Part 22

-- Ollako vaiti? Tosin lupasin; mutta vain teidän sukupuolennehan, armollinen ystäväni, on anteliaalta luonnolta saanut salaisuuksien säilyttämisen taidon. Minä siis tunnustan -- senkin uhalla, että joudun teidän pistosanojenne koko tykistölle alttiiksi, hyvä herrasväki -- että käännyin jotenkin itsepintaisena ystäväni, Pietarin komissariaatissa palvelevan eversti P:n puoleen pyytäen häntä toimittamaan minulle tilaisuuden tutustua Homeen. P., ollen kaukaista sukua Homen rouvalle, oli lopulta niin kohtelias, että kutsui minut ja vaimoni luokseen eräänä iltana, jolloin hän varmasti odotti Homea vieraakseen. Muistan sen kuin eilisen päivän; päivä oli marraskuun 4:s 1858; sohvapöydän ympärillä istui meitä kahdeksan, korkeintaan kymmenen henkilöä, kun rouva P. äkkiä tunsi kädessään kylmän käden. Samassa hänen silkkihameensa kohoili, kuului omituista suhinaa ja pöytä tuntui huojuvan kuin laiva aallokossa. Mutta suuri pöytälamppu ei liikahtanut paikaltaan vähääkään.

-- Antakaa anteeksi, keskeytti rouva N., siinä ei ole mitään merkillistä, jos on totta, että Home Firenzessä huvikseen asetteli munia seinälle. Munat eivät vierähtäneet alas, lamppu ei kaatunut; sellaisia ovat herra Homen luonnonlait.

-- Itse Kolumbus ei osaisi suorittaa tuota paremmin, puuttui puheeseen tohtori. Mutta olkaa hyvä, jatkakaa, herra paroni; kertomuksesta tuntuu tulevan hyvin romanttinen.

-- Se ei ole pitkä, jatkoi paroni H. hyväntahtoisesti. Vaimoni voi todistaa...

-- Minä en todista mitään! huudahti vapaaherratar.

-- Kyllä todistat, siitä olen varma, sillä kun me kummastellen katselimme pöydän liikkeitä, huomasimme kaikki pöytinemme ja tuoleinemme siirtyneemme huoneen päinvastaiseen nurkkaan kenenkään käsittämättä, miten se oli tapahtunut. Me katsoimme hymyillen toisiamme -- aivan niinkuin te, hyvät naiset ja herrat, juuri nyt. Me tahdoimme vakuuttaa toinen toisillemme, että olimme vaihtaneet paikkoja, sillä huone näytti siltä kuin olisi kymmenkunta lasta leikkinyt siinä rautatietä sohvilla.

-- Home istui pöydän alla; siinä koko salaisuus! nauroi vapaaherratar.

-- Varmasti, virkahti rouva N.

-- Suokaa anteeksi -- jatkoi isäntämme. -- Home ei ensinkään ollut pöydän alla. Minäkin olin niin lapsellinen, että uskoin jotakin sen tapaista ja kumarruin katsomaan, mitenkä asia oikeastaan oli. Mitä huomasin? Aivan tavallisen mahongista tai pähkinäpuusta, en muista, kummastako, tehdyn pöydän, joka sitä paitsi oli melkoisen suuri ja hyvin raskas. Minä en olisi jaksanut sitä liikuttaa paikaltaan. Sangen kummastuneena katsoin silloin ympärilleni ja näin Homen hyvin välinpitämättömän näköisenä istuvan ikkunan ääressä puhelemassa erään naisen kanssa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

-- Minkä näköinen hän on? kysyi apukamreeri salatakseen liian hillitöntä naurunhaluaan.

-- Aivan musta, sarvet päässä ja jalassa kaviot, ellei hän ennemmin ole kuuluisan harmaapaperinaaman tapainen, vastasi heti rouva N.

Mutta paroni H. jatkoi horjumattoman maltillisena.

