Part 23

Tähän aikaan synkistyi yhä enemmän se ukkospilvi, joka uhkasi purkautua salaneuvos H:n niskaan. Minä olin kaikin luvallisin keinoin hankkinut lykkäystä yhä uudelleen tuossa onnettomassa jutussa, mutta lähestymistään lähestyi aika, jota kauemmaksi lopullista ratkaisua ei millään tavoin voitu saada siirretyksi. Salaneuvos H. muuttui yhä synkemmän näköiseksi; häntä ei enää nähty missään seuroissa, hän sulkeutui työhuoneeseensa, valvoi myöhäiseen yöhön asti eikä ottanut vastaan ketään vierasta. Ainoastaan minun oli lupa ilmoittamatta mennä hänen luokseen mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä neuvottelemaan yhteisestä asiastamme, joka uhkasi kääntyä aivan epätoivoiseksi.

Eräänä iltana minä tapasin vanhuksen hyvin innokkaana pasianssin ääressä.

-- Näettekös, sanoi hän minulle, nyt se on jo onnistunut seitsemän kertaa yhdeksästä. Minä povaan saadakseni tietoa kuitista, ymmärrättehän; meidän pitää löytää se!

-- Mutta sen täytyy löytyä ennen ensi maanantaita, huomautin minä; se on viimeinen määräpäivä, ja sen jälkeen oikeus julistaa päätöksensä.

-- Mitä! huudahti hän. Joko maanantaina? No niin, näettehän, että minä olen levollinen. Jokin ääni sanoo sydämessäni, että me löydämme kuitin.

Tuo jokin ääni oli, että pasianssi oli onnistunut seitsemän kertaa yhdeksästä. Hän ei kuitenkaan ollut toimeton. Keskiviikkona minä olin käynyt hänen luonaan. Torstaina hän kutsutti erään pohjalaisen, joka osasi käyttää velhovapaa ja jonka luultiin voivan löytää salattuja esineitä. Perjantaina hänen luonaan oli muuan arkangelilainen lukemassa loitsuja, joilla hän muka osasi hankkia takaisin varastettuja tavaroita. Lauantaina haettiin lappalainen noita-akka, jota kehuttiin oikeaksi ihmeidentekijäksi. Ei kenenkään noista kolmesta kuitenkaan onnistunut löytää tärkeätä paperia; ainoastaan lappalaisakka ennusti, että vaaleatukkainen herra oli sen toimittava takaisin. Minulla oli vaalea tukka; minua katseltiin kysyvästi, mutta minussa ei ollut kansamme avuja, en osannut taikoja enkä siis pystynyt voittamaan mahdottomia vaikeuksia.

Sunnuntai saapui. Minä tulin aamupäivällä salaneuvoksen luo tarkemmin neuvottelemaan muutamista loppuselityksen kohdista ja tapasin hänet lukemasta Lehnbergin saarnaa. Tunnettehan Lehnbergin; saarnoissa on korea, kaunopuheinen kuori, eikö niin? Juuri sille soveliasta luettavaa, joka ajattelee jotakin muuta. Matilda neiti oli isänsä luona. Hän oli välinpitämätön ja umpimielinen, niinkuin hän oli ollut aina siitä asti, kun meni kihloihin kreivi R:n kanssa. Ei mikään saanut enää hymyä hänen huulilleen eikä kyyneltä hänen silmäänsä. Hän istui tuossa vasemmalla ikkunan luona; hänen isänsä istui kirjoituspöytänsä ääressä, joka oli keskellä lattiaa tuon pyöreän pöydän paikalla; sohva oli tuossa oikealla puolella, vanhat muotokuvat riippuivat niinkuin nytkin vasemmalla seinällä.

-- Minun isoisäni ja isoäitini muotokuvat, huomautti nuorempi paroni H.

