Part 25

Perty kertoo näin:

Vanha herttuallinen Tübingenin linna oli 1850-luvun lopulla kuuluisa meluavista kummituksistaan. Joukko ylhäisiä Berlinin spiritistejä otti silloin kysyäkseen hengiltänsä -- varsinkin Heineltä, joka oli heidän paras tietäjänsä -- kummittelun syytä. Henget vastasivat, että sen aiheutti kummitteleva munkki, "der Pfaffe Konrad". Munkkia pyydettiin esiintymään, ja hän tuli kuin tulikin ja kertoi kysymysten vastaukseksi kokonaisen romaanin. Hän oli eläessään ollut hovipappina Baijerin ja Saksin herttualla Henrik Leijonalla, joka kuoli 1195. Herttuan ollessa ristiretkellä oli munkki rakastunut hänen puolisoonsa herttuatar Matildaan, joka oli syntyjään Englannin prinsessa. Kun herttuatar halveksien hylkäsi hänen epäpyhän rakkautensa, oli munkki surmannut hänet, ettei itse olisi tullut ilmi. Mutta tämän rikoksensa tähden hän ei saanut rauhaa kuolemansa jälkeen. Hengen kertomusta kummasteltiin ja epäiltiin, sillä olisihan historian pitänyt tietää niin ylhäisen henkilön murhasta, mutta se kertoi vain hänen kuolleen luonnollisen kuoleman. Henki pysyi itsepäisesti selityksessään ja ilmoitti herttuattaren haudan olevan määrätyssä paikassa linnan entisessä hautakappelissa, jota tällöin käytettiin viinikellarina. Berlinistä lähetettiin mies tutkimaan osoitettua paikkaa, mutta hän ei löytänyt mitään. -- Etsikää tarkemmin, sanoi henki; siellä on sen ja sen näköinen hautakivi, jonka henki piirusti lyijykynällä, ja kiveen on hakattu, että herttuatar murhattiin. Berliniläiset lähettivät toisen salalähetin, hän kaivatti koko kellarin perinpohjin aina vuoreen asti ja löysi -- saman verran kuin ennenkin. Se oli toki liian paksua. Spiritistit joutuivat mitä pahimpaan pulaan; ilmestys oli heidän kirjoituksissaan komeasti julistettu historialliseksi löydöksi. Silloin juolahti erään läsnäolijan, jonkun vanhan armollisen rouvan mieleen, että hän oli nuoruudessaan lukenut jotakin "der Pfaffe Konradista". Otettiin tarkastettavaksi kokonainen romuläjä tämän vuosisadan alkupuolella kirjoitettuja romaaneja, ja kas, eräästä todellakin löytyi herttuatar Matildan ja Konrad munkin historia melkein sanasta sanaan sellaisena kuin henki oli sen kertonut! Selvästi kaikki oli vain romaaninkirjoittajan mielikuvituksesta peräisin. Mutta merkillistä oli, että "der Pfaffe Konradin" tarina oli romaanista puoleksi unohtuneena siirtynyt vanhan rouvan mielikuviin ja niistä psykografiin, joka oli apinoinut koko romaanin. Minä puolestani en katso siinä olevan mitään ihmeellistä. Onhan psykografilla kutsuttu esiin _Tartuffenkin_ henki, ja kun häneltä kysyttiin, mitenkä hänen ystävänsä Orgon voi toisessa maailmassa, vastasi Tartuffe hyvin vakavasti, että vointi ei ollut niin hyvä, kuin olisi ollut syytä toivoa.

Konsuli Rönnevall oli tämän keskustelun aikana tähystellyt merelle päin, pyyhki kiikarinlaseja ja sanoi Itämeren jo seljenneen. Helpotuksesta huokaisten matkustajat näkivät Hengistin esteettä täysin höyryin kiiruhtavan päämääräänsä kohden. Eversti Hemming sanoi muistelevansa vielä olevan jäljellä yhden onnettoman, jonka vaikeana tehtävänä oli Hengistin matkustajain palauttaminen henkien maailmasta arkipäiväiseen elämään.