-- Home on nuori mies; hän on syntynyt Edinburgissa 1835; hän on keskikokoinen, hoikka, vaaleaverinen, kalpea, sairaan näköinen, yksinkertainen ja teeskentelemätön koko olemukseltaan. On tunnettu asia, ettei hän koskaan näytä salaperäistä taitoaan julkisesti eikä mielellään suurissa seuroissakaan. Hän myöntää itse, ettei hän milloin hyvänsä voi kutsua esiin henkiä; se riippuu enemmän heidän kuin hänen tahdostaan, ja kun hän Roomassa kääntyi katoliseen uskoon 1856, ilmoittivat henget hänelle kohta sen jälkeen Napolissa pysyvänsä poissa koko vuoden, mikä todella tapahtuikin. Suostumuksensa tai kieltäytymisensä he ilmoittavat nakutuksilla; kolme nakutusta merkitsee myöntymystä, yksi kieltoa. Minä vakuutan, hyvä herrasväki, että kaikki, jotka ovat kuulleet noita nakutuksia, varmasti huomaavat, mistä ne ovat peräisin. Niillä on hyvin omituinen ääni, minä en voi verrata niitä muuhun kuin siihen ääneen, joka syntyy, kun suuri lintu nokallaan hakkaa puunkuorta, tai pikemmin nastan nakutukseen, kun sähköttäjä lähettää sähkösanomaa.

-- Sallitteko, herra paroni, minun kysyä yhtä asiaa? virkkoi tohtori.

-- Sangen mielelläni, hyvä herra tohtori. Huomaatte, että minä olen valmis puolustautumaan. Teidän miekkailupistojenne varalle on minulla rautahaarniska, ja se on oma vakaumukseni, josta ette ole löytävä yhtään rakoa.

-- Minä muistelen, että te, herra paroni, olitte jonkin verran vapaa-ajattelija.

-- Oikein! Ja luenpa ansiokseni, että olen vielä tänä päivänäkin.

-- Siis katkismuksemme tavalliset uskonkappaleet...

-- Ovat olleet hyviä aikanaan; mutta ehkä päästätte minut lausumasta ajatustani siitä, mikä merkitys niillä on yhdeksännellätoista vuosisadalla.

-- Siis korkein olento, kuoleman jälkeinen elämä, arveletteko, että...?

-- Johan te käytte pahasti kimppuuni. Tuo ei ole rehellinen isku, vaan salapaula. Mutta koska tahdotte, no -- miksikä en uskoisi yleistä järkeä, maailmanainetta ja kuoleman jälkeistä olemassaoloa tuossa aineessa, jossa persoonallisuus häviää, sen jälkeen kun -- mitenkä sanoisinkaan?

-- Sen jälkeen kun se on lyhyemmän tai pitemmän aikaa pyristellyt jonkinlaisessa henkimaailmassa, mikä ei kuitenkaan ole muuta kuin aineellisen elämän jatkoa hermoaineen avulla, joka elämän aikana muodostaa sielumme, mutta kuoleman jälkeen vähitellen haihtuu ja hajoaa yleiseen maailmanaineeseen.

-- Hieman sinne päin, mutta ei aivan niin, hyvä tohtori. Minä olen todellakin oikeauskoisempi kuin te, sillä minä uskon, että meidän kiertotähteämme ympäröi sille ominainen kolmas aine, ikäänkuin näkymätön ilmakehä, joka on kuolemankin jälkeen ravintona hermoaineelle. Siten on mahdollista henkien elää, niin kauan kuin maapallommekin elää; ei kauempaa, sen myönnän. Mutta muutenhan ei voitaisi selittää ammoisina aikoina eläneitten henkien olemassaoloa ja tervehdyskäyntejä.

