Part 3

Se että palasimme käsi toisen kainalossa, ei herättänyt mitään huomiota. Kaikkihan oli niinkuin olla piti. Ei kukaan, ei edes onneton kilpakosijanikaan, joka myöhemmin illalla saapui seuraan _keltaiset_ housut jalassa, aavistanut, mikä koko elämäämme nähden tärkeä muutos oli tapahtunut välillämme. Ainoastaan pieni välitapaus kummastutti häntä ja monta muuta. Tunnettu vanha tapa laivoja vesille laskettaessa on, että riemastuneet työmiehet onnellisesta työn päättymisestä iloissaan nostavat hartioillaan ilmaan isäntiään ja heidän sukulaisiaan, rakennusmestarejaan, laivan kapteenin ja muutenkin kenen hyvänsä heidän suosiossaan olevan vieraan, joka joutuu heidän kiusallisen hyväntahtoisuutensa kohteeksi. Kun tuo kunnia oli tullut juhlan lähimpien asianomaisten osaksi, lähenivät muutamat epäilyttävän näköiset miehet myöskin Augustaa ja minua, ja ennenkuin väijymystä aavistimmekaan, liitelimme me jo yleiseksi riemuksi ilmassa rinnakkain ylös kohotettuina leveässä, vartavasten hankitussa keinutuolissa. Voin tosiaankin vakuuttaa, että moinen asema vaatii hyvää nuorallatanssijan taitoa. Mutta kun meitä sillä tavoin kannettiin riemuitsevan ihmisjoukon yläpuolella ja minä satuin katsahtamaan vanhaan merihirviöön, joka äsken oli nähnyt uuden onnemme, juolahti taaskin ajatus mieleeni -- minä olen, kuten näette, päähänpistojen uhri. Minä suutelin morsiantani kaikkien nähden ensi kerran siitä pitäen, kun hän kynsi kasvojani. Ja sen johdosta syntynyttä sanomatonta riemua saattaa ainoastaan verrata siihen aivan päinvastaiseen tunteeseen, joka saman näyn aiheuttamana kuvastui voitetun kilpailijani punastuvilta poskilta, levittäen purppuraista hohdettaan aina tärkätyille irtokauluksillekin asti. Hälinän keskeltä minä erotin selvästi parin lihavan käden paukuttavan meille mieltymyksen osoitukseksi, Se oli asioitsijatäti. Hän riemuitsi, hän oli laskenut tilinsä yhteen ja laskenut oikein.

* * * * *

Sanoin tätä pientä kertomusta historialliseksi tapahtumaksi, eikä siinä todellakaan ole mitään muuta kuin jo tuhannesti ennen uudistunutta kokemusta. Mutta yhtä suurella syyllä saattaisin nimittää tätä myöskin romaanin aiheeksi, sillä mitäpä ovat romaanit muuta kuin rakkautta esteineen? Ja kun päätöksenä on avioliitto kyynelten jälkeen, niin se kai onkin juuri sellainen loppu kuin hupaisessa romaanissa pitää olla? "Kriegt er sie, oder kriegt er sie nicht?" Meidän romaanimme päättyi niin onnellisesti kuin suinkin olin uskaltanut toivoa, minä sain lemmittyni ja kiitän vielä tänäkin päivänä vanhaa kummituslaivaa, jonka avutta en ehkä koskaan olisi keksinyt selitystä koko elämäni vaikeimpaan arvoitukseen.