-- Kymmenennen arvan sai mamselli Hedmansson, huomautti dosentti Sumu.

-- Minä pidätin itselleni oikeuden käyttää sijaista, väitti nuori tyttö vastaan.

-- Aloitahan vain! sanoi rouva Rönnevall hymyillen. Jos takerrut kertoessasi, kyllä minä kuiskaan.

-- Mutta minä en osaa muuta kuin lastensatuja.

-- Kertokaa sitten viaton satu! pyysi kanslianeuvos tohtori Rabe.

-- Minä kerron niin huonosti.

-- Se on totta, puuttui puheeseen rouva Rönnevall hyväntahtoisesti hymyillen. -- Anna Hedmansson ei ole tottunut kertomaan sanoin, vaan sävelin. Laula meille jokin laulu!

-- Tahdotteko, täti, säestää Rödlerin sitralla?

-- Hyi, manaatko pahoja henkiä esiin näin kauniina kevätiltana? Laula meren-romanssisi; se, jonka itse olet säveltänyt.

-- Ja olenko silloin täyttänyt kymmenennestä arvasta johtuvan velvollisuuden?

Seura oli niin kohtelias, että myöntyi siihen. Anna Hedmansson astui muutamia askelia etäämmälle, nojautui laivan partaaseen ja katseli vienosti värehtivälle merelle. Raikkaalla, metallinsointuisella äänellä laulettuna helähti hänen huuliltaan:

Kehtolaulu merelle.

Meri ylväs, kaikkein tie, orja yhdenkään et lie, ääretönnä tavoitat maan ja taivaan rantamat! Olen nähnyt, kuinka laivat Turman vaahtopäissäs' saivat, kuullut, kuinka syksy-yöt ukkospauhuin rantaan lyöt.

Nyt sa uinut hiljalleen lailla lapsen viihtyneen kätket kuohus' syvyyksiin, kimmeltävän kristalliin. Nuku, meri, armahasti kotilahdelmalta asti kanna sylin hellivin meidät maihin outoihin!

Konsa heräät kohisten, auringossa kylpien, loiski lainein kirkkahin sydämeni maahankin! Riemut laula, surut liennä, kummuille ja laaksoon riennä, hopeoiden, suudellen rantaa, maata isien!

Kaino laulaja oli uskonut sävelensä merelle, mutta ne herättivät vastakaikua.

-- Mitä te puhutte tyhjistä sydämistä? sanoi tohtori Rabe Biisamille. -- Ellei tuo pulpahtanut kuin lähteensuoni metsänrinteestä, niin sanonpa olevani tuiki tyhjä musiikista.

-- Kyllä äänestä hyvä tulee, vastasi Biisami lämpimästi, taputtaen kainoa tyttöä olkapäälle. -- Ääniaines on erinomainen, sisällä on hyvä kajahtelu, ja mitä vielä koulutuksesta puuttuu, sen täydentävät uutteruus ja hyvät opettajat. Minulla on muutamia ystäviä Parisissa; jos sallitte, niin raivaan teille tien ensimmäisten tulikokeiden läpi. Voi, neiti Hedmansson, miksi en minä ole saanut opettaa teille ensi asteikkoja? Kun kerran kuulette konserttisalin kaikuvan kättentaputuksista, soisin voivani sanoa: tuo pikku tyttö on ollut minun oppilaani!

Anna Hedmansson katseli katselemistaan merelle eikä vastannut mitään. Hän oli salon asukas, lapsi parka, hänen laulunsa oli todellakin kuin jylhästä vuoresta kumpuava lähteensuoni, ja konserttisalin ajatus peloitti häntä.

-- Luonto on kaunopuheinen, kun se vain saa sanat, huomautti neiti Hemming. Eikö täällä ole ketään muuta, joka kastaisi siveltimensä mereen?

Eversti Hemming nauroi:

-- Kasta sinä käsilaukkusi!