-- Niin todellakin, puuttui taaskin rouva N. puheeseen. Minä tunsin erään neidin, joka oli kotiopettajana kenraali R:llä. Häntä huvitti suuresti henkien kanssa puhuminen, tuota kunnon mamselli A:ta, ja hänen onnistui viimein saada ompelupöytänsä nakuttamaan. Kerran hän kääntyi Sokrateen puoleen, pyytäen häntä olemaan kohtelias ja sanomaan jonkin kauniin ja nerokkaan ajatelman. Hänen suureksi ilokseen viisas mies kohteliaasti suostuikin pyyntöön, ja neiti kirjoitti vastauksen kirjain kirjaimelta sellaisella mielenkiinnolla, jota aina ehdottomasti tuntee ollessaan keskustelussa niin kuuluisan henkilön kanssa. Vastaus oli: _Vous êtes une folle_, te olette hupsu! Minä olen itse nähnyt kirjoituksen ja voin siis vakuuttaa, että siinä oli nuo sanat. Ainoastaan oikeinkirjoituksessa oli muutamia pikku virheitä.

-- Ja kummastuttaako se teitä, hyvä herrasväki? huomautti tohtori hymyillen. Minä tunnustan, että siitä pitäen, kun minä pari vuotta takaperin luin kuningas Dareioksen puhuneen saksaa Zürichissä, ei minua ollenkaan kummastuta, että Sokrates puhui ranskaa Helsingissä!

-- Niin, sanoi paroni, mitä minun pitäisi sitten vastata tähän? Minä näen, että tässä on kaksi puoluetta; toinen uskoo henkiä, toinen ei usko mitään. Ja koska minä olen ensinmainitun puolueen kannattaja, niin mielihyvikseni saan kerran vaihteen vuoksi lukea itseni oikeauskoisiin.

-- Antakaa anteeksi, herra paroni, on vielä kolmaskin puolue, virkkoi silloin lempeä ääni, joka ei siihen asti vielä ollut sekaantunut vilkkaaseen keskusteluun.

Meitä oli ollut kolme äänetöntä kuulijaa: minä ja nuori tyttö, joka oli edellisenä keväänä päässyt ripille ja jonka läsnäolon kaikki näyttivät unohtaneen. Lapsi raukka istui vaiti työnsä ääressä, neuvottomana ja hämmästyksissään kaikesta, mitä oli saanut kuulla, ja oikein tietämättä, mitä oli ajateltava siitä. Kolmas äänetön kuulija oli asessori B. Hän se nyt pani vastalauseen molempia toisia puolueita vastaan.

Asessori oli mitättömän näköinen ukko, seitsenkymmenvuotias tai hiukan vanhempikin ja harmaahapsinen; kasvoiltaan hän oli jokseenkin tavallisen näköinen, mutta hänen harmaat silmänsä olivat eloisat ja viisaat; muuten hän oli hyvin säädyllinen ja käytöksessään melkoisen siro; hänellä oli aina hännystakki ja kaulassa valkoinen liina. Hän veti niin vähän huomiota puoleensa, että hänen läsnäoloaan tuskin huomattiin, semminkin koska hän harvoin puhui muusta kuin virka-asioista. Olipa kuitenkin joskus sattunut, että hän luopui noista tavoistaan, kun oli puolustettavana jokin asia, jonka hän tunsi läheiseksi, ja silloin hän saattoi olla puhelias, jopa kaunopuheinenkin; hänen kasvoilleen tuli ilme, joka muutti ne melkeinpä kauniiksi, hänen harmaat silmänsä loistivat lämpöä, ja koko hänen vartalonsa näytti kasvavan. Häntä pidettiin hieman omituisena ja kummallisena vanhuksena, mutta koska häntä yleensä kunnioitettiin hänen rehellisyytensä ja oikeudentuntonsa tähden, niin oltiin kernaasti huomaamatta hänen omituisuuksiaan ja suvaittiin häntä niissä harvoissa seurustelupiireissä, joissa hän toisinaan vietti iltansa enemmän tottumuksesta kuin harrastuksesta ja joista hän aina hattuunsa tarttuen lähti täsmälleen kello kymmeneltä.

Kaikki kääntyivät heti pieneen mieheen päin, joka jatkoi minuun ja nuoreen tyttöön katsahtaen:

-- Täällä on muutamia, jotka eivät usko herra Homeen, vaan pitävät hänen henkiään pilana.