Mutta kummituslaivasta on vielä sanottava pari sanaa, sillä sen kummalliset vaiheet ovat historiaa. Muutaman vuoden kuluttua kihlauksemme uudistamisesta toinen laivanisäntä osti aluksen jäännökset halvasta hinnasta. Hän purki keskentekoisen rungon, poisti kaiken, mikä oli mätänemisestä ja huonosta hoidosta käynyt kelvottomaksi, ja teetti lopuista aineksista uuden, kauniin kolmimastoisen laivan, mitoiltaan melkoista pienemmän kuin sen esi-isä, jättiläinen, oli ollut. Mutta eipä uudenkaan isännän sallittu saada laivaa valmiiksi, sillä kummallinen vastoinkäyminen näytti yhä piilevän jättiläisen jäännöksissä. Uusi omistaja sairastui kovaan tautiin ja möi keskentekoisen laivansa jollekin Helsingin kauppiaalle. Tämä sai rakentamisen loppuun suoritetuksi, laiva lähti onnellisesti teloiltaan ja sai nimekseen Augusta. Ehkäpä joku teistä muistaakin vielä tuon kauniin, soman laivan, joka oli nimensä arvoinen. Mutta esi-isän onneton kohtalo seurasi sitä, sen ura tuli lyhyeksi. Kapteeni Leanderin johdolla Augusta oli palannut toiselta tai kolmannelta matkaltaan, en muista varmaan, monenneltako, kun sota syttyi Englantia ja Ranskaa vastaan keväällä vuonna 1854. Augusta olisi hyvin ehtinyt Viaporin tykkien turviin, mutta katsoi olevansa paremmassa suojassa Tammisaaren edustalla ja asettui ankkuriin Hvitsandiin. Sieltä englantilaiset ottivat laivan hyvänä saaliina täysine suolalasteineen 19. päivänä toukokuuta 1854, ja Augusta oli ensimmäinen suomalainen laiva, joka joutui vihollisten käsiin, ja varmaankin myöskin ensimmäinen, jonka sisästä oli poimittu kypsiä vaapukoita. Sen myöhemmät vaiheet eivät ole tunnettuja. Otaksuttavasti saalis on uusille isännilleen tuottanut yhtä vähän iloa kuin entisillekin. Esi-isä, vanha jättiläinen, oli kateellinen suosiostaan. Se tahtoi tehdä vain kaksi olentoa onnelliseksi -- ja sen se tekikin kuin mies.

TOINEN KERTOMUS.

Ikuinen ylioppilas.

Konsuli Rönnevallia onniteltiin hänen nuoruutensa arvoituksen iloisesta ratkaisusta, hänen romaaninsa naissankari oli löytänyt saalinsa, ja tohtori Rabe, joka oli saanut toisen arvan, aloitti kertomuksensa seuraavaan tapaan: Minäkin muistan arvoituksen, mutta toisenlaisen kuin se, jonka arvoisa edeltäjäni kertoi, melkein yhtä öisen ja pimeän kuin hänen kertomuksensa oli miellyttävä ja valoisa. Onneksi on meillä nyt kirkas vuodenaika, jolloin voimme varjoja pitää vain mieluisana vaihteluna. Torjun jo edeltäpäin epäilyksen, että kerron kummitusjuttuja, vaikka todellakin silloin itse olin sen ainoan kerran elämässäni halukas uskomaan sentapaista. Kertomukseni koskee sielutieteellistä arvoitusta, niin harvinaista ja niin ihmistoiminnan kaikkien tavallisten vaikutinten kanssa ristiriidassa olevaa, etten sen vertaista ole löytänyt muuta kuin yhden, omituisessa, mutta ihmeellisen kauniissa Almqvistin runossa nimeltä Ramido Marinesco. Goethe tai Walter Scott olisi epäilemättä voinut arvoituksestani tehdä paljon enemmän kuin mitättömän ylioppilasmuistelman. Mutta antakaa anteeksi, minä olen latinalainen; onko teistä kellään synnynnäistä kammoa pitkiä latinalaisia kirjannimiä kohtaan?

Kuulijat selittivät kainosti, etteivät tosin voineet täydelleen ymmärtää niin suuren opin arvoa, mutta olivat kuitenkin valmiit alistumaan siihen, mitä ei voinut välttää.

-- Minun tulee sitten -- jatkoi kertoja -- ilmoittaa, etten ole kehdosta asti ollut roomalainen, vaan pikemmin kreikkalainen, hebrealainen, arabialainen, syyrialais-kaldealainen tai miksi minua tahdotaan nimittää, sanalla sanoen itämaisten kielten tutkija. Isäni oli oppinut teologi, joka oli hyvin tarmokkaasti ryhtynyt raamatunkielen tutkimiseen, eksegetiikkaan. Hänen elämänsä päämääränä oli ollut opettajanpaikan saaminen Turun yliopistossa, mutta hänet sivuuttivat onnellisemmat, joskaan eivät taitavammat hakijat, joten hän vihdoin joutui kirkkoherraksi erääseen hiippakunnan pohjoiseen pitäjään. Siellä hän opetti itse poikiaan ylioppilastutkintoon asti, ja koska minä olin vanhin, oli minun tietysti astuttava hänen jälkiään. Ja minun piti päästä paljon pitemmälle; sehän on isien kiitettävää kunnianhimoa. Minusta piti tulla oppinein raamatunselittäjä, mitä koskaan oli nähty; minun piti valaista pyhän kirjan salaisia syvyyksiä niin kirkkain tutkimuksen valon soihduin, ettei kukaan edellinen tutkija vielä ollut sen vertaisia sytyttänyt, ja sentähden opetettiin minulle varhaisesta lapsuudestani asti kaikkia siihen alaan kuuluvia kieliä, varsinkin raamatunkreikkaa ja hebreaa, kunnes minä liikuin niissä kuin kala vedessä. Latina oli sivuasia, mutta sitä ei voitu välttää. Tosin minä jo kolmentoista vuoden ikäisenä tunsin kummallista mieltymystä urhoolliseen Aineiakseen paljon enemmän kuin Moosekseen ja Daavidiin, mutta isäni tahto oli laki, ja seitsemäntoista vuoden vanhana minä lähdin yliopistoon, Aroseniuksen hebrean kielioppi korkealle kohotettuna lippunani, ja sainkin sen johdolla aivan toivon mukaan parhaimmat arvosanat.