-- Se on mennyttä! Luonnon kolmesta valtakunnasta ei löydy pelastavaa luutnanttia. Mutta dosentti Sumulla, joka maalasi silmiemme eteen Hämeenkankaan, on arvattavasti useampiakin luonnonkuvauksia salkussaan?

-- Kapteeni Videstrand on meistä eniten painiskellut luonnonvoimien kanssa, vastasi dosentti.

Kapteeni Videstrand oli huomaavinaan, että tohtori Rabella oli jo valmiina jokin uusi luonnonihme, samanlaatuinen kuin vedenkorkeusmerkki.

Rabe pyyhkäisi kädellään otsaansa ja sanoi nähneensä viime yönä unta. Hän oli ollut alkuajan maailmassa ja nähnyt titaanien heittävän palloa meidän aurinkokuntamme kiertotähdillä. Se oli tapahtunut niin varomattomasti, että useimmat pallot olivat jääneet aurinkoon nähden viistoon asemaan, ja siten oli niille kasaantunut kaikki se vaiva ja puuha, joka johtuu vuodenajoista. Rabe oli kysynyt, eikö maapallo saata päästä vapaaksi tuosta rasituksesta, ja hänelle oli vastattu maan saaneen vuodenajat, jotta Hengistin matkustajat kerran keksisivät sopivan keskusteluaineen.

-- Almanakka on ennättänyt meitä ennen, huokasi neiti Hemming.

-- Jättäkäämme almanakka omaan arvoonsa -- jatkoi tohtori -- ja koettakaamme ennemmin saada esiin muutamia ääripiirteitä pohjolan vuodenaikojen luonteesta ja vaikutelmista. Sananvalta on vapaa. Alkakaamme siitä, mistä luontokin alkaa, keväästä. Äänestäkäämme!

Ehdotus hyväksyttiin. Vähän kursailtuaan oli eversti taipuvainen aloittamaan.

A. Kevät.

_Eversti Hemming_. Minulla on ylläni tiukkaan napitettu univormu, minun ammattiini kuuluu suoran rintaman, säntillisen, täsmällisen, hyvin harjoitetun, sisältä ja ulkoa sääntöperäisen täydellisen, sanalla sanoen supisuoran suosiminen. Katsokaa hyvin tehtyä naulaa. Miten moitteeton muoto! Miten säännöllisen litteäpäinen! Miten veljiensä, toisten naulojen kaltainen! Täytyy ihailla tuota ylevää naulan luonnetta. Jos minä saisin määrätä, olisi yhteiskunnassa kaikki taottava nauloiksi lännen arvoluokan nupinaulasta suureen neuvosherran arvoiseen rautakaraan asti. Valssattaisiin pois kaikki liiallinen. Kaikki muotoon sopimaton vannehdittaisiin, koputeltaisiin, kiskotettaisiin. Siitä tulisi malliyhteiskunta. Viimeinkin saataisiin lepoa.

