Part 4

-- Mestari on sanonut: ne sanat, jotka minä annan teille, ovat henkeä ja elämää. Henkeä ja elämää! Se, joka varastaa ihmishengen, on miehentappaja. Se, joka varastaa sanan hengen, on jumalantappaja. Se, joka panee oman henkensä siihen, mikä on määrätty iankaikkisen hengen olinpaikaksi, hän tahtoo kukistaa kaikkivaltiaan Jumalan henkien valtaistuimelta. Kirjoitettu on: "Joka tähän jotakin lisää, hänen osakseen Jumala panee kaikki ne vaivat, jotka tässä kirjassa ovat kirjoitettuina. Ja joka poistaa jotakin tämän kirjan ennustuksen sanoista, hänen osansa ottaa Jumala pois elämän puusta ja pyhästä kaupungista, joista on kirjoitettu tässä kirjassa"... Nuori mies -- huudahti hän äkkiä ja otti minua lujasti kiinni käsivarresta -- älkää koskeko sanan tekstiin! Se vie vuosituhansien rauhan.

Niin hirvittävä vakavuus oli hänen sanoissaan, etten olisi henkenikään uhalla uskaltanut vastustaa häntä tai edes liikahtaa väistääkseni hänen läpitunkevaa katsettaan. Oltuaan muutaman silmänräpäyksen vaiti hän päästi käsivarteni, peitti silmänsä käsillään ja toisti sanomatonta kärsimystä ilmaisevalla äänellä:

-- Vuosituhansien rauhan!

Hän hypähti äkkiä pystyyn ja tarttui taaskin käsivarteeni.

-- Minä olen löytävä ne, sanoi hän, vaikka siihen minulta menisi kaksikymmentä ihmisikää. Minä olen löytävä ne, vaikka minun täytyisikin vielä kerran hakea aikakirjoista kaikki vuosisatojen kuluessa unohdettu ja kadotettu.

-- Mitä olette löytävä? kysyin minä enkä vielä tänäkään hetkenä käsitä, mitenkä sen rohkenin tehdä.

-- Mitäkö? Todistukset sataakahtatoista barberinilaisoppilausettani vastaan, eikä ainoastaan omia oppilauseitani, vaan myöskin Velesianin lauseita vastaan. Minä todistan, että Wetstein on oikeassa, kun hän sanoo minun väärentäneen raamatun tekstiä kahdeksannen Urbanuksen käskystä latinalaisen käännöksen eduksi. Minä todistan taitamattomiksi ne, jotka ovat puolustaneet minua. Pala palalta minä revin rikki maineeni; minä pakotan maailman tunnustamaan minut kurjaksi petturiksi...

Samassa hän taaskin päästi irti käsivarteni ja astui muutamia askelia vilkkain elein.

-- On, se on onnistuva, jollei nyt, niin tulevana vuosisatana. Mikä hekuma! Silloin häväistään ja halveksitaan nimeäni. Onko mitään autuaampaa kuin kunniansa hävittäminen, kunnian, jota kaksi herkkäuskoista vuosisataa on huutanut? Sinä päivänä, jolloin näytetään todeksi, etten minä ole koonnut kuuluisia lukutapojani kahdestakolmatta käsikirjoituksesta, jotka on kirjoitettu vuosien 349 ja 1254 välillä, vaan päinvastoin turmellut tekstiä Rooman istuimella hallitsevan Antikristuksen hyväksi, sinä päivänä minäkin saan vihdoin rauhan!

Ja tuo kummallinen mies ojensi intohimoisesti molemmat kätensä ikäänkuin tavoittaakseen kaukaista, korkeinta autuutta. Sitten hänen kasvonsa synkistyivät jälleen, hänen kätensä vaipuivat alas, hän itsekin uupui voimattomana tuolille kirjoituspöydän ääreen.