Syksyllä 1826 minä asuin Linnankadun varrella Turussa kehnonlaisessa ylioppilaskamarissa, jonka ainoa matala ikkuna oli Aurajoelle päin, maksoin kolme riksiä kuukaudessa huoneesta, huonekaluista ja siivouksesta sekä yhtä paljon ylioppilaiden tavallisesta ruoasta, peruna- ja sianlihakeitosta ja paistetuista silakoista, joiden lisäksi pyhinä oli ohukaisia. Talo oli erään räätälinlesken, matami Mettisen, jolla paitsi minua oli vain yksi vuokralainen, ja häntäpä minun täytyykin pitää paljon merkillisempänä henkilönä, kuin minä silloin olin tai minusta sen jälkeen on tullut tai koskaan on tulevakaan.

Hänen nimensä oli Müller -- Peregrinus Müller, kuten sittemmin kuulin -- ja hän asui minun huoneeni viereisessä huoneessa, josta oli eri ovi porstuaan. Tuo ovi oli aina kiinni ja avain oli poissa. Joskus olin nähnyt eteisessä tai portilla pitkän, laihan ja mustaverisen olennon pujahtavan ohitseni hämärissä ääneti kuin varjo. Hänellä oli outo ulkomaalainen puku: kulunut, ruumiinmukainen musta samettinuttu, väljät flanellihousut ja turkkilaiset puolisaappaat; päässä oli karvakulu kolmikulmainen hattu, sen muotoinen, mitä viisi- tai kuusikymmentä vuotta aikaisemmin oli käytetty. Minä saatoin tavata hänet millaisessa ilmassa hyvänsä ja useimmiten juuri sadeilmalla, eikä hänellä koskaan ollut yllään mitään päällystakkia, mutta vasemmassa kainalossa aina joukko kirjoja ja oikean käden tukena ryhmyinen, ruskea keppi tai oikeammin sanoen sauva, jonka kädensijana oli pöllönpää. Olkaa hyvä, katsokaa tätä; se sama sauva on minulla juuri tässä kädessäni, enkä minä siitä koskaan luovu.

Kuulijat tarkastivat pikimmiten tohtorin uskollista tukea, jonka kulunut kengin ja hankautunut pöllönpää osoittivat pitkiä, tuntemattomia vaellusretkiä. Kertoja jatkoi:

Kummallinen naapuri kiihoitti uuteliaisuuttani, ja koska minä onneksi olin emännän suosiossa, oli tämä hyvinkin halukas kertomaan minulle kaikki, mitä tiesi tai ei tiennyt naapuristani. Hän oli ulkomaalainen, luultavasti saksalainen; tullessaan hänellä oli ollut Göttingenistä saatu todistus, ja hän puhui kaikkia kieliä, myöskin ruotsia ja suomea, melkein kuin maassa syntyneet asukkaat. Hän sanoi olevansa ylioppilas, ei tohtori eikä maisteri, mikä olisi paremmin soveltunut hänen ikäänsä sillä hän näytti olevan lähempänä neljättä kymmenlukua kuin oikeita iloisia ylioppilasvuosia. Hän oli jollakin tavoin rappiolle joutunut, sen saattoi nähdä hänen vaatteistaan, sillä muuta hänellä ei ollut, kuin mitä hänen yllään oli, ja kuitenkin hän oli tuonut mukanaan raskaan arkun täynnä kirjoja. Mutta rutiköyhä hän ei kuitenkaan ollut, koskapahan hän päivälleen suoritti kuukauden vuokran edeltäkäsin, ja niin paljon ei emäntä luullut saattavansa todistaa kaikista ylioppilaista...

