Part 27

Myöntäkää, että syksyn pimeys on haudattu maailma. Mutta kun sitä katsomme päivänvalossa, on hetkiä, jolloin annamme sille anteeksi kaikki, mitä se meiltä riistää. Syyskuun loppu ja lokakuun alku ovat viehättäviä, milloin sattuvat sille päälle. Ilma on lauha, puhdas ja virkistävä: tuntuu aivan omituiselta, sellaiselta kuin kauniin vanhuksen läheisyydessä. Semmoiset päivät ovat luonnon kultahäitä. Kukapa ei tuntisi lehtimetsiämme syysauringon komeudessa? Punaisen, keltaisen ja viheriän vivahdukset ovat niin moninaisia, niin vaihtelevia, ettei minkään maalarin sivellin uskalla ryhtyä niitä kuvaamaan. Sanottaisiin häntä epätodeksi ja hänen värejänsä räikeiksi, vaikka hän olisi mitä uskollisimmin kopioinut lehtimetsän peruskuvan. Miksi? Senkö tähden, etteivät värit ole sopusoinnussa keskenään? Päinvastoin. Mitkään värit eivät niin luontevasti sula toisiinsa kuin keltainen ja vihreä; punainen taas on vihreän täyteväri. Enpä ole vielä kuullut kenenkään arvostelevan taivaankaarta. Maalarin taulu tulee vasta silloin epätodeksi, kun yksityiskohdat nielevät sen, kun se näyttää meille puita, vaan ei metsää. Siihen tarvitaan taustaksi taivas ja pilviä, tummanvihreätä havumetsää ja -- mitä vain aavistuksen tavoin saattaa esittää -- kuolevan maailman syysilmaa.

Kaikki lukuunottaen pidän parempana Keski-Euroopan syksyä, joka huokuu lämpöisempää ilmaa, on vehreydeltään runsaampi ja tuntee vähemmän syksyistä kaipausta. Valo ei ole ehtinyt siellä käydä niin rakkaaksi, että sen häviäminen virittäisi mielen kaihoisaksi; kuihtuminen tulee sääliväisemmin eikä riistä kaikkea paljaaksi. Viinin- ja hedelmänkorjuu on iloisin kaikista vuodenajoista. Ollaan rikkaita, ollaan onnellisia; ei ole edessä hirvittävän pitkä talvi. Me täällä pohjolassa olemme kärsivällisiä siitä syystä, ettemme ole koskaan nähneet parempaa, mutta ne meistä, jotka ovat viettäneet syksyn tai talven eteläisemmässä ilmanalassa, eivät katso muuttolintuja epäisänmaallisiksi luopioiksi. Antakaa minun vapaasti valita, niin minä teen niiden tavoin.

_Eversti Hemming_. On anteeksiannettavaa, että naiset eivät suosi syksyä. Jos he viihtyisivät metsästyssaappaissa, ottaisivat hyvän pyssyn olalleen ja päivän koittaessa lokakuussa päästäisivät irti koiraparin, niin he saisivat toisenlaisen käsityksen tästä vuodenajasta, joka nyt vain tekee heidän päivänvarjonsa tarpeettomiksi ja turmelee heidän hameenhelmansa. Miksikä etsisimme reipasta rohkeutta ja raitista mieltä muualta, kun löydämme sitä muutaman askelen päästä omalta portiltamme? Kun seisoo sellaisena kirkkaana lokakuun aamuna, jolloin on valkoista härmää ruohikossa, jossakin koivikossa sopivassa väijymäpaikassa, mistä voi olettaa jäniksen kulkevan kierrosmatkallaan koirien sitä ajaessa -- kun kuulee irti päästetyn koiraparin lähestyvän ja selvästi erottaa kuin pianon askelmasta, milloin haukunta merkitsee jälkiä, milloin ajoa, milloin paikallaan haukkumista -- kun hiiskahtamatta jännittyneenä odottaa saalistaan -- kun yht'äkkiä saa nostaa pyssyn olkapäätä vasten, laukaista, nähdä keveän savun haihtuvan, huomata laukauksen vaikutuksen, ja sitten kun jänis tekee kuperkeikan metsänreunassa, huutaa merkiksi "jo keikahti" ja sen jälkeen viettää iloiset peijaiset -- hyvät naiset, minä surkuttelen, ettette ole koskaan saaneet olla mukana moisella sotaretkellä; siitä saisitte paremman käsityksen syksystä. Jos voisin edellyttää metsästäjän onnellisen metsäelämän mieltänne edes aivan vähässä määrin kiinnittävän, kertoisin erään metsästysretken Tammisaaren saaristosta, missä yhtenä aamupäivänä ammuimme Hermanninsaaresta kahdeksankolmatta jänistä, kaksi kettua, kahdeksan metsoa, lukuunottamatta suurta joukkoa teeriä, pyitä, sorsia ja telkkiä... Vai niin, arvoisa sisareni osoittaa, että naiset pyytävät päästä...

