Part 20

-- Lehmilahden mäessä, parin virstan päässä täältä. Minkäkö näköinen? Kaksi kättä, kaksi jalkaa, yksi pää, yksi ruumis, keltaiset nankkiinihousut, sininen mekko, kiiltävä hattu, puoleksi herra, puoleksi merimies. Kasvoja tuskin erotin tuuhean parran takaa. Hän pyysi minua pysähtymään ja kysyi, olenko minä sillä ja sillä asialla, ja siihen minä vastasin myöntävästi. -- Olkaa sitten niin hyvä ja kääntykää takaisin, sanoi hän, siitä huutokaupasta ei tule mitään. Minä maksan velan ja kaikki, mitä siihen kuuluu, sanoi hän. Näyttäkääs minulle paperit! -- Siitä ei puhettakaan, sanoin minä ja tunnustelin, oliko minulla sapelini rattailla, koska Aaron lähti pois Lohikylän tienhaarassa. -- Samantekevää, sanoi mies; sanokaa minulle summa ja antakaa väliaikainen kuitti, niin minä maksan kaikki heti paikalla. Se minusta näytti käyvän lemmon suorasti asiaan, mutta koska laki ja asetukset eivät kiellä ketään maksamasta toisen velkoja maantiellä, oli minulla kohta summa paperille merkittynä, ja mies maksoi. Mutta minun vielä kertaalleen lukiessani rahoja oli mies äkkiä mennyt menojaan.

-- Kuulkaapas sananen! sanoi eversti ja pyysi viitaten Blackia kanssaan eteiseen. -- Puhuiko mies englanninvoittoisesti?

-- Oppineet sen selvittäkööt, oliko se latinan- vai venäjänvoittoista. Mutkikasta sekasotkua se vain oli. Olreit, sanoi hän.

-- Ja kuuluisan väärentäjän te, nimismies, silloin päästitte käsistänne! Ettekö tiedä, että Englannissa on luvattu kelpo palkkio hänen vangitsemisestaan? Ottakaa hänet heti kiinni, minä neuvon, ja viekää hänet suorinta tietä lääninvankilaan! Se kyllä maksaa vaivan.

-- Mitä te sanottekaan, eversti? Vääränrahantekijänkö? Katsos lurjusta! Johan minä arvelinkin: messinkiä ne ovatkin, nuo rahat, arvelin minä heti, samanlaista kultaa kuin minun nappinikin!

Kohta istui kruunun uuttera urkkija taas rattaillaan, tuumiskellen, mistä heti paikalla saisi kaksi vahvaa miestä avukseen.

Richardsson palasi tupaan, tarttui Briittaa käteen ja sanoi:

-- Raha on oikeata. Mies, joka velan maksoi, on Eerik Skrifvars. Hän on uskaltanut palata kotiseudulleen ja tahtonut ostaa sinun anteeksiantosi Amerikan kullalla.

-- Minä en tunne ketään elävää Eerik Skrifvarsia, sanoi petetty vaimo.

-- Hän se kuitenkin on. Semmoisen miehen tähden sinä olet uhrannut elämäsi onnen, lastesi menestyksen ja minun rakkauteni. Ymmärrätkö nyt, minkä tähden minä tahdon jouduttaa vihattavan ja häpeällisen liiton purkamista? Ymmärrätkö nyt, että minä katson paljon enemmän sinun onneasi kuin omaani? Ei saa masentua, Briitta! Kaikki on vielä muuttuva hyväksi. Me emme tee Eerikille vahinkoa, mutta hänen on lähdettävä maasta. Hän on karkuri, ja minä lähetin Blackin ottamaan hänet kiinni. Hänet viedään lääninvankilaan, ja siellä minä käyn hänen puheillaan. Ei ole vaikeata päästää häntä pakenemaan Amerikkaan sillä jyrkällä ehdolla, ettei hän saa koskaan enää palata tänne, ei koskaan enää tuottaa häpeää vaimolleen eikä lapsilleen.