-- Ainoastaan seinäpaperit ovat uudet. Minä olen vielä aivan näkevinäni heidät: diplomaattivanhuksen tuossa hengettömine postilloineen, josta hänen väsynyt sielunsa turhaan etsi rauhaa ja nöyrtymystä -- tuossa nuoren, jo puoleksi kuihtuneen tytön, jonka sydän oli tyhjä, valekuollut, joten se tuskin enää näytti sykkivänkään, se kun ei löytänyt mitään vastakaikua taivaasta eikä maan päältä. Ah, olisinpa antanut mitä hyvänsä, jos olisin tuona hetkenä voinut tarjota heille edes pisarankaan iankaikkisen elämän sanaa, sitä ainoata, joka yksin sammuttaa polttavan janomme ja kykenee täyttämään epätoivoisen ihmissydämen rajattoman, aution avaruuden. Mutta minulla ei ollut sitä riittävästi muille antaa, ja vaikkapa olisi ollutkin, en olisi uskaltanut sitä tarjota. Minä epäröin ... oikea hetki meni ohitse, ja kummitukset syöksyivät tyhjään avaruuteen.

Salaneuvos nousi, tarttui käteeni ja sanoi hyvin arvokkaasti:

-- Ei ole enää mitään toivoa!

Mitä minun olisi pitänyt vastata? Luulen sanoneeni jotakin siihen suuntaan, että Jumala ei salli niin ilmeisen vääryyden tapahtua.

Hän virkkoi jälleen:

-- Hyvä ystävä, te olette oikeassa: on olemassa sallimus!

Matilda neiti kohotti silloin kylmän, loistottoman katseensa ja lausui melkein halveksivasti:

-- Se on kohtalon tahto!

Hän oli astunut Kristiina kuningattaren kolme kuuluisaa porrasta: Jumalasta sallimukseen ja siitä kohtaloon, mutta hän ei pysähtynyt siihen. Nainen menee aina pitkälle sydämen asioissa, ja usko on sydämen asia.

Hän istui vielä ja nojasi kättään tummia, tuuheita hiuksiaan ja ajattelevaa otsaansa vasten, kun yht'äkkiä hänen ruskeat silmänsä saivat osan entistä loistoaan ja uhmaileva hymy alkoi väikkyä hänen kauniilla huulillaan. Uskalias, uhkarohkea ajatus leimahti hänen mielikuvitukseensa ja antoi hänen sielulleen takaisin sen synnynnäisen joustavuuden.

-- Isä, huudahti hän, kutsukaamme tänne Rödler!

Kuka oli Rödler? Seikkailija, soittoniekka, jonka silloisena ammattina oli sellon soittaminen sen saksalaisen oopperan orkesterissa, joka siihen aikaan luullakseni ensi kertaa ihastutti Helsinkiä. Hän ei ollut tavallinen henkilö, tuo mies, ja hän oli luultavasti kokenut hyvinkin kirjavia vaiheita, vaikka niistä ei paljon tiedetty. Kuiskailtiin hänen olevan ylhäinen puolalainen aatelismies, joka oli palvellut Napoleonin riveissä, mutta jonka oli täytynyt kaksintaistelun tähden tai ehkä muista vielä arveluttavammista syistä lähteä maanpakoon ja sitten harhailla paikasta toiseen vierain nimin. Hän oli kauan oleskellut itämailla ja puhui sujuvasti ties kuinka monta elävää kieltä. Muuten hän oli noin neljänkymmenen ikäinen mies, hänen silmäinsä alustat olivat mustat, vartalonsa komea, ja hänen kasvoissaan oli vielä vähin villiintynyttä miehekästä kauneutta ja ryhdissään hienoutta. Vaikka hän ei enää ollutkaan nuori ja vaikka hänen maineensa oli sangen epäilyttävä, oli hänessä silti kuitenkin paljon, mikä viehätti naisia, ja sitä vaikutusta lisäsi melkoisessa määrin se, että hänen luultiin voivan manata esiin henkiä.