-- Mutta -- jatkoi hän epäröiden -- vielä on pitkän, pitkän pitkä aika levon hetkeen, ja minä olen hyvin väsynyt. Jospa minulla vain olisi Origineen koodeksi! Tai vain Hesykiuksen! Tai Athanasiuksen! On olemassa ainoastaan yksi ratkaiseva auktoriteetti, mutta mistä minä sen löydän? Minä tiedän, että Ruotsin Kustaa Aadolf on tuonut Münchenistä sen käsikirjoituksen, jota ennen kaikkea tarvitsen. Minä olen etsinyt sitä turhaan kaikista Skandinavian arkistoista ja turhaan myöskin Turusta. Ja sen täytyy sittenkin löytyä, täytyy, täytyy... Mutta _mistä_?

Müllerin näitä sanoja lausuessa oli hänen katseensa käynyt yhä hajamielisemmäksi, hän näytti kokonaan unohtaneen minun läsnäoloni ja viimeisen, tuskin kuuluvan kysymyksen jälkeen hän nukahti pöydän ääreen, pää oikean käden varassa. Hän saattoi kuitenkin nukkua, tuo herkeämättä tutkiva mies, mutta hän ei nukkunut niinkuin muut, hän nukkui silmät auki...

Minä hiivin pois ja kuulin tuomiokirkon torninkellon ilmoittavan puoliyötä. Uni ei tullut silmiini; minä olin vielä kuulevinani saman epätoivon huokauksen viereisestä huoneesta: _sen täytyy löytyä, mutta mistä_? Minä olin nähnyt mielipuolen voitonriemuisena ja epätoivoissaan, sitä en voinut enää epäillä. Mutta mikä suuruus, mikä syvyys oli tuossa kummallisessa pinttyneessä päähänpistossa, joka näytti vallitsevan tätä arkistojen salaisuuksien onnetonta tutkijaa! Ja mikä ääretön oppi siinä menikään hukkaan juuri tuolla tutkimuksen alalla, mihin isäni oli käyttänyt elämänsä parhaan osan ja mihin minunkin oli antautuminen! Sellaiset ajatukset ahdistivat koko yön unetonta mielikuvitustani. Lakkaamatta kaikui korvissani sama kysymys, joka on kaikkien tutkimuksien pohjalla, kulkee vuosisatojen halki ja tuhansissa eri muodoissa palaa uudestaan etsivän ihmishengen vastattavaksi: _mistä, mistä? Milloin minä löydän rauhan_?

Seuraavana päivänä Müllerin ovi oli suljettu kuten tavallisesti. Joulu lähestyi, minä käytin iloisena hyväkseni isäni lupaa, joka antoi minulle tilaisuuden tulla muutamiksi viikoiksi kotiin, ja lähdin Turusta näkemättä kummallista naapuriani sen illan jälkeen, jona odottamatta sain huomata hänen oudon mielenhäiriönsä.

Kun saavuin kotiin, kyseli isä minulta hyvin paljon yliopistosta ja tietysti ensinnä omista opinnoistani. Minä tein selkoa edistyksestäni ja mainitsin Jobin kirjan opetuksesta, jonka olin saanut naapuriltani Mülleriltä. Isäni nauroi.

-- Kyllä minä tiedän tuon kaiken, sanoi hän; samanlaisia ovat kaikki oikeat kirjatoukat. Vuonna 1787, jolloin minut kirjoitettiin yliopistoon, oli Turussa Linnankadun varrella samanlainen kummallinen mies, ylenmäärin oppinut ja vähän sekavapäinen samalla. Piti tavallisesti kulunutta mustaa samettitakkia, penkoi kirjastoa ja eli tyhjästä ilmasta. Peregrinus Müller; minä tunsin hänet vallan hyvin, molemmathan me tutkimme eksegetiikkaa.

-- Peregrinus on minunkin naapurini, huomautin minä.

-- Nimi ei ole tavallinen -- jatkoi isäni -- mutta se lienee ollut käytännössä samassa suvussa. Luultavasti on vuoden 1826 Müller, josta sinä puhuit, minun tuntemani 1787 vuoden Müllerin poika. Sillä Müllerillä oli kummallinen tapa: hän nukkui puolen yön aikaan silmät auki.