-- Älkää sanoko tuota toista kertaa! huusi vaimo säihkyvin silmin. -- Menkää tiehenne, taikka tässä tapahtuu onnettomuus, minä en enää tiedä, mitä teen! Tuo käy jo henkeen käsiksi, tuo toisen miehen kunnian riistäminen. Voitteko herättää kuolleita eloon?

-- En, mutta minä voin loitsia esiin eläviä, vastasi Richardsson osoittaen ulos ikkunasta.

Briitta Skrifvars katsahti pihaveräjälle päin. Hän ei pyörtynyt, ei parahtanut säikähdyksestä tai epätoivosta. Vaikka hän rohkeasti kielsikin asian, oli hän kuitenkin jo saanut tuosta tulosta tiedon ennakolta. Hän kääntyi pois päin, viittasi Richardssonia jättämään hänet yksin ja kiiruhti everstin mentyä panemaan oven sisäpuolelta hakaan. Hämmentyneenä ja kiireissään hän ei huomannut, että haan toinen sinkilä oli poikki ja siis oli antava myöten, jos ulkoa päin jonkin verran ovea painettiin.

Richardsson tapasi pihalla kaksi miestä, jotka juuri olivat tulleet veräjästä.

Toimitusvouti nimismies Black oli tuskin ajanut sataa askelta kapeaa kylätietä, kun hän jo näki edessään etsittävänsä rahanväärentäjän, jonka kiinniottamisesta oli palkinto luvattu ja jonka sen tähden tuli joutua oikeuden käsiin. Mies seisoi hiljaa metsämäellä ja katseli kummallisesti pikku tupaa, veräjää, aitaa, perunamaata, karjahakaa... Hän ei huomannut nimismiestä, ennenkuin tämä jo oli maassa ja tarttui hänen kaulukseensa. Hän ei vastannut sanaakaan niihin sangen vähän imarteleviin arvonimiin, joita oikeuden uuttera valvoja katsoi olevansa oikeutettu hänelle latelemaan. Vastustelematta hän antoi viedä itsensä tupaan päin, johon Black, koska hänen oli yksin niin vaarallisesta pahantekijästä suoriuduttava, katsoi viisaimmaksi hänet toistaiseksi teljetä.

-- Tässä hän on! huusi pikku toimitusvouti jo veräjältä. -- Skrifvarsin pitää luovuttaa tupansa vankihuoneeksi. Eikö täällä ole ketään, joka juoksisi hakemaan rättäriä? Minä neuvon sinua, roisto, olemaan hangoittelematta vastaan; etkö näe, että tuo herra on eversti! Jo olet hukassa, veijari, saatat pitää itseäsi puoleksi hirtettynä.

Richardsson katseli vankia ja kysyi, kuka hän on.

-- Hän ei tahdo sitä ilmoittaa, vastasi nimismies. Hän on oikeaa lajia, hän. Odotas, konna, kyllä me sinusta totuuden puserramme esiin!

-- Ehkäpä minä löydän kielen kirvoittajan, sanoi eversti. Kuulehan, sinä mies, partasankari! Mitä sinulla on täällä tekemistä, _Eerik Skrifvars_? Etkö tiedä, että sinä kuolit viisitoista vuotta takaperin? Olet unohtanut, että hukuit Liverpoolin sataman edustalla?

Vanki näytti vaipuneen syviin ajatuksiin. Vastaamatta mitään hän pyysi saada tietää, kuka asuu tässä punaisessa tuvassa.

-- Tässä asuu sen Eerik Skrifvarsin leski, joka hukkui ja kuvittelee nyt elävänsä, vastasi Richardsson.

Muukalainen siveli kädellään tuuheaa partaansa ja kysyi hämillään, mitä hänestä tahdottiin.

-- Mitäkö tahdotaan? toisti nimismies. Passiasi ensi aluksi. Tuopas se esiin, piintynyt konna, niin näemme, mihin väärät kultakolikkosi kelpaavat!

