Part 2

-- Rakkailla lapsillamme -- huomautti hän, niin suuresti huolehtien meidän ujoista tunteistamme, että se olisi ansainnut paremmankin kiitoksen -- rakkailla lapsillamme on luultavasti paljon puhuttavaa niin pitkän eron jälkeen. Tuossa on äidin huone tyhjänä. Emme me pane pahaksemme niin kohtuullista toivetta, kuin on puolen tunnin puheleminen kahden kesken.

-- Tahdotko? kysyin minä Augustalta voidakseni niin pian kuin suinkin sanoa hänelle: ole vapaa, minä en aio sinua vaivata!

-- En, vastasi hän lyhyesti.

-- Miten haluat, sanoin minä.

Hänen vastauksensa oli kuin kylmä maaliskuun tuuli kerrassaan jäädyttänyt lempeämpäin tunteitteni ensimmäisen idun.

Kuitenkaan ei kihlausta purettu sinä iltana eikä myöhemminkään. En tahdo ryhtyä tyydyttävästi selittämään, kuinka se oli mahdollista. Siinä iässä, jossa me silloin olimme, rakastetaan tuskin mitään niin suuresti kuin vapautta. Ahdas kenkä, sopimattomaan aikaan tapahtunut vierailu tai aiotun huviretken keskeytyminen voi jo saattaa nuorukaisen epätoivoon. Ja kuitenkin tapahtuu useammin kuin luullaankaan, että kaksi nuorta saattaa vuosikausia kantaa kaikista kahleista rasittavinta, onnetonta kihlausta, rohkenematta tai voimatta murtaa sitä. Oliko minussa, vai oliko hänessä jotakin, mikä pelkäsi ratkaisevaa välien rikkoutumista? En tiedä, sen vain tiedän, että tottumus on suuri voima ja että kun koko hallitseva ympäristö pitää asiaa niin päätettynä, ettei mistään muusta voi koskaan olla puhettakaan, niin voi vain joko hyvin luja tahto tai odottamaton kohtalon sysäys repäistä hajalle sotkeutuneen vyyhden. Toista vuotta palaamiseni jälkeen me tunsimme olevamme asioitsijatädin luvunlaskutaidon toivottomina orjina, keksimättä mitään muuta pelastuskeinoa kuin häämme siirtämisen rajattomaan tulevaisuuteen, kunnes molemmat ehkä ehdimme vanhettua ja harmaantua. Ja koko tuon iäisyyden pituisen vuoden ajan me kohtelimme toisiamme yhtä kylmästi, ja sitä kylmyyttä keskeyttivät vain pistopuheet ja kiusanteot, minun taholtani suuttumus ja hänen puoleltaan kyynelet. Kun kaikkea tarkoin punnitsen, niin pelkäänpä turhamaisuudellakin olleen osansa tuossa onnettomassa ilveilyssä. Ei kumpikaan meistä tahtonut näyttää purkaneensa silloin jo kohta kymmenvuotista lupaustaan. Kumpikin odotimme toisiltamme ensimmäistä sanaa, ja koska sitä ei tullut, niin me yhä kiusasimme, suututtelimme ja inhosimme toinen toistamme.

Vihdoin iski kohtalon leimaus, jonka täytyikin iskeä, koska ilma oli niin kauan ollut sähköinen. Se tuli -- niinkuin senlaatuiset ukonjyrinät useimmiten tulevat -- hiljaa hiipien mitään aavistamattomia uhrejaan kohti. Se ei ollut sen huomattavampi ilmiö kuin äsken leivottu varatuomari, joka saapui paikkakunnallemme hoitamaan avonaista tuomiokuntaa. Hän oli jokseenkin hyvännäköinen, käytökseltään varma, hänellä oli muodinmukainen hännystakki, mitä moitteettomimmat irtokaulukset ja kieli sukkelampi kuin kellään muulla kymmenen penikulman alalla; tietysti hänellä oli velkoja, ja hän katseli, missä voisi tehdä hyvät naimiskaupat. Augusta ei suinkaan jäänyt hänen haukankatseeltaan huomaamatta, eikä Augustan kihlaus ollut hänestä vähimmäksikään haitaksi. Arvattavasti hän ei tarvinnut pitkääkään aikaa täydelleen ymmärtääkseen meidän välimme, ja hän huomasi veden kyllin sekavaksi, jotta saattoi hyvällä menestyksellä laskea siihen verkkojaan kultakalan pyyntiin.