-- Niin nukkuu tämäkin Müller.

-- Todellako? jatkoi isä hilpeällä tuulella. -- Tiedämmehän ennen olleen olemassa iäisen juutalaisen; nyt saamme kenties myös kunnian tutustua iäiseen ylioppilaaseen. Minun lapsuudessani sanoivat vanhat ihmiset nähneensä samanlaisen hajamielisen herran Turussa 1740 ja kappalaisemme, pastori Henriksson, kertoo sellaisen kirjastojen nuuskijan olleen siellä myöskin 1807. Joka ajalla on omat mietiskelijänsä ja taikauskonsa.

-- Mutta -- jatkoin minä -- jos katsotaan kaikkia noita vuosilukuja 1740, 1787 ja 1807, niin nehän ovat kaikki jonkin maassamme käydyn sodan edellä olevia vuosilukuja.

-- Niin, miksikä ei? Jos kerran on huomattu pyrstötähti, niin ainahan jälkeenpäin löydetään jokin merkillinen tapaus, mitä se muka on ennustanut. Jos Müller olisi sellainen sodan pyrstötähti, niin olisihan hänen pitänyt jättää jälkeensä jokin merkki myöskin vuodelta 1699.

Yht'äkkiä johtui selvästi mieleeni nimikirjoitus, jonka olin lukenut ison _Guidonis Pancirolli_ kirjan kannesta, se kun oli syvälti painunut muistooni: _Peregrinus Müllerus, Aboae 1699_. Se sopi hyvin, enkä minä tietysti jättänyt sitä mainitsematta. Isäni näytti joutuneen hämilleen.

-- Älkäämme enää ajatelko noita typeriä yhdistelyjä, sanoi hän. -- Käännä minulle jokin sivu Jobista, niin pääsemme takaisin todellisuuteen.

Jobin kääntämisessä kuluikin se ilta. Mutta yöllä tuo omituinen ylioppilas kummitteli taaskin unissani. Minä olin näkevinäni hänen kovana ja kivettyneenä kuin tuhatvuotinen muumio kumartuvan vuoteeni ääreen ja sanovan haudanomaisella äänellä: Minä olen seitsemän sadan vuoden vanha; miten vanha sinä olet? Minä olen tutkinut yhdessä Abelardin kanssa, minä olen oppinut viisauteni Albertus Magnukselta, Roger Baconilta ja Cartesiukselta. Petrarca oli hyvä ystäväni, minä olen ollut kaksintaistelussa skotlantilaisen Crichtonin kanssa, joka osasi kaikkea, ja vuollut kyniä Hugo Grotiukselle. Minäpä juuri käänsin Wiklefin huomion Uuteen testamenttiin, ja minä voisin kertoa sinulle, mitä Huss kuiskasi korvaani noustessaan polttoroviolle. Kun Luther Wartburgissa viskasi mustepullolla perkelettä, heitin minä jäljestä hiekkalon ja sain sattumaan mustetahraan. Jo paljon aikaisemmin minä olin tutustunut kaikkiin _triviumin_ ja _quadriviumin_ haaroihin; kullantekotaito, _quadratura circuli_ ja _perpetuum mobile_ ovat ammoin lakanneet olemasta minusta arvoituksia. Minä tunnen kaikki tieteet ja puhun kaikkia kieliä. Minusta voisi tulla professori kaikkiin neljään tiedekuntaan, mutta minä säälin seuraajiani, he saisivat liian kauan odottaa. Minä tutkin tutkimattomia, minä tunnen kaiken alun ja odotan saavani nähdä kaiken lopunkin. Kerran miespolvessa minä näyttäydyn ennustaakseni merkillisiä asioita. Sinä, muurahainen, saat nähdä vuoden 1827, joka nyt on tulossa, ja saat kokea, etten minä ole turhaan näyttäytynyt. Uusi Tsingis kaani on esiintyvä lappalaisten keskellä, he nousevat ja lähtevät poroineen valloittamaan maailmaa. Euroopan yhteiset sotavoimat kohtaavat heidät Parolan kentällä, ja siinä syntyy taistelu, jonka jälkeen saadaan iloita poronnahkojen ja peskien huokeasta hinnasta...

Noiden ilvehtiväin, lepoa häiritseväin mielikuvien johdosta toivotin ikuisen Müllerin takaisin keskiaikaan, jota kauemmin hänen ei koskaan olisi pitänyt elää. Mutta jo seuraavana aamuna sain uuden muistutuksen tuosta kummallisesta henkilöstä. Astuessani isäni huoneeseen oli hän selailemassa vanhaa, ennen muinoin loistavaksi kirjailtua vihkosta, joka oli sidottu punaisiin marokengikansiin, mihin hänen nimensä oli painettu kultakirjaimin.

-- Sinun ylioppilaasi vainoaa minua, sanoi isäni vähän hämillään, kun hänet tavattiin moisesta aamuhuvittelusta. -- Minä en ole saanut unta koko yönä tuon miehen tähden, josta olen ihan pääsemättömissä. Sinä mainitsit vuodelta 1699 peräisin olevasta nimikirjoituksesta. No niin, nyt olet taas varmasti havaitseva, että 1699 vuoden ja 1787 vuoden Müller eivät voi olla sama henkilö. Kas tässä on viimeksi mainitun omakätinen nimikirjoitus vanhassa muistikirjassa, jonka olen säilyttänyt ylioppilasajaltani asti. Lue itse: "_Sapientia est immortalis. Peregrinus Müllerus, Aboae Cal. Octobris Anno_ MDCCLXXXVII."

-- Ja onko tuo hänen omaa käsialaansa, isä?

-- Minä itse näin hänen kirjoittavan sen.

-- Mutta sehän on ilmeisesti samaa komeaa käsialaa kuin vuoden 1699 nimikirjoitus. Minä en voinut olla tarkkaamatta omituista p:n kiemuraa, joka oli ristin näköinen ja yhdistetty miekkaan. Ja kas tässä ... sama risti, sama miekka!

-- Se on jäljitelty, puhkesi isä tyytymättömänä sanomaan ja pani kirjan kiinni. -- Senkaltaiset koukerot kulkevat perintönä isältä pojalle. Jos oletammekin mahdolliseksi, että ylioppilas, joka vuonna 1787 oli kahdenkymmenen ikäinen, esiintyy neljänkymmenen ikäisenä 1807 ja yhdeksänkuudetta ikäisenä 1826, niin emme silti pääse mihinkään, kun on kysymys vuosiluvusta 1699. Hullutusta, pelkkää hullutusta! Minä olen nähnyt liian monta arvoitusta elämässäni, noin vain ilman muuta hakatakseni hajalle kaiken, mitä en voi selvittää, mutta jotakin järkeä niissä pitää olla. Taikauskoksi minä sanon kaikkea, jossa ei ole mitään järjellistä tarkoitusperää. Mutta minkä tosi tarkoitusperän vuoksi saattaisi ajatella jonkun Müllerin näyttelevän vuosisatojen joutolaista? Vain ennustaakseenko kummituksena sotaa? Lorua! Näytä hänellä olevan edes jonkinlaista oikeutta elää, niin joskaan en voi uskoa hänen kummitusvaltakirjaansa, saatan kuitenkin antaa anteeksi muille heidän herkkäuskoisuutensa.

Minä tunsin isäni; hän oli siinä määrin tiedemies, ettei hän voinut hyväksyä mitään ilman todistusta, eikä Mülleristä sen enempää puhuttu. Joulu kului nopeasti ja iloisesti, kuten se aina kuluu, kun on ylioppilaana hyvän kodin turvissa ja kun sitä paitsi on kodin ulkopuolella mielitietty talvipakkasen lämmittäjänä. Nuutinpäivänä oli hevoseni valjaissa, ja minun oli taas lähteminen Turkuun. Isä laski matkarahani ja käski pitää tarkkaa tiliä menoista ja säästämään kaikessa muussa, paitsi hebrean ja arabian kielten yksityisluennoilla käymisessä. Sitten hän kysyi näköjään välinpitämättömänä:

-- Etkö sanonut, että tuo nykyinen Müller samoin kuin sekin, josta minä kerroin, on tunnettu vanhojen keskiaikaisten asiapaperien etsimisinnostaan?

-- Niin. Hän etsii käsikirjoitusta, jota hänen ei vielä ole onnistunut löytää. Luultavasti se koskee eksegetiikkaa.

-- Olkoonpa mies viisas tai hullu -- jatkoi isäni -- niin minun tulee häntä sääli. Minä ymmärrän, minkälaista on, kun tuntee elämäntehtävänsä riippuvan oljenkorresta, jota ei voi löytää. Tuo entinen Müller etsi niinkuin tämäkin käsikirjoitusta, jota ei löytänyt mistään. Vuotta tai paria myöhemmin, kun Müller oli kadonnut, en tiedä mihin, kävin professori Lauri Lefrénin, itämaisten kielten kuuluisan tutkijan, yksityisillä arabian luennoilla. Lefrén oli jonkin aikaa ollut myöskin kirjastonhoitajana Turussa. Hän näytti minulle kummallista vanhaa käsikirjoitusta; se kuului luultavasti Torsten Stålhandsken kirjakokoelmaan, joka oli tuotu kolmikymmenvuotisesta sodasta ja lahjoitettiin yliopistolle kohta sen perustamisen jälkeen. Lefrén itse ei osannut lukea sitä, mutta niin paljon hän luuli käsittävänsä, että se sisälsi kolme ensimmäistä evankeliumia käännettyinä jollekin tuntemattomalle kielelle. Muutamia vuosia myöhemmin, kun jo osasin antaa suuremman arvon moiselle harvinaisuudelle etsin käsikirjoitusta kirjastosta, mutta en sitä enää löytänyt, se oli kadonnut, niinkuin paljon muutakin katoaa lainateille; ja silloinen kirjastonhoitaja, kanslianeuvos Clewberg oli usein poissa Tukholmassa. Perästäpäin olen tullut ajatelleeksi Lefréniä, joka kuoli yhdenyhdeksättä ikäisenä Hatanpään kartanossa Messukylässä 1803 ja jonka rouva oli omaa sukuaan Leijonancker. Lefrén oli hyvin kristillinen ja rehellinen mies, hernhutilainen uskonnoltaan, mutta vanhuutensa viime aikoina hieman huonomuistinen, ja sen tähden ei ole ollenkaan mahdotonta, että tuo vanha käsikirjoitus on saattanut unohtua hänen paperiensa joukkoon. Kun nyt menet Turkuun, niin matkusta Tampereen kautta ja kysy Hatanpäästä, onko siellä mahdollisesti mitään Lefréniltä jääneitä vanhoja papereita. On koetettava kaikin tavoin etsiä tuota todennäköisesti hyvinkin kallisarvoista käsikirjoitusta, joka kuuluu yliopistolle ja muuten joutuu tai on jo joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin monen monet korvaamattoman kalliit paperit, jotka tulipalo tai rotat ovat hävittäneet. Ilmoita sitten, onnistuiko sinun löytää mitään jälkiä siitä, ja vie Müllerille terveiset hänen kaimaltaan, joka eli 1787. Mikään pyrstötähti hän ei ole, mutta pitää kunnioittaa tutkimusta; minä olen todellakin utelias kuulemaan vähän lisää tuosta ihme-eläimestä.

Minä matkustin Tampereen kautta, ja sieltähän ei ollut pitkälti jäätä myöten Boijen omistamaan kauniiseen Hatanpäähän. -- Professori Lefrénin jälkeenjättämiä papereitako? Ei, niistä ei ole mitään tallella; johan Lefrénin kuolemasta oli kulunut enemmän kuin kolmekolmatta vuotta.

-- Mutta ehkä on ullakolla vielä jokin unohduksiin jäänyt arkku vanhoja papereita?...

-- Ei, ei ollut mitään sellaista arkkua; kaikki oli siistitty ja puhdistettu, kun talo joutui toisiin käsiin.

-- Mutta tottahan täältä lienee huutokaupalla myyty edellisen omistajan irtaimistoa ja rojua?...

Niin, kyllä oli ollut useitakin huutokauppoja, mutta siitä oli nyt jo niin pitkä aika, ettei kukaan enää muistanut, mitä silloin oli myyty, tai kuka oli huutanut tavarat.

-- Kapteeni Häger, Pirkkalan Haaviston herra osti paljon romua viime huutokaupassa, virkahti viimein eräs vanha uskollinen palvelijatar.

Kapteeni Häger oli minulle tuiki tuntematon suuruus, mutta koska ei mitään selvempiä tietoja ollut saatavissa ja koska minun Turun-matkani kävi Pirkkalan kautta, päätin koettaa onneani Haavistossa. Kaikki oli liittoutunut tekemään turhaksi etsiskelyni. Kapteeni Hägerkin oli jo kuollut; mutta muisteltiin hänen monta monituista vuotta takaperin kuljettaneen muutamia vanhoja tuoleja, kaappeja ja arkkuja Hatanpäästä, mutta jos mitään papereita oli ollutkaan, niin olivat kartanon pojat jo ammoin käyttäneet ne pyssyihinsä etulatingeiksi ja tyttäret tortunalustoiksi. Silloinen emäntä lisäsi nauraen, että rengit sytyttelivät riihen uunia moisilla joutavilla papereilla.

Hartaasta pyynnöstäni vietiin minut tallinyliselle, jonne oli koottu kuljeksimasta kaikki kelpaamaton romu, mitä ei oltu muualle saatu sopimaan. Siellä oli oikea kaaos kaikenlaisia tavaroita: jalattomia tuoleja ja pöytiä, ovettomia kaappeja, pohjattomia koreja, koinsyömiä vällyjä, anturattomia jahtisaappaita, höyhenpatjoja, jotka olivat levittäneet puolet sisällystään pitkin lattiaa, ohjasten palasia, rikkinäisiä kulkusia, voikirnujen lautoja, linnustajan uikukkoja, arkunkansia, hirven- ja pukinsarvia, hevosenkenkiä ja riimuja, vanha ampumataulu ja lopuksi entinen jauholaari, joka oli puoleksi täynnä kalkkia ja sahajauhoja, puoleksi vanhojen seinäpaperien ja kuulutusten jäännöksiä. Minä todellakin rohkenin pistää käteni tuohon kamalaan iljetykseen, ja viskeltyäni syrjään kylmät, kosteat paperirepaleet löysin laarin nurkasta homehtuneen, kalkkiin ja sahajauhoihin peittyneen käärön, joka oli sidottu kiinni punaisella silkillä. Minä avasin käärön ja huomasin sen pergamenttikäsikirjoitukseksi.

Tämän löydön historia ei ole kummallisempi, kuin monen muunkaan meidän maassamme samanlaisen tai muualla tapahtuneen löydön. Miten verrattoman arvokas kappale muinaista kirjallisuutta, kestettyään monen vuosisadan vaiheet, hävittävän sodan aikana on ryöstetty, sen jälkeen kulkenut maiden ja merten yli, joutunut johonkin kirjastoon, lainattu jollekin oppineelle tutkijalle, unohtunut hänen kuollessaan, jatkanut matkojaan, myyty käärepaperiksi, säästynyt joutumasta etupanoksiksi, torttujen alustoiksi tai riihen uuniin, mutta sen sijaan viskattu jauholaariin, josta sen vihdoin on löytänyt itsepäinen ylioppilas -- kaikkihan se vain on tuon vanhan lauseen toistumista: _habent sua fata libelli_, kirjat ovat kohtalon leikkikaluja. Pyydän anteeksi, minä säästän latinaa niin paljon kuin mahdollista.