Muukalainen hymyili halveksivasti ja ojensi hänelle paperin. Nimismies Black käänteli paperia puolelta toiselle, pyyhki silmälasejaan, käänteli uudestaan paperia, mutta ei voinut käsittää sen sisällystä ja antoi sen epäilevän näköisenä liittolaiselleen everstille. Richardsson luki ensimmäiseksi suurilla kirjaimilla painetut sanat _United States of America_ ja selitti synkän näköisenä, että se oli Yhdysvaltain alamaisen, tilanomistaja Erich Scriversin passi, joka salli hänen esteettömästi käydä yksityisillä asioillaan Venäjällä ja Suomessa.

-- Väärä! sanoi nimismies.

-- Se ei ole luultavaa, huomautti eversti. Se on asianmukaisesti Venäjän New Yorkissa olevan pääkonsulin, Pietarin poliisin ja Viipurin kuvernöörin tarkastama.

-- Viipurin kuvernöörinkö? Mutta mitä me sitten teemme sille konnalle? kysyi pikku nimismies hyvin hämillään.

-- Tehkää, mitä mielenne tekee, mutta ei liene viisasta koskea häneen. Tämä paperi on semmoinen seteli, mikä käy täydestä koko maailmassa. Vaikka mies olisi maailman suurin konna, niin on hänellä tässä anekirja. Yhdysvaltain alamaiseen ei kukaan saa koskea.

-- Mutta tehän, eversti, sanoitte...

-- Minä sanoin häntä väärentäjäksi, ja hän onkin väärentänyt valoja. Mutta passi on oikea.

-- No, onko valmis? kysyi muukalainen maltittomasti ulkomaalaisine ääntämyksineen. -- Onko _all right_? Nyt minä mennä minun vaimon mistress Scriversin luo.

Mikään muu ei ollut häntä estämässä kuin ovenhaka, mutta se petollinen haka petti. Molemmat herrat seurasivat häntä tupaan. Toinen heistä ei ymmärtänyt, että vieraan läsnäolo vain lisää moisen kohtauksen kidutusta; toinen ymmärsi sitä paremmin, mikä merkitys tuolla kohtauksella oli kolmelle henkilölle, hänelle itselleen kolmantena.

Briitta Skrifvars oli vaipunut penkille ikkunan ääreen selin oveen päin, niin ettei hän nähnyt tulijoita. Ei pieninkään liikahdus ilmaissut hänen sydämensä kiihkeää tykintää. Aurinko paistoi kirkkaasti hänen kauniille ruskeille hiuksilleen, ja tällöin saattoi nähdä, mitä ei muuten helposti huomannut, että hiukset olivat alkaneet harmaantua. Oli pitkä äänetön hetki. Saattoi kuulla kärpästen surinan ja harakan naurun koivusta pihan aidan luota.

Muukalainen katseli tupaa, katseli pois päin kääntynyttä naista, hypisteli hattuaan ja näytti levottomana haeskelevan sanoja.

Neljän tuvassa olevan henkilön joukossa oli kuitenkin yksi, jota ei liiallinen hienotunteisuus koskaan haitannut, ja se oli toimitusvouti nimismies Black. Hän oli ehtinyt selvitellä, mitä hänen piti ajatella luullusta rahanväärentäjästä, ja päässyt siihen käytännölliseen johtopäätökseen, ettei Viipurin kuvernööri voi koskaan erehtyä. Kultakolikkojen täytyi olla oikeita; mutta jos kerran rahat olivat oikeita, niin oli niiden isäntäkin oikea ja siis rehellinen mies, jolla oli väärentämätön kuvernöörinvirastossa merkitty passi, ja silloinhan pitäisi rikkaan miehen olla tervetullut köyhän vaimon luo saapuessaan. Luultavasti nimismies katsoi, koska molemmat olivat äsken olleet hänen virkaintonsa kohteina, nyt olevansa virkansa puolesta velvollinen ryhtymään välittämään rauhaa erimielisten puolisoiden välillä, ja sen tähden hän otti kelpo siemauksen nuuskaa tuohirasiastaan ja alkoi rauhanhieromisensa.