Jos siihen aikaan oli mitään, jota enemmän halveksin kuin rakkauden keinottelua, niin se oli raivoisa ja verinen pahahenki, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi. Minä olin nähnyt niin monta hullunkurista ja naurettavaa, niin monta mieletöntä ja järjetöntä esimerkkiä tuon verenimijän hurjuudesta, että olin pyhästi luvannut: minun kimppuuni se ei koskaan ole käyvä. Ja kuitenkin kaikesta ivasta ja kaikista päätöksistä huolimatta huomasinkin sen eräänä päivänä täysikasvuisena ja verenhimoisena korppikotkana raatelevan sydäntäni. Minä kuvittelin, että verkkojen laskeminen oli onnistunut ja kala saatu, ja sanoin itsekseni: sitä parempi, minä en rupea kilpailemaan saaliista! Mutta seuraavana hetkenä, sen sijaan että olisin pitänyt sitä loppua aivan luonnollisena sellaiselle kihlaukselle, kuin meidän oli, sanoin taas: miten kurjaa! miten typerää! Lyhyesti sanoen, minä olin yhtä mieletön kuin kuka hyvänsä niistä narreista, joille ennen olin nauranut. Jospa edes olisin ymmärtänyt pitää mieliharmini omanani! Mutta eipä, minä käyttäydyin niin kömpelösti ja tyhmästi kuin ihminen ainakin käyttäytyy kulkiessaan mustasukkaisuuden umpisokkeloissa, ja siinä onnestikin minua niin hyvin, että minulle naurettiin vasten silmiä, aivan kuten tavallisesti käy moisissa tapauksissa.

Se teki minut hurjaksi. Keskipaikkeilla elokuuta olimme kerran satamassa. Meitä oli suurenlainen huviseurue, ja joukossa oli myöskin vastustamaton kilpailijani. Minä ehdotin, että lähdettäisiin purjehdusretkelle uudella veneelläni; kaikki suostuivat siihen. Tuuli odottamattoman vakavasti meidän laskiessamme niemen nenitse aukealle merelle; purjeveneessä oli vain vähän pohjapainoa, mutta melkoinen purjemäärä.

-- Emmeköhän reivaa purjeita? sanoi varatuomari.

-- Ei tarvitse, vastasin minä.

-- Miten vain suvaitsette, virkkoi hän ja jatkoi Augustan vieressä istuen kertomustaan "Nordstjernan" oopperasta, jonka henkilöistä Pietarissa tsaari Pietari oli muutettu Eerik XIV:ksi ja Katarina I Kaarina Maununtyttäreksi.

Nytpä minä parannan tuon herran, ajattelin itsekseni ja annoin veneen kallistua oikealta puolelta tulevasta kovasta puuskasta, niin että alihangassa istuva rakastunut pari kyynärpäillään melkein koski veteen. Minä tiesin, että pian purjehtisimme kumoon; samapa se, muutahan minä en tahtonutkaan. Leveä vesisuihku virtasi tyynenpuoleisen laidan yli veneeseen; tuomari unohti kertomuksensa juoksun, kalpeni huomattavasti ja huusi:

-- Luovikaa, luovikaa, muuten menemme pohjaan!

Sinä hetkenä silmäilin Augustaa. Hän katsoi terävästi minuun, eikä värähdystäkään näkynyt hänen kasvoissaan. Tuo rohkeus liikutti minua; minä päätin, että jäämme henkiin.

Muutimme suuntaa, vaikka vaara uhkasikin, ja pääsimme kohta suojelevan niemen taa turvaan. Maalle noustuamme löysin rannalta vaapukkapensaita ja tarjosin Augustalle kolmea kypsää marjaa, suven esikoisia. Mutta nyt hänen kasvonsa vuorostaan kalpenivat. Hän työnsi marjat syrjään ja lausui puoleksi ilvehtien, puoleksi itkien seuraavat vanhan panttiarvoituksen sanat:

Sisäss' ei, eikä ulkosalla, eikä merellä, vuorilla, mantereella tai saaressa kasva syömmeni toivotuinen.