Minä huomautin rikkiviisaasti, että Müller ehkä hummaili.

-- Hänkö! huudahti Mettisen matami. Hän ei juonut muuta kuin vettä, ei syönyt muuta kuin leipää, hedelmiä ja kasviksia, mitä emäntä ei suinkaan luullut saattavansa todistaa kaikista ylioppilaista. Mutta eräs paha tapa hänellä oli sen lisäksi, ettei hän koskaan ottanut vastaan vieraita eikä koskaan seurustellut kenenkään ihmisen kanssa. Hänen huonettaan ei saanut koskaan siistiä -- ajatelkaahan, ei koskaan siistiä, lakaista, tomuttaa, pestä! -- ja kuinka saattoi semmoinen ylioppilas olla muuta kuin hunningolle joutunut! Sen tähden olikin kamari kauniin näköinen, kuten palvelustyttö voi todistaa, hän kun kerran päivässä vei sinne vettä, ruokaa ja toisinaan lamppuöljyä tai vahakynttilöitä, sillä Müllerin ylellisyytenä oli vahakynttilöitten polttaminen. Kirjoja ja papereja kasa kasan vieressä pöydällä, hyllyillä, tuoleilla ja lattialla; ei, ei se ollut ihmisasunto, vaan variksen pesä. Ja tähän kunnon emäntäni katsoi tarpeelliseksi lisätä, ettei hän suinkaan vihannut säädyllisiä ja hyödyllisiä kirjoja, kuten Sjögrenin sanakirjaa ja _opera omnian_ tapaisia, joita hän oli vuosi vuodelta tottunut näkemään avoinna ylioppilaittensa pöydällä ja jotka hiiskahtamatta sietivät tomuhuiskua; mutta Müllerin pakanallisia kirjoja olisi tuskin saanut puhtaaksi saksansaippuallakaan. Sitä paitsi hänellä oli vielä se paha tapa, että hän poltti lamppuaan kaiket yöt. Se oli kyllin hyvin nähty oven raosta, ja miten käy, kun ylioppilas nukkuu lamppunsa ääreen? Niin tulen vaarallista pahaa tapaa ei emäntä tahtonut sallia, ja hän oli siitä muistuttanut, mutta mitä mies oli vastannut? Älkää pelätkö, oli hän sanonut; minulla ei ole aikaa nukkua.

-- Eikö aikaa nukkua! toisti Mettisen matami, syystä kyllä harmistuneena. -- Ikäänkuin vanha ylioppilas ei muistaisi nukkua! Minä olen vuokrannut huoneita kaikenlaisille ylioppilaille, sellaisille, jotka ovat nukkuneet kaksitoista tuntia vuorokaudessa, ja sellaisille, jotka tuskin ovat osanneet nukkua. Ei minulla ole mitään kenenkään ahkeruutta vastaan, varsinkaan, jos kuka on joutunut vähän takapajulle ja koettaa viimeinkin takoa edes vähän oppia kovaan kalloonsa; mutta ellei mies olisi niin siivo ja hiljainen eikä maksaisi niin säännöllisesti vuokraa, niin en tosiaankaan enää kärsisi hänen pakanallista elämäänsä. Ei sen raukan ole niinkuin olla pitäisi, ei ole hänessä kaikki saumat paikoillaan.