-- Mitä nyt, Briitta, sanoi hän, ettekö näe, että täällä on vieraita tuvassa? Minun mielestäni saattaisitte kääntyä ja sanoa hyvää päivää.

Ei mitään vastausta. Richardsson pysyi äänetönnä käsivarret ristissä rinnan yllä. Muukalainen -- Eerik Skrifvars, joksi meidän on nyt häntä sanominen -- näytti huomaavan partansa tarvitsevan lakkaamatonta silittelemistä.

-- Vai niin -- jatkoi hyvää tarkoittava rauhanvälittäjä -- te ette huoli kuulla sillä korvalla? Oletteko kuuro, vaimo? Katsokaahan tätä miestä, katsahtakaa edes vähäisen häneen, ehkä olette nähnyt miehen ennen. Ei hän siltä näytä, kuin olisi meren pohjassa maannut, Briitta, onhan se teidän miehenne ilmi elävänä! Ja te, herra ... herra ... antakaa anteeksi, minä en tiedä arvonimeä ... herra Skreier tai Skrifvars, mikä teidän nimenne lieneekään ... seisotteko siinä kuin puupölkky, ettekä sano sanaakaan vaimollenne? Eihän kannata riidellä menneen talven lumesta? Peräsin lujalle, lähemmä tuulta, sanoo merimies. Pussatkaa toisianne, hyvät ihmiset, ja sopikaa pois kaikki!... Oletteko te mies, mitä, Skreier? Ettekö seiso siinä aivan kuin minä olisin lääninviskaali ja teillä olisi sadan kannun viinapannu uuniinne muurattuna? Ottakaa eukkoanne kiinni kaulasta, käärikää siihen vähän koruja, kyllä hän tulee järkiinsä.

-- Pitäkää suunne kiinni! kuiskasi Richardsson.

-- Vai niin? vastasi nimismies loukkaantuneena. -- Miksi minun pitäisi pitää suuni kiinni? Minä en ole iskenyt silmiäni häneen, minä, niinkuin muuan muu. Muutaman muun pitäisi ymmärtää kymmenes käsky: älä himoitse lähimmäisesi emäntää.

Äsken palannut laillinen aviomies oli noita pintapuolisia olentoja, jotka pian lämpiävät ja pian jäähtyvät. Hänen rohkeutensa alkoi palata, kun jää kerran oli murrettu. Hän astui askelen eteenpäin ja sanoi lepytellen:

-- Hyvä päivä, Briitta, mitä kuulu?... _Pleasing to see you_ (äänettömyys). Ei ole suuttu nyt enä, Briitta! Minä ole tyhmä. Minä ole roisto. _It is gone_, ei enä teke niin. Ei sinu nyt enä hätä tahto tulla (äänettömyys). Minä sano tosi. Olla suuttu kapteeni Högfelt, Bellona. Tavannut runnarit Liverpooliss'. Paljo groggi, viisi punta kuu. Runnarit paapuriss', minä ole vahti ... hyppä jollyyn, _run away_. Ensi minä otta pesti engelsmanilt'. Sitten minä otta pesti yankeelt'. _All the world round_... Käydä Boston, käydä San Fransisko, paitoja. _The whole ship_ paitoja, _shirts_, Briitta, ha ha ha! _All right_. San Fransisko koko joukko karata _to the mines_, kaivoksiin. Kapteeni yksin paita kanss', _very good pleasure_. Me kaiva, teke työ, _I and_ Mattson Ruununkyläst'. Ne varasta meilt' kaikki, _goddam!_ Me mene kaupunki, höylä _cradles and coffins_, kehto, ruumisarkku. Me höylä dollari, Briitta. Purjehti _with_ Mattson _to_ Sidney, höylä dollari, _evermore!_ Lasta _schooner to New York_, purjehti dollari. Minä osta farmi, tule ikävä, ajattele sinu, Briitta ... purjehti Kronstadt, matkusta tänne, vie sinu _to America_...