Mutta mitä nähdään? Epäsäännöllisyyttä lakkaamatta. Ei mitään siloitellun kunnioitusta, ei vähäistäkään tasamukaisuutta. Jok'ainoa kananpoikakin uskaltaa pitää oman päänsä ja kaakotuksensa. Mikä vallattomuus! Ei muotikaan voi tasoittaa kaikkea; ei palotarkastajakaan voi valaa kaikkea kaavoihin; ei keikarikaan voi ajatella tai puhua aivan samaa kuin kaikki muut keikarit. Ja kaikessa tässä on luonto meillä verrattomana huolimattomuuden esimerkkinä. Siltä me juuri olemmekin oppineet tuon turmiollisen pahan tavan. Milloinka se tottelee almanakkaa? Milloinka se noudattaa laillisia vuodenaikoja, sateita ja päivänpaistetta, pakkasta tai suojaa, joiden pitäisi sattua määrättyinä päivinä, mutta kuitenkin aiheettomasti ovat tulematta? Kevät on kautta kunniani pahin mellastelija kaikista joutilaista. Koetetaanpas sitten maaliskuuta; vielä mitä, ei maksa vaivaa. Entä mitä on sanottava huhtikuusta? Vielä vähemmin. Tai toukokuusta? Jäätä paikoittain, lumiräntää, maa keltaisena, metsät paljaina, paleltuneita sinivuokkoja... Onko mitään uppiniskaisempaa kuin tuo ylistelty kevät, jolle runoilijat ovat tyhjään tuhlanneet kokonaisia mustejärviä? Ja lumen sulaminen, jäänlähtö, lehtien puhkeaminen, nuppujen aukeaminen, muuttolintujen palaaminen, hauen kuteminen, jäniksen turkin muuttuminen harmaaksi, sammakoiden kurnutus, hyttysten tanssi, minä kysyn: milloinka ne tapahtuvat juuri sinä päivänä tai siinä paikassa, missä niiden ohjesääntöjen mukaisesti _pitäisi_ tapahtua. Me sotilaat olisimme onnettomia, jos meidän olisi komennettava moisia asevelvollisia. Minä olen purjehtinut avomerellä tammikuussa, mutta olen myöskin ajanut Näsijärven jäätä kesäkuun keskipaikkeilla 1867. Myöntäkäämme, että juhannuksen jälkeinen katsastelu onnistuu jonkin verran paremmin päällikön mieliksi. Se ei ollenkaan estä, että kevät olisi aina kahtena vuonna kolmesta vedettävä sotaoikeuteen. Älä koukkuile, ole niin hyvä! Takki pois tai tottele rumpua!

_Neiti Hemming_. Kevät on liian urhoollinen sotilas sotaoikeuteen vietäväksi. Ei mikään maailmanvalloittaja ole rynnännyt sellaisiin linnoituksiin, ei mikään sotajoukko ole saavuttanut niin loistavia voittoja. Mutta on opettavaista ... (rouva Rönnevall sivalsi kertojaa keveästi päivänvarjollaan) ... tahdoin sanoa: on hupaista ihmiselämässä katsella kevään heijastuksia. Miten se otetaan vastaan? Miltä se näyttää alastomasta todellisuudesta, jolla ei ole aikaa eikä halua uneksia?

Sydän täynnä satakieliä ja ruusuja lähdin eräänä toukokuun aamuna katselemaan, miltä kevät näyttää. Kevyt sumu hälveni järven yläpuolelta jättäen taivaan kirkkaansiniseksi. Aurinko paistoi, mutta oli viileätä. Ilmassa tuntui terveyden ja nuoruuden tuulahdus. Ei yhtään perhosta, ei ainoatakaan vihreää kortta näkynyt, mutta kyyhkysiä, varpusia ja kasvihuoneen kasveja oli kauppatorilla. Siellä oli markkinat niinkuin tavallisesti: ostajia, myyjiä, tinkijöitä, varsinkin naistinkijöitä. Eräs rouva, jolla oli yllä musta silkkiviitta ja päässä punaisin nauharuusukkein koristettu olkihattu, osti kuoreita ja pani kalat nenäliinaansa. Puolihumalainen teurastajanrenki osti lehmän ja tarttui omin käsin saaliiseensa. Eräs kalmukkiturkkinen ruokakauppias hieroi härskiintyneen voin kauppaa. Kielevä matami riiteli vielä kielevämmän juutalaisvaimon kanssa piparjuurileiviskästä. Alakuloinen hämäläinen kaupitteli kuivuneita palvatun lihan palasia. Kookas virolainen, jolla oli pitkä ruskea tukka ja yllä pitkä ruskea nuttu, laahasi suolasäkkiä kauppapuodista. Eräs uusmaalainen oli latonut parikymmentä halkoa heinäkuormalleen, pyysi niistä puolen sylen hintaa, mutta kun ei sitä saanut, niin haihdutti mieliharmiaan juomalla kupillisen kuumaan veteen sekoitettua siirappia. Venäläinen puutarharenki myyskenteli vähittäin kaalinpäitä ja vaihtoi vaskirahoja. Kolme pohjalaista työtöntä työmiestä seisoi hajasäärin, lyhyet mekot yllään, katselemassa maailman menoa, kädet kintuissa olevien hajallisten housujen taskuissa. Repaleinen tyttö oli saanut kiinni näpistelevän poikaviikarin ja huusi poliisia. Siinä tunkeiltiin ja sysittiin toisia; näin kaatuneita munakoreja, silakkain jätteitä, maahan viskattuja sipuleja ja läikkyneitä maitopulloja, mutta kevättä vain minä en nähnyt.

