Part 24

-- Herra paroni -- sanoi asessori vanhus ja punastui, niin että häneen tuli miltei nuorukaisen lämpöä -- minä en tahdo kellekään tyrkyttää vakaumustani. Minä tarkoitan, että jos ymmärrys määrää toimintamme, niin sydän määrää koko elämämme. Sydän on sellainen syvyys, jota ei kukaan ole mitannut ja jota ei mikään maallinen tunne voi täyttää ääriään myöten. Heittäkää siihen kaikki hyveet, kaikki intohimot, jättämättä pois rakkauttakaan, joka kuitenkin on voimakkain niistä kaikista, antakaa kaikkien tunteiden, joiden päämäärä on tässä elämässä, syöksyä siihen ja koettakaa, voitteko niillä täyttää sen pohjattoman syvyyden! Kaikkien näiden äärellisten päämäärien takana, jotka teistä näyttävät käsittävän kaikki, olette vielä huomaava salaisia piiloja, tuntemattomia, kätkössä olevia syvyyksiä, joissa liikkuu jotakin, mitä ette ymmärrä. Nuo salaiset kuilut voivat laajeta tai supistua elämän vaikutelmista, sillä sydän on kimmoisempi kuin kulta tai höyry. Tuo tuntematon jokin voi toisinaan kätkeytyä niin syvälle, ettette aavista sitä olevankaan, toisinaan kohota partaitten tasalle ja uhmaillen vaatia ratkaisua. Nukkukaa, jos voitte nukkua; se tuntematon ei häiritse teitä, ellei ehkä hämäränä unena; kun heräätte, löydätte sen jälleen sydämenne pohjasta. Se pysyy sittenkin aina siellä saavuttamattomana, voittamattomana; ja vaikkapa varustaisitte itsenne suurimman ihmisviisauden aseilla ja vaikka teroittaisitte tuhansia mitä terävimpiä järkisyitä sitä vastustaaksenne, niin sitä ette vältä, sitä ette saa juurineen tuhotuksi; se pysyy kuitenkin aina teidän olemuksenne pohjana. Pitääkö minun sanoa teille, mikä tuo tuntematon on? Se on iäinen elämä, jota ette saa hävitetyksi, koska olette kuolematon henki, te, niinkuin me kaikki. Se on kipinä jostakin korkeammasta, joka on teissä synnynnäistä ja jota ette voi sammuttaa, koska se näkymättömänä yhdistää teidän olemuksenne siihen alkuperään, mistä olette lähtöisin, ja siihen täydellisyyteen, jota kohti kuljette. Oletteko lukenut Schubertia, "Luonnontieteitten yöpuolen" kahdennentoista luennon: tulevaisen elämän voimista, jotka uinuvat nykyisen elämän kätkössä?

-- En muista lukeneeni.