Tämän neuvottoman, naurun, kirousten ja kyynelten tuon tuostakin keskeyttämän puhetulvan aikana oli Briitta, yhä pois päin kääntyneenä, noussut istumaan penkille ikkunan luo. Sitten hän sanoi hiljaisella äänellä:

-- _Mihin panitte toisen vaimonne_?

Miehen puhetulva kiihtyi toista vertaa runsaammaksi.

-- Sinä näke minu farmi, Briitta! Sataviisikymmen _acres_, kolmekymmen _yards from the railway_, rautatie. Maissi, _wheat_, vehnä. Kanat, kalkkunat, näin suuri (tekee käsin kuvaavan liikkeen)... Lehmä, härkä, näin lihavat (kätten liike). Se kaikki sinä hoita, Briitta. Sinä lähettä _every morning_ sata kannu maito kaupunki. Sinä teke _cheeses_, juo viini...

-- _Mihin panitte toisen vaimonne_?

-- Sinä asu mahonki, jatkoi mies innokkaasti ja kiireisesti. -- Sinä maka silkki, syö _grapes and ananas_, pela klaveri, mene _dansing clubs_, oh, paljo hauska, paljo _diversions!_ Ei, ei _dansing clubs_, Briitta, _you will go to the Almacks, with the ladies_, sinä ole _a lady, much honorable_, paljo rikas, palje ylhäinen, paljo piiat, paljo _boys and niggers!_ Oh, sinä ei koska usko, kuin sinä saa kaikki hyvä, Briitta! Sinä kiittä minu, sinä kiertä käsi minu kaula, sinä sano: hyvä Eerik!

-- _Mihin panitte toisen vaimonne?_ kysyi hylätty puoliso kolmannen kerran.

Mies haparoi hämillään partaansa, katsoi Richardssoniin, katsoi nimismieheen, yritti naurahtaa ja jatkoi:

-- Ei nyt olla suuttu enä, minu eukko! Sinä luule, minä seiso ja valehtele. Sinä luule, minä ole _poor fellow_, raukka, koira. _No_, Briitta, minä ole rehellinen mees, ei seiso valehtele, _dam!_ Minä näytä sinu, minä ole _a gentleman_ ja sinä _a lady_. No, Briitta, mitä sinä nyt sano? Nyt sinä pussa minu. Nyt sinä taputta. Nyt sinä sano: hyvä Eerik! rakas Eerik! kulta Eerik!

Niin sanoessaan hän irroitti vyönsä, helisteli sitä ja pudotti kultakolikolta pöydälle. Muutamia rahoja vierähti lattiallekin.

-- Kerätkää pois herran rahat! sanoi Briitta Blackille.

-- Mitä, mitä te sanoittekaan? kysyi rauhanvälittäjä syystä kummastuneena. -- Ovathan herran rahat teidän rahojanne. Täällä te elätte ruti köyhänä kuin puolikuollut hiiri, ja nyt, kun kultaa satelee, sanotte te: kerätkää pois herran rahat! Briitta ... kuvernööri on kirjoittanut hänen passiinsa!

-- Minä en tunne tuota herraa. Minä en ole koskaan nähnyt häntä. Mitä hänen rahansa minua koskevat.

-- Kas, kuulkaahan!... Skrifvars ... herra Skrifvars, sanokaa toki, että te olette Skrifvars! Tuo pitkä parta ja teidän kirottu sekamelskanne tekevät, että vaimonne ei teitä enää tunne.

-- Mut se ei ole mahdollinen, sinä ei tunte minu, puhkesi merimies jälleen puhumaan, hämillään vaimonsa osoittamasta halveksimisesta. -- Minä ole sinu _husband_, sinu _boy_, sinu _old little Erik_. Ja sinä ole minu vaimo, _my präty wife_.