No hyvä. En huoli sitten vaivata myöskään syysmuistelmilla, jotka koskevat siian ja nahkiaisten pyyntiä Kokemäenjoesta; enkä huoli edes kehoittaa naisia ottamaan peloittavia korejaan ja täyttämään niitä jonakin syyspäivänä herkkusienillä, karvikkailla, keltasienillä ja lampaantateilla ja muilla herkuilla, joita metsät tähän vuodenaikaan ovat tulvillaan ja jotka meille runsaastikin korvaavat oranssien ja persikkain poimimisen sävyisän huvin. Minä vain panen vastalauseeni kaikkia epäoikeutettuja syksyn hävitystä koskevia valituksia vastaan. Olkaa hyvä ja huomatkaa, ettei suurin osa metsistämme ole sen saaliinhimon saavutettavissa, että sen täytyy jättää koskematta, paitsi havupuut, myöskin ilma, itse maisema, täysinäiset ladot, metsäin ja maitten vapaa elämä...

_Neiti Hemming_. Pimeys syö ilman, sumu ahmaisee maiseman, veroihin tyhjentyvät ladot, sade kahlehtii vapauden sateenvarjon alle...

_Eversti Hemming_. Mikä syytöskirja! Myöntäkää kuitenkin, että syksy jättää jälkeensä oivallisen makkarainsyöntihalun! Mutta se saa aikaan enemmänkin, panee seuraelämän liikekannalle. Se vetää sulkujanan kaupunkien, kylien ja maakartanoiden ympärille, kirjoittaa ihmismaailman sotaväkeen, osan ruotuihin, osan komppanioihin, pataljooniin ja rykmentteihin; se panee toimeen katselmuksen salongeissa ja johtaa ne tuleen...

_Neiti Hemming_. Missä korttikuninkaat taistelevat "kaadoista" ja "kunniasta"!

_Eversti Hemming_. Ehkäpä ei ole pelkkä sattuma, että samalla kun pelipöydät tulevat vanhanaikaisiksi ja valtio saa vähemmän tuloja korttileimoista, maalarit myyvät useampia tauluja, kuvanveistäjät useampia valaistuja kipsipäitä ja pianotehtaat useampia kidutuskoneita. Pedagogit sanovat syksyä älykkyyden vuodenajaksi. Mahdollisesti koulut, kirjakauppa, sanomalehdet ja salonkijuorut tunnustavat heidän olevan oikeassa; metsästäjänä minulla on omat ajatukseni. Ehkäpä voidaan syksyä myöskin sanoa politiikan, keisarinkohtausten, parlamenttien, kumitehtaiden, kaasuyhtiöiden, sähkön, petrolin ja varkaiden vuodenajaksi. Puhumattakaan luonnonvoimista... Kapteeni Videstrandilla on puheenvuoro.