-- Pitää olla kekseliäs kuin Disa kuningatar, jos mieli arvata tuollaisia arvoituksia, vastasin minä ja heitin halveksitut vaapukat veteen. -- Rukkasiako tällä tarkoitat?

Hän ei vastannut.

-- No niin -- jatkoin minä yhä suuttuneemmin -- kiitä rohkeuttasi siitä, että nyt elät, ja kiitä arvoitustasi siitä, että nyt olet vapaa. Meidän suhteemme on lopussa.

Hän oli yhä vaiti. Minä en voinut sietää sitä kuvaamatonta silmäystä, jolla hän katseli minua, vaan riensin kiertotietä kiireesti takaisin kaupunkiin.

Ei kukaan ollut kuullut nopeita sanoja, jotka me vaihdoimme rannalla, ja kihlauksemme purkaminen pysyi toistaiseksi salassa. Hän ei virkkanut siitä mitään; minä puolestani olin kyllin heikko pelätäkseni häpeäjuttua, mikä siitä auttamattomasti syntyisi perheittemme keskuudessa ja koko juoruavassa kaupungissa. Kaikki tiesivät, etteivät sulhanen ja morsian sanottavasti välittäneet toisistaan; kaikki luulivat älyävänsä varatuomarin kuhaverkon tarkoituksen ja ajattelivat vain, mitä minä siitä olin sanova. Mutta asioitsijatäti oli niin taitavasti sotkenut kortit, ettei kukaan epäillyt järkiperusteille rakennettua liittoa, joka oli kerran yhdistävä meidät kaikesta huolimatta. Päästäkseni niin paljoista ikävyyksistä päätin matkustaa pois ja kirjeessä ilmoittaa meidän molempien vanhemmille, että olimme vapaat.

Lähtöpäivä lähestyi, lähestyi liiankin pian. Minä olin hetkisen tuntenut itseni ylen onnelliseksi siitä, että jälleen olin vapaa, ihastuksissani olisin syleillyt Augustaa ja koko maailmaa. Minkätähden se tunne haihtui niin nopeasti? Minkätähden tyhjyyden, kaipauksen, melkein katumuksenkin mieliala heti sen jälkeen tuli sijaan? Kun levitin sylini tuota uutta maailmaa kohti, joka silloin ensi kerran näytti rajattomana ja kahleettomana tarjoavan minulle kaiken, mitä kaksikolmattavuotias mies pitää onnellistuttavana ja hurmaavana, minkä tähden tuntuivat levitetyt käsivarteni hapuilevan tyhjää ilmaa? Minä en ymmärtänyt sitä, vaan sanoin itsekseni, että vapauteen päässyt kaleeriorjakin tuntee alussa itsensä tottumattomaksi olemaan ilman kahleiden painoa. Ja viihdyttääkseni kapinallisia ajatuksiani heittäydyin kaikenlaisiin hullutuksiin ystävineni, jotka ottivat elämän iloiselta kannalta. Me vietimme remuten muutamia päiviä ulkoravintolassa satamassa ja jouduimme kaupungissa yleiseksi puheenaiheeksi. Minä olin vastoin tapaani hurjin reuhastelija; minä luulin parantuneeni kaikista houreista, mutta siinä petyinkin, ne palasivat jälleen.