Sattumalta kävi tieni sairashuoneen ohitse. Pitikö minun katsella asuntoa, missä kevät _vähimmin_ saattaa ottaa valtoihinsa sykkivän sydämen? Rohkeutta vain! Minä astuin sisään. Niin, siellä oli syksy, siellä hierottiin kuoleman kanssa kauppaa vuosista, kuukausista, viikoista ja päivistä. Potilaat makasivat kalpeina vihreiksi maalatuissa sängyissä, ja heidän tautinsa oli kirjoitettu mustaan tauluun, joka riippui päänalusen yläpuolella. Hoitajat toivat heille kirkkaissa tinamaljoissa kauralientä, lääkärit seisoivat salaperäisen näköisinä peitossa olevan vuoteen ympärillä, missä yhdeksäntoistavuotias tyttö juuri oli päässyt kaikista sydämen huolista, joihin tämä maailma ei tiedä mitään lääkettä. Ei, tänne ei kevät voinut asettua. Ja _kuitenkin_ minä tapasin sen sieltä: se loisti muutamista taudin puoleksi hivuttamista kasvoista, sairashuoneen puutarhasta, missä laihat toipuvat sairaat, väljät sarkanutut yllään hengittivät toivon ilmaa...

Etsisinkö kevättä virastosta? Miksikä en? Korkeista saleista löysin raukean mätäkuun; vahtimestarin vaimo siirsi uunien tuhkan lisätuloihinsa. Aurinko paahtoi polttavana puolitiehen laskettuja rullakaihtimia; pöytäkirjurit hikoilivat, kuului kynien rapinaa, mustetahrojen raaputtamista ja epäselvää kuiskailua. Päällikkö ilmestyi sisemmän huoneen ovelle, otti vastaan vieraita, pyysi istumaan ja alkoi puhella ... virka-asioistako? Ei, vaan viimeksi julkaistusta ritarien nimityksestä. Missä oli kevät?

Ehkäpä sen tapaa nuoren kaupunkilaisneitosen luota suljettujen ikkunain ja alas laskettujen verhojen takaa. Aamua oli jo pitkälti kulunut; hän oli vielä unessa. Hän oli nukkunut aamulla kello kolmelta; kynttilät olivat palaneet loppuun hopeajaloissaan, yöpöydällä oli eräs Zolan romaani. Ikkunakomerossa oli kaksi tuoksuvaa hyasinttia, joita ensimmäinen vastasyntynyt kärpänen ihaili. Onnettomat kasvihuoneen lapsiraukat, ne tuhlasivat tuoksuaan verhojen puolihämärään ja tuntuivat huokaavan: valoa, lisää valoa!