-- Ahaa, huudahti tohtori, me saamme apua.

-- Mutta -- jatkoi asessori -- kun emme usko herra Homeen, niin olemme uskomatta siitä syystä, että vielä vähemmän olemme samaa mieltä niiden kanssa, jotka eivät sano uskovansa mitään, mikä on mahdotonta.

Paroni H. nyökäytti ystävällisesti päätään.

-- Jatkakaa vain, sanoi hän. Saammepahan nähdä, että viimein kuitenkin olemme yksimielisiä pääasiasta.

-- Sallikaa minun kysyä erästä asiaa. Jos oikein ymmärsin, olitte te, herra paroni, vapaa-ajattelija ja epäilitte kaikkea, kunnes herra Home sai teidät vakuutetuksi henkien olemassaolosta.

-- En tahdo sitä kieltää. Mitä omin silmin näkee, sitä ei käy tinkiminen olemattomaksi. Täytyy vain koettaa keksiä sille järjellinen selitys.

-- Maailmanaine tai oikeammin kolme ainetta; kyllä ymmärrän. Mutta sielun kuolemattomuus on kuitenkin kaikitenkin lasten tarina, eikö niin?

-- Hyvä asessori, te olette liitossa tohtorin kanssa ja tahdotte karkoittaa minut varustuksistani. Mutta se ei onnistu; siitä syystä minä en huoli tehdä pitempää tunnustusta.

-- Ellen pelkäisi väsyttäväni, saattaisin kertoa tapauksen omasta elämästäni.

-- Ilahduttaisitte sillä suuresti mieltäni. On harvinaista kuulla teidän puhuvan muusta kuin oikeusasioista... Lundqvist, tuo lisää puita ja pane takkaan!

-- Olkaa kaikin mokomin niin kohtelias ja kertokaa! kehoittivat vapaaherratar ja rouva N. yht'aikaa. -- Älkää säästäkö ollenkaan hermojamme, me kyllä olemme valmiit kestämään.

-- Sitäkin suuremmalla syyllä, kun nyt juuri elämme mitä hirvittävimmässä kummitusajassa, virkahti tohtori C.

-- No niin -- jatkoi asessori kääntyen isäntämme puoleen -- minulla oli nuorena kunnia olla teidän setä vainajanne, salaneuvos vapaaherra H:n tuttava. Hän asui tässä talossa, jonka hän oli rakennuttanut, ja koska hän minulle osoitti niin suurta luottamusta, että käytti minua oikeudenkäyntiapulaisenaan, kävin minä usein hänen luonaan tässä huoneessa, joka silloin oli hänen vastaanottohuoneenaan. Te, herra paroni, ette ehkä muista häntä? Hän kuoli jo 1826.

-- Minä olin silloin tuskin kymmenen vuoden ikäinen, mutta muistan hänet kuitenkin vallan hyvin ... reipas ukko ikäisekseen, Kustaan aikalainen ... ylevä ryhti hänellä oli, ja kuten kerrotaan, omisti hän sen hienon seurustelutavan, joka nyt jo on kadonnut meidän saleistamme. Meidän lasten tuli säännöllisesti käydä häntä tervehtimässä joka sunnuntaiaamupäivä ja silloin kunkin vuorostaan hyvin juhlallisesti ikänsä ja arvonsa mukaan suudella hänen kättään. Mutta te, asessori, ette ole koskaan ennen maininnut tuosta tuttavuudesta...

-- Se keskeytyi aikaisin, mutta siitä jäi mieleeni vaikutelma, joka ei haihdu. Salaneuvos H. vainaja ei ollut ainoastaan vanha hovimies ja diplomaatti; hän edusti kaikessa aikaansa niin täydellisesti kuin suinkin mahdollista, sen jälkeen kun oli luovuttu tekotukasta ja ateismi tullut kuin hiukan vanhanaikaiseksi. Minun tuskin tarvinnee lisätä, että hänellä oli samanlaiset mielipiteet kuin teillä, herra paroni.