Viimeksimainittu otaksuma näyttikin varsin todenmukaiselta, ja moni turkulainen oli samaa mieltä, kuten kohta sain kuulla. Mülleriä piti vallassaan pinttynyt päähänpisto, joka ei näyttänyt millään tavalla kuuluvan ylioppilaan tavalliseen ja kiitettävään ahkeruuteen, varmaa tutkintoa varten lukemiseen. Hän saapui joka päivä säännöllisesti kello kymmenen yliopiston kirjastoon, mutta ei lähtenyt silloin, kun muut lähtivät, vaan oli hankkinut itselleen luvan olla siellä pimeän tuloon asti. Siellä nähtiin hänet päivät päästään syventyneenä lukemaan vanhimpia, kummallisimpia ja tomuisimpia nidoksia, mitä aikojen kuluessa oli kokoontunut unohduksiin jääneille hyllyille ja joita ei kukaan enää halunnut. Hän kaiveli erityisellä luvalla mitä kellastuneimpia ja epäselvimpiä keskiajan käsikirjoituksia, iänikuisia tilejä, jotka olivat nidotut vanhemmista, hävinneistä teoksista revittyihin pergamenttilehtiin, ja sellaisia ajan ja rottien pahoin pitelemiä kirja- ja paperihylkyjä, joita oli kokoontunut romukätköihin ja ullakoille, koska ei kukaan ollut katsonut maksavan vaivaa ottaa selkoa niiden sisällyksestä. Eräänä lauantai-iltana oli vahtimestari unohtanut hänet kirjastoon ja lukinnut oven, joten hän oli jäänyt sinne maanantaiaamuun asti, jolloin kirjasto taas avattiin; mutta yhtä häiritsemättömänä hän oli silloinkin ollut käsikirjoituksia tutkimassa, kuin olisivat ruoka, juoma ja valo hänestä olleet vain mitättömiä sivuasioita. Tuolla uutteruudellaan hän olisi saattanut kirjastonhoitajan epätoivoon, ellei hän kummastuksekseen olisi huomannut Mülleriä kaikkien kirja-alan harvinaisuuksien tyhjentymättömäksi luetteloksi, sillä ei kukaan tuntenut niitä niin hyvin kuin hän, ei kukaan osannut niin uskomattoman tarkasti muistaen luetella niiden eri painoksia, painovuosia, kustantajia, sisällystä, nidoksia, sivuja ja kuuluisia painovirheitä. Vähitellen oli käynyt selville, että tämä rappioille joutunut ylioppilas -- "ein bemooster", niinkuin saksalaiset olisivat häntä nimittäneet -- oli ainakin kirjain tuntijana kummastuttavan oppinut, ja juuri sen tähden hän saikin vapaasti käyttää yliopiston kokoelmia. Mutta kaiken sen ohella epäiltiin kuitenkin, ettei Müllerin pinttyneen päähänpiston laita ollut niinkuin olla piti. Mitä hän tahtoi? Mitä hän etsi? Mitä hän tutki? Kukaan ei tietänyt sitä.

Minulla ei naapuristani ollut vähintäkään vastusta. Joskus tosin kuulin yöllä ohuen seinän läpi hänen huoneestaan paksukantisen kirjan kiinnikumahtamisen, jota aina seurasi jonkinlainen raskas huokaus, mutta minä totuin siihen helposti enkä antanut sen ollenkaan häiritä lepoani. Kaikki ajatukseni olivat tähän aikaan kiintyneet Jobin kirjaan, jota aloin tutkia alkukielellä, ja Jobin kirja oli sangen ruotoinen kala oppineemmillekin selittäjille, kuin minä saatoin kehua olevani. Muutamia viikkoja oli tällä lailla kulunut ilman, että jouduin mihinkään yhteyteen viereisessä huoneessa asuvan naapurini kanssa, kunnes odottamaton, hullunkurinen tapaus antoi aihetta ensimmäiseen tutustumiseen.

Syksy oli myrskyinen, mutta mitä hiljainen lukukamari välittää luonnonvoimien raivosta? Minä istuin kirjojeni ääressä, päivä kului, ilta kului, minä olin Jobin seurassa Kaldeassa ja unohdin ne kolme- tai neljätuhatta vuotta, jotka erottivat meidän aikamme hänen ajastaan. Eräänä iltana kävin levolle myöhään ja nukuin sikeästi kuten seitsemäntoista iässä nukutaan, mutta yöllä heräsin siihen, että ikkuna romahti lattialle ja raskaita sysäyksiä kuului ulkoseinältä. Huone oli niin pimeä kuin marraskuun yönä ainakin, ja kuitenkin olin mustassa pimeydessä näkevinäni suuren, kummituksen tapaisen esineen liikkuvan vuoteeni vieressä. Minä nousin puoleksi istualleni, käteni tapasi jotakin kammottavaa kosteata, joka näytti tavoittelevan päänalustani, ja tunsin kylmän ilmavirran puhaltelevan ikkunasta. Ennenkuin ehdin selvittää sekavia ajatuksiani, aukesi ovi vedosta ja heti senjälkeen astui naapurini sisään, kädessä palava vahakynttilä, jolla hän sytytti minun kurjan talikynttiläni.

-- Nouskaa ylös! sanoi hän. Tulva!