_Kapteeni Videstrand_. Kun en ota lukuun maata, joka on kevään ja suven, luulen minä niinkuin eversti Hemmingkin tulen, ilman ja veden vallitsevan syksyä. Takkaan sytytetään tuli, riihet lämpiävät, pajan kipinät tuikahtelevat yön pimeydessä. Kuka ei ole matkustanut syysiltana pimeätä metsätietä? Aukealla paikalla saattoi vielä erottaa tien, sillat, aidat, puut, järven välkkymisen ja tuulimyllyn humisevat siivet. Synkässä metsän varjossa ei näy enää mitään. Ohjakset juoksevat käsistä kalpeina juovina yön pimeyteen. Näkymättömät hevoset vetävät yhtä näkymättömiä vaunuja. Nopeammasta liikkeestä arvataan mentävän alamäkeen: onko edessä vain matala kunnas vaiko mutkikas, huimaava mäki? Siitä ei ole tietoa. Ollaan eläinten vaiston varassa, ja se hairahtuu harvoin muulloin kuin kenties äkkijyrkässä tienkäänteessä tai liian ahtaassa portissa. Tuon avuttoman riippuvaisuutensa tuntien ajaja ajaa edelleen; mutta kun jälleen päästään aukealle, ovat raskaat sadepilvet riistäneet ilmasta viimeisenkin valonkajastuksen. Silloin näkyy kaukaa häikäisevä valo, joka liikkuu hitaasti. Tietämättään matkustaja ajaa suuren järven rannalla olevaa harjua, ja tuo yksinäinen, harhaileva loiste on järveltä näkyvä tuulastuli. Se elähdyttää sokeata yötä, antaa tyhjälle pimeydelle sisällystä, ilahduttaa silmää ja virkistää mieltä. Hän, tuo tuntematon järvellä oleva kalastaja, ei tiedä olevansa eksyneelle matkustajalle lohduttavana ystävänä.

Taaskin näkyy kirkas tuli ja paljon lähempää. Tien varrella on yksinäinen torppa. Sen matalista ikkunoista leviää loimuavan takkavalkean loiste kolkkoon iltaan. Matkustaja ajaa hiljalleen ohitse: takkatulen valossa hän voi tuvasta erottaa vaimon, joka valmistaa illallista, päreitä kiskovan miehen ja kaksi leikkivää lasta, jotka ovat tehneet lastuista kaulavyön koiralle. Päivän valossa hän ei olisi huomannut niin jokapäiväisiä asioita. Mutta pimeys, yksinäisyys ja ylt'ympärillä oleva erämaa tekevät köyhän torpan viehättävän miellyttäväksi. Onhan siinä kuitenkin ihmisasunto, koti, kotoinen perhekunta, rakastavia sydämiä ja hiljaista tyytyväisyyttä. Ei mikään rikkauden ylellisyys eikä mikään loistava koruasumus ole koskaan voinut herättää mielessä niin rauhallisen suloista, niin puoleensavetävää inhimillisen osanoton vaikutelmaa. Miksi ajajan matka käy niin nopeasti sen ohitse? Miksi hän ei voi viivähtää tuon ystävällisen valon ääressä? Miksi hänen on jälleen painuttava autioon korpeen?

Merimies seisoo pimeänä syysyönä peräsimessä. Olettakaamme hänen lähestyvän meidän maamme rannikkoa. Tyynenmeren korallisärkkien ja New Foundlannin riuttojen jälkeen ei ole monta niin vaarallista väylää kuin Suomenlahden pohjoisrannikko vedenalaisine kallionkärkineen ja Pohjanlahti yksikivisine kareineen. Maamyyrät pitävät myrskyä meren pelättävimpänä ja pahimpana vihollisena, mutta mitä on avoimen meren myrsky näiden karien rinnalla, jotka vuosikymmenen kuluessa taas muuttuvat ja tekevät merikartat epäluotettaviksi! Merimies katsoo silmiään siirtämättä valoisaan kompassiin. Hän on lokannut vauhdin nopeuden ja laskenut, missä hän on, mutta hän ei saata yhtä tarkkaan laskea virtaa, joka alusta joka hetki siirtää pois oikeasta suunnasta. Ei mikään merenkulkutiede voi varmasti sanoa, missä purjehtija milloinkin on aaltoilevalla merellä, mutta ei mitään miehuutonta pelkoa näy hänen tuimissa, ahavoituneissa kasvoissaan, kun hän jäykkänä seisoo rankkasateessa, joka huuhtelee hänen kulunutta öljylakkiaan ja melkeinpä on sokaista hänen silmänsä. Silloin kaukaa taivaanrannan takaa sukeltaa esiin valo; vihdoinkin, viimeinkin on kauan kaivattu majakka näkyvissä! Liian harvoin kohtaa häntä tuo toivottu opas Suomen syksynpimeillä rannikoilla. Nyt se näkyy, nyt hän tietää täsmälleen, missä on, nyt hän vakavasti muuttaa suuntansa majakan mukaan; hän kiittää Jumalaa ja on pelastettu.

Niin lämmittää, lohduttaa ja opastaa meitä tuli pohjolan syksyisenä aikana. Ilmasta ei merimies voi antaa yhtä hyvää arvolausetta. Hengistin matkustajat ovat kokeneet pienoisen viattoman näytteen siitä, mitä sumu merkitsee. Se voi virtavedessä tehdä meille paljon pahemmat kolttoset kuin nyt. Ja ehkäpä joku teistä, arvoisat läsnäolijat, on koettanut viatonta veneellä sumussa soutamisen huvia. Vakuutan, että on oleva hyvinkin mieluinen hämmästys, kun puolen päivän aikaan ahkerasti soudettuaan huomaa tulleensa samaan laituripaikkaan, josta aamulla lähti. Usein kolahduttaa silloin karille, vaikka luulee olevansa keskellä aukeata selkää. Edessä näkyy tuiki tuntematon ranta jättiläisesineineen, jotka lähemmin tarkastaessa huomaa lepänpahasiksi, ja suunnattomilta näyttävät vuoret paljastuvat tavallisiksi rantakallioiksi. Uteliaana soutaja nousee maalle tuohon uuteen, tuntemattomaan seutuun, näkee tornimaisen palatsin, menee lähemmäksi, tuntee sen ladoksi, jonka luota poimittiin elokuussa marjoja, ja on omalla rakkaalla rannallaan parin kivenheiton päässä omasta kesäasunnostaan.

Entä myrsky? Entä aallot? Älkää pyytäkö merimiestä moittimaan vanhoja uskottujaan. Minä tunnustan rehellisesti, etten huoli joutua mihinkään tekemisiin kuuman vyöhykkeen tyfoonien kanssa. Mitä merkitsevät mastot ja purjeet jättiläisluudan lakaistessa, joka parissa minuutissa pyyhkäisee kokonaisia kaupunkeja kuin korttihuoneita? Samasta syystä jätän myöskin lukuunottamatta maanjäristyksen aikaansaamat aallot. Minä näin sellaisen kulkevan Liman rannikolla kolmatta penikulmaa rannasta maalle ja heittelevän puhki laivoja kuin pähkinänkuoria lähimpäin vuorten huippuihin. Se soveltuu vertailuksi, kun ihmetellään valtameren laineita. Myönnän kyllä, ettei Great Easterninkään matkustajain onnistunut tuon kuuluisan jättiläisen ensi matkalla Atlantin yli heittää keilaa laivan kannella ja että toisella matkalla sonnit suistuivat kannelta tallistaan suin päin etusalonkiin. Mutta Atlantin laineet ovat tuskin korkeammat tavallisia taloja, ja Itämeren aallot voidaan aukealla paikalla meren hurjimmillaan ollessa mitata melkeinpä tavallisella sylimitalla. Vähimmin huvittavia ovat rantakuohut täällä ja jäävuoret Atlantilla; mutta ellei tuhoudu, niin tottuu kyllä kaikkeen. Pahempi on Itämeren aalto, kun se marras-, joulu- ja tammikuussa jäädyttää laivan. Rautalankavantit polttavat merimiehen kouria, kun on noustava taklaukseen. Kannella voit vaikka luistella; kajuutan portaat ovat kuin kelkkamäki, miesten nutut kuin jäätynyt pohjanahka. Keulalaitaa painavat yhä syvempään alinomaa kasvavat jääkimpaleet; jokaisesta hyökyaallosta jää uutta taakkaa, jota turhaan koetetaan kolistella irti kangilla ja kekseillä. Laiva kulkee yhä raskaammin ja hitaammin; jos on laitatuuli oikealta puolen, kallistelee oikea puoli yhä arveluttavammin, jos tuulee alihangan puolelta, käy sillä puolen samoin. Minä vakuutan, hyvä herrasväki, että semmoisen purjehduksen jälkeen mielellään laskee satamaan. Mutta se, mikä täällä Itämerellä tuottaa merimiehelle vastusta, se uhkaa henkeä Mustalla merellä. Kylminä talvina laivat sattuvat siellä joskus jäätymään, kunnes niitä on mahdotonta ohjata, ja silloin ne painuvat pohjaan yhtä varmasti kuin jos niissä olisi kaksinverroin liian suuri kuorma rautatiekiskoja.

Meren syksy ei tiedä kuihtuvista kukista, ei putoilevista lehdistä; sillä ei ole mitään surtavaa, sen alla on sama suvinen laine, vähän tummempana, vähän kylmempänä, mutta uskollisena kuolemaan, se on jäätymiseen asti. Vaara on rannikolla; mutta jos rannikot ovat kotimaan rantoja, kasvaa rohkeus rinnan vaaran kanssa. Märssymies tervehtii vanhaa harmaata kariaan; siitä voi tulla hänen hautansa, mutta se on kodin ja ystävien portinpieli, niiden luo hän pyrkii talvilepoon, unohtamaan seuraavaan kevääseen asti, että hänen elämänsä on keinuva aalto.

D. Talvi.

_Konsuli Rönnevall_. Sallikaa liikemiehen lausua arkipäiväinen ajatuksensa siitä vuodenajasta, joka anastaa puolet koko meidän olemassaolostamme täällä pohjolassa. Niinkuin sadeaika päättyy kuumassa vyöhykkeessä kesän kuumuuteen, niin meidän lyhyt suvemme päättyy vaiheaikoineen talveen. Minä saattaisin kauppiaana sanoa sitä viholliseksi, koska se sulkee satamamme ja keskeyttää kauppaolojen suuret järjestelijät, viennin ja tuonnin. Mutta minä olen tottunut elämään tosioloissa ja käytännön miehenä käyttämään niitä hyväkseni. Minä siis mieluummin sanon talvea ystäväksi, vieläpä liike- ja kauppatuttavaksi. Mitä meistä tulisi, ellei _se_ rakentelisi siltojaan järvien, jokien ja soiden yli, ellei se tekisi rautateitä tiettömille nevoille ja täyttäisi varastojamme tavaroilla kauppalaivaston tarpeiksi. Olematta meille mitenkään tuhoisa se on pikemmin toimeliaisuuden aikaa, koska kerran luonto ja kohtalo ovat asettaneet meidät ikuisen lumen rajalle. Meidän maamme tuottaa kesällä, mutta kokoaa, järjestää ja panee kirjaan talvella. Puolet tätä maata on kesällä erämaata, mutta elpyy ensi pakkasen, ensi lumen tultua.

Kummastuttaapa todella, miten hullunkurinen käsitys on etelämaalaisilla, vieläpä monella viluisella pikku mamsellilla ja turkkipukuisella kamarijunkkarillakin meidän talvestamme. Heidän mielestään ei tuona vuodenaikana voi tehdä sen parempaa kuin värjötellä takan edessä, juoruilla höyryävän kahvipannun vieressä taikka politikoida totilasin ääressä. Minä tahtoisin noille naisille ja herroille määrätä saman päiväkäskyn, jonka neiti Hemming huusi kasarmiin: ulos, hyvä herrasväki! Nopea hevonen, kilisevät kulkuset, kirkas jää tai liukas, sileäluminen maantie! Mitä silloin näemme? Luulemme tapaavamme nukkuvan kansan, mutta ihmeeksemme tiet ovat täynnä elämää, kirveet heiluvat, rukit surisevat, kangaspuut ja tehtaat kalkkuvat. Entä nukkuminen? Niin, kyllä me nukummekin perinpohjin; laiskuri ja ahkera nukkuvat kilpaa; mutta kun aurinko paistaa häikäisevään lumeen, tulee kaikille kiire, kun pitäisi kuudessa tunnissa ehtiä, mitä muuten ei ehditä kahdessatoista.

Oletteko nähneet kaupunkien toreja tai kylien markkinapaikkoja tuommoisena tammikuun paukkuvana pakkasaamuna? Kaikki posket ovat punaisina, kaikki silmät sirkeinä. Huurretta riippuu miesten parroista, naisten villamekoista, hevosten harjoista, rekien valjaista, hirsistä, tervatynnyreistä, pellavatukuista ja heinäkuormista. Ilma on täynnä hienoja, välkkyviä jääneulasia; ei kuolemakseenkaan kukaan uskalla paljain käsin koskea rautaan. Savu kohoaa piipuista pystysuoraan taivasta kohti nousevan auringon punaamana. Kaikki torillaolijat koputtavat jalkojaan ja huitovat käsiään. Luulisi näkevänsä raivoavan väkijoukon valmiina hyökkäämään bastiljiin taikka kiihtyneen teatteriyleisön valmiina viheltämään näytelmäntekijälle tai ajamaan poliisin ulos pellolle. Erehdys. Ei milloinkaan kansa ole ollut levollisempi, ei milloinkaan kiintyneempi päivän rauhallisiin askareihin. Ostetaan ja myydään, puhellaan ja nauretaan, käydään asioilla konttoreissa, niin että saappaista jää märkiä merkkejä mattoihin, hiivitään ehkä hetkiseksi jonkin houkuttelevan lämpölähteen turviin, palataan taas kärsivällisen hevosen luo, joka riputtelee puolet heinistään lumelle, ja ollaan yhtä levollisia vielä auringon laskiessakin.

Sitten tulee pitkä, kylmä yö, joka tyhjentää torin ja täyttää tuvat. Älkää luulkokaan, että kaikki pimeys on yötä! Aikaisin aamun tähtien himmeässä valossa ja myöhään iltaisin revontulien loisteessa astelee kuormamies paksussa lumessa tienlaitaa, korjailee valjaita, tukee kaatuvaa kuormaansa, pitää vastaan alamäessä, auttaa ylämäessä, taivaltaen vitkaan jäät ja oikotiet, kunnes viimein päätyy yksinäiseen taloon, missä hän ja hevonen saavat tuiki tarpeellista lepoa. Talvi ei häntä vähääkään peloita, hän päinvastoin paljon iloisempana tervehtii sen tuloa marraskuussa kuin huhtikuussa näkee suosiltansa pettävän ja kauniin jäätikkötiensä muuttuvan pehmeäksi sohjoksi. Aavikkojen karavaani ei astu niin turvallisena päämääräänsä kohti poluttomassa hiekassa kuin tämä pohjoismaalainen askel askelelta sitkeänä kaalaa monet penikulmat talven lumessa.

Aavikoilla on hietamyrskyt, merellä lounaistuulet, pohjolassa lumimyrskyt. Mitä lumituisku on muuta kuin jäätynyt merenlaine? Miehen ilona on luonnonvoimia vastaan taisteleminen; mutta luuletteko kansan naisten ja lastenkaan arastelevan lumikinoksia? Tiet tukkeutuvat, ilma muuttuu liehuvaksi lakanaksi, metsä kummituksen kaltaiseksi, sekavaksi kaupungiksi, missä on viheriäreunaisia valkoisia torneja, meri aaltoilevaksi puuvillavanuksi, missä hieno harso lentää pitkin laineiden harjoja muutellen alinomaa niiden muotoa. Pohjoismaiden karavaani raivaa pelottomana tietä miehenkorkuisten kinosten halki. Miehet tallaavat lunta, hevoset astuvat ajajatta jäljestä. Monesti on nainenkin mukana auttamassa kuormaa, ja kuusi- tai seitsenvuotias poikanen tarttuu topakkana ja miehekkäänä riippuviin ohjaksiin.

Ellei lumen kuvaaminen olisi niin vaikea pulma maalarille, näkisimme useammin noita oivallisia laatukuvia tauluina. Mutta lumi on ilman heijastusten mukaan milloin sinertävän, milloin punertavan valkoinen, milloin sinipunervalta tai viheriältä vivahtava ja näyttää maalattuna helposti piimältä. Lumen värivivahdukset ovat niin vaihtelevia ja hienoja, että tottunut silmä voi niistä lukea pakkasasteet katsomatta lämpömittariin. Tiedetään sen narisevan jalkain alla kahdentoista asteen pakkasella ja kahdenkymmenen asteen pakkasella helisevän metallin lailla.

Mutta yrittäkäähän, hyvä herra maalari, niin löydätte varmasti mitä kiitollisimpia aiheita. Maalatkaa kelkkamäki; maalatkaa hiihtäjä sutta ajamassa; kirkas sininen jää notkeitten luistelijain jättämiä kiemurtelevin urin; maalatkaa kilpa-ajot, hevoset juoksemaan täyttä ravia, ajajat ohjiin, utelias ihmisjoukko katsomaan ja viitoitettu valkoinen kenttä satamain jäälle. Maalatkaa Ahvenanmaan postinkuljetus, miehet työntämään venettään jäätä myöten ja pysähtymään sulan railon reunalle. Maalatkaa höyryävä meri, kun se jähmettyy jääksi, taikka kosken mustat, lannistumattomat laineet, kun ne kuohuen vierivät lumisten rantojensa välitse.

Maalatkaa talvipukuinen metsä ja Ilmarisen kuu riippumaan kuusen oksiin, revontulien vaaleanvihreät hulmuavat säteet kohoilemaan keskitaivaalle asti ja iltatähti välkkymään hongan latvan yläpuolelle. Lumen heijastuksista saatte voimakkaampia valoja kuin syksyisestä kuuvaloisesta maisemasta. Ja maalatkaa vihdoin, mitä varsin harvoin siveltimin on yritetty, mutta mikä kuitenkin on aito kansanomaista ja aito pohjoismaalaista: maalatkaa jouluaamu kirkkaasti valaistussa kirkossa ja harras seurakunta penkkeihin, niistettävien talikynttilöiden keskelle, uteliaat, ihmettelevät lapset, pappi alttarille, suntio haaveineen, jäätyneet ikkunat, talvi-ilma tupruamaan kuin savu avonaisesta ovesta ja hengitys kohoamaan joka suusta ruumiillistuneen hengen tavoin, silmälle näkyväisenä siunatun aamuhetken kiitosuhrina!