Briitta kääntyi.

-- Jos hän on minun mieheni, tuo -- sanoi hän nimismiehelle, ja hänen kasvojenilmeensä koveni kovenemistaan -- jos hän on minun mieheni, niin hänen pitää tietää, mitä tuohon kompassiin on kirjoitettu.

-- Siinä on _Muuttumaton_, sanoi Eerik hiljaa.

-- Ahaa! nauroi Black, nyt hän sai teidät kiinni.

-- Jos hän on minun mieheni, niin pitää hänen tietää, mitä hän sanoi minulle antaessaan kompassin.

-- Minä sano sinu: ennenku se näyttä etelä, minä ei koska pettä sinu.

-- Se käy yhteen, Briitta, niin te itse kerroitte minulle. Täydet todistukset ja lailliset syyt! riemuitsi nimismies.

Naisen sydän pääsi valtaan. Kylmä ylenkatse alkoi väistyä kuohuvan suuttumuksen tieltä. Hän jatkoi:

-- Ja jos hän onkin sanonut sen, tuo heittiö, joka nimittää itseään minun miehekseni, mitä hän on sillä todistanut? Onko neula kääntynyt etelään, vai mistä johtuu, ettei tuo herra ole viiteentoista vuoteen muisianut minun olevan olemassa? Hyi, hävetkää, nimismies! Tiedättekö, mitä merkitsee, kun kaksi ihmistä lupaa pysyä uskollisina toinen toisilleen myötä- ja vastoinkäymisessä? Tiedättekö, mitä merkitsee surullisena ja hyljättynä, köyhänä ja sairaana oleminen, kun näkee lapsensa kärsivän nälkää ja vilua, on ilman kattoa päänsä päällä, ilman leipää, ilman ystävää, Jumalan tuomio yläpuolella, ihmisten kovuus ympärillä ja hauta jalkainsa edessä? Sitä te ette käsitä, sydämetön mies! Jos te sen käsittäisitte, niin ymmärtäisitte myöskin, mitä merkitsee, kun ajattelee kurjuudessaan: jos hän olisi elossa, joka vannoi uskollisuutta, niin kaikki olisi toisin. Niin, naurakaa vain -- niin minä ajattelin. Mutta silloin minä sanoin itsekseni: mitä sinä itket? Kuolleet lepäävät, elävien täytyy tehdä työtä. Sinä olet rehellisen miehen leski, sinä voit köyhänäkin jättää perinnön lapsillesi, kunniallisen nimen. Ei kukaan ole osoittava heitä sormellaan, kun he kulkevat maailmassa, eikä sanova: tuossa ovat valapaton lapset, kunniansa unohtaneen petturin jälkeläiset! Heidän nimessään ei ole mitään tahraa, ja niinkuin he ovat sen rehellisesti saaneet, niin heidän myöskin on rehellisesti se pidettävä. Sen neuvon nojassa he varttuivat, eikä heillä ollut mitään häpeämistä. Niin se on. Tarjotkaa sitten kultaa kyynelistä ja rikkautta kunniattomuudesta! Ostakaa takaisin, jos voitte, poljettu sydän! Minä en aio myydä itseäni. Minä olen nuhteettoman miehen leski enkä minä ketään muuta tunne. Menkää tiehenne, omantunnonvaras! Minun rehellinen mieheni on hukkunut mereen. Ja te tahdotte tyrkyttää minulle maankulkijaa, joka on rikkonut valansa, pettänyt viisitoista vuotta vaimoaan ja lapsiaan.