Lähtöni edellisenä päivänä oli taaskin huvimatka, jommoisia kesäiseen aikaan tehdään kaupungista saaristoon. Siellä oli laskettava vesille kolmensadan viidenkymmenen lästin alus, ja koska isäni kuului sen isännistöön, en minä voinut olla lähtemättä mukaan. Tilavassa veneessä, joka vei meidät veistämölle, tapasin Augustan, jota en ollut nähnyt tuon onnettoman kohtauksen jälkeen. Minä muistan hänet kuin se olisi tapahtunut eilen: hänellä oli yllään valkeapohjainen, sinikirjainen musliinipuku; hän ei ollut vielä koskaan näyttänyt minusta niin viehättävän suloiselta. Minusta tuntui, niinkuin olisin vasta nyt ensi kerran nähnyt hänet sellaisena, kuin hän oikeastaan oli, nyt kun olin hänet ainiaaksi kadottanut. Jospa hän edes olisi ollut iloinen ja leikillinen kuin ennen -- jospa hän edes olisi ärsytellyt minua pistosanoin, joita hän ennen käytteli varsin taitavasti, milloin minä olin päättänyt oikein voimieni mukaan kiusata ja suututtaa häntä! Mutta ei, hän oli kalpea, äänetön ja totinen, niinkuin olisi kohtauksestamme asti kuluneena viikkona kokenut taisteluita ja kyyneliä. Onneksi oli veneen osaksi tullut se kunnia, että se oli saanut mukaansa myöskin varatuomarin, josta me ilmeisestikin olimme pääsemättömissä. Minä näin hänen laskevan tunnetun verkkonsa, tosin ilman huomattavaa menestystä, mutta se rauhoitti minua kuitenkin. Saatoinhan taas sanoa itsekseni: teidän kanssanne, hyvä herra, en minä aio kilpailla saaliista!

Sanaakaan lausumatta minä tarjosin maalle noustaessa käsivarteni Augustalle. Hän otti sen vastaan yhtä ääneti, ja me erosimme kohta toisistamme lukuisaan ihmisjoukkoon. Vilkasta elämää siinä olikin ympärillämme. Kahvin jälkeen alkoivat tavalliset, laivan veistämöltä laskemista varten tehtävät valmistustyöt. Osa telineitä otettiin pois; joka mies riensi paikalleen, ensi kiilaamisen merkki annettiin. Iloisia merimiesten lauluja kuului ympäriltämme. Luottamusmiehet ryhtyivät suopapyttyineen uurteitten voitelemiseen. Se oli tärkeä työ; kaiken piti olla hyvästi lakaistuna ja puhtaana kaikista estävistä lastuista tai rautaromusta; olihan esimerkkejä, että yksi ainoa naula, jonka joku salainen kadehtija oli lyönyt uurteihin, oli voinut estää koko yrityksen onnistumisen. Sitten toinen kiilaus. Vihdoin otettiin pois "lukko" -- keulaan kiinnitetty salpa, joka vielä pidätti laivaa paikoillaan, Sitä seurasi kiihkeä odotus: liikkuuko se? Ei. Siispä kolmas kiilaus. Eikö vieläkään? Ei. Reimasti, pojat! Ja nyt se jo liikkuu hitaasti -- sen huomaa paikoilleen jäävistä sivutelineistä, jotka pitävät laivaa pystyssä. Liike käy yhä huomattavammaksi ... jättiläinen liukuu majesteetillisesti laskupohjaa myöten ja kastaa satakertaisen eläköönhuudon kaikuessa leveän rintansa syvälti hetkeksi kuohahtavaan mereen.

Taaskin seuraa jännittävä hetkinen: nouseekohan se kölilleen? Muistetaanpa olleen laivoja, jotka tuona ratkaisevana hetkenä ovat kallistuneet kyljelleen ja kaatuneet. Ei, se nousee syvästä haudasta, jonka se on kyntänyt mereen... Pystynä se kulkee vielä vähän matkaa voitollisesti eteenpäin ja pysähtyy vihdoin vahvan ankkuriketjun pidättämänä, joka estää sen ensi matkan tulemasta liian pitkäksi. Silloin kääntyvät katselijain riemuitessa kaikki silmät väliaikaiseen mastoon nousevaa lippua kohti, jossa on äsken kastetun aluksen nimi, mikä siihen asti on pysynyt isäntien salaisuutena. Se on "Neptunus" ... voittoja ja menestystä merten kuninkaalle!