Kuuluisa Aura on liian oppinut joki ryhtyäkseen mielellään poikamaisuuksiin, mutta ennen rantojen uutta järjestelyä olivat tulvat jotenkin tavallisia, ja sellainen meidät tällä kertaa yllätti. Minä nousin vuoteesta, näin ikkunan olevan rikki, lattian veden vallassa, keskellä huonetta pitkän, käsittämättömän, kiikkuvan esineen, joka raapi seinää, kaatoi vesikarahvin ja näytti vihamielisin aikein lähestyvän sänkyäni. Kuluipa kotvanen, ennenkuin tunsin tuon oudon öisen kummituksen kaljaasin kokkapuuksi, myrsky ja virta kun olivat ajaneet aluksen rantaan, mistä se oli työntänyt hävyttömän kärsänsä ikkunastani sisään.

Mitä oli tehtävä? Minä pukeuduin, kokosin kalleimmat tavarani, muun muassa Jobin ja olin jo lähtemässä pakoon, kun samassa muistui mieleeni Müller, joka oli herättänyt minut ja nyt oli samassa vedenhädässä. Hänen huoneensa ovi oli auki, minä vein Jobini aitan portaille ja kiiruhdin auttamaan naapuriani pelastustyössä. Hän tuli vastaani eteisessä, kantaen raudoitettua arkkua, niin suunnattoman raskasta, että siinä näytti olevan kylliksi neljällekin miehelle. Samassa hän muisti jonkin asian, jonka oli unohtanut, ja huusi minulle: _Guidonis! Guidonis!_

Hänen huoneensa lattia oli veden vallassa niinkuin minunkin kamarini. Minä etsin ja löysin nurkasta uunin luota yhä kohoavasta vedestä kyljellään olevan valtaisen suuren, ainakin leiviskän painoisen kirjan, joka oli sidottu paksuihin messinkihakaisiin puukansiin. Vahakynttilä paloi pöydällä, minä en kiireestä huolimatta saattanut olla katsahtamatta kirjan nimeä, mikä oli: _Guidonis Pancirolli Rerum Memorabilium sive Deperditarum Pars Prior_, ensi osa muistettavia tai kadonneita kirjoja koskevaa, Salmuthin selittelemää Frankfurtissa 1646 painettua teosta. Kanteen oli kirjoitettu kauniilla käsialalla: _Peregrinus Müllerus, Aboae 1696_. Huomioni kiintyi tuon nimikirjoituksen omituiseen p:n kiemuraan, joka päättyi vasemmalla puolen ristiin ja siihen liitettyyn miekkaan.

Me vietimme talon muitten karkoitettujen asujainten kanssa kaksi tai kolme kolkkoa tuntia korkeammalla paikalla olevassa vilja-aitassa ja palasimme takaisin päivän koittaessa, kun vesi jo alkoi laskeutua. Hävitetty asuntomme pantiin suurella vaivalla asuttavaan kuntoon, ja Mettisen matami kertoi riemuiten saaneensa vihdoinkin siistiä naapurini huoneen. Auran vesi oli, kaikkia itsensä pilalle lukeneita kirjatoukkia mahtavampana, ottanut pesemisen huolekseen, ja ennenkuin variksenpesän asukas sai aikaa tointua, ehti luuta päättää, mitä tuo suuri pesuriepu oli onnellisesti aloittanut.

Muutamia päiviä kului, ja Job tuotti nuorelle ja malttamattomalle aloittelijalle aivan kylliksi huolta, joskaan ei juuri yhtä paljon kärsimyksiä, kuin hän itse oli kokenut. Eräänä iltana juolahti mieleeni, että Müller ehkä oli käyskennellyt hebreankielen harhasolissa, ja vaikkakaan minulla ei olisi mitään opittavaa häneltä, niin hän saattoi haluta oppia jotakin minulta. Minä siis odotin eteisessä hänen palaamistaan saadakseni hänet pidätetyksi hänen ohitse mennessään. Ja hän tulikin.

-- Herra Müller, sanoin minä, neuvokaa minua hiukan!

-- Mitä tahdotte? Ei ole aikaa.

-- Eräs Jobin kohta on minulle mitä pahimpana kiusankappaleena. Minusta on teksti joko ristiriitainen tai De Wette ei osaa selittää.

-- Aivan oikein, herra. Epäilys on totuuden äiti. Astukaa sisään!