Hän istuutui jälleen ja peitti kasvonsa käsillään. Richardsson katseli häntä ääneti; nimismies tunsi taaskin tulpan kurkussaan. Lähin asianosainen, mies, joka oli kuollut ja jälleen herännyt eloon, tunsi siinä määrin olevansa maan tasalle poljettu, kuin hänen pintapuoliselle luonteelleen suinkin oli mahdollista. Hän oli tullut pahoine omatuntoineen, luottanut siihen, että kullalla on voimaa palkita vääryydet, ja huomasi pettyneensä siinä. Tämän maailman epäjumala oli, eikä suinkaan ensimmäistä eikä viimeistä kertaa, joutunut kuolettavasti haavoitetun naisen sydämen pilkattavaksi ja se oli sen sysännyt valtaistuimelta. Kyyneliä alkoi vieriä kurjan miehen silmistä. Hän koetti heikosti puolustella itseään.

-- Sinä halveksi minu, Briitta, nyyhkytti hän. _All right_. Minä ei ansaita parempi. Mutta _the other wife_, toinen... Polly on kuollut. Hän anta minu ruoka, anta groggi ... hän narra minu, Briitta ... hän minu petti neljä vuosi ... joi ... meni _Hudson river_ ... kallistu veneest', puto mere, painu... Minä ei koska rakasta kuka muu kun sinu, Briitta, _no other woman, never_. Minä häpe tulla sinu luo köyhä. Minä ajattele: minä tule rikas, Briitta myös tule rikas, minä osta sinu takaisi... Nyt sinä sitä ei tahto. Minä mene yksin Amerika. Nyt minä ole taas köyhä, _poor saylor boy_... Sinä ei minu anta anteeksi...

-- Siinähän kuulette, että hän pyytää anteeksi, aloitti taas rauhanneuvoja. -- Mitä nyt maksaa juonitella vastaan, Briitta? Sano vain: kyllä!

Eerik jatkoi:

-- Sinä ei koska unohda, sinä ole rakasta minu. Sinä muista, anta minu se _little boy_, se Matti ... sinä sano: hän on sinu näkö, Eerik!...

Briitta oli vaiti.

-- Ja minä purjehti pois, ja sinä sano: nyt Jumala minu anta _a little girl_, pikku tyttö, sinä sano. Minä ei ole sen tähden yksin. Nyt sinä sai pikku tyttö. Nyt sinu on Matti. Sinä ei saatta lapset minu halveksima...

Briitta nousi taas seisomaan. Hän vapisi, pyyhkäisi pois hiukset, jotka olivat valahtaneet otsalle, katsoi miestä kuvaamattomin katsein ja sanoi:

-- Menettekö te vai täytyykö minun lähteä?

Syntyi hiljaisuus, jonka aikana kolme miestä seisoi neuvottomana naisen edessä. Richardsson, joka tähän asti oli ollut ääneti, alkoi ensiksi puhua:

-- Eerik Skrifvars, te olette menettänyt oikeutenne tähän vaimoon. Minä neuvon teitä olemaan uudistamatta vaatimuksianne. Menkää takaisin Amerikkaan; tässä maassa te olette kuollut ja haudattu.

-- Ei, kuulkaas nyt, herra eversti -- puuttui puheeseen nimismies suuttuneena -- tässä asiassa te olette esteellinen! Jos sanotte vielä sanankin, kerron minä herra Skrifvarsille, minkä tähden te tahdotte toimittaa hänet pois Suomesta. Minkä tähden hänen pitää lähteä, jos rohkenen kysyä? Eikö kuvernööri ole kirjoittanut hänen passiinsa? Eikö hän tuo rahaa maahan? Eikö tämä mainittu naishenkilö ole hänen laillinen vaimonsa? Jos tästä tulee käräjäasia, Skrifvars, niin luottakaa minuun! Ja te, Briitta, varokaa, etten minä ensi kerralla tule ryöstämään teitä itseänne!

Eerik Skrifvars oli olevinaan loukkaantunut -- kierossa asemassa olevien käyttämä hyvin tunnettu keino.

-- Minä näke, sinä löytä lohduttaja, Briitta, mutisi hän katsoen karsaasti everstiin. -- Ei minä estä, minä lähte Amerikka.