Riemun vielä kestäessä ja ihmisjoukkojen alkaessa hajaantua pitkin rantaa kiintyi huomioni siihen asti peitossa olleeseen uljaan Neptunuksen onnettomaan virkaveljeen. Lähellä onnellisen merten kuninkaan tyhjäksi jäänyttä alustaa kohosi toinen vielä paljon suurempi jättiläinen, joka luultavasti oli tehty enemmän kuin kuusisataa lästiä kantavaksi, mutta tuomittu kovaan kohtaloon, ainiaaksi pysymään maalla. Minä tunsin sen vaiheet; ne olivatkin olleet kaikkien puheenaiheena. Kaupungin kauppiaitten joukossa oli ollut rohkea ja yritteliäs mies, joka osasi tuon kummastuttavan taidon loihtia rahaa tyhjästä. Hän oli rakennuttanut kaksi suurta laivaa, "Ahkeran" ja "Voiton". "Ahkera" lähti ensi matkalleen, ottamaan lastia Tukholmasta, ja siinä oli kelvollinen suomalainen kapteeni. Laivan isäntä rouvineen lähti laivan mukana Tukholmaan. Eräänä sunnuntaiaamuna huomasi kaikkivaltias rouva tultuaan laivan kannelle, että kiireisessä lastaustyössä puuhaavat miehet olivat saaneet ylimääräisen ryypyn. Hän piti sitä kohtuuttomana, riita syntyi rouvan ja kapteenin välillä, ja kapteeni poistui suutuksissaan laivasta. Lasti oli jo valmiina, laivan piti lähteä, täytyi siis etsiä sellainen päällikkö kuin kiireessä voitiin saada. Ja saatiihan sitten eräs, joka lupasi yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista; mutta "Ahkerasta" ei sitten kuulunut mitään moneen vuoteen. Vihdoin saatiin tietää uuden kapteenin purjehtineen Montevideoon, siellä päästäneen suomalaiset palveluksesta ja palkanneen sijaan kaikenlaista roskaväkeä, purjehtineen edelleen Peruun ja myyneen Limassa sekä aluksen että lastin pannen rahat omaan kukkaroonsa. Se oli "Ahkeran" historia. "Voitto" tuotti yhtä vähän, mutta maksoi enemmän. Sen kapteeni, hieno herrasmies, entinen meriväen luutnantti, purjehti ympäri Eurooppaa ja teki laivan isännän laskuun loistavia velkoja kaikissa satamissa. Vihdoin alus saapui Konstantinopoliin, pidätettiin siellä merilainasta ja myytiin niin vähästä, etteivät rahat riittäneet kustannuksiinkaan, joten isäntä vielä lisäksi sai maksaa laskuja noin tuhannen punnan arvosta.

Näiden "Ahkeran" ja "Voiton" juttujen jälkeen olisi luullut laivan isännän menettäneen kaiken laivanrakentamishalun. Erehdys: hän tahtoi päinvastoin rohkealla yrityksellä korvata sekä entiset tappiot että myöskin saada aikaan suurenmoisempaa ja tuottavampaa, kuin Suomen kauppalaivastossa oli siihen asti milloinkaan nähty laivanrakennuksen alalla. Hän hankki suurin kustannuksin jykeimmät ja valituimmat rakennusaineet, mitä sisämaan ikimetsistä saattoi saada, ja teetti kölin suurinta kauppalaivaa varten, minkä runko koskaan on kohonnut Suomen veistämöillä. Rakentaminen edistyi niin pitkälle, että kaaret ylenivät kuin jättiläisen kylkiluut taivasta kohti, ja tämän merihirviön ääripiirteet näkyivät laajalti metsän yli. Mutta siihenpä työ pysähtyikin pääsemättä koskaan etemmäksi. Joko oli siihen asti tyhjentämätön noidanaarre vihdoinkin loppunut tai oli huomattu, ettei satamassa ollut kylliksi vettä moisen jättiläisen vastaanottamista varten -- taikka luultavasti vaikuttivat nuo molemmat yhtä pätevät syyt yht'aikaa -- samapa se, rakentamista ei enää jatkettu. Vuosia kului, kului kymmenen, kului viisitoista, ehkäpä enemmänkin, ja yhä oli "Ahkeran" ja "Voiton" kostaja samassa keskentekoisessa kunnossa veistämöllään, ensin ihmettelyn esineenä, lopulta unohtuneena. Se oli ollut suojatta talvien lunta ja kesien sateita vastaan, kalliit rakennusaineet turmeltuivat, viheriöiviä pensaita kiertyi onnettoman jättiläisen kylkiluiden väliin, ja ikäänkuin pilkatakseen sen onnettomuutta johtivat vielä portaat rungon sisään -- samat portaat, joita myöten isäntä oli kerran toivorikkaana kiivennyt ihailemaan suurtyötään.