-- Pyydän teitä lukemaan sen; se vaatii ajattelemista, tyyli on raskasta, mutta hän sanoo teille selvästi sen, mitä minä saatan vain hämärästi sanoa. Hän sanoo, mitenkä se laki, joka yhdistää koko luonnon ketjun, aina, kaikissa olemassaolon muodoissa asettaa toiseen vaillinaisempaan renkaaseen seuraavan, täydellisemmän renkaan eteen. Planeettakunnassa, maanmuodostuksissa, kasvikunnassa, eläinkunnassa, kaikkialla huomaatte, mitenkä olemassaolon korkeampi muoto aina aavistuksellisena ulottuu alempaan muotoon. Korkeimmissa kasvilajeissa on jo korkeampaa elämää kukan surumielisessä tuoksussa; jaloimpien eläinsukujen katseessa on jotain inhimillistä, ja ihmisessä itsessään on lukemattomia kauniita, vaikka harvoin ymmärrettyjä heijastuksia seuraavasta renkaasta. Oletteko nähnyt, mitenkä tylsämielisen ihmisen eläimellisen veltot kasvot jalostuvat, inhimillistyvät kuolinhetkellä? Oletteko koskaan nähnyt kuolevan lapsen silmissä yliluonnollista, kirkastunutta loistoa? On selvää, että tuo tuntematon korkeampi esiintyy kirkkaimmin siirtymisen hetkenä, jopa vaikuttaa hävittävästikin olemassaolon alempaan muotoon. Mutta se leimahtelee kaikkialla elämässä, neron korkeimmissa mielijohteissa ja oppimattomimmankin hämärissä aavistuksissa -- ainoastaan siten, että se, mikä on tulevassa elämässä ilmenevä täysin itsetietoisena voimana ja kukkana, se esiintyy täällä käsittämättömänä, alati tyydyttämättömänä kaipuuna, niinkuin tuo ihmeellinen, sanoin ilmaisematon kevääntunne, joka toisinaan tuoksuu ilmassa sydäntalvella. Tuo kaipuu, herra paroni, on sydämemme tyhjä kohta, ja koska se tähyilee lakkaamatta pois päin, eivät sitä koskaan voi ajalliset päämäärät täyttää. Mutta alati, alati se vain etsii täyttymystä ja tyydytystä. On ainoastaan yksi, mikä sen voi kokonaan täyttää, ja se on sen oma alkulähde, iankaikkinen elämä Jumalassa. Missä sitä ei ole, siinä kaipuumme hapuilee pimeässä, ja pimeässä kohtaa sitä toinen maailma, aavenäkyjen maailma, jotka ovat siinä uskonnon kaltaisia, että ne näyttävät toisten piirien olennoilta, tämän elämän jälkeisen elämän varjoilta. Haparoiva kaipuumme tarttuu silloin niihin ja luulee niistä löytäneensä ikuisen päämääränsä. Mutta se pettyy: nuo varjot ovat ainoastaan maallisen olemassaolomme heikkoja heijastuksia, samasta maailmasta peräisin olevia haamuja kuin me itsekin ja sentähden voimattomia, epäitsenäisiä olioita niinkuin mekin, kykenemättömiä ratkaisemaan meidän olemassaolomme arvoitusta tai sammuttamaan henkemme ääretöntä janoa,

-- Ja nyt, herra paroni -- jatkoi asessori lujasti ja vakavasti -- olen vastannut teidän kysymyksiinne niin hyvin kuin kykenen. Minun vakaumukseni on lyhyesti sanoen se, että kaikki tyhjyys pyrkii täyttymään. Täydellinen uskottomuus on mahdoton: ken ei usko Jumalaan, hänen _täytyy_ uskoa aaveisiin.

-- Mutta te uskotte molempiin, te, herra asessori! puuttui tohtori C. ilvehtien puheeseen, tahtoen siten kääntää keskustelun vähemmän vakavaksi.

-- Suokaa anteeksi, herra tohtori, -- vastasi vanhus -- te teette vain samoin kuin tuhannet muut: te sekoitatte uskon ja harhauskon. Minä uskon henkien olemassaoloon, koska se on luonnollinen johtopäätös sielun kuolemattomuudesta. Siitä, onko niiden mahdollista vai mahdotonta poikkeustapauksissa tulla maallisten aistimiemme tajuttaviksi, en tahdo lausua mitään mielipidettä. Minä en ole koskaan nähnyt kummituksia ja toivon, etten koskaan näekään. Mutta vaikka uskonkin henkien olemassaoloon, en sen sijaan, herra tohtori, usko taikoja ja vielä vähemmin uskon sokeaan kohtaloon -- siis en kolmentoista hengen pöydässä istumiseen tai oljenkorsiristeihin tai muutamiin menestystä tai vastoinkäymistä tuottaviin päiviin, koputushenkiin tai paljoon muuhun semmoiseen, jolla ei inhimillisessä eikä jumalallisessa mielessä voi olla mitään järjellistä merkitystä.