Me menimme hänen huoneeseensa; hän sytytti lampun. Job oli hankkinut minulle suosionosoituksen, jota ei kukaan muu saanut osakseen. Kamari näytti siltä kuin toinenkin tulva vielä olisi tervetullut. Tämän kotelon simpukka kävi istumaan ainoalle tyhjänä olevalle tuolille, ja minä istahdin pyytämättä kehnonlaisen vuoteen laidalle.

Ensi kerran sain silloin rauhassa katsella naapuriani läheltä. Hän näytti olevan mies parhaissa voimissaan, lujatekoinen, vaikka laiha ja vähän tavallista kokoa pitempi. Hänen kasvonsa olivat jalot ja säännölliset, mutta harvinaisen kalpeat, silmät suuret, tummat ja syvät, ilme samalla hajamielinen, surullinen ja väsynyt. Pitkä, ruskea, kampaamaton tukka peitti puolet korkeasta otsasta, joka osoitti tavatonta ajatusvoimaa.

Minun näyttäessäni Jobin kirjaa ja selittäessäni epäilyksiäni pienen salaisen turhamaisuuden kannustamana, että saan komeilla muka syväoppisuudellani, elostui Müllerin kasvojen hajamielinen ilme vähitellen, hänen katseensa teroittui, hänen muuten niukka puheensa tuli vakuuttavan selväksi, jopa kaunopuheiseksikin. Hän ei ainoastaan selittänyt tuota vaikeata kohtaa kummastuttavan oppineesti, vaan vieläpä osoitti, mitä muita samanlaisia omituisuuksia Jobin kirjan tuntemattomalla tekijällä on, ja antoi minulle ohjeen kokonaista tutkimussarjaa varten. Se ei enää ollut pelkkää oppia, vaan kaikkea hallitsevaa, kaikkinäkevää neroa; en ollut koskaan ennen voinut uneksiakaan moista etevämmyyttä, ja kahdessa tunnissa minä opin tuolta mieheltä enemmän kuin ennen kahdessa vuodessa.

Kun vihdoin yhä enemmän kummastuneena kysyin Müllerin ajatusta Jobin melkein vaikeimmasta arvoituksesta, vastasi hän:

-- Se kohta on myöhemmin lisätty väliin, se on peräisin vasta kuudennelta vuosisadalta, eikä sitä ole vanhemmissa käsikirjoituksissa. Selitän, mistä se johtuu. _Lectio vulgatan_ ovat Aleksandrian ja Damaskuksen rabbiinit turmelleet saadakseen sen paremmin Talmudin mukaiseksi. Reunamuistutuksia, joilla tulkitsijat ovat tahtoneet valaista epäselviä kohtia, ovat taitamattomat kirjurit panneet tekstiin, aivan niinkuin on käynyt uuden testamentin koodeksillekin. Job on Salomon aikain kuolematon, klassillinen teos, mutta mitä meidän on sanottava evankelistain esityksissä näkyvistä ristiriitaisuuksista? Kieltämättä ne ovat ainoastaan sanallisia, ja vaikkapa ne jossakin kohdin näyttävätkin todellisilta, niin saavat ne selityksensä niistä mielivaltaisista muutoksista, mitä tekstiin on tehty, kun sitä ensi kerran on rapsodisesti merkitty muistiin. Tutkikaa syvemmältä, herra, niin myönnätte mahdolliseksi, että eksegetiikan kerran onnistuu uudistaa alkuperäiseen puhtauteensa koko koodeksimme, sekä vanha että uusi testamentti.

Minä katselin häntä vilpittömästi ihmetellen. Hän näytti kasvavan pitemmäksi lausuessaan nuo sanat täysin tieteellisen varmasti. Minä huomautin, että sana itse ennustaa entiselleen palautumisensa, siinä kun sanotaan, ettei piirtoakaan Jumalan puhtaasta sanasta pidä koskaan katoaman.

-- Ei -- toisti Müller tuijottaen minuun sellaisin katsein, että hämmästyin -- ei katoaman, mutta vähäksi aikaa himmentymän. Voi sitä, jonka tähden pahennus tulee!

-- Mutta -- minä väitin vastaan -- sanan selittäjällä on saattanut olla rehellinen tarkoitus, vaikka hän onkin erehtynyt, kun on luullut panevansa oikean sanan väärän sanan sijaan.

Müller tuijotti tuijottamistaan minuun samalla kuvaamattomalla tavalla ja virkkoi hitaasti: