Part 26

On kummallista, että Franzénin viattomalla runottarella on kuin sinipunerva nauha yksinpä valkoisessa morsiuspuvussaankin. Hänen viheriässä myrttiseppeleessään on aina jokin kellastunut lehti. Niin, miten hänen kaltaisensa suomalainen sydän saattoikaan laulaa muulla tavoin kuin maansa luonnon ja kansansa elämän syvyydestä. Vieläpä hänen samppanjalasinsakin pohjassa on ilon haihtuvaisuuden varjo:

Vankina nuorten toivehen kuuman, äärestä viinin mi helmeilee, tai suloneitosen huulien huuman kotiin se pilvien taa pakenee.

Se on suomalaista tuo, en voi sitä muuksi saada. Semmoisia me olemme, aina muuttamassa. Kauneinkin kukoistus, hurmaavinkin onni on edessämme aina siivet valmiiksi levitettyinä lentämään "kotiinsa pilvien taa". Myönnän kyllä, että se olisi raskasmielistä, ellei se olisi inhimillistä. Me rakastamme kyllä iloa, me niinkuin muutkin; me tahtoisimme hyvin mielellämme kerran torjua luotamme kaikki kuoleman ja kuihtumisen ajatukset, irroittua tomun orjuudesta ja elää ajattelemattomain lasten tavoin särkyvien kuplien hetkellisessä maailmassa. Mutta sitäpä me emme voi. Ei auta edes rakkauskaan, ei humalaan juominen. Yksistään lapset vain saattavat unohtaa kaikki. Meillä muilla, kun ehdimme neljännen- tai kuudennentoista ikävuotemme ohi, on jo auttamattomasti keltainen lehti seppeleessämme. Se on perinnöllistä, se kummittelee yhä uudestaan. Olkaa hyvä, älkää pitäkö meitä liian mietiskelevinä tai liian sävyisinä! Mekin osaamme nauraa; mekin osaamme laskea leikkiä, hullutella, olla hurjia ja mielettömiä ja varsinkin osaamme olla pisteliäitä lähimmäistämme kohtaan, milloin se päähämme pälkähtää. Mutta kuitenkin kaikitenkin olemme aina muuttoa tekemässä, aina katselemme pois päin, milloin entisyyteen, milloin tulevaisuuteen, milloin hautaa, milloin pilviä kohti, aina, aina vain olemme samoja kaukomieliä Lemminkäisiä, joka ei unohda häihinkään lähtiessään hioa miekkaansa eikä jättää verta vuotavaa sukaa surmansa merkiksi.

Onneksi ei meillä yksin ole tuota onnen ja ilon Akilleenkantapäätä, ettemme voi kiintyä haihtuvaan nykyhetkeen. Sama arka kohta on koko ihmiskunnan, varsinkin pohjoismaitten kansojen tunnusomaisena piirteenä. Katsokaa kansanlauluja! Ruotsalaiset ja norjalaiset ovat kuin ovatkin saaneet _oman_ osansa salaperäisestä kaipuusta, joka vetää mieltämme pois; tanskalainen luullakseni voi helpommin unohtaa. Bellmanin hurjimpia lauluja on sanottu "ruusunpunaiseksi suruksi"; Wilhelm von Braun lopetti erään vallattomimman runonsa "neljän laudan" ajatuksella, mikä ei suinkaan ole iloisimpia. Erotus on vain siinä, että kun meidän skandinaavisilla veljillämme on hieman kiinanmustaa tunnelmassa, on suomalaisilla sen sijasta maiseman varjo. Heissä on mystiikkaa, mystiikka on heidän syntymämerkkinsä.

Voisinpa kertoa monta kansamme piirrettä, jotka kaikki osoittavat jotakin kauempana olevaa kohtaa avointa syliä, jotakin, jota etsitään ja odotetaan nykyhetken ahdasten rajojen ulkopuolelta. Tyyniluontoinen suomalainenkin voi kiivastua ja levollisesta muuttua kiihkoilijaksi; mutta sinä hetkenä, jolloin hän antautuu materialistiksi, ateistiksi tai nihilistiksi, silloin hän on ryöminyt ulos omasta itsestään.

Mistä sitten on peräisin tuo alinomainen epäilys, joka ei koskaan voi kokonaan antautua hetken vaikutelmien valtaan ajattelematta, mitä seuraa jäljestä tai piilee sen takana? Minä vastaan Saarnaajan sanoilla, että ihmisen kasvoista kajastava surumielisyys johtuu kaiken katoavaisuudesta; mutta mikäli se on pohjoismaista, se johtuu pohjolan luonnosta, ja mikäli se on suomalaista, se johtuu luonnon ja kasvatuksen yhteisvaikutuksesta. Mitä on tuo valo, jota me rakastamme niin suuresti, tuo luonnon kauneus, joka meitä viehättää, tuo kevät, joka ihastuttaa silmäämme ja elvyttää sieluamme? Tuohan kaikki on vain pakeneva päivä, katoava kuukausi, minuutti olemassaoloamme. Valkeutta seuraa pimeys, kukoistusta kuihtumus, kevättä syksy. Katso ruohoa, joka "tänään kasvaa ja huomenna heitetään pätsiin"! Miten olisi moisessa luonnossa eläen mahdollista antautua kokonaan hetken syleilyyn ja sanoa: tässä on rauha! Kukapa ei tahtoisi kevätaamuna jollakin niemellä tai vuorella nähdä koko elämänsä kukoistuksen sulavan nykyhetkeen mitään muuta ajattelematta ja tuntematta -- noihin kimaltaviin laineihin, nuoreen kasteiseen ruohoon, noihin vaihtuvan värisiin metsiin ja ihastuttavaan, nuorentavaan ilmaan, josta juomme terveyttä? Niin, me ihailemme, itkemme, hymyilemme, onni virtaa läpi koko olemuksemme, me voimme syleillä toinen toistamme sydämemme hurmiossa, ja kuitenkin on aina, aina jotakin sen kaiken peitossa. Mikä on tuo tuntematon, joka jakaa kahtia tunteemme ja pimentää ihastuksemme? Tuleva pimeys se levittää varjonsa melkein kuolemattoman valon yli, lähestyvä syksy se siroittelee keltaisia lehtiään aina kevään riemuisampaan vehreyteen asti. Jos ne jo yllättäisivät meidät, painostaisivat ne meitä vähemmän, sillä me tuntisimme vanhat tuttumme yön ja kuoleman, ja meidän olisi helpompi ne kestää. Mutta juuri koska ne kaukaa uhkaavat meidän onnellista iloamme, ne näyttävät peloittavilta ja saattavat salaa kaihomieltä "maan mullassa kasvavain riemun kukkien keskeen". Kun tähän vielä lisäät erämaitten yksinäisyyden Suomeen nähden, talviyöt, toimeentulontaistelun, meren aaltojen ja sisäjärvien yksitoikkoisen kohinan sekä lopuksi historian koettelemukset, niin luullakseni ymmärrämme, miksi emme koskaan voi täydellisesti luottaa nykyhetkeen tai siitä löytää suurinta iloamme.

Niin on laitamme, vaikka sitä koettaisimme kuinka itsepäisesti tahansa kieltää. Luonto on värittänyt meidät sellaisiksi. Mutta jos tämä luonto onkin pannut kaipuun pysyväiseksi meidän sydämiimme ja antanut kauneimpien laulujemme itää surusta, niin se on meille korvaukseksi antanut syvemmät vaikutelmat. Kaikki ihmiskäsitys tarvitsee rajansa. Meidän maallinen olemassaolomme on rajoitettu, se liikkuu alinomaisten vaihtelujen maailmassa; me voimme aavistaa, toivoa, jumaloida ikuista kauneutta ja ikuista iloa, mutta me emme voi käsittää, emme pidättää niitä. Kauneus ei meistä enää olisikaan kauneutta, ellei se joka hetki olisi kuihtumisen rinnalla; ilo meitä kyllästyttäisi ja uuvuttaisi, ellei se niin tuulennopeana aina haihtuisi. Sen tähden piilee kaunein ja iloisin juuri siinä, että kaikki on niin silmänräpäyksen lyhyttä. Jos ihmishenki voisi olla alinomaisessa valossa, ei se koskaan yhtä rakkaasti, yhtä kaivaten kuin nyt ihailisi nousevaa aurinkoa. Ja etelämaalaisella, joka mukavasti loikoilee alinomaisen kukoistuksen ympäröimänä, luuletteko hänellä olevan mitään käsitystä siitä, mitä me sanomme kevääksi? Mitä pimeämpi yö, sitä kauniimpi aamu. Mitä vaarallisempi taistelu, sitä loistavampi voitto. Mitä autiompaan yksinäisyyteen, mitä edemmäksi pohjolaan kohtalo on meidät saattanut, sitä ihanammalta näyttää meistä, kun elämä virkoaa talvien haudasta. Miten tuo pian kalpeneva pohjoismaiden kevät kokookaan elämän, valon ja kauneuden täydellisyyden muutamien viikkojen, päivien, tuntien kehykseen! Me tiedämme sen olevan olemassa vielä tänään, mutta ei huomenna enää. Meidän täytyy korjata kaikki silmänräpäyksessä, ja kun sylimme vielä on avoinna, vaipuu aurinko, värit himmenevät, kaste laskeutuu, päivän valjetessa ehkä muuttuakseen härmäksi. Älä ihmettelekään, että tuossa silmänräpäyksessä on yhtaikaa surumielisyyden sävyä ja mitä voimakkainta loistoa. Mitä Amalia von Imhoff sanoo rakkauden kauneimmasta kukasta, että se on tuskansekaista riemua -- se soveltuu kaikkiin suloisimpiin tunteihin, mitä ihmissydämessä voi olla. Ei Andromache ollut koskaan niin kaunis kuin "hymyillessään kyynelten läpi" Hektorin jättäessä jäähyväisiä, ja Raamattukin aina yhdistää ilon niittämisen kyynelten kylvöön.

No niin, vertauskuvallisuuttahan siinä on, sen olemme sen seitsemästikin kuulleet: ihminen kuvastaa luontoa. Mutta ihmeellistä on, että joka kerta, kun kevät tulee, se tulee, kuin se tulisi ensi kerran. Se on kaikesta kauniista katoavaisin ja kuitenkin kuihtumattomin; se ei kuollessaan kuole eikä kulu koskaan. Jos elämme kahdeksankymmenen ikään, niin katselemme kevättä aina samalla lailla lapsen tavoin ihmetellen. Merkillistä, miten päivät ovat pitkiä! Näin vehreä ei tämä nurmi ole ollut koskaan ennen: ei, ei koskaan ole koivu ennen pukeutunut niin hienoon pukuun, ja katso, miten ihmeellisenä aurinko laskee! Ympärillämme herännyt elämäpä se samaan aikaan herää meissä itsessämme ja vastustaa kuolemaa. Mikä sokeus, että kiellämme kuolemattomuuden olemassaolon, vaikka silmäimme edessä on tuo iäti uudistuva vastalause!

B. Kesä.

_Tohtori Rabe_. Vahinko, ettei vuodenaikojen sinfonia miellytä herroja Seiffeä ja Dattelbaumia. Mikä meistä pohjoismaalaisista on varsin tuttua, se voisi tarjota heille jotakin uutta. Minä ilmoittaisin heille, että he erehtyvät luullessaan meillä olevan "yhdeksän kuukautta talvea ja kolme kuukautta olematonta kesää". Minä olen viettänyt neljä kesää Saksassa ja voin todistaa, että se vuodenaika tosin meillä on kuukautta lyhempi, mutta yhtä lämmin kuin heillä ja valoisien öittensä tähden paljon kauniimpi. Ellei meidän vihannuutemme olekaan aivan yhtä mehevä eikä kasvikuntamme yhtä monilajinen, niin on koko meidän luontomme sitä vastoin lujempi luonteeltaan. Minä häpeisin, jos minun pitäisi niinkuin ystäväimme saksalaisten olla noin etelän ja pohjoisen keskivälillä. Sanokaa, jos mielenne tekee, Würtembergiä eteläksi ja Pommeria pohjolaksi; onhan sekin tavallaan sukkelaa, sillä viiniköynnös menestyy Würtembergissä, jota vastoin Pommeriin tuodaan väkijuomat Rein-joelta ja Champagnesta. Muuten ei luonnon erotus edes ole likimainkaan niin huomattava kuin ero Pohjois- ja Etelä-Suomen luonnon välillä. Ennemmin kuin matelijan lailla liikun milloin vedessä, milloin maalla, tahdon olla toisessa tai toisessa; silloin ainakin tiedän, missä olen.