-- Ei, malttakaahan toki, nyt tulee teistä jo itseänne kohtaan uskoton! huudahti rouva N. kohottaen varoittavasti etusormeaan. -- Mitä tämä on: te uskotte henkiin, mutta ette koputushenkiin? Saadaanpahan nähdä, että te, kunnon asessori, viimein rohkenette epäillä itse Homeakin!

-- Ja pyhää psykografia! kuiskasi tohtori C. vilkaisten isäntäämme.

-- Niin, kautta kunniani -- virkahti paroni H. -- asessori on vaadittava edesvastuuseen vääräuskoisuudesta. Enkö jo sanonut, että niinä lopultakin olen oikeauskoisin koko tässä arvoisassa seurassa?

-- Koputushenget ovat ilvettä ja Home ilvehtijä, vastasi asessori kuivasti.

-- Oh, asessori -- nauroi rouva N. -- älkää luulkokaan pääsevänne asiasta mahtisanalla! Homeko ilveilijä? Mutta tuohan on valtiopetos!

-- Sanokaa majesteettirikos! virkkoi tohtori C. väliin. Kun muistamme, mitä tapahtui talvipalatsissa ja Tuileriain linnassa...

-- Todistakaa! Todistakaa! huudahti paroni H.

Asessori hymyili.

-- Pitääkö minun sitten uudestaan toistaa, että hengen samoin kuin luonnonkin maailmassa on omat lakinsa? sanoi hän. Onko mahdottomampaa mielettömyyttä kuin se, että uskotaan vainajain henkien, viisaimpien ja parhaimpienkin maan päällä eläneitten -- yksinpä herramme ja vapahtajammekin, jota myöskin on puhuteltu koputuspöydän avulla -- olevan aina valmiina tottelemaan kaikkia tyhmiä oikkuja ja vastaamaan kaikenlaisille viisasteleville, julkeille ja usein itsessään iljettäville ihmisille, joiden päähän pälkähtää huvitella jonakin iltana, milloin ei ole parempaa tekemistä? Onko milloinkaan ollut kaikissa noissa luulotelluissa ilmestyksissä mitään todellista hyvää tai nerokasta, mitään todella uutta, mitä ei ennen ole kuultu? Jokaisella järkevällä teollahan pitää olla järkevä tarkoitus: sanokaapa nyt, minkä järjellisen tarkoituksen saattaa löytää kaikesta tuosta mielettömästä ilveestä, mitä nuo luulotellut henget tekevät kuulijoilleen. Minä luin äskettäin Hornungin teoksen "Kuolematon Heine", joka näkyy saaneen sen kunnian, että se on käännetty meidänkin kielehemme. Heine kertoo siinä henkimaailmasta mitä jokapäiväisimpiä juttuja, joita kuka hyvänsä hiukankaan kekseliäs koulupoika osaisi omin päin lasketella. Se on surkeinta ilvettä, mitä milloinkaan olen lukenut, ja minä olen kuitenkin lukenut jonkin verran siihen suuntaan käyvää.

-- Te siis pidätte Hornungia niinkuin Homeakin petturina?

-- Ilvehtijänä, en petturina, sillä luultavasti he itse uskovat ilmiöiden totuuteen. Home on epäilemättä harvinainen ihminen. Hänessä on paljon sitä magneettista voimaa, joka määrätyissä olosuhteissa, milloin hermoston toiminta on sairaalloisesti kiihtynyt, vaikuttaa hyvin suuresti muihin ihmisiin. Tällä magneettisella tai, jos tahdotaan sanoa, salaisesti vaikuttavalla voimalla hän kykenee muissa saamaan aikaan vaikutelmia ja mielikuvia, jotka ovat syntyneet hänessä itsessään --- muutamissa vain hyvin heikosti, mutta toisissa taas niin voimakkaan kiihkeästi, että kuvat siirtyvät näkö-, kuulo- ja tuntohermoihin. Homen mielikuvat tulevat silloin noihin henkilöihin aistimin havaittaviksi: he tuntevat ja näkevät käsiä ilmassa, he kuulevat sävellyksiä rummutettavan ikkunaruutuja vasten taikka soitettavan lukitulla pianolla, he näkevät huonekaluja ja ihmisiä nosteltavan, muuteltavan toiseen paikkaan ja toiseen järjestykseen, he tuntevat itse nousevansa paikoiltaan ja joutuvansa tahtomattaan senkin seitsemän tolkuttoman kujeen leikkikaluiksi. Tässä kaikessa on vain sen verran puoskaroimista, että Home valitsee herkkähermoisia henkilöitä ja hylkää vahvemmat, määräten ne tottuneella katseellaan. Muuten kaikki ilmiöt ovat vain korkeammanasteista mielikuvituksen ilveilyä ja yhtä vähän todellisia henkiä kuin unemme.