Rödleristä kerrottiin melkein yhtä kummallisia asioita kuin nykyjään Homesta. Hän juopotteli melkoisesti, ja juuri sen tähden hän ehkä olikin joutunut pieneen oopperaorkesteriin, vaikka toiset sanoivat hänen häviönsä syyksi onnetonta rakkautta. Milloin hän oli juonut paljon, muisti hän aina vetää pienen kultaisen taskukellonsa, joka oli hänen entisen rikkautensa jäännös. Silloin, niin kerrottiin, kello soitti tuntemattoman, surumielisen sävelen, ja soiton aikana Rödler joutui pariksi minuutiksi synkän alakuloisuuden valtaan, ja sen jälkeen hän oli taas yhtä selväpäinen kuin olisi ollut kolme vuorokautta mitään maistamatta. Vielä kummempaa kerrottiin hänen soitostaan. Hän oli mestari soittamaan selloa, mutta vielä taitavampi sitransoittaja. Tuosta tuntehikkaasta ja surumielisestä soittimesta hän osasi loihtia mitä ihmeellisimpiä säveliä, ja niiden säestyksellä hän lauloi hurjaa, kummallista säveltä vieraalla kielellä. Silloin, kerrottiin, kuului joka puolelta salaperäistä kaikua; seinät näyttivät heräävän eloon ja huokaavan; huonekalut liikkuivat ja kolkuttivat tahtia; ikkunaruudut helisivät kuin särkymäisillään; ovet sulkeutuivat ja avautuivat itsestään; ruumiittomia varjoja häilyi seinäpapereissa, ja kalman kalpeita kasvoja katseli ikkunaverhojen takaa. Näitä ja muita ilmiöitä kerrottiin usein nähdyn Rödlerin yöllisissä juomingeissa, jotka tavallisesti päättyivät niin, että juomaveikot äkkiä selviten pakenivat kuullen koko kotimatkan takanaan pimeitten katujen yhä hornamaista naurua. Siitä huolimatta he saivat seuraavana päivänä maksaa juomalaskun.

Sellainen oli se mies, jota Matilda neiti ehdotti liittolaiseksi taisteltaessa sitä vastaan, mitä hän nimitti kohtalon tahdoksi. Minä en moittinut hänen isäänsä siitä, että hän hyväksyi ehdotuksen. Juureton levä ajelehtii meren aaltojen mukana, kunnes löytää hukkuneen laivan sirpaleen, joka on yhtä avuton kuin se itsekin, ja tarttuu kiinni siihen. Salaneuvos H. turvautui Rödleriin kuin viime keinoon; hänen tyttärensä sen sijaan valitsi hänet ainoastaan uhmailusta. Kohtalo oli rautakourin repinyt ensi oraan hänen sydämensä keväästä; hän tahtoi kostaa tuolle hirmuvallalle; sen tähden hän kutsui aaveet avukseen.

Minä lähdin aikoen olla palaamatta, ennenkuin arpa on heitetty ja riita-asia päättynyt. Mutta saman päivän iltana sain Hämeenlinnasta kirjeessä odottamattoman ilmoituksen, että sikäläisestä lääninkansliasta oli löytynyt vanha kantokirja, johon edellämainittu virkamies vainaja oli merkinnyt salaneuvos H:lta Venäjän hopearahana vastaan ottamansa rahaerän, noin puolet siitä summasta, jota kruunu velkoi (toinen puoli rahastosta oli ollut Ruotsin rahaa). Tuota iloista sanomaa viemään riensin heti salaneuvoksen luo.

Kello kävi jo yhtätoista illalla. Minut päästettiin etuhuoneeseen, mutta vastaanottohuoneen ovi oli sisäpuolelta lukittu, ja minun täytyi odottaa. Minä kuulin ääniä ja arvasin Rödlerin olevan sisällä. Hetkisen kuluttua hän alkoi soittaa. Minä olin kuullut hänen sellonsoittoaan, mutta en koskaan hänen sitraansa. Tuon soittimen sävelet eivät alussa olleet lainkaan erikoiset. Koska hienotuntoisuus esti minua kolkuttamasta, istuuduin sohvaan ja päätin kärsivällisesti odottaa, mitä oli tuleva. Yksi ainoa lamppu paloi etuhuoneessa ja valaisi himmeästi Kustaa III:n tuttua kuvaa, joka riippui vastakkaisella seinällä.