Missä on kevät, ellei siellä, missä nuoria on? Minä kiiruhdin etsimään sitä ahkeran ylioppilaan kamarista, jonka ovesta otettu avain näytti varoittavan: pois kaikki häiritsevä! Huone oli viisi askelta pitkä ja kaksi askelta leveä. Sisäikkunat olivat vielä paikoillaan talven jäljeltä, mutta uunissa ei ollut tulta; halot ja kukkaro olivat molemmat ottaneet eron palveluksestaan. Millainen ilma -- ummehtunut ja kalsea, täynnä kuukausien vanhaa tupakansavua, joka oli imeytynyt kiinni jokaiseen pienellä maalaamattomalla puuhyllyllä olevaan kirjaan ja tomuttamattomana naulassa riippuvan takin joka poimuun! Yskivä, kumarainen, kokoon luhistunut nuori mies, jonka silmät olivat sumean loistavat ja jonka laihtuneilla poskilla oli petollinen puna, istui kirja kädessä kovalla tuolilla kuluneen pöydän ääressä. Äiti, missä olet? Lähetä poikasi vuorille, havumetsiin, järville! Isä, etkö tiedä, että voimakas sielu tarvitsee terveen ruumiin, tee pojastasi mies!... Voi, he eivät kuule, he ovat kahlinneet poikansa jo lapsesta pitäen kiinni kirjaan, yksinomaan kirjaan; hän on kunnianhimoinen niinkuin hekin, hän tekee viisitoista tuntia vuorokaudessa työtä, hänestä on tuleva vanhempiensa tuki ja paljon enemmänkin ... oppinut mies, suuri mies ... eikä hän elä viidenkolmattakaan ikäiseksi!

Mistä minun oli etsittävä kevättä? Minä menin kasarmiin. Tuhatkunta urhoollista miestä oli koottu pelloilta ja metsistä ja suljettu kivivankilaan. Kivetyllä pihalla nostelivat rekryytit tahdissa milloin oikeata, milloin vasenta jalkaansa vaakasuoraan asentoon. Korvia särkevä melu kajahteli muureista, tullen musiikkisalista, missä kolmekymmentä soittajaa yht'aikaa kiusasi epäsointuja vastahakoisista torvisoittimista. Pitkissä, ikävissä saleissa istui tai venyi vuoteillaan harmaasinellisiä sotamiehiä, kiväärejään puhdistellen. Oletteko kuulleet puhuttavan bakteereista ... noista näkymättömistä madoista, joita sopii miljoona peukalon kynnen alle? Auki ikkunat, miehet ulos! Kyllä tiedän, että torvien epäsoinnuista kerran kehittyy kauniita sopusointuja, ja että nämä muurien saartamat vangit kerran marssivat voimakkain rivein taistelemaan maansa ja ruhtinaansa puolesta. Mutta ulos nyt, ulos, vaikkapa myrskyyn ja rankkasateeseen! Täällä ei ole kevättä, eikä ilman kevättä ole rohkeutta, ei toivoa, ei terveyttä, ei voimaa ... ulos, miehet!

Mihinkä minun on mentävä kevättä etsimään? Kauppapuotiinko? Turha vaiva. Toisella puolen katua on saippuan ja venäjänlehtien hajua, toisella hajuveden tuoksua, joka tulee naisten lempikaupasta, missä päivät päästään valehdellaan ja imarrellaan puotipöydän takana. Menisinköhän äsken maalattuun höyryveneeseen, joka savuaa tuossa satamalaiturissa? Mutta kenpä ei tunne sen meritautisia hyttejä ja keittiöstä tulevaa uudelleen lämmitetyn vasikanpaistin käryä? Vai lähdenkö äsken lumesta paljastuneeseen puistoon? Niin puistoon, sieltähän ainakin tapaa kevään!... Ah, eipä sitä ollut sielläkään, vaikka se viserteli joka puun lehdettömiltä oksilta. Se taisteli henkensä puolesta nuhaa ja yskää, kalosseja ja nahkaturkkeja, öistä valvontaa ja elämäänkyllästymistä vastaan; se tirkisti sisään ravintolan portista, missä vahtimestari otti sen vastaan punssitarjotin kädessä. Kevättä oli ilmassa, vuokoissa, muutamissa vapaissa hengähdyksissä, mutta sitä ei ollut ihmisten sydämissä ... sitä maanpakolaista!