-- Te luulette siis, että Rödlerkin...

-- Rödler oli vain Homen edeltäjä, ei sen enempää. Rödlerkin tarvitsi pimeyttä ja puoliyötä mielikuvituksen kiihdyttämiseksi. Hornungin Heine näyttäytyi vain ikkunaverhojen alhaalla ollessa eikä sietänyt edes tähtienkään valoa.

-- Hyvä asessori -- puhkesi paroni H. hieman tyytymättömänä puhumaan -- kaikki nuo ovat olettamuksia, mutta eivät todistuksia. Minä tunnen Homen omasta kokemuksestani. Ja jos ennakkoluulottomasti ottaisitte selkoa psykografista, niin te, joka tässä olette olevinanne epäilevä, muuttaisitte mieltänne.

-- Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä ajattelette psykografista, pyysi tohtori C. silmää iskien.

-- Minä olen sitä mieltä, että koputushenget ovat yhtä vähän henkiä kuin Homen kädetkään, ja että niiden jälkeläinen psykografi yhtä vähän kuin minun unenikaan välittää yhteyttä henkimaailman kanssa. Siinäkin on jo paljon, että tämä ilmiö kaikissa tapauksissa jossakin määrin on todellisuuteen perustuva. Psykografin viisarin panee liikkeelle sama hermovoima, joka liikuttelee pöytiä ja hattuja, mutta psykografissa on se etu, ettei sitä ole niin tuiki helppoa tehdä naurunalaiseksi kuin pöydän tanssimista. Tämä hermovoima, joka, huomatkaa tarkoin, on luonnonilmiö, ottaa vastaan keskittyneitten ajatustemme, vieläpä määrätyissä tapauksissa meidän hämärien, vain puoleksi tietoisten mielikuviemme vaikutelmia ja siirtää ne viisariin, joka osoittaa kirjaimia ja siten kykenee vastaamaan kysymyksiin. Niin, nuo vastaukset voivat magneettisen yhteyden välityksellä heijastaa paitsi itse psykografoivan, myöskin muiden läsnäolijain ajatuksia ja vaikutelmia. Mutta sen enempää ne eivät heijasta, eivätkä siis mitään muita henkiolentoja kuin niitä, joilla on sijansa meidän omassa mielikuvituksessamme. Kaikki nuo luullut Aadamin, Nooan, Aabrahamin, Aleksanteri suuren, Sokrateen, Platonin, Caesarin, Napoleonin, Heinen ynnä monen muun vastaukset ovat jonkun läsnäolijan mielikuvituksen luomia ja aivan kykenemättömiä sanomaan muuta kuin meidän omia ajatuksiamme. Siitä se on kotoisin kaikki tuo tyhmä, hengetön, usein valheellinen ja välistä törkeäkin, mitä nuo luulotellut henget meille kertovat psykografin avulla ja mistä on lukemattomia esimerkkejä, joita spiritistit ajavat takaa kuin ihmeitä, vaikka terhakasti hylkäävät kaiken sen Jumalan ilmoitetusta sanasta, jota eivät kykene käsittämään. Suokaa anteeksi, herra paroni; mutta miksei tyydytä tuohon pelkkään ihmeelliseen luonnonilmiöön, mikä psykografi kieltämättä on? Eikö ole kylläkin ihmeellistä, että tuo puukappale kuvastaa ajatuksia? Miksi se tehdään mielettömyydeksi uskomalla sen kuvastavan iankaikkisia arvoituksia?