Vastoin tahtoani täytyi minun kuunnella joka ainoata sisemmästä huoneesta tulevaa ääntä. Sitran sointu vahvistui vähitellen, ja viimein sen ohella alkoi kuulua jonkinlaista laulun tapaista tai pikemmin lausuntalaulua, jonka outoja sanoja minä en käsittänyt. Sävel oli kummallisen hurja, enkä ole koskaan aikaisemmin enkä myöhemmin kuullut sen kaltaista; milloin se oli uhmaileva ja rohkea, milloin lempeä ja rukoileva, mutta koko ajan kuitenkin yksitoikkoinen, niinkuin ne laulut, joilla venäläinen sotamies ilmaisee sielunsa epämääräiset huokaukset ja kaipuun. Yö, hiljaisuus, yksinäisyys, himmeä lampunvalo ja se salaperäinen askartelu, jota paraikaa harjoitettiin viereisessä huoneessa, kaikki tuo yhdessä enensi laulun tehoa ja vaikutti kuvitteluun. Kohta alkoi minunkin mielikuvitukseni tehdä ilkeitä kepposiaan.

Minusta tuntui, kuin olisi sisältä kuulunut noita selittämättömiä huokausten kaikuja, joita huhu oli kertonut syntyvän Rödlerin laulaessa ja jotka olivat usein kauhistuttaneet hänen juomaveikkojaan. Minä muistelin kaikkia noita mystillisiä kertomuksia, ja mieleni virisi jännitykseen, jota on mahdoton kuvailla. Joka hetki odottelin ovien aukeavan tai ikkunain kilisevän. Minusta tuntui, kuin huonekalut olisivat todellakin ruvenneet liikkumaan ja kolkuttamaan soiton tahtiin, ja kun katsahdin Kustaa III:n kuvaan, näin sen kasvonpiirteitten elostuvan, sen huulten vetäytyvän hymyyn ja sen suurten, nerokkaiden silmien katselevan minua kummallisen elävästi, tuttavallisesti, melkeinpä veitikkamaisesti. Näköhäiriö tuli niin suureksi, että silmiäni huikaisi; kaikki seinät ja nurkat kaikuivat, haamuja vilahti ohitse, ja ne tavoittelivat minua tukasta, käsiä kurottautui tarttumaan minun käteeni, kalman kalpeita kasvoja kurkisteli ikkunaverhojen takaa, ja ne katselivat minua pilkallisin silmäyksin. Minä hypähdin seisomaan, tuskin enää tiesin, mitä tein, kuvaamaton kauhun tunne valtasi minut; minä aioin paeta, mutta en jaksanut, seisoin keskilattialla pääsemättä paikaltani liikahtamaan; jääkylmät väristykset karmivat koko ruumistani.

Samassa aukaistiin sisemmän huoneen ovi, ja Matilda neiti tuli ulos hyvin kalpeana, mutta muuten aivan pelottomana.

-- Vettä! huudahti hän; isäni voi pahoin.

Minä toinnuin heti kokonaan ja riensin sisään. Vanhus oli pyörtynyt; se oli vain nopeasti ohimenevää heikkoutta, josta hän pian virkosi. Hänen vieressään, aivan tässä, missä minä nyt istun, istui Rödler jonkinlaiseen horrostilaan vaipuneena, tuijottaen avoimin silmin ja oikea käsi kuin turtuneena sitran kielille. Hänen kellonsa soitti vielä; sävelmänkin saattoi erottaa, aivan kuin se olisi kuulunut kätkössä olevasta soittorasiasta, saman sävelmän, jonka hän oli soittanut sitralla. Minä katselin huonetta: pöydällä oli kaksi samppanjapulloa ja yksi ainoa lasi; muuten oli kaikki entisellään. Huonekalut olivat paikoillaan, vanhat muotokuvat liikkumattomina kehyksissään, ei mitään epäilyttävää näkynyt ikkunaverhojen takana.

Hetkisen kuluttua Rödler heräsi kuin unesta, siveli kädellään otsaansa ja pyysi luontevasti anteeksi hetken kestänyttä hajamielisyyttään, joksi hän sitä nimitti. Salaneuvos näytti olevan hämillään, Matilda neiti kiihdyksissä; läsnäoloni tuntui vaivaavan heitä. Ei puhuttu sanaakaan Rödlerin myöhäisen vierailun syistä, ja pitkä tumma muukalainen poistui kohta sen jälkeen niin huolettomasti kumartaen ja ryhdiltään täydellisenä seuramiehenä, että minä itsekseni tuumin, miten se oli mahdollista niin tärisyttävän kohtauksen jälkeen kuin äskettäin huoneessa tapahtunut varmasti oli ollut.