-- Kuitenkin ottamatta lukuun henkioppia, luullakseni.

-- Ei, päinvastoin... Kustaan aika ei juuri uskonut Jumalaan, mutta sitä enemmän Cagliostroon ja Björnramiin. Katkismusta halveksittiin, mutta teeskentelemättä kunnioitettiin mamselli Arfvidssonin kortteja. Ihmissydämen laita on sama kuin luonnonkin: _abhorret a vacuo_. Tyhjää paikkaa ei voi olla, ja niinkuin ilma syöksähtää laukauksen jälkeen tyhjään pyssynpiippuun, yhtä varmasti kummitukset ja järjettömyys majoittuvat siihen sieluun, jonka uskonto on jättänyt autioksi. Mutta antakaa anteeksi poikkeamiseni asiasta. Minä aioin vain sanoa, että teidän setänne niiden mitättömäin palvelusten tähden, joita minulla oli onni tehdä hänelle, osoitti minulle suurta suosiota ja ryhtyi useastikin puhumaan sellaisista aineista, jotka eivät koskeneet oikeudenkäyntiasioita. Eräänä sunnuntaina, kun minä lähdin kirkosta yht'aikaa hänen kanssaan, pyysi hän minua vaunuihinsa istumaan ja kutsui päivälliselle luokseen. Matkalla hän sanoi: Te olette ymmärtäväinen nuorukainen, te käytte kirkossa ja teette siinä oikein. Täytyy mukautua joukkojen ennakkoluuloihin, jotta toiste voisitte niitä menestyksellä vastustaa. Meidän ajattelevien täytyy uhrata itsemme, mutta me pidämme uskomme itseksemme ja nauramme salaa narreille, jotka etsivät taivasta ja helvettiä muualta kuin omasta rinnastaan. Ei, hyvä B., etsikäämme Jumalaamme omasta järjestämme, niin on meillä ainoa johtotähti, joka ei petä! -- Ennenkuin minä, hieman kaino kun olin luonteeltani, ehdin vastata, olimme jo perillä -- tämän talon edessä -- ja vanha vapaaherra nousi ylös portaita. Mutta eteisen ovelle hän pysähtyi ja huusi palvelijaansa. -- Katsos tuota, kuhnus, torui hän; mitenkä olet lakaissut tänään? -- Silloin huomasin oven edessä kaksi oljenkortta ristissä, ja hän, jonka korkeimpana johtotähtenä oli ihmisjärki, ei uskaltanut astua noiden oljenkorsien yli, koska hän pelkäsi siitä aiheutuvan jonkin äkillisen onnettomuuden.

-- Heikkoutta, lapsellisuutta, jota olette huomaava monessakin ajattelevassa ja valistuneessa miehessä! huudahti nuorempi vapaaherra H.

-- Mahdollista kyllä. Salaneuvos H. vainajalla, joka oli leski, oli yksi ainoa lapsi, nuori ja rakastettava tytär...

-- Matilda serkkuni!

-- Hän oli saanut hyvin huolellisen, mutta hieman yksipuolisen kasvatuksen. Hänen isänsä käytti melkein kaikki joutohetkensä tämän rakkaan lapsen hyväksi ja oli tehnyt kaiken voitavansa suojellakseen häntä noilta mainitsemiltaan joukkojen ennakkoluuloilta. Hän oli valinnut hänelle kotiopettajattaren oman mielensä mukaan; hän oli mitä huolellisimmin valvonut, mitä kirjoja tyttö luki; ja jo aikaisin hän teroitti hänen mieleensä tuota maailmanfilosofiaa, jota hän piti kaikkien tietojen helmenä. Ja Matilda neidillä oli erinomaisen hyvä pää, hän käsitti kaikki hyvin helposti; jos hän olisi ollut Ruotsin valtaistuimella, olisi hänestä tullut toinen Kristiina. Sitä paitsi hän oli nuori, kaunis, rikas, ja hänellä oli loistava yhteiskunnallinen asema; siksipä hänellä olikin niin paljon ihailijoita, ja hänen isänsä koti tuli kaiken sen kokouspaikaksi, mitä Suomessa siihen aikaan oli sukkelaa ja sivistynyttä siinä mielessä kuin salaneuvos H. ja monet muut tahtoivat.