Tästä surullisesta näystä kääntyi pian huomioni eloisaan väen vilinään. Niin sanotulle ponttilavalle, suurelle, avonaiselle lautasillalle oli valmistettu päivällinen kaikille veistämön työmiehille, ja kun sitä oli katseltu, kutsuttiin huomattavammat vieraat päivällisille veistämön tupaan. Laseja täytettiin, maljoja juotiin; ulkona ja sisällä oli äänekästä iloa. Elokuun päivä oli kirkas ja lämmin, paljon nuorisoa koolla, kaikki kepeäjalkaisia kuin metsän linnut. Mikä olikaan luonnollisempaa, kuin että aterian jälkeen ehdotettiin leikkeihin ryhtymistä tuvan edustalla olevalla nurmikolla, joka oli täynnä tuulessa lenteleviä lastuja.

Tunnustanpa, että leskisilläolo, joka ei koskaan näytä vanhentuvan, tuntui minusta jo nuorena vähän teeskennellyltä. Harvat niistä, jotka sattumus tuossa leikissä asettaa parittain, lienevät aivan välinpitämättömiä siitä, kuka kumppani on, ja niinkuin on luonnollista, että tahdotaan vapautua kumppanista, joka ei miellytä, niin on yhtä selvää, että ponnistetaan kaikki voimat, jotta saataisiin sijaan sopivampi. Onnettomuudekseni en kyllin nopeasti paennut metsään, ennenkuin minut, kuten luonnollista, asetettiin Augustani pariksi, hänen, joka ei enää ollutkaan minun. Samapa se, kyllä hän kuitenkin jo ensi juoksussa antautuu kenelle hyvänsä; minä olin niin varma siitä, etten edes viitsinyt kysyä, kuka tuo "ken hyvänsä" oli. Me odotimme äänettöminä ja maltikkaina vuoroamme, kunnes minä tavallisesta, joukon etupäästä kuuluvasta huudosta: "viimeinen pari!" tunsin varatuomarin äänen. Hänkö! ajattelin minä, ja vihani alkoi syttyä. Mutta seuraavana silmänräpäyksenä palasi entinen uhkamielinen ajatus: teidän kanssanne, hyvä herra, en minä aio kilpailla saaliista.

Meidän vuoromme tuli, me lähdimme juoksemaan kumpikin puoleltamme. Kohteliaisuus vaati minuakin astumaan muutamia askelia; sitten pysähdyin, ollen aivan varma tappiolle jäämisestäni ja liian ylpeä enentääkseni vastustajani voitonriemua edes yrittämälläkään välttää häviötäni. Vastoin luuloani ei Augusta antautunutkaan. Hän oli jo lapsena nopea juoksija, nurmen kukan lentävä haituva ei saattanut suloisemmin liihoitella niityn leinikkojen yli kuin hän. Tällä kertaa hän juoksi kuin myrskyn ajamana; olisi melkein voinut luulla hänen tahtovan mistä hinnasta hyvänsä päästä takaa-ajajansa käsistä. Keimailua, ajattelin minä. Juoskoon vain!

Parastaan hän pani, tuo hieno herra kovine irtokauluksineen, ahtaine, nuuskanruskeine housuineen ja pääskysenpyrstöhännystakkeineen. Se ei enää ollut verkko, vaan kokonainen rysä, nuotanperä; hän tahtoi, maksoi mitä maksoi, saada kiinni kultakalansa jostakin sokkelosta, hirsiröykkiön solasta tai maahan kuin satimeksi makaamaan jätetyn pitkätyvisen laivanmaston takaa. Minä seisoin liikahtamatta ja näin heidän molempien katoavan onnettoman kummituskaarisen jättiläislaivan läheisyyteen.

-- No, Otto! kuului takaani äidin nuhteleva ääni, sillä minun kylmäverinen tyyneyteni meni kuitenkin vähän liian pitkälle.

Jos muistutuksen olisi tehnyt joku muu, olisin minä luultavasti istahtanut lähimmälle lautatapulille lepäämään; mutta nyt minä lähdin hitaasti astumaan jättiläislaivaa kohti. Mikä näky! Päästyäni sen veistämölle näin nopeajalkaisen varatuomarin seisovan epätoivoisena portaiden juuressa. Hänellä, onnettomalla kulki housunlahkeista nauhat saappaitten alitse, ja siitä syystä olivat ahtaat housut takaa-ajossa revenneet niin pahasti, että hänen oli tuiki mahdotonta tulla naisten näkyviin.