Minä kerroin heti Hämeenlinnasta saamani tiedon, ja vanhus tuli hyvin liikutetuksi.

-- Hyvä ystävä -- sanoi hän puristaen kättäni -- te tuotte minulle takaisin puolen omaisuuttani ja koko kansalaiskunniani, kuten toivon. Älkää kysykö, mitä täällä on tapahtunut; riittäköön teille, kun sanon nyt olevani aivan varma siitä, ettei kuittia voi löytyä. Vieläpä lisäksi tiedän, ettei tuota kuittia koskaan ole kirjoitettukaan; se on luvattu minulle, mutta minut petettiin. Venäjän hopeaa ei ole voitu jättää merkitsemättä kantokirjaan, mutta Ruotsin raha jäi näkymättömiin. Kunniani tämä todistus kaikissa tapauksissa pelastaa; minä maksan vajauksen. Minä toivoin voivani jättää tyttärelleni melkoisen omaisuuden; mutta sekin, mitä nyt jää jäljelle, riittää vielä hankkimaan hänelle riippumattoman aseman, ja hän on tuleva onnelliseksi tulevan puolisonsa rinnalla.

Näissä sanoissa oli hellyyttä, arvokkuutta, joka olisi kyllä ansainnut paremmankin kohtalon.

Matilda neiti ei ollut tunnoton eikä kiittämätön tytär, mutta hän tarvitsi jotakin sydämensä tyhjyyden täytteeksi, ja onnettomuudeksi ei hänen isänsä eikä kreivi R:kään kyennyt täyttämään tuon syvän, tarmokkaan ja lahjakkaan, mutta harhaan suuntautuneen naisensydämen autiutta. Hän vastasi hajamielisenä:

-- Niin, niin, isä hyvä!

Ja minä lähdin pois, miettien itsekseni, missä hänen ajatuksensa tuona hetkenä lienevät olleet.

Seuraavana päivänä lykättiin riita-asia vielä kerran tuon kantokirjan tähden, ja juttu päättyi jonkin ajan kuluttua niin, että salaneuvos H. tuomittiin maksamaan puuttuva summa sen Ruotsin rahan kurssin mukaan, joka oli voimassa sodan lopussa. Koska tuo kurssi oli tavattoman alhainen, ei vahinko tullutkaan niin suureksi kuin oli pelätty, ja siveellinen voitto oli kokonaan meidän puolellamme, koskapa kaikki näytti, ettei salaneuvos ollut kavaltanut summaa, vaan tuo mainittu virkamies vainaja. Mitä itse kuittiin tulee, en pitkään aikaan saanut tietää, mitkä todistukset tuona merkillisenä sunnuntai-iltana olivat vakuuttaneet salaneuvokselle, ettei kuittia ollut koskaan ollutkaan olemassa, mikä ei minusta näyttänyt lainkaan luultavalta. Vasta monen vuoden kuluttua kuulin Rödlerin kerran, kun viini oli kirvoittanut hänen kielensä kannan, kertoneen mananneensa salaneuvos H:n luona esiin hengen. Tuo henki lienee sitten ollut se virkamies vainaja, joka oli tunnustanut petoksensa ja kieltänyt kuitin olemassaolon. Rödlerin kutsuminen, kummitusilmiöt ja vanhuksen pyörtyminen olivat siten välittömästi olleet yhteydessä tuon tunnustuksen kanssa.