-- Niin, olen kuullut setäni vierassalin olleen suosituimman koko maassa.

-- Matilda neiti oli kahdeksantoista ikäinen, kun minun apuani tarvittiin sotkuisessa riita-asiassa. Minä näin hänet joka päivä: hän oli viehättävä...

-- Ja te, asessori, olitte silloin kolmeakymmentä vuotta nuorempi. Kyllä ymmärrän: eihän kukaan ole kivestä.

-- Hän oli viehättävä, milloin tahtoi olla, mutta myöskin äärettömän oikullinen ja epävakainen. Monia ihailijoitaan hän kohteli niin välinpitämättömästi kuin ainoastaan hän rohkeni kohdella. Huomattuaan jonkun uskaltavan rahtusenkaan toivoa, kukisti hän heti hänet jollakin purevan ivallisella päähänpistolla. Isä kuitenkin tahtoi häntä valitsemaan ja näytti taipuvaiselta suosimaan nuorta ruotsalaista kreivi R:ää, joka oli heille kaukaista sukua. Matilda neiti kohteli häntä niinkuin kaikkia muitakin, ei paremmin eikä pahemmin, ja kun oli kerran totuttu hänen oikkuihinsa, ei niitä otettu huomioon, vaan toivottiin nuoren neidin viimeinkin taipuvan rakastajan hellittämättömyydestä.

-- Kertokaa edelleen. Minä tiedän jonkin verran serkkuni vaiheista.

-- Mutta minä en tahdo millään tavalla menetellä epähienosti. Jos se vaivaa teitä, herra paroni...

-- Ei suinkaan. Onhan tuo historia kyllin tunnettu, eikä totuus teidän kertomananne voi kuulua läheskään niin säälimättömältä kuin muitten kulkupuheet.

-- Olkoon menneeksi sitten. Rakkaudentunnustuksia kuuntelematta Matilda kiintyi koko luonteensa vilkkaudella milloin mihinkin työhön. Kaksi viikkoa hän maalasi intohimoisesti, hylkäsi sitten siveltimen ja ryhtyi tutkimaan kasvitiedettä. Tuskin hän oli ennättänyt penkoa ties kuinka monta kasvikokoelmaa, ennenkuin heitti ne kaikki romukoppaan ja joutui ratsastamisinnon valtaan. Siihen kyllästyttyään hän ryhtyi kääntämään Frithiofin satua englannin kielelle. Tällä välin hän mieltyi Byronin kirjoituksiin ja alkoi kääntää niitä ranskaksi. Ennenkuin mikään noista töistä valmistui, Matilda neiti kiintyi musiikkiin, osti kamariurut, ja hänen päähänsä pälkähti ruveta transponoimaan Mozartin Don Juania tuolle harvinaiselle soittokoneelle. Muistaakseni hän ehti valmistaa ensimmäisen näytöksen, kun hän eräänä päivänä näki hydro-oxygeni-mikroskoopin ja äkkiä tunsi vastustamatonta halua mikroskoopillisiin tutkimuksiin. Tämä kiihko johti hänet anatomiaan. Hän leikkeli pienen marsun, joka oli kuollut hänen häkissään, ja väitti löytäneensä eläinsielun hermoista. Siitähän oli vain askel fysiologiaan. Hän tutki kaikkea, mitä sillä alalla kohtasi; hän sanoi tahtovansa tietää, mikä on sielun kokoomus, sillä materiaa sen täytyi välttämättömästi olla. Huomattuaan oppineitten olevan asiasta hyvin erimielisiä hän sisustutti itselleen pienen laboratorion ja alkoi tutkia kemiaa. Hän tahtoi keksiä maailmanaineen.

-- Hyvä Jumala, mitä kaikkia hullutuksia!

-- Sanokaa ennemmin: mitkä runsaat, ihanat lahjat siinä tuhlautuivat ilman pohjaa ja perustaa! Miksi tuo haparoiva henki ei löytänyt päämäärää? Miksi tuon rikaslahjaisen ymmärryksen piti hioa kärkeään tyhjää pimeää lävistääkseen? Näettekö tuota kipinää, joka lentää yön myrskyssä tietä ja tarkoitusta vailla ja sammuu muutaman sekunnin kuluttua autioon avaruuteen? Se kipinä on Matilda H:n sielu.

-- Olkaa hyvä, jatkakaa!

-- Se riita-asia, jossa minun apuani tarvittiin, koski sangen suurta velkavaatimusta, jonka kruunu oli pannut vireille salaneuvos H:ta vastaan. Hänellä oli 1808 vuoden sodan aikana ollut hallussaan isonlainen yleinen rahasto, ja hän oli luovuttanut sen jollekulle ylemmälle virkamiehelle, joka vähän aikaa takaperin oli kuollut ja jättänyt jälkeensä suuren vaillingin. Kruunu pani toimeen ankaran tutkimuksen, ja salaneuvos sotkeutui tuohon onnettomaan juttuun, joka uhkasi koko hänen omaisuuttaan tai ainakin suurinta osaa sekä hänen virkamieskunniaansa ja kansalaismainettaan, mikä oli vielä pahempi. Kaikki riippui siitä, voitiinko näyttää kuitti, jonka vainaja oli antanut vastaanottamastaan summasta. Mutta se kuitti oli kadonnut johonkin löytymättömiin. Kaikki piilopaikat ja paperitukut etsittiin, koko talo mullisteltiin ylösalaisin, mutta turhaan; kuitti pysyi poissa, ja minun puolustettavani oli mitä kiusallisimmassa asemassa.

Melkein samoihin aikoihin tapahtui neiti Matildassa muutos. Hänestä tuli yhtä lempeä ja nöyrä kuin hän ennen oli ollut kiivas ja uhkamielinen. Hän hylkäsi laboratorionsa; ei tiedetty, mitä hän toimitti, mutta usein nähtiin hänet ajatuksiin vaipuneena ja haaveksivana. Kun häntä puhuteltiin, ei hän kuullut, taikka hän säpsähti niinkuin hänet olisi tavattu jostakin, mitä hän tahtoi salata kaikilta. Hän kävi edelleenkin seurahuveissa, mutta oli enimmäkseen välinpitämätön ja väsynyt, niinkuin nuoruus olisi häneen nähden kadottanut ruusunsa ja ilo viehätysvoimansa. Kuitenkin hän saattoi milloin punastua, milloin kalveta, eikä kukaan tietänyt, mistä se johtui; jos viereisestä huoneesta kuului kuiskaus, voi se värisyttää koko hänen hermostoaan, ja oven narahdus saattoi koko hänen ruumiinsa vapisemaan.

Tuo muutos ei jäänyt isältä huomaamatta, ja se lisäsi suuresti hänen muita huoliaan. Hän tunsi maailmaa liian hyvin voidakseen erehtyä tyttärensä ajatuksissaanolon syystä, ja hän pääsikin siitä viimein selville. Hän, lapsi parka, rakasti, mutta ei suosittua miestä, joka oli aiottu hänelle puolisoksi, eikä edes ketään muutakaan tuohon hienoon seurapiiriin kuuluvaa, joka tavallisesti oli koolla hänen isänsä kodissa, vaan nuorta lääkäriä, jolta oli kysytty neuvoa hänen fysiologisissa opinnoissaan -- miestä, jolla ei ollut loistavaa nimeä eikä rikkautta, mutta joka oli vakava, henkevä ja älykäs ja olemukseltaan ylpeä ja itseensä sulkeutunut. Vanha tarina uudistui: Matilda neiti lahjoitti rakkautensa sille ainoalle, joka ei näyttänyt sitä pyytävän, joka ei ollut koskaan sanonut hänelle kohteliasta sanaa eikä kertaakaan taipunut hänen oikkuihinsa. Ja hänen valintansa oli arvokas: tuosta miehestä tuli sittemmin maamme etevimpiä lääkäreitä, hän hankki itselleen nimen, joka saattoi vetää vertoja mille sukuperän mainehikkuudelle tahansa. Teidän sukunne, herra paroni, ei olisi tarvinnut hävetä häntä.

-- Te olette oikeassa; luulen tuntevani tuon nimen. Mikä onnettomuus, ettei serkkuni kohtalo yhtynyt hänen kohtaloonsa. Matilda olisi kyennyt seuraamaan häntä hänen loistavalla tieteellisellä urallaan; he olisivat yhdessä tunkeutuneet kaikkiin tieteen salaisuuksiin. He olisivat tulleet hyvin onnellisiksi!

-- Luuletteko? Kenties; minä en tiedä. Onpa kuitenkin vanha sääntö, joka ei yksinomaan koske sähköoppia, että vastakohdat pyrkivät yhteen, yhdenkaltaiset hylkivät toisiaan. Ainakin lienee hyvin harvinaista, että oppineet miehet rakastavat oppineita naisia, eikä niin tapahtunut tässäkään. Minä tahdon kohdella setäänne oikeudenmukaisesti ja kertoa, että hän, vaikka hänen tyttärensä rakkaus olikin aivan vastoin hänen aikeitaan, kuitenkin tässä tapauksessa todella oli niin ennakkoluuloton, että oli valmis uhraamaan kaikki tyttärensä onneksi. Hän kutsui nuoren lääkärin luokseen, mieltyi häneen, otti asian ylhäisen luontevasti ja puhui melkein näin: Hyvä herra, te olette nuori, hyväpäinen ja lujaluonteinen mies, köyhä tosin, mutta mitäpä siitä, teillä on loistava tulevaisuus edessänne, minun tyttäreni rakastaa teitä, ja te otaksuttavasti olette aivan hullaantunut häneen niinkuin kaikki muutkin. Minä puolestani en ole mikään Lafontainen romaanien raakalainen, minun mielestäni pitää päinvastoin kaikkien komediain päättyä avioliittoon; siis, ottakaa hänet, herra, koska kerran niin täytyy käydä, ja luvatkaa vain tehdä hänet onnelliseksi! -- Nuori lääkäri näytti neuvottomalta ja tavoitteli sanoja. -- No, piru vieköön, sanoi salaneuvos H., joka kyllä osasi, milloin tahtoi, puhua yhtä suoraan kuin vanha husaari: en minä pyydä kiitoksia edeltäpäin, se on väärää rahaa, herra; ottakaa tyttö ja kiittäkää vasta sitten, kun näette, mihin hän kelpaa! -- Nuori mies vastasi: Sallikaa minun nyt heti lausua kiitokseni; tulkoon Matilda neiti onnelliseksi -- toisen kanssa; minä olen jo valintani tehnyt, olen ollut kihloissa jo kaksi vuotta.

Paroni H. kohautti olkapäitään.

Asessori jatkoi:

-- On psykologisia ilmiöitä, jotka voi matemaattisen varmasti laskea edeltäpäin. Jos astuu vanhan armollisen rouvan liikavarpaalle, ei sen vaikutus voi olla jyrkempi kuin rakkauden hylkäämisen vaikutus Matilda neidin kaltaiseen intohimoiseen luonteeseen. Onnettomuudeksi isä oli ollut liian varma jalomielisen tarjouksensa onnistumisesta ja ilmoittanut siitä tyttärelleen. Oli niin muodoin pakko ilmoittaa hänelle vastauskin. Hänen sanotaan ottaneen sen vastaan tyynesti, melkeinpä halveksivasti; mutta muutaman päivän kuluttua hän oli julkisesti kihloissa kreivi R:n kanssa.