Haaviston asukkaat eivät peitelleet nauruaan, kun tarjosin heille kolmea riksiä tuosta löydöstäni. Pergamenttia se kuitenkin oli, sen verran he ymmärsivät, ja sitähän saattoi hyvin käyttää lasten maitosarven imukkeena. Mutta se, että tarjottiin homehtuneesta kääröstä, joka ennen oli ollut vain vasikannahkaa, enemmän kuin korkeintaan kaksitoista killinkiä, se näytti heistä mielettömältä tuhlaukselta; niin saattoivat tehdä ainoastaan ylioppilaat, joilla aina on kylliksi rahaa.

Saavuttuani Turkuun ilmoitin isälleni onnellisesta löydöstä. Puhdistin käärön tietysti huolellisesti kaikesta kiittämättömän jälkimaailman huolimattomuuden merkeistä; mutta sen lukemiseen, siihen ei riittänyt poloinen oppini. Käärössä oli kahdeksan pergamenttilehteä, jotka olivat kiedotut karkeaan, puoleksi mädänneeseen hamppuvaatteeseen ja täynnä tuiki tiheään kirjoitettua vaikealukuista kirjoitusta. Minulla ei ollut koskaan ollut edes aavistustakaan noista kummallisista kirjoitusmerkeistä, jotka kulkivat ylhäältä alas ja alhaalta ylöspäin ja jotka olivat niin kummallisen vanhoja, että niissä tuskin enää oli merkkiäkään heleistä väreistä ja siroista koristeista, joilla keskiajan munkit tavallisesti kirjailivat kirjoituksiaan. Ilmeisesti ei Turussa oltu edes aavistettukaan kirjoituksen merkitystä. Ensiksi ajattelin toimittaa tuon korvaamattoman harvinaisuuden heti oikealle omistajalleen, yliopistolle ja sen kirjastolle; toinen ajatukseni oli Müller. Saatoinko minä ja pitikö minun antaa pois käsikirjoitus, ennenkuin sain kuulla, mitä Müller ajattelee siitä? Lefrén ei ollut neljäkymmentä vuotta takaperin kyennyt saamaan selkoa sen sisällyksestä, ja sen jälkeen oli kirjoitus käynyt vielä tahraisemmaksi. Kukapa muu kuin Müller saattoi selittää sen arvoituksia?

Hänen ovensa oli suljettu niinkuin ennenkin. Emäntäni kertoi hänen olleen entistään surullisemman ja umpimielisemmän. Hänestä oli kuin Müller olisi _vanhentunut_. Ja nyt hän oli sairas.

-- Sairasko? Ja kuka häntä hoitaa?

-- Tiedättehän, herra, ettei hän koskaan ota ketään vastaan.

Minä tein päätökseni. Palvelustyttö vei illalla raitista vettä naapurilleni, muuta mitään hän ei enää ottanut vastaan.

Hän vei myöskin sisään minun kirjoittamani pari sanaa, joilla ilmoitin voivani kertoa hänelle tärkeitä tietoja muinaisesta käsikirjoituksesta. Minä pääsin sisään ja tapasin Müllerin puettuna, mutta vastoin tapaansa puoleksi makaavassa asennossa vuoteellaan. Hän oli kalpea ja väsynyt, suuret, tummat silmät olivat syvälle painuneet ja niin loistavat, että ne näyttivät palavan. Hän käski käden viittauksella minua istuutumaan huoneen ainoalle tuolille ja odotti ääneti, mitä minulla on hänelle sanottavaa.

-- Oletteko sairas? aloin minä.

-- En ole koskaan ollut sairas, vastasi hän. -- Mahdollisesti väsynyt. Minulla on pitkä tie taivallettavana.

-- Te tarvitsette lääkäriä. Saanko kutsua professori Törngrenin? Tai ehkä professori Hvasserin?