Paljon enemmän kuin kummitusjuttu kiinnitti mieltäni toinen tapaus, joka läheisesti liittyi näihin tapahtumiin. Minä näin enää vain harvoin Matilda neitiä, mutta tiesin hänen suostuttaneen isänsä siirtämään tuonnemmaksi häät, joiden päiväkin oli jo ollut määrätty. Luonto näytti tuossa tavattomassa tytössä yhdistäneen miehen uupumatta tutkivan hengen naisen yhtä uupumattoman levottomaan, hylättyyn sydämeen. Hän syventyi koko sielunsa tarmolla mystillisiin tieteisiin, tutkiskeli Albertus Magnusta, Kabbalaa ja Cagliostron historiaa vuoron perään ja samalla hurskaan Jungin kuuluisaa henkioppia. Rödler oli hänen opettajansa tai paremmin hengenheimolaisensa, eikä heikolla isällä, joka ei voinut olla huomaamatta siitä koituvaa vaaraa, ollut rohkeutta eikä voimaa sitä vastustaa. Matildan hyvä maine alkoi kärsiä Rödlerin tapaisen ja säätyisen miehen seurasta. Kauan ei pysynyt salassa, että mystillisiä opintoja harjoitettiin öiseen aikaan lukittujen ovien takana; ja kun vielä tämän lisäksi Rödler oopperan lähdettyä kaupungista yhä jäi kaupunkiin, alettiin kohta kuiskailla kummallisia juttuja, jotka viimein tulivat salaneuvoksenkin korviin. Huolestunut isä päätti kerrassaan lopettaa panettelun, kutsui luokseen kreivi R:n Ruotsista ja määräsi peruuttamattomasti häät 15. päiväksi lokakuuta. Kerron tapahtumat lyhyesti, sillä asia on luultavasti kaikille varsin tunnettu. Illalla lokakuun 14. päivänä neiti Matilda H. katosi eikä häntä tavattu enää mistään, ennenkuin jonkin ajan kuluttua saatiin kuulla, että hän oli yhdessä Rödlerin kanssa purjehtinut avonaisessa virolaisveneessä Tallinnaan ja sieltä englantilaisessa laivassa Kanadaan. Isälleen hän jätti lähtiessään lyhytsisältöisen kirjelipun, jossa hän pyysi anteeksi pakollista pakoaan. Hän kirjoitti tietävänsä, ettei isä olisi koskaan sallinut hänen liittyä siihen ainoaan mieheen, joka häntä ymmärsi ja joka saattoi tehdä hänet onnelliseksi; nyt hänellä muka oli vallassaan voima, joka koroitti hänet korkeammalle kaikkia kohtalon oikkuja, ja niin edelleen. Kreivi R:stä hän ei maininnut sanaakaan.

Salaneuvos H. ei kestänyt tuota perhesurua. Hän kuoli horjumatta uskoen järjen johtotähteen, vähää ennen käskettyään kamaripalvelijaa ottamaan talikynttilästä pois höylänlastun tapaisen muodostuksen, sillä se muka merkitsi, että joku kuolee. Hänen tyttärensä kuuluu Amerikassa jonkin aikaa loistaneen nerollaan, kauneudellaan ja tavattomilla tiedoillaan. Hänen avioliittonsa oli lapseton ja onneton; hänen miehensä hylkäsi hänet, ja sen jälkeen hän elätti itseään muutaman ajan toimittamalla sanomalehteä New Orleansissa ja hukkui viimein höyrylaivaonnettomuudessa Mississippillä. Rödleristä tiedetään vain sen verran, että hän oli edelleenkin kuulu henkien manaamisesta, ja hän on luultavasti ollut Homen edelläkävijä, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä kaatumasta taistelussa Floridan intiaaneja vastaan. Helsinkiin hänestä jäi omituinen muisto. Täällä soitettiin harvoin sitraa, mutta sitä useammin kitaraa, ja vielä kymmenen, jopa viisitoistakin vuotta sen jälkeen, kun Rödlerin sitra herätti niin suurta huomiota, olivat täällä kaikki, jotka tahtoivat kuulua hienostoon, kiihkeitä kitaransoiton harrastajia.