-- Mutta kaikessa tuossa ei ole vielä todistuksen häivettäkään.

-- Vielä kerran, antakaa anteeksi, te vaaditte todistuksia ja toisen kerran uskotte täydellä todella, että Sokrateen henki antaa jokaisen narrin komentaa itseään kuin nuorilla hypitettävää tanssinukkea. Mutta kenties minä voin antaa teille sellaisen todistuksen. Oletteko niin hyvä, että tuotte psykografinne ja annatte sen sanoa, mihinkä salaneuvos H. vainajan kuitti on joutunut?

-- Tehkää meille se huvi! pyysivät kaikki muutkin.

Vähän vastusteltuaan, ettei muka seurassa ollut mediumiksi sopivaa henkilöä, taipui isäntämme lopulta tuomaan psykografin. Nuori, äänetön ompelupöydän ääressä istunut tyttö pani pyynnöstä kätensä viisarille, ja muutamista kokeista huomattiin hänet sellaiseksi, jota spiritistien taidekielellä sanotaan varsin hyväksi mediumiksi. Hänen silmänsä sidottiin, esitettiin kuittia koskeva kysymys, ja asessori poistui etummaiseen huoneeseen, jottei, kuten hän julkisesti tunnusti, psykografin liikkeissä kuvastuisi hänen ajatuksensa, vaan muiden läsnäolijain ajatukset.

Seurassa olevat tarkastelivat pientä puupalaa, toiset ihmetellen, toiset nauraen mutta kaikki uteliaina. Paroni H. piti asiaa hyvin tärkeänä ja katsoi sangen tarkasti, että kaikki oli niinkuin olla piti.

Alussa viisari liikkui hitaasti ja epävarmasti, aikomatta oikein pysähtyä minkään määrätyn kirjaimen kohdalle. Paroni H. sanoi siihen olevan syynä sen, ettei kysymyksiä oltu tehty oikeassa järjestyksessä, ja hän lausui siis äänekkäästi:

-- Tahdotko vastata meille?

Viisari pysähtyi kirjaimiin, t, a, h, d, o, n. Oli siis saatu myöntävä vastaus.

-- Kuka vastaa? kysyi paroni H. edelleen hyvin juhlallisesti.

Viisari alkoi silloin vähitellen liikkua yhä nopeammin, joten tohtori C:llä, joka ilkkuvasti hymyillen merkitsi muistiin kirjaimet, oli viimein täysi työ seurata ja pitää silmällä sen pyörähdyksiä. Kaikki muut tarkistivat pöytäkirjaa, ja kun kirjaimet tavattiin sanoiksi, saatiin niistä monen kummastukseksi ja hämmästykseksi vastaus: _Minä, Kaarle Fredrik H:n henki_ (nimi kokonaan kirjoitettuna).

-- Mutta tämähän on silmänkääntötemppuja! huudahti tohtori. Te näette kirjaimet, neiti!

-- Minä en näe mitään, vakuutti nuori tyttö viattomasti.

-- Meidän täytyy uudistaa koe.

-- Tehkäämme niin, vastasi paroni H.

Huivi sidottiin vielä tarkemmin mediumin silmille ja paremmaksi varmuudeksi asetettiin paksu varjostin eteen, niin ettei hän mitenkään voinut nähdä kirjaimia. Kysymys toistettiin. Sana sanalta, kirjain kirjaimelta sama vastaus.

Seurassa olevat epäilijät tulivat hämilleen. Rouva N. kalpeni. Apukamreeri alkoi voida pahoin.

-- Jos olet setäni henki -- jatkoi sitten paroni H. juhlallisesti ja liikutettuna -- niin sano meille, mitenkä on tuon kuitin laita, joka oli sinulle eläissäsi niin tärkeä?