Hän hymyili.

-- Jos olisin tarvinnut lääkäriä, luuletteko, että minä nyt olisin kahdensadan neljänkymmenen vuoden vanha.

Minua puistatti. 1699, 1740, 1787 ja 1807 vuoden Müller oli ilmi elävänä mielikuvituksessani.

Hän arvasi ajatukseni ja jatkoi puoleksi halveksivasti, puoleksi surullisesti:

-- Kummastuttaako se teitä? Niin, enpä tiedä, mitenkä tulin maininneeksi ikäni, ei se muuten ole tapanani. Ihmisen maallinen mittapuu on niin pieni, että vuosisadat näyttävät hänestä käsittämättömiltä yhdeksi elämäniäksi. Ja mitä kurjat vuosisadat ovat sen ajan rinnalla, jonka meidän aurinkokuntamme tarvitsee kiertääkseen kerran keskuksensa ympäri, tai tuo ihmissilmin näkymätön keskuspallo kiertääkseen Kaikkivaltiaan valtaistuinta? Oppikaa korennoisesta, joka elää päivän ja pitää ihmisikää hirvittävän pitkänä, oppikaa siitä, miten huonosti meidän mittapuumme sopii ihmishengelle, joka on elävä vielä sittenkin, kun viimeinen meidän silmiimme näkyvä tähti on päättänyt kulkunsa viimeisen keskusauringon ympäri!

Minulla ei ollut mitään vastattavaa. Hänen sanansa olivat ylevät, hänen katseensa niin läpitunkevan kirkas, että minä luulin kuulevani hengen puhuvan.

Hän jatkoi:

-- Kun olin nuori tavallisen ihmismitan mukaan, oli Kopernikus näyttänyt meille, että asumme pyörivällä pallolla ja luulemme näkevämme taivaan rantojen liikkuvan maamme ympäri. Galilei mittasi kiertoratamme, ihminen siirtyi luomakunnan keskuksesta äärettömän maailmanavaruuden pieneen syrjäiseen soppeen. Se synnytti sielujen kapinan. Ylpeä ihmishenki ei jaksanut kantaa semmoista alennusta, se raivosi Luojaansa vastaan ja huusi hänelle: etkö sanonut, että minä olen luomisen kruunu? Kyllä, vastasi Jumala sanassaan: etkö tiedä, että minun voimani tulee heikoissa väkeväksi? Etkö tiedä, että kuningas kutsuu pitoihinsa köyhät ja alhaiset eikä rikkaita ja mahtavia? Miksikä maailmojen kuningas kutsuisi luokseen mitattoman suurten ja kaunisten aurinkojen asukkaat? Miksikä ei hän, josta ei mikään ole suurta eikä mikään pientä, ennemmin valitsisi suuren valtameren pienen, köyhän ja syrjäisen saaren tomuhiukkasia. Ihmiset eivät sitä ymmärtäneet, he eivät tahtoneet nöyrtyä, vaikka siten olisivat päässeet kerran tuomitsemaan enkeleitä. Sen tähden lähetettiin heille voimakas eksytys ja Jumalan sana pimitettiin. Väärät selittäjät panivat oman sanansa jumalallisen sanan sijaan, ja heidät tuomittiin kulkemaan rauhattomina maailmassa, kunnes peite otetaan pois ja erhe paljastetaan. Sen, joka tahtoo selittää sanaa, täyty luopua kaikesta omasta tahdosta. Hänen ymmärryksensä ja oppinsa ovat viskin, mutta hän ei saa pitää kiinni sen varresta. Hänen valonsa ei saa olla hänen valonansa eikä hänen voimansa hänen voimanansa. Hänen täytyy alistua ikuisen hengen valtaan, koska hänen oma kahlittu henkensä harhailee pimeässä. Pimeys ja voimattomuus on hänen osanaan, jos hän nousee kapinaan voimansa lähdettä vastaan... Mitä sanottavaa teillä oli minulle?