Jos on totta, että vastustajan tappiosta johtuva vahingonilo on yhtä synnynnäinen kuin oman voiton tuottama tyydytys, olisi minun pitänyt nauraa; niin, minun olisi pitänyt sanoa tuolle kovanonnen kuhaverkkojen laskijalle: hyvä herra, minä surkuttelen teitä, tai jotakin muuta samanlaista, ja samalla olisi minun pitänyt suipentaa huuleni mitä surmaavimpaan hymyyn. Mutta minä olin nyt toisenlaisessa mielentilassa, minä alennuin kysymään häneltä, missä hänen pakoon päässyt saaliinsa oli. Hän oli kyllin jalomielinen osoittaakseen portaita. Minä riensin ylös kiireisin askelin ja tapasin Augustan seisomassa laivan sisässä.

Göteborgin museoissa, ellen muista väärin, pääsevät uteliaat katsojat myöskin valaskalan luurangon sisään. Kuvitelkaa moista muodotonta luurankoa, vain vielä paljon valtavampaa, ruskeita, puoleksi mädänneitä, sammaltuneita, kaarevia puunrunkoja ympäröimässä tavattoman laajaa katotonta holvia, jonka pohjalla oli yksi ainoa lattiapalkki, köli, mikä oli kokoonpantu ken tietää kuinka monesta suuren suuresta honganrungosta. Ajatelkaa, että sivuseinät olivat puoliavoimet, niin että kaarien välistä saattoi nähdä vilahduksen ihmisjoukosta ja kuulla sen humua, mutta että samalla sisällä oli niin tyhjää, niin hiljaista kuin suljetussa kirkossa, missä kaksi elävää olentoa äkkiarvaamatta kohtaa toisensa pääkäytävällä. Ja ajatelkaa siihen vielä lisäksi, että tuo kapea käytävä, jolle laskeuduttiin lahoja portaita myöten, oli kokonaan vaapukkapensaitten peitossa, mitkä olivat kohonneet maasta rakojen välitse ja menestyivät erittäin hyvin päivänpaisteessa ja sateessa, joita ei mikään kaihtava katto estänyt sisään pääsemästä. Sinne Augusta oli rientänyt hurjassa paossaan. Se oli rysä, se oli nuotanperä, josta ei enää ollut mitään pakotietä, mutta taitavaa kalastajaa oli kohdannut tapaturma, hän ei voiton hetkenä voinut tarttua saaliiseensa.

Minä laskeuduin alas portaita, ja ensimmäiseksi sattui silmiini kolme suurta, tummanpunaista vaapukkaa, jotka olivat siellä saaneet kypsyä häiritsemättömässä rauhassa, koska ihmisjalka enää harvoin sinne astui. Äkillinen ajatus juolahti mieleeni. Minä taitoin oksan, ojensin marjat morsiamelleni ja toistin hänen taannoiset sanansa:

Sisäss' ei eikä ulkosalla, eikä merellä, vuorilla, mantereella tai saaressa kasva syömmeni toivotuinen.

Tällä kertaa hän otti marjat vastaan ja hänen silmänsä tulvahtivat täyteen kyyneliä.

-- Disa kuningatar ei olisi keksinyt parempaa selitystä, sanoi hän, käyttäen samoja sanoja, jotka minä suutuksissani lausuin tuossa edellisessä erokohtauksessa.

Tuskinpa minun tarvinnee lisätä, että me uudelleen kihlattuina lähdimme sulhasena ja morsiamena haaksirikkoutuneen jättiläisen kovaonnisista raunioista. Niin oikullinen on ihmissydän, että paras ja kauneinkin, jos sitä meille tyrkytetään, kiihoittaa kapinaan, jota emme saa tukahdutetuksi, ennenkuin kadotamme kalliin aarteemme. Me olimme yksitoista vuotta luulleet oikein sydämen pohjasta inhoavamme toinen toistamme, mutta oltuamme erossa viikon ymmärsimme, miten suuresti me saatoimme rakastaa toinen toistamme _saadessamme vapaasti valita_.