* * * * *

Tähän asessori B. lopetti kertomuksensa. Tuskin enää saattoi tuntea häntä entiseksi kuivaksi, kankean ja siron näköiseksi pikku ukoksi, joka aina oli äänetön, jäykkä ja syrjään vetäytynyt. Häntä nähtävästi elähdytti jokin suuri aate, joka piili hänen kertomuksensa pohjalla ja luultavasti oli koko hänen elämänsä periaatteena. Hänen sanoihinsa tuli toisinaan terävyyttä, mitä hänen tavalliseen vaiteliaisuuteensa tottuneet eivät olisi odottaneet, toisinaan taas hellyyttä, joka liikutti häntä itseään kyyneliin. Näkyi selvästi, että hänen sisimpänsä ympärille pitkän ajan kuluessa kovettunut kuori oli auennut; muisto, joka johti hänet ulommaksi hänen tavallista puheenaihettaan, oli herännyt ja tempasi hänet mukaansa. Hän ei ollut lausunut sanaakaan _omista_ tunteistaan, ja kuitenkin ymmärsivät kaikki hänen rakastaneen tuota omituista, oikullista, kaunista tyttöä, jota toinen vaikutin, hänen horjumaton periaatteensa, pakotti hänet niin ankarasti tuomitsemaan ja kuvaamaan epäedulliselta puolelta. Hän oli vanhapoika; kenties juuri tuo hiljainen, ennen aavistamaton rakkaus oli ollut hänen elämänsä ainoa rakkaus, ja kuitenkin hän itse oli tuomitsemassa rakastettuaan, horjahtamatta hiuskarvankaan vertaa siitä, mitä hän piti omantunnon velvollisuutena. Tuokin kuivettunut vanha sydän oli siis kerran uneksinut autuudesta ja taas ollut tyhjä ja autio, sen jälkeen kun sen unelmat olivat haihtuneet; mutta se oli viimein löytänyt päämäärän ja sisällyksen, se täyttyi kokonaan lujasta uskosta ja se sykki lämpimästi vielä sittenkin, kun se jo ammoin oli kuihtunut.

Isäntämme paroni H. oli hämillään ja liikutettu. Hän ehkä katui sitä, että oli sallinut kerrottavan asioista, jotka niin läheisesti ja arkaluontoisesti koskivat hänen sukunsa historiaa. Lisäksi oli kertomuksessa vielä paljon, mikä kävi hänen omien mielipiteittensä kimppuun. Hän virkkoi sentähden hieman närkästyneenä:

-- Hyvä asessori, kaikki tuo lienee totta ja pitää paikkansa, sitä en tahdo kieltää, vaikka te siinä kerrotte tapauksia ja vaikuttimia, jotka minulle osaksi ovat tuntemattomia, niin likeisesti kuin ne minua koskevatkin. Suotte kai anteeksi, että teen muutamia huomautuksia?

-- Mielelläni, herra paroni. Olen niistä kiitollinen.

-- Mitä ensiksikin tulee setääni, näytte panevan erityistä huomiota hänen pikku heikkouksiinsa ja olette samalla unohtanut, että hän muuten oli koko ikänsä ajatteleva mies, joka todella piti järkeä parhaana johtotähtenään eikä tuota lausetta käyttänyt ainoastaan puheenpartena.

-- Se on aivan totta, niin hän teki, ja minä sain monesti kunnioittaa hänen terävää ymmärrystään ja hänen järjestelmällistä, hyödyllistä toimintaansa. Mutta minä juuri äsken rohkenin huomauttaa, että usko on sydämen asia, ja siinä kohdin oli tuossa muuten niin erinomaisessa miehessä tyhjyyttä eli siis heikkous, josta minä en oikeastaan syytä häntä, koska se kuului hänen aikakauteensa.

-- Meille on kerrottu värikuvin valaistu tarina, kuiskasi rouva N. vieressään istuvalle tohtori C:lle. -- Saadaanpas nähdä, että nyt tulee opetus lopuksi.

-- No hyvä, jatkoi paroni H.; olettakaamme, että te olette omalta kannaltanne arvostellut setääni oikein: luuletteko, hyvä asessori, että mikään tyttö, vaikkapa hänet olisi kasvatettu minkälaisten periaatteiden mukaan tahansa, on vapaa sydämen erheistä? Te itse oletatte onnettoman rakkauden ja hieman yltiöpäisen luonteen olleen Matilda serkkuni valitettavain erehdysten syynä. Mikä teille sitten antaa oikeuden sekoittaa siihen uskonnollisia mielipiteitä? Eivätkö tuhannet nuoret tytöt, joita sanotaan hurskaiksi, ole samalla tavoin hurmautuneet seikkailijan vehkeistä? Ja jos Matilda olisi ollut hurskas, kuten te näytte toivovan, eikö hänestä silloin luonteensa mukaisesti olisi tullut haaveksija eikä sittenkään mitään pyhimystä? Eikö hänen muihin tyhmyyksiinsä lisäksi olisi tullut kiihkomielisyys, joka on suurin kaikista tyhmyyksistä?