Kaikki odottivat mitä suurimman jännityksen valtaamina vastausta, jota ei kauan tarvinnutkaan vartoa. Tohtori C. kirjoitti epäilevästi muistiin joka kirjaimen, ja aluksi saatiin sanat _Kuittia ej_.

-- Mitäs tämä tietää? nauroi tohtori. Oliko salaneuvos H. vainajalla tapana kirjoittaa ei j:llä?

-- Eikö sitä kirjoiteta j:llä? kysyi mediumi teeskentelemättömästi.

-- Ahaa, te näette, neiti, huomaahan sen selvästi! huudahti epäilijä.

-- En kuolemakseni, minä en näe lainkaan mitään, vakuutti mediumi.

Kohta tultiinkin vakuutetuiksi siitä, että se oli aivan mahdotonta. Kysymys uudistettiin, ja silloin tuli sama sana i:llä kirjoitettuna. Vastaus kuului: _Kuittia ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Minut petettiin_.

Läsnäolijat katsoivat toisiinsa. Tätä todistusta vastaan ei ollut mitään sanomista. Epäilys mykistyi. Tohtori C:n täytyi turvautua syyttämään seurassaolijoita salajuonista. Hänen oli kuitenkin vaikeata pysyä syytöksessään, sillä naiset saivat hermokohtauksia, paroni H. itse oli kalpea kuin ruumis ja kaikki läsnäolijat olivat ilmeisesti apeilla mielin.

Asessori kutsuttiin sisään, ja hän kysyi levollisesti, mikä vastaus oli saatu.

-- On saatu sellainen vastaus -- sanoi paroni H. kuin hartaan voitonriemun valtaamana -- että te, hyvä asessori, olette joutunut perin pohjin tappiolle. Kas tässä se on! Setäni henki itse ilmoittaa, ettei kuittia ole koskaan ollut olemassa.

-- Mutta silloinhan setänne henki olisi valehtelija, sanoi asessori.

-- Mitä? Valehtelijako? Mitä sillä tarkoitatte?

-- Minä tarkoitan, että se kuitti on ollut ja on vieläkin olemassa. Kävi näet niin, että kun minä toimitin salaneuvos H. vainajan perunkirjoitusta, arvioin tietysti muun muassa myöskin pystykuvastimet ja otatin ne alas seinältä tomutettaviksi. Sattumalta huomasin vasemmanpuoleisessa pystykuvastimessa lasin ja kehyksen välissä muutamia kellastuneita papereja, jotka luultavasti olivat tungetut sinne sen tähden, että kehys oli siltä kohtaa hiukan liian väljä, ja silloin johtui heti mieleeni kuitti. Minä tarkastelin paperit ja löysin kuin löysinkin kadonneen kuitin, mutta kun ei siitä silloin enää ollut mitään hyötyä, panin minä sen takaisin omituiseen piilopaikkaansa, joka ei ollut ennen johtunut kenenkään mieleen. Luullakseni se on siellä vielä nytkin; olisiko joku hyvä ja katsoisi?

Apukamreeri kiipesi tuolille, ollen kuitenkin niin varovainen, että levitti ensin nenäliinansa päällisen suojaksi. Muutamia kellastuneita ja rypistyneitä papereja oli todellakin kehyksen ja lasin välissä. Ne silitettiin suoraksi ja luettiin:

"Hallituskomisariukselta vapaaherra Kaarle Eerik H:lta olen saanut Uudenmaan- ja Hämeenläänin verorästit vuosilta 1808 ja 1809, 34,654 ruplaa 8 kopeekkaa Venäjän hopearahaa (numeroin ja kirjaimin) ja 79,298 riksiä 12 killinkiä 8 äyriä (samaten numeroin ja kirjaimin) Ruotsin valtakunnanrahaa, mikä kuitataan. Hämeenlinnassa, 8 p:nä marraskuuta 1810.