Briitta näytti muistavan jotakin. Uusi puna nousi hänen kalpeille kasvoilleen. Hän seisoi ylpeänä ja suorana keskellä lattiaa lävistäen pikku nimismiehen tummilla silmillään.

-- Sanokaa kaikki, mitä teillä on sanomista tuolle herralle! Minulla ei ole mitään salattavaa. Sanokaa, että eversti on jo kuusi vuotta pyytänyt leskeä vaimokseen, mutta että leski ei huoli hänestä. Sanokaa, että leski ennemmin kiertää mieroa lapsineen, kuin rikkoo uskollisuuden, jonka vannoi koko elämän iäksi. Sanokaa tuolle herralle, että hän voi mennä, mihin hänen mielensä tekee. Se ei koske minua eikä eversti Richardssonia. Meidän välimme ei millään tavoin muutu.

-- No jo oli lempo! huudahti toimitusvouti nimismies Black hämärästi aavistaen, millainen nainen hänen edessään on.

Richardsson kohautti olkapäitään, otti hattunsa ja lähti jäähyväisiä sanomatta.

Juuri samassa Anna Maria ilmestyi oven suuhun.

-- Äiti! huudahti hän, mutta hillitsi ilonsa, kun näki kolme herraa.

-- Mikä on? kysyi äiti tuntien itsensä turvallisemmaksi tytön läsnäollessa.

-- Lahden Joonas palasi kaupungista ja oli tavannut siellä patruunan. Argo ei olekaan tehnyt haaksirikkoa, vaan Fortuna. On tullut kirje Helsingöristä, kaikki on hyvin laivalla. Jos lounaistuulta riittää, voi Matti tulla kotiin tänään tai huomenna.

Briitta Skrifvars vaipui penkille. Hänen kyynellähteensä herähtivät juoksemaan ensi kerran tänä surujen päivänä, ja pisara toisensa jälkeen valahti muuttumattomalle kompassille, joka oli hänen edessään pöydällä. Onneton, kovia kokenut vaimo itki -- ensin kiihkeästi kuohuvan luonteensa mukaisesti, sitten yhä hiljaisemmin, yhä hartaammin, eikä kukaan läsnäolijoista, ei edes nimismieskään hennonut sanoa hänelle sanaakaan. Lujan suojavaruksen, jota ei mikään suru, ei mikään häväistys saanut murretuksi, sen oli ensi ilon säde sulattanut kuin vahan. Mitäpä se oli muuta kuin vanha tarina myrskystä ja päivänpaisteesta? Myrsky oli turhaan raivonnut, päivänpaiste voitti yhdellä ainoalla säälin ja armon katseella.

Briitta kuivasi silmänsä hienon, kauniin pumpulihuivinsa nurkalla, kääntyi tyttärensä puoleen ja sanoi:

-- Anna Maria, tuossa on isäsi! Mene, syleile häntä, lapsi! Hän matkustaa kauas pois, Jumala tietää, näemmekö enää milloinkaan toisiamme.

Anna Maria tiesi kyllin paljon entisyydestä, ja hän oli kahden vaiheilla. Hän totteli sentään. Peläten ja hämillään hän lähestyi tuntematonta isää, joka syleili häntä ja suuteli. Hän oli kuitenkin isä, eikä hän ollut koskaan nähnyt tätä lasta, joka oli syntynyt hänen lähtönsä jälkeen.

-- Joutavia! sanoi nimismies, taaskin tuntien itsensä täysivaltaiseksi rauhanvälittäjäksi. -- Suutele sinä isääsi, Anna Maria! Ei hän lähde pois. Nyt hän jää teidän luoksenne, taikka sitten te lähdette hänen mukaansa!

Eerik Skrifvars katsoi rukoillen vaimoonsa. Hän alkoi luottaa rauhanvälittäjän sanoihin, mutta he molemmat pettyivät.