Meidän kesämme varsinaisena pohjoismaalaisuutena on osaksi kasvikuntamme, missä koivu, honka, kuusi ja sammal ovat yleisimpinä, mutta paljon enemmän vielä vuodenaikojen jyrkkä ero. Jotakin suurenmoista on niin valtavassa luonnonkamppailussa. Talvi ja suvi eivät täällä sotkeudu toisiinsa niinkuin Euroopan mantereen suurimmassa osassa ja Englannissa. Tosinhan ne voivat vaihdekohdissa juonitella varsin kauan, mutta viimein ne kuitenkin kohoavat korkeiksi kylmän ja lämmön, pimeyden ja valon, kuoleman ja elämän huipuiksi. Ne eivät ole pehmeitä etanoita, jotka matelevat toinen toisensa päällä, vaan vahvakäsivartisia, taistelukuntoisia jättiläisiä, jotka painiskelevat jonkin aikaa rusentavin ottein ja sitten hallitsevat aikansa itsevaltiaasti valtakuntaansa.

Jos jompikumpi näistä kuningastovereista pääsisi yksin ainiaaksi vallitsemaan, niin heidän vapaasukuinen vasallinsa ihminen joko nukkuisi kesän kuumuuteen tai paleltuisi talven pakkaseen. Tosin meitä puristetaan lujasti kilpien väliin, mutta on meillä kuitenkin ilmaa parhaiksi sen verran, kuin tarvitsemme hengittääksemme, me kasvamme kahden jättiläisen taistelua käydessä ja vartumme vahvoiksi. Edellinen puhuja sanoi kevään vertauskuvallisesti merkitsevän kuolemattomuutta; minä lisään, että kevät on myöskin vapauden viirinkantaja. Syyttäkää historiaa, jos tahdotte, siitä, että pohjolassa on kansoja, jotka ovat nukkuneet vapautensa ajan, ja toisia, jotka ovat suojelleet vapautensa loukkaamattomana aikojen halki. Minä sanon, että pohjolan kevät, joka katkoo summattoman raskaat kahleet ja pystyttää elämän lipun mitä voittamattomimmillekin valleille, pontevammin kuin mikään muu kehoittaa taistelemaan vapauden puolesta. Katsokaa jokiamme huhtikuun keskipalkoilta toukokuun alkuun ja arvostelkaa, voivatko ne virrata orjuutettujen maitten halki! Toisinaan ne puolustavat vapauttaan mitä jättiläismäisimmässä taistelussa, toisinaan ne irroittavat kahleensa niin huomaamattoman rauhallisesti, kuin kristinusko ja sivistys vapauttavat kansoja. Sitä minä sanon luonnon maailmanhistoriaksi, ja jos vapaus täällä voittaakin vain lyhyeksi aikaa ja joutuu uudestaan seuraavan talven kahleihin, niin moiset vaihdokset merkitsevät vain, että aikakausi kuolee ja jättää taistelunsa ja voittonsa perinnöksi tulevalle aikakaudelle. Lopputuloksena on, niinkuin historiassakin, kahleeton vapaus. Kylmänarat herrat luonnonkeinottelijat -- kunnia oikeille luonnontutkijoille! -- koettakoot vain todistaa meille omine tämänpäiväisine viisauksineen, mikä on huomenna hulluus, että maa muka on miljoonan vuoden kuluttua paleltuva kuoliaaksi -- nuo herrat ovat aina miljoonain omistajia blankoluotolla. Minä yhdyn ennemmin vanhempaan ennustukseen, joka sanoo, että maa on kerran räjähtävä liekkeihin -- ainoa arvokas loppu, mikä vastaa sen lämminsydämistä alkua.

Mitä on vielä herroille Seiffelle ja Dattelbaumille kertomatta pohjoisesta suvestamme? Eikö joku naisista olisi hyvä ja huomauttaisi heille muuraimistamme ja mesimarjoistamme korvaukseksi siitä, ettei keväänkuvauksessa mainittu mämmiä eikä mahlaa?

_Rouva Rönnevall_. Minä otan vastaan haasteen ja rohkenen luvallanne lähteä ulommaksi keittiö-osastoa, joka kanslianeuvos tohtori Rabesta tuntuu olevan meidän luonnollinen rajamme. Minun mielestäni tohtori Rabe esitti hyvin suven ja talven vastakohdat niiden vuodenaikojen selväpiirteisimmäksi pohjoismaiseksi ominaisuudeksi, mutta unohti mainita, missä nämä vastakohdat kärjistyvät huippuunsa. Ei riitä valosta ja pimeydestä puhuminen; luulenpa koko maailman tietävän kokemuksesta, mitä on yö ja päivä. Jos taas tarkkaamme lämpimän ja kylmän vastakohtaa, niin ovathan ne paljon lähempänä toisiaan kuumien maiden vuoristoissa kuin meillä missään. Niinkään pitkälle etenemättä oletan jonkun meistä nousseen Alpeille. Sielläkin ilmenevät molemmat vastakohdat: kylmä ja lämmin, mutta olemmeko silti pohjolassa? Emme, hyvä tohtori, siitä puuttuu vielä jotakin: siinä on vaihtelua, ajattelen lähinnä valoa. Mitä puuttuu mahtavalta Alppien maailmalta, kun se ei loista pohjolan kauneutta? Valon kuolemattomuus, päiväksi muuttunut yö.

Älkää kauhistuko, hyvä herrasväki, minä en aio puhua Aavasaksasta. Minä olen syntynyt seudussa, missä kolme kuukautta vuodessa näkee esteettömästi lukea hienointakin _nonparellia_ keskellä yötä päivänvalossa, mutta minä en uskalla edes yrittääkään kuvailla niin yleisesti tunnettua kuin kesäkuun päivänä kello kymmenen aikaan illalla tuntemamme tunteet ovat. Sallikaa minun vain muistuttaa mieleen jotakin, mikä meiltä monelta jää huomaamatta noina valoisina kesäöinä, kun joko ikkunasta taikka kävelyllä, veneretkellä tai muulla matkalla katselemme pohjolan maisemaa.

Auringon laskettua lyhyeen lepoonsa muuttuu maisema omituisen salaperäiseksi tunnelmaltaan, mitä emme koetakaan selittää, koska se on meille kaikille niin tuttu. Häikäisevä valonlähde, mistä olemme saaneet valkeutta, on poissa, useimmat linnut ovat vaienneet, kaikki työt pysähtyvät, lapsen silmää raukaisee uni, vaikka se ei tahdo nukkua, väsynyt työmies kaipaa lepoa eikä kuitenkaan lepää; me tiedämme, miten talven unikeot silloin osaavat valvoa! Yöhän on tulossa eikä kuitenkaan tule. Sen sijaan leviää omituinen ihmeellinen kirkkaus järville, rannoille, yli metsäin ja vuorten -- se ei ole auringon, ei kuun eikä tähtien valoa eikä hämärääkään -- ajattelen tällöin Pohjois-Suomea, sillä etelärannikolla jo vähäinenkin pilvi luo yön harsomaisen haamun. Tunnustakaamme, että tuo valaistus on ihmeen kaunis! Se on ylimaailmallinen kirkkaus, jolla tuskin on vertaista meidän aistillisten ilmiöiden piiriin kuuluvassa kokemuksessamme. Mutta sen kaltaista en tiedä muuta kuin iltaloiston, kun se heijastuu jonkin autioksi jääneen talon ikkunoista, missä ennen on asunut rakkaitamme, taikka kyynelkiillon silmässä, joka kuvaamattoman rakkaasti meitä katselee. Semmoinen yön hiljainen, unelmainen maailma on olemassa vain aavistuksessamme: sellaiseksi lienevät kreikkalaiset kuvitelleet Elysionin kenttiä.

Eräänä tuollaisena yönä olin kerran Punkaharjulla. Oli keskiyö, taivas pilvetön, pohjan puolella voimakas kirkkaus, etelän puolella heikompi. Siitä syystä oli harjun eteläpuoli synkässä varjossa kuusien ja koivujen takana, mutta pohjoisesta valui valovirtoja yli tyynten selkien. Puruveden ulapoilla välkkyi hohtavia juomuja tummempien välillä, muutellen muotoaan, kadoten ja ilmestyen taas kimaltelemaan virtapaikkoihin. Kaikki rannat loistivat, kaikki kukkulat sädehtivät; yksin honkain latvatkin näyttivät kullalta. Kirkkaus tunkeutui koivun lehvien lomitse harjun pohjoispuolelta, niin että ne näyttivät läpikuultavilta; kuusen havut muuttuivat hopeaneuloiksi. Silmää ei häikäissyt, sydän ei sykkinyt nopeammin; kummallinen lempeys levisi yli koko tuon vaihtelevan väriloiston. Ruoho oli pehmoinen kuin sametti ja kostea kasteesta; punahiekkaisella tiellä ei ollut elävän olennon jälkeäkään; kaikki oli yksinäistä, äänetöntä ja hiljaa miettiväistä; kaukaa kuului vain laulurastaan sointuva ääni, joka oli kirkas kuin yö, jolle se lauloi.

Toisena samanlaisena yönä lipui veneemme erästä Pohjois-Suomen jokea pitkin. Korkeat, lehväin seppelöimät rannat olivat alhaalta varjossa, ylempää valossa, mutta paljon kauniimpi oli niiden kuvastus vedessä. Siinä oli ihanne todellisuuden rinnalla, runous tyhjentymättömän lähteensä luonnon rinnalla. Kaikki puiden latvat, kaikki lehvät, kaikki varjo- ja valokohdat näyttivät hienommilta, pehmeämmiltä ja miellyttävämmiltä vedessä kuin rannalla. Ja kun ranta veden alla ikäänkuin kääntyi syvemmälle, kauemmaksi meistä, näytti vanha, harmaa lato äsken maalatulta, kalastajan verkot hopealangoista kudotuilta ja rosoinen rannan kallio hienosta kiilteestä välkkyvältä.

Me liu'uimme virran vieminä merelle ja saaristoon. Uutta kirkkautta ja uusia värien vaihteluja. Yön taivas kaartui loistavana allamme niinkuin se kupuili päällämmekin. Puruveden näyt uudistuivat, mutta toisissa kehyksissä. Airoista valui hopeaa; pienet vesihyönteiset juoksentelivat nuolennopeina tyyntä lahden pintaa milloin minkinlaisissa välkkyvissä kaarissa; uiva sorsaparvi jätti jälkeensä kultajuovia, ja kaukana salmen suussa vierivät mainingin leveät, kirkkaat harjat kuin sulat lasivuoret mereltä päin.

Näin siinä tapauksessa, että yötaivas on kirkas. Mutta minä olen nähnyt yön kirkkauden myöskin paljon salaperäisempänä. Pitkään aikaan en ymmärtänyt, miksi jokin tuttu maisema minusta toisinaan näytti niin tuntemattomalta kuin en olisi sitä koskaan nähnyt yön valossa. Joka esine -- aita, puu, riihi, laitumella käyskentelevä hevonen näytti minusta kuin säteilevän omaa valoa, olevan yksinään eikä tarvitsevan mitään taustaa. Minä luulin uneksivani. Se oli vastoin kaikkia maalaustaiteen sääntöjä tehty maisemakuva, erillisiksi ryhmiksi hajonnut ja kuitenkin niin sopusointuisen kokonainen, äärettömän pehmeä ja täynnä suloutta. Mikä oli syynä siihen? Mikä haltijatar oli taikasauvallaan vapauttanut kahlehditun luonnon ja tehnyt kaikki sen muodot itsenäisiksi?

Syy oli vain se, että pohjoinen taivas oli pilvessä, eteläinen vienommin valaistu. Ilmakehä levitti heijastuksineen kaikkialle tasaista valoaan, ja sen tähden maisemassa ei ollut mitään varjoja eikä valoisampia kohtia. Me olemme niin tottuneet näkemään valon tulevan jostakin määrätystä kohdasta tai määrätyltä alalta, toisten vastakkaisten, kätkössä olevain puolten esineistä ollessa varjossa, että meidän on vaikea ajatella kaikkea joka taholta yhdellä lailla valaistuksi. Mutta juuri siitä syystä, että kaikki esineet ovat samalla tavoin valaistut, näyttävät ne itse loistavan. En tiedä, onko optikko tai maalari olettanut mitään tuollaista, mitä niin harvoin sattuu jokapäiväisessä kokemuspiirissämme. Tuossa valossa tarkkaan kuvattu maisema näyttäisi taidokkaasta arvostelijasta koulupojan naurettavalta ja oppimattomalta eri yritykseltä. Ilman varjoja ja valoja maalaaminen, mikä hulluus! Mutta tällöinkö arvostelijat ensi kerran pilkaten nauraisivat taiteen tekniikalle?