Menkää männikköön, viluinen herrasväki, surumielisine talvihuokauksinenne! Missä on reipasta rohkeutta, missä raitista iloa, missä avointa, vapaata mieltä elämän taistelussa, ellei talven elämässä? Ja tämä luonto, jonka te valheellisesti moititte nukkuvan ja joka kuitenkin aina valvoo, se se juuri on teidän voimanne kehto ja teidän ujostelemattoman ilonne tyhjentymätön lähde. Me elämme kuin valaskala, meidän tarvitsee silloin tällöin sukeltaa suven lämpimään, vehreyteen ja päivänvaloon täyttämään keuhkojamme ilmalla, mutta talvi on se alkuaine, mihin olemme syntyneet ja missä me liikumme kuin kala vedessä.

Jos meiltä riistettäisiin talvi, niin me emme enää tuntisi omaa itseämme, meistä tulisi juurettomia väliolentoja, etelän kansaa, jolla ei ole etelää, ja pohjolan kansaa, jolla ei ole pohjolaa. Siirrettäköön meidät Afrikkaan tai Intiaan, niin tunnustaa täytyy, että me, paahdettuamme itseämme kylliksi päivänpaisteessa, hikoiltuamme kylliksi ja saatuamme kyllämme kookospähkinöistä ja taateleista, kuumeista ja skorppiooneista, mielellämme antaisimme kaikki etelän herkut kourallisesta lunta? Miksikä etsisimme järjellisyyttä muualta kuin todellisuudesta? Metsän eläimillä on turkkinsa kylmää vastaan, pohjolan kansoilla on hirret, polttopuut ja reipas rohkeus. Jos luonto on nuija, on meillä sen sijaan rautaiset pääkallot. Niin on oleva. Kova kovaa vastaan ja päivänpaistetta lumelle!

_Biisami_. Arvelenpa, ettei naisten vaitiolo merkitse ehdotonta suostumusta konsuli Rönnevallin talvenkuvaukseen, ja ehkäpä sen vain voi katsoa aiheutuvan siitä, että he pelkäävät joutuvansa viluisten mamsellien lukuun. Minun puolestani täytyy panna vastalause, vaikkapa siten joutuisinkin kamarijunkkarien jonon jatkoksi. Minä en aina ole istunut lämmin yönuttu yllä hyvän takkavalkean ääressä tukevasta päivällisestä hyvilläni ja höyryävä teekuppi edessä turvana odotettavissa olevaa iltakylmää vastaan. Luulenpa, että vähemmin onnellisissa olosuhteissa voidaan kärsiä vilua varsin perusteellisesti täällä pohjolassakin ja että mielellään otettaisiin vastaan jokin eksynyt tuulahdus kuuman vyöhykkeen lämmintä. Luulenpa, ettei maanviljelijämme aivan huolettomana katsele lähestyvän talven enteitten ilmenemistä jo elokuun iltana, kun pohjoinen taivas käy kalpeanviheriäksi, joka välistä vivahtaa sinipunervalta, ja ettei hän yhtä hyvällä mielellä näe kuuran hopeoivan puolikypsiä rukiintähkiä, kuin tammikuussa katselee sen koristamaa lehdetöntä koivikkoa. Vaikka olenkin varsin kokematon ja epäkäytännöllinen liikeasioissa, uskallan kuitenkin epäillä, ottaako kauppiaskaan ilolla vastaan sähkösanomaa, että laiva, jonka piti tuoda hänen odoteltu lastinsa, on jäätynyt kiinni rannoillemme, tai että höyrylaiva peruuttaa säännölliset kulkuvuoronsa tavallisella selityksellään: "luonnonesteiden tähden". Ja muistaakseni myöskin ihmistunteiden heijastuksia, luulen köyhän, surullisen ja huolestuneen useinkin sanovan talvelle: miksi suurennat taakkaa? Miksi riistät lämmön vuoteestani, rohkeuden sydämestäni ja lohduttavan kukan rakkaalta haudalta?