Part 28

Näillä edellytyksillä tunnustan talven auringossa olevan jotakin virkistävän iloista. Mutta minusta sen syy on aivan päinvastainen kuin se luulo, että talvi on muka meidän pohjoisen olemassaolomme säännöllinen ja määräävä puoli. Talvi on yhtä vähän kuin pimeys, kuolema tai hävitys mitään itsessään itsenäistä, jota voisi ajatella muusta riippumattomaksi. Talvi ei ole mitään muuta kuin kesälle tunnusomaisten perusmuotojen, nimittäin valon, lämmön ja elimellisen elämän epuu, siis sellaista, mitä ei voida ymmärtää ja mitä ei ole olemassakaan ilman noita sen vastakohtia. Jos siis talvikin voi olla iloinen, toimelias ja elähdyttävä, niin on laita niin juuri niissä muodoissa ja vaikutelmissa, missä se kieltää itsensä, toisin sanoen: tavalla tai toisella muuttuu oman itsensä vastakohdaksi.

Miksi sen päivänpaiste on niin iloinen? Sen tähden, että se on niin synkän pimeydenkehyksen ympäröimä ja muistuttaa kesän valoa.

Miksi sen takkavalkea on niin kodikas? Sen tähden, että sen liekit leimuvat kylmässä ilmassa, pimeässä varjossa ja muistuttavat suven lämpöä.

Miksi siloinen jäätie on niin mieluinen? Siitä syystä, että se sallii meidän vapaasti liikkua, kun kaikkialla ympärillämme on voittamattomia vastuksia.

Miksi sen lakastumaton havumetsä on niin viehättävän vihreä? Sen tähden, että se muistuttaa kesän vihreyttä silloinkin, kun kaikki muu ympärillämme on lakastunutta ja kuollutta.

Miksi tarmokas toimeliaisuus on mahdollista ja aika-ajoin tuntuvaakin tuona vuodenaikana, ellei juuri sen tähden, että elämä tarvitsee toimintaa, jotta se ei kokonaan nukkuisi noina pitkinä kuukausina, jotka luonto on määrännyt unta ja horroksissaoloa varten?

Ja lopuksi, minkä tähden ihmiset lähestyvät lähemmäksi toisiaan, miksi seuraelämä joutuu liikekannalle, miksi tunnemme entistä suurempaa mielihyvää tuttavallisesta yhdessäolosta? Yksinkertaisesti juuri sen tähden, että kaikki ympärillämme on yksinäisyyttä, äänettömyyttä, liikkumattomuutta, erämaata ja että me tarvitsemme tuota vastalausetta talven kolkkoutta vastaan.

Tarkatkaa talven iloisia ja elvyttäviä vaikutelmia, niin huomaatte niiden kaikkien olevan vastalauseita sitä itseään vastaan. Auringonvalo, kuutamo, revontulet, lamput, tähtikirkas taivas ja loistava lumi ovat kukin puolestaan pimeyden vastalauseita. Takkavalkea vastustaa pakkasta, havumetsä kuihtumista, suksi, kelkka, luistin ja juoksija liikkumattomuutta, seuraelämä yksinäisyyttä. Voiko mikään luonnonesine tai -muoto täydellisemmin kieltää itsensä?

Ja kuitenkin on talvessa jotakin tosiperäistä, ei tosin itsessään, vaan heijastuessaan ihmisestä. Juuri tekemällä ulkomaailman autioksi se avaa meissä toisen korkeamman maailman. Kun ulkomaailma meitä viihdyttää ja ikäänkuin nielee meidät, on tuo sisäinen, korkeampi maailmamme verhon kätkössä. Vasta sitten, kun päivän aurinko laskeutuu ja maa peittyy pimeään, väistyy silmiemme edestä taivaan verho ja me havaitsemme siihen asti näkymättömiä välkkyvien tähtien maailmoita. Se on enemmän kuin symboliikkaa, enemmän kuin luonnonlaki, se on korkeampi maailmanjärjestys. Kukaan ei enää epäile, että äärettömässä luomakunnassa on lukemattomia maailmoita, ja kuitenkin etsitään äärettömyyden mittapuuta niin rajoitetuista aistimista, että niillä ilman pimeyden apua ei saisi aavistustakaan luomakunnan suuruudesta.

Pohjolan talvi on vain siinä normaali, että se avaa eteemme korkeamman olemassaolon. Kesän yöttömänä päivänä me elämme vain maata varten; se kahlitsee meidät itseensä, me unohdamme kiinnikkeemme olevan äärettömyyden ketjussa. Talvi työntää meidät takaisin omaan itseemme, näyttää, miten olemme luonnonlakien pakon vankeja, ja pakottaa meidät etsimään vapautusta itsestämme, yläpuoleltamme.

Tätä pidän talven arvokkaimpana puolena. Mutta minä annan sille anteeksi ja rakastan sitä myöskin sen tähden, että se alinomaa osoittaa kevättä. Se kulkee sitä kohti yhtä varmasti kuin jäätynyt lähdekin kaipaa saada rientää rinnettä myöten mereen. Niin liittyvät kaikki vuodenajat toisiinsa: ovat keinuvia laineita harjoineen ja notkoineen, lakkaamatonta muuttelua, näennäisesti ilman muuta tarkoitusta kuin juuri vaihtelu, ja kuitenkin ne kaikki virtaavat ääretöntä valtamerta kohti, mihin tieto hukkuu ja mistä ainoastaan usko löytää iankaikkisen kiinnekohdan.

Menkää keväällä lehdittyvään metsään ja uskokaa ylösnousemiseen! Menkää suven vehreyteen ja uskokaa elämään! Menkää syksyn luontoon älkääkä etsikö kuolemaa sen putoilevista lehdistä, sillä sitä ei ole siellä, se on vain jyvä, jonka on maaduttava, jotta se voisi kerran versoa vielä korkeampaan täydellisyyteen. Ja sinä, joka vielä epäilet, mene ujostelematta talven lumiin ja katsele pohjolan voimakasta jättiläislasta, kookasta honkaa! Kuule lumituiskun kohinaa sen oksissa sen vastustaessa katoamista ja kuule sen kehoitusta: _Katso, minä elän; ja sinä olet elävä kauemmin kuin minä!_

* * * * *

Kun Hengist kauniina kevätpäivänä liehuvin lipuin laski Travemünden väylälle ja iloisesti vastasi rannan lipputervehdyksiin, nähtiin tuulen mukana pienen käärömäisen esineen lentävän laivan peräkannelta ja uiskentelevan myötävirtaan Itämerta kohti.

-- Mikä se oli? kysyi tohtori Rabe. Putosiko teiltä, hyvät naiset, jokin harso tai silkkihuivi?

-- Ei, vastasi neiti Hemming seuraten katseellaan karkulaista. -- Se oli vain minun käsilaukkuni. Uskollinen luutnantti oli pelkkä taru, häntä ei ole koskaan ollut olemassa!

End of Project Gutenberg's Talvi-iltain tarinoita 5, by Zacharias Topelius