Missä se oli? Jos voisin aamutuulen mukana siirtyä syrjäiseen metsään, vuoren päivänpuoleiselle rinteelle, puron rannalle, joka ei vielä ole taipunut myllyn ikeeseen, niin minä sen löytäisin. Mutta en pääse sinne, minä olen kytketty kaupunkiin. Enkö sitten mistään löydä kevättä? Noin suuri ihmisvirta ja niin vähäinen, ehtynyt puronen luontoa!

Itseeni ja maailmaan tyytymättömänä palasin asuntooni. Piha oli aidattu ja kolmelta taholta rakennusten saartama, mutta neljänneltä puolelta oli toukokuun auringon juuri silloin kadehdittavan sopiva tirkistää sisään. Niukatpa siinä nähtävyydet olivat: pienoinen ruohokenttä, kaksi lehmusta, hiekkaläjä ja lautatapuli. Pari hamppuvarpusta piipersi lehmuksessa, kaksi pientä tyttöä leikki hiekkaläjässä, neljä poikaa oli pallonlyönnissä ruohokentällä. Huoneiden varjo oli käytännöllisen hyödyllinen: varjossa pallon lento näkyi paremmin ja ikkunoita oli helpompi varoa. Mutta miten viehättäväksi kaikki muuttuikaan, kun aurinko pilkisti pihaan! Lintujen viserrys näytti vain odottaneen tuota merkkiä ja alkoi samassa äänekkäänä soida lehmuksista; tyttöset panivat hiekkakasalla toimeen pidot, ja poikaset ryhtyivät ryntäilemään siihen asti rauhassa ollutta lautatapulia vastaan ja toiset puolustamaan sitä. Mitä urotekoja! Mikä suuri riemu! Viimeinkin löysin kevään, vieläpä juuri sieltä, mistä en suinkaan uskonut sitä löytäväni.

Semmoinen se veitikka on: sitä ei näy, ellei sitä ole katsojan omassa silmässä. Mutta jos sitä on siinä, silloin tapaa sen kaikkialta: kauppatorilta, virastoista, neitosten kamareista ja ylioppilaan lukuhuoneesta, kasarmista ja kauppapuodista, niin, jopa sairashuoneestakin ja viheriöivältä haudalta. Se on kaikkialla, missä se vain tapaa elämää, ja kaikkihan tahtoo elää! Olenko oikeassa, mamselli Hedmansson? Te näitte kevättä meressä; olen varma, että te olette nähnyt sen myöskin vuorilla, aamuruskossa, sammuvassa tähdessä, niinkuin me kaikki olemme tunteneet sen huokuvan maailman ilmassa.

_Anna Hedmansson_. Minä muistelen lukeneeni Matteuksen kuudennesta luvusta jotakin silmäämme koskevaa. Jos se on turmeltumaton, näemme valon. Mutta mitä merkitsee tuo "_sisäinen_ valkeus", joka voi muuttua pimeydeksi? Onko meidän sielullamme muitakin ikkunoita kuin silmät? Kaiketi niin lienee, koska välistä sisimmässämme näyttää pilkkopimeältä, vaikka ulkona on valoisaa, ja toisinaan taas on sydämessämme kirkkaan valoisaa, vaikka ulkona on synkkä pimeys.

Muistanpa erään hyvin surullisen kotiseutuni kevään. Valoa oli yltä kyllin ympärillämme, mutta ei sisimmässämme. Se oli kylmää valoa; luonto nukkui kuin kuolleena. Ei ainoatakaan kukkaa, ei yhtään perhosta. Lehdettömät puut olivat kuin rakkautta vailla olevat sydämet; järvi oli jääkatteensa peitossa kuin elinkautinen vankilansa muuriin kiinni taottu vanki.