Antakaa anteeksi, herra tohtori, minun mielestäni pohjolan kesän ominaisimpana piirteenä ovat juuri sen yöt. Kaiken muun -- sääsket, muuraimet ja mesimarjatkin -- voimme sivuuttaa vain taulun sisäkuvina. Etelässä mitataan valoa vuorokausittain, meillä vuodenajoittain. Etelä elää vain päiväkseen; meillä on pitkät muistot ja pitkä toivo. Koko elämämme liikkuu entisyyden muistelon ja sen kaipaamisen välillä, mitä kerran on tuleva. Johan on huomautettu, että meissä itsessämme oikeastaan kaikki käy _poispäin_. Emme koskaan voi olla oikein itseemme tyytyväisiä, emmekä oikein juurtua turpeeseemme. Lakkaamatta kuuluu sisimmässämme salainen ääni: tule, tule pois! Sanokaa sitä surulliseksi, jos mielitte; minusta se on kristillisen iloista. Miten omituista ja aavistuksellista onkaan, että luontomme suurin kauneus on valoisa yö!

C. Syksy.

_Neiti Hemming_. Minä en voi ihailla valoa sen tähden, että se kuukausia on kuolematon ja sitten häviää. Minun tunteeni ei suostu siihen, minä olen pimeänarka, en viihdy synkässä yössä. Rakastammehan juuri siitä syystä tähtiä ja valkoista lunta, että ne vastustavat syysyötä. Oh, noita tähdettömiä, lumettomia lokakuun öitä! _Silloinhan_ me olemme kytketyt tomukomeroomme, emmekä kuitenkaan ole niin äärellisyyteen kahlehdittuja, ettemme ojentaisi käsiämme iankaikkisuutta kohti, emmekä myöskään ole niin ikuisia, ettemme värjöttäisi ajassa!

Minä en voi antaa anteeksi runoilijoille, että he ovat tehneet kuun naurunalaiseksi. Katselkaa sitä kauniina elokuun iltana! Pimeä tulee niin lempeästi, ei synkkänä eikä hirvittävänä kuin etelässä, missä leppymätön yö yht'äkkiä yllättää. Meillä viivähtää päivän katse vielä kauan sen jälkeen, kun sen säteilevä silmä on vaipunut näköpiirin taa, ja kun se rauhallisesti uinahtaa, ilahduttaa vaeltajaa taivaan kuvun ensimmäinen tähti. Silloin keltainen elokuun kuu nousee metsän reunaan välkkyen lehvien välitse ja katselee meitä kuin rakas silmä yön hiljaisuudessa. Älä sure, sanoo se meille; pimeys ei ole muuta kuin valon kehys, jonka Luoja on ihmeteltävän taitavasti asettanut enentämään sen kauneutta. Luonnossa ei ole mitään ruikutusta tuommoisena elokuun iltana, jolloin keskikesän valo sulkee silmän ja syksy levittää yöksi loistavan tähtihuntunsa. Siinä on raikkautta ja suoruutta, mutta myöskin ihmeteltävää hellyyttä, joten tuntuu, kuin katsoisi matkalle lähtevän äidin silmään hänen sanoessaan jäähyväisiä lapsilleen. Nyt minä lähden, sanoo suvi; mutta se ei lähdekään, vaan palaa yhä uudelleen seuraavan päivän tullen vielä kerran sanomaan jäähyväisiä, entistään rakkaampana sen tähden, että se oli piillyt pimeässä ja ilmestyy jälleen vihannuuksineen ja satoineen. Vaikka se on komeampi kuin milloinkaan ennen kuninkaanlevätti yllään, niin aavistaa jo kuitenkin, ettei sen aika enää ole pitkä. Elokuun illan salaisuus on, että luonnon suloisuus on jäljellä vielä syksyn kynnyksellä. Mitä se on muuta kuin kuolemalle hymyilevä elämä? Yhä uudestaan suvi sanoo meille: nyt minä lähden. Mitä vielä, vastaamme me, kyllä sinä vielä palaat! Silloin liikkuvat haapojen lehdet kuin liehuvat siivet iltatuulessa, ja me ymmärrämme, että ne levittäytyvät lentoon.

Ei, minä en voi rakastaa pimeyttä. Juuri sen tähden, että se ei ole mitään, hävittää se kaiken elämän. Mikä minä olen pimeässä? Ruumiiton henki. Mihin minä menen? En tiedä. Mihin kosken? En tiedä. Jotakin varjonkaltaista vilahtaa ohitseni. Onko se ystävä? Vaiko vihollinen? Ei kukaan vastaa. Se saattaa olla uskollinen koirani, mutta se saattaa myöskin olla verenhimoinen susi. Minä voin astua kohti seinää, vaikka luulen kulkevani sileällä kadulla. Edessäni oleva tuntematon saattaa olla viaton ruohokenttä, mutta myöskin pyörryttävä kuilu.