan, aivan samoin kuin hänellä oli tapana heitellä pihlajanmarjoilla poikia kotona pappilanmäellä.

Kun Lusia täti vihdoinkin kylliksi puheltuaan astui saliin, huomasi hän suojattinsa täyttä vauhtia sotkevan putpurria. Tuossa silloin hyvin suositussa tanssissa oli osina poloneesia, katrillia, masurkkaa, kierroksia ja kotiljongeja. Drifvalla ei ollut edes aavistustakaan mistään niistä, mutta ei hän siitä pelästynyt. Hän oli milloin siellä, milloin täällä, aina liikkeessä ja aina juuri siinä, missä hänen ei olisi pitänyt olla. Jos tanssittaja pani vastaan, sysäsi Drifva hänet edellään; jos joku pari oli tiellä, pistäytyi hän kuin kiila sen välitse. Hän oli saanut päähänsä, että piti juostaman leskeä, ja hän juoksi. Oli aivan mahdotonta saada yhtäkään vuoroa käymään. Herrat nauroivat, niin että heidän sirosti solmitut kaulaliinansa pääsivät auki solmuistaan, naiset koettivat turhaan salata nauruaan nenäliinojen taakse, ja iloisempana kaikista karkasi Drifva sekasotkusta toiseen.

-- Mitä te juonittelette? huusi hän herroille.

Kun tuo hämääntynyt vyyhti vihdoin selvisi yleiseksi valssiksi, nähtiin Drifvan keskellä piiriä "jauhavan" polskaa onnettoman asessorin kanssa, jonka hän oli vetänyt katselijain joukosta mukaansa.

Jos Lusia täti olisi osannut pyörtymistaidon, olisi sen käyttäminen ollut tässä aivan paikallaan. Mutta Oulussa oli tapana pyörtyä vain teatterissa, ja niinpä hämmästynyt poliisivoima tyytyi vain vangitsemaan pahantekijän juuri sinä hetkenä, jolloin hän tyhjensi punssilasia tarjottimelta tanssin päätyttyä. Muutaman minuutin kuluttua, tädin kiireesti saatua lausutuksi emännälle anteeksipyyntönsä, olivat vanki ja vanginvartija eteisessä, kotiin palaamassa. Drifva uskalsi ainoastaan muistuttaa, että hänen oli nälkä ja ettei hän suinkaan vastusta illallisten odottamista.

-- Sinäkö! huudahti Lusia täti katsahtaen musertavasti suojattiinsa. -- Silmäilehän peiliin!

Viattomasti kummastuen Drifva katsahti eteisen peiliin ja näki sievimmän pikku homssukan, minkä nähdä saattaa, hehkuvin poskin, loistavin silmin, raikkailla huulilla leikkivin hymyin, valattomasti kasvoille ja olkapäille aaltoilevin tuuhein, tummin hiuksin; toinen rannehansikas oli sykkyröitynyt kalvoimeen, toinen revennyt pitkin pituuttaan, harsohame oli rypistynyt ja liepeet aivan rikki tallatut, vyö viiltämässä maata, toinen kenkä läntässä, niin että sukan kantapää näkyi, ja toisesta -- niin, toisesta pisti sukka esiin varpaitten kohdalta, sillä vapaa jalka oli repäissyt sietämättömän vankilansa.

-- Ymmärrätkö nyt -- sanoi Lusia täti -- ettemme voi odottaa illallista?

-- Mutta minulla on ollut hirveän hauskaa, täti! huokasi Drifva.

-- Niin, sen kyllä uskon, huokasi täti. -- Ja nyt olet joutunut kaikkien kaupunkilaisten puheenaiheeksi.

Tarpeetonta on kertoa sitä ihmissivistyksen luentoa, mikä pidettiin matkalla eteisestä kuomurekeen, kuomureestä oman asunnon portaille, portailta Drifvan makuuhuoneeseen ja niin edelleen päivä päivältä. Orava oli kesytettävä, ja ensimmäinen välttämätön harjoittelu oli tapahtuva tanssikoulussa. Tanssimestari Remahl se tähän aikaan oli ottanut istuttaakseen kankeihin pohjoismaalaisiin tarpeellista plastiikkaa; olkaa hyvä ja katsokaa minua, minä olen hänen taideteoksiaan. Tämä herra oli oiva taiteensa esikuva, sillä lukuunottamatta hänen verrattomia kaksinkertaisia battemangejaan astui hän jalat niin ulospäin käännettyinä, että muodostui suora viiva toisesta varpaan nenästä toiseen. Hänen oppilaansa oli koulutettava aivan kuin baletteja varten; karkea raaka-aines oli mestarin käden jalostamana lähtevä valmiina tanssinukkina, jotka riippuivat langastaan. Niiden nukkien joukossa olin minäkin toivehikkaana kaksitoistavuotiaana, ja silloin oli minulla ensi kerran kunnia tutustua kuutta vuotta vanhempaan Drifva neitiin.

Meitä oli kirjava lapsi- ja nuorukaisjoukko, lyhyitä ja pitkiä hameita, koulunuttuja ja hännystakkeja; mutta tanssikengät ja niihin kuuluvat sukat piti kaikilla olla. Drifva tuotiin seuraan, ja hän teki, kuten luonnollista, liiton pikku oppilasten kanssa, jotka vielä osasivat leikkiä, nauraa ja kujeilla. Mutta erään tällaisen pitkän, sävyisän, nelitoistavuotiaan koulupojan kanssa, jota nimitän Frosteksi, hän solmi läheisen ystävyysliiton, ehkäpä sentähden, että Froste mitä teeskentelemättömimmästi ihaillen katseli häntä kuin korkeampaa ja häntä itseään täydellisempää olentoa. He olivat eroamattomia, ja me muut sanoimme heitä "talviaisiksi".

Drifva oppi ensin hyödyllisen taidon: astumaan, seisomaan, istumaan, tervehtimään ja niiaamaan, kuten hyvin kasvatetun ihmisen sopii. Sitten seurasivat tanssiaskelet, jotka siihen aikaan olivat melkoista taidokkaammat ja mutkikkaammat kuin meidän päivinämme. Se oli yliopistollinen oppimäärä; me saatamme jättää sen omaan arvoonsa. Askelten jälkeen seurasi yhteistanssi ja vihdoin taidon helmet, _soli_, _pas de deux_ ja _pas de trois_, joiden piti herättää huomiota lopputanssiaisissa. Kaiken tämän ohella opittiin lisäksi kainossa asennossa seisomista, jossa oli odotettava tanssittajan tuloa, miten hänelle piti vastata myöntäen ja miten kieltäen, milloin piti olla vaiti ja milloin oli lupa puhua, millä tavoin oli suu nyrpistettävä tai miten sitä ei pitänyt asettaa, kun tahdottiin saada se sopivaan hymyyn, ja vihdoin -- ankara välttämättömyys -- miten joskus saattoi tanssittajan puutteessa tanssia tuolien kanssa.