Josef P., läänin rahastonhoitaja."

-- Mitä sanotte tästä, herra paroni? kysyi asessori. Joko on setänne henki vastannut psykografin välityksellä, ja silloin hän on valehdellut, koska hänen nyt pitäisi tietää asia, mutta sehän ei suinkaan sovellu hänen luonteeseensa eikä hänen muistonsa kunnioitukseen. Tai sitten oli tämä luuloteltu henki, niinkuin kaikki koputushenget ja psykografin vastaukset, ainoastaan teidän läsnäolijain mielikuvituksen tuote, tuon yhtä väärän vastauksen synnyttämä, jonka Rödlerin luulottelema henki kerran saneli sedällenne. Luullakseni te yhdytte viimeksimainittuun mielipiteeseen. Täten minä siis olen täyttänyt pyyntönne ja antanut todistuksen, jota pyysitte.

-- Mahdollisesti te olette oikeassa, vastasi paroni H.

-- Varokaa itseänne, herra asessori -- nauroi tohtori -- olkaa kivittämättä henkiä. Muistatteko lappalaisakan ennustuksen, että vaaleatukkainen herra tuo takaisin kuitin. Kas vain, jouduittepa kiinni, itse olette uskonut noitiin!

Vanhus hymyili.

-- Niin, sanoi hän, kukapa meistä on vapaa kaikkien kuolevaisten heikkoudesta? En minä, minä kaikista vähimmin! Mutta etsikäämme kuitenkin maan sumuista ennen kaikkea iankaikkista totuutta!

-- Mitä? lisäsi hän kelloonsa katsahtaen. -- Jo puoli yksitoista!

Ja sen ainoan kerran asessori B:n muistettiin viipyneen kymmentä myöhempään.

KYMMENES KERTOMUS.

Vuodenajat.

Rouva Rönnevall nousi, meni Biisamin luo ja ojensi hänelle kätensä toistaen hänen omat sanansa:

-- Kiitoksia paljon, se tuli täydestä sydämestä.

-- Minä olen puhunut tyhjistä sydämistä, vastasi Biisami.

-- Älkää kieltäkö, teidän sydämenne oli täpö täysi! Tepä ette ollut vaiti tuona iltana paroni H:n luona. Te juuri puhuitte. Miksi tahdotte vetäytyä verhon taa? Meidän aikanamme tarvitaan yhtä paljon rohkeutta kristinuskon tunnustamiseen kuin kaksisataa vuotta takaperin sen kieltämiseen. Tiedätteköhän, että me naiset eniten kunnioitamme juuri teidän miesten rohkeutta?

-- Nuorten miesten rohkeutta. Niin kyllä.

-- Sekä nuorten että vanhojen. Tunnustakaa suoraan, että te puolustitte uskoanne.

-- En, hyvä rouva. Minä olin köyhä soitonopettaja, opetustunneista riippuvainen; minä olin vaiti, milloin minulta ei kysytty. Sattumalta minut muutaman päivän kuluttua psykografi-istunnosta pantiin koetukselle. Paroni H. oli niin perinpohjin voitettu, ettei hän varsin helposti sitä unohtanut. Seuraavalle tunnille tullessani hän vastoin tapaansa istui salissa. Kun tunti loppui, tarjosi hän minulle sikarin. -- Mitä te soitatitte tyttärelläni? kysyi hän. -- Moschelesia, sanoin minä. -- Vai niin, se muistuttaa tuota katalaa Rödleriä. Myöntäkää, että asessori B. on vanha kettu. Kaiken tuon hän kertoi keskiviikkona vain ajaakseen minut ulos varustuksistani. Hän uskoo yhtä vähän kuin minäkään Lutherin kolmeen pääkappaleeseen. Kaikki oli vain hienosti harkittua asianajajan viekkautta, eikö niin? -- Minä vastasin, että asessori B. kyllä lienee tarkoittanut, mitä sanoi. -- Se ei ole mahdollista, jatkoi paroni H. Hänellä on tietoja, siis hänen täytyy uskoa järkeen. Mitä mieltä te olette? -- Minä uskon Jumalaan, herra paroni. -- No niin, kukapa ei usko Jumalaan? Mutta mitä muihin asioihin tulee, ymmärrättehän? -- Minä vastasin, etten minä mistään hinnasta aio luopua Kristuksesta enkä sielun kuolemattomuudesta. Paroni H. hymyili ja rupesi puhumaan eilisestä konsertista. Seuraavana päivänä hän lähetti minulle kohteliaan kirjelipun ja palkkion tunneista ilmoittaen valinneensa toisen soitonopettajan.