Ah, miten me ikävöimme! Paistoipa päivä ja säteilipä yö kuinka tahansa, sisimmässämme oli kuitenkin pimeätä. Me ajattelimme: tänä vuonna ei tule kevättä ollenkaan! En voi kuvailla, miten raskas se ajatus oli: kadotettu taivas, pettynyt toive. Me tunsimme kuin kuihtuvamme. Viisas tätini nauroi ja sanoi meille: odottakaa! Niin, me odotimme, mutta kevättä ei tullut! Sen sijaan tuli tauteja, sen sijaan tuli surua. Joka päivä kirkonkellot soivat kuolleille: kuoli rinnan nuoria ja vanhoja, hyviä ja pahoja, katkerasti kaivattuja ja toisia, jotka helposti unohdettiin. Ystävä, joka tänään vielä hymyili, oli jo huomenna surupukuinen. Mitenkä me olisimme voineet kärsivällisinä odottaa? Sitä ei tullut ... ei tullut kevättä, joka korvaa kaikki, lohduttaa kaikki, uudistaa ja nuorentaa kaikki, sitä ei kuulunut! Kuoleman usvat kohosivat meristä ja verhosivat maan.

Mutta lopulta se tuli kuitenkin, kun toivomme jo oli sammunut. Eräänä aamuna, kun vedimme syrjään kaihtimet, oli maailma uusi. Aamusade oli kylvettänyt luonnon kohmettuneita kasvoja; kevät oli kylvänyt kyyneliä ja tahtoi nyt niittää iloa. Oli suloista hengittää uutta ilmaa, nähdä puiden puhkeavan silmikkoihin ja ruohokentän vihertyvän, mutta vielä paljon kauniimpaa oli huomata, miten sumut hälvenivät sisäistä silmäämme peittämästä. Ympärillämme oleva elämä heräsi kuolleista ja voitti kuoleman; sisimmässämme oleva elämä heräsi kuolleista ja voitti tuskan. Kellot taukosivat soimasta hautaan ja soivat sen sijaan Jumalan ylistystä. Vehreys peitti uudet haudat; puna kohosi taas kalpeille poskille, ja uusi toivo virisi toivottomiin sydämiin. Kevät, kevät! Niin, milloin se tulee yht'aikaa luontoon ja ihmiseen, silloin menettää tuska okansa ja suru käärinliinansa. Ehkäpä ne eivät katoa jättämättä huomattavia jälkiä. En tiedä; sanotaan, että ihmisen kauan elettyä on sielu kuin arpia täynnä. Mutta eiväthän hyvät surut ole vihollisia, ne palaavat väärin ymmärrettyjen ystävien tavoin, ja keskellä elämän onnea sattuu toisinaan, että me kutsumme ne esiin menneisyydestä, heittäydymme niiden rinnoille ja itkemme sydämemme lievikkeeksi niiden sylissä...

_Dosentti Sumu_. Minä olen lukenut monta kevään ihanuudesta kirjoitettua kaunista runoa, ja useimmista niistä heijastuu ihmissydän. Mutta sisäisen silmämme kevään syvyyttä olen huomannut ainoastaan ani harvalla. Kevät ja suru rinnan, siinä on jotakin niin valtavaa, että sitä voi verrata vain haudan partaalla olevaan lapseen. Se on lausuttuna Franzénin "Kevään kaipuussa":

Aurinkos', luonto, nousullaan kaikk' usvat karkoittaa, kaikk' elpyy, kaikk' käy kasvamaan, uudistuu taivas, maa. Mä yksin riudun, toivoton, ei koskaan nouse aurinkon'.

Mikä vahinko, että niin kauniit säkeet ovat niin toivottomia! Se on selityksenä Raamatun sanoihin: "Jos nyt valkeus, joka sinussa on, on pimeyttä, kuinka suuri onkaan silloin pimeys!" Eikö ole kummallista, että juuri se runoilija, josta loistaa suurempi sisäinen valkeus kuin kestään muusta, esittää toivotonta pimeyttä ja yötä, minkä aamu ei koskaan koita? Ehkä ymmärrämme tuon selvittämättömän kysymyksen vastauksen, jos etsimme sitä sen valkeuden laadusta, joka täyttää Franzénin runot. Se asettaa aamun haudan tuolle puolen. Harmaapäällä on vielä rohkeutta laulaa:

Saavu, talvi! Toivon sentään kevättä.