-- Tunsitteko Homen? kysyi rouva Rönnevall hetkisen vaitiolon jälkeen.

-- En. Mutta minä olen sattumalta lukenut vähän spiritististä kirjallisuutta. Minä tunnen Allan Kardecin, Hornungin ja muiden kirjoitelmia sekä hurskasta Justinus Kerneriäkin. Minusta on koetettu tehdä proselyyttiä ja siten saada uskomaan kuoleman jälkeiseen olemassaoloon.

-- Ja mitä olette vastannut?

-- Olen vastannut, etten tarvitse sitä todistusta, koska minulla oli parempia.

-- Pidättekö siis spiritismiä hullutuksena?

-- Kyllä, hyvä rouva; samassa merkityksessä kuin asessori B. Minusta spiritismi on vallatonta ilvehtimistä salaperäisillä luonnonvoimilla. Useimmiten herkkäuskoista kuvittelua, joskus petosta, jolla koetetaan koota rahaa ja mainetta. Spiritismi on veltostuneen uteliaisuuden julkean rohkeaa leikkiä:

Der Mensch versuche die Götter nicht und begehre nimmer und nimmer zu schauen was sie gnädig bedecken mit Nacht und Grauen.

-- Mutta olettakaamme, että muutamia spiritistejä todellakin ohjaa totuuden kaipaus.

-- Mahdollisesti kyllä. He lukekoot silloin Luukkaan 16:nnen luvun. "Elleivät he usko Moosesta ja profeettoja, eivät he myöskään usko, vaikka kuolleet nousisivat haudoistaan."

-- Te esititte yhden todistuksen, että nuo luulotellut henget valehtelivat. Tiedättekö useampia samanlaisia?

-- Montakin. Tunnolliset spiritistit tunnustavat itse, että nuo valehenget tavallisesti "ovat hyvin alhaisella moraalisella asteella". Ne saattavat olla poikamaisia, säädyttömiä, pilkallisia, jopa aivan halpamaisiakin. Niiden tavallisin valhe on, että ne ottavat itselleen kuuluisia historiallisia nimiä. Yhtä tavallisesti ne antautuvat vahvistamaan kysyjäin tyhjiä kuvitteluja, enkä minä siitä niitä moiti, sillä nehän suorastaan lienevätkin vain kysyjäin omia hourekuvia. Muistan erään merkillisen todistuksen, joka on Zürichissä 1861 painetussa Maksimilian Pertyn kirjassa "Ueber die mystischen Erscheinungen des menschlichen Lebens".

-- Jonkun tiedemiehenkö? Olkaa hyvä, kertokaa!

-- Niin, Perty on luonnontutkija, eikä siis tunnusta mitään muuta mystiikkaa kuin sen, mikä on ihmisen hermoissa. Myönnän kyllä, että hän olisi voinut laajahkoon teokseensa, joka käsittelee kaikkia aikakausia, tarkempaa arvostelukykyä käyttäen koota tositapahtumia, sillä siinä on myöskin paljon arvotonta taikauskoa. Mutta se etu kirjalla on, että siinä koetetaan sovitella kaikki nuo tuhatlukuiset tapaukset varmojen luonnonlakien alaisiksi ja tunnustetaan niiden kuuluvan vielä hyvin vaillinaisesti tutkittuun alaan.