Part 19

Paikkakunnalle muutti nimismies, toimitusvouti Black, hyväntahtoinen, pieni, valpas mies, yhtä uuras toimessaan kuin kykenemätön käsittämään lähimmäistensä tunteita. Tämä puhelias, uuttera, leikkisä mies, jolla oli hyvä sydän ja saalista tavoittelevat nimismiehen kynnet, tuli jonkinlaiseksi meidän talomme liiketuttavaksi, koska hänen apuaan meillä usein tarvittiin, kun oli perittävä ennakkomaksuja huolimattomilta tervanpolttajilta. Osaksi häneltä, osaksi naapureilta kuulin seuraavan tapauksen.

Eräänä kevätaamuna kesäkuun alussa nimismies Black valjastutti vanhat ajokärrynsä, otti mukaansa lautamies Aaronin Nuuttilan talosta, tarkasti sivuitse mennessään kestikievarin ja poikkesi sitten kylätielle merenrantaan päin. Rämisten ajaessaan kuoppien, kivien ja kehnojen rumpusiltojen yli ajajat alkoivat puhella seuraavaan tapaan:

_Black_: Meillä on tänään toimitus. Meidän on käytävä suorittamassa ryöstö Briitta Skrifvarsin luona erään saamisen johdosta.

_Aaron_: Vai niin. Minä en tiennyt Briitan nyt enää olevan velkaa kenellekään.

_Black_: Hän on kolmesataa riksiä velkaa eversti Richardssonille. Niitä eversti nyt velkoo.

_Aaron_: Se ei ole mahdollista.

_Black_: Onpahan vain, olihan asia esillä käräjillä sinä päivänä, jolloin te olitte vilutaudissa. Briitta tunnusti velkakirjan oikeaksi, joten se on selvä asia.

_Aaron_: Mutta eipä se sittenkään ole mahdollista. Ennen Richardsson manuuttaisi isänsä, äitinsä ja sisarensa kuin Briitta Skrifvarsin.

_Black_: Miksikä hän ei velkoisi laillista saatavaansa?

_Aaron_: Kas, siinä on muuan mutka. Sen tähden, että hän on rakastanut Briittaa aina siitä asti, kun hän kävi koulua. Sen tähden, että hän vielä tänä päivänäkin rakastaa häntä yhtä hullusti. Sen tähden, että hän karkasi pois maasta, kun Briitta meni naimisiin, ja että Briitta voi tulla hänen vaimokseen, milloin vain tahtoo. Jos hän vastaa myöntävästi, on se yhtä hyvä kuin aamen kirkossa.

-- Mutta eikö Briitta ole tavallinen mökkiläisvaimo ja Richardsson eversti! huudahti toimitusvouti hyvin kummastuneena ja läjäytti hevosta niin oivasti, että silanappula putosi ensi kuopan nytkähdyksestä.

Lautamiehellä ei ollut aikaa vastata, sillä kohta olivat korkean kruunun viranomaiset matkansa perillä. He tulivat pienen, hyvin tehdyn, punaiseksi maalatun tuvan luo, jonka ympärillä oli muutamia koivuja, ja edessä aukeni näköala sadan askelen päässä olevalle aavalle merelle. Koko seutu oli suurta tasankoa, vanhaa, laihaa, hiekkaista merenpohjaa, missä siellä täällä näkyi kalastajain tupia.

Viranomaiset laskeutuivat maahan, riisuivat hevosen ja tallustivat pieniä portaita myöten äsken pestyyn eteiseen, johon oli katajia ripoteltu kuin sunnuntaiksi. Tuvassa rukin ääressä istui nainen, jota he etsivät. Hän ei näyttänyt kummastuvan vierasten tulosta, vaan tervehti, pyytäen viittaamalla heitä istumaan penkille, ja odotti ääneti, mitä heillä oli asiaa.

Toimitusvouti Black ei ollut juuri turhan ujo, mutta tällä kertaa hänellä oli kuin tulppa kurkussa. Tottuneella silmällä hän vilkaisi irtaimistoa, haisteli paria ikkunalla tuoksuvaa resedaa, pani nuuskaa tuohirasiastaan ja pyysi viimein jotakin juodakseen ja huuhtoakseen tien pölyt.

Nainen toi tuopilla kaljaa, joka lienee vahvistanut virkamiehen intoa, sillä vielä kerran haisteltuaan resedoja Black kysyi, onko vaimo Briitta Skrifvars.

Vaimo nyökäytti päätään ja kehräsi kehräämistään.

-- Koska niin on -- sanoi nimismies mieltään rohkaisten -- ja koska te käräjillä tunnustitte eversti Richardssonin saamisen, niin minä olen nyt täällä panemassa irtaimistoanne ryöstöön. Jos se ei riitä, niin menee tupanne pakkohuutokaupalla.

Pakkohuutokauppa on jonkinlainen taikasana, jolla aina on oma vaikutuksensa, kun se viran puolesta lausutaan asianmukaisella korostuksella. Niinpä se nytkin kirvoitti vaiteliaan vaimon kielen kannan.

-- Enkö minä saa muutamia viikkoja lykkäystä? kysyi hän. Poikaani odotetaan kotiin Amerikasta, ja kaikki, mitä säästin velan maksuksi, meni hänen varustamiseensa hänen lähtiessään ensimmäiselle matkalleen.

-- Mieltäni pahoittaa, Skrifvars, vastasi nimismies topakasti. Laki ja asetukset eivät tiedä mitään lykkäyksestä. Huutokauppa kuulutetaan pidettäväksi täällä maanantaista viikon kuluttua, ellei velallinen sitä ennen tyydytä velkojaansa. Mutta älkää siitä tuskastuko, Skrifvars, kyllä Richardsson saa saatavansa. Olihan tuolla pari lihavaa lehmää haassa. Ne kyllä keväällä ovat hyvässä hinnassa. Onhan teillä kelpo seinäkello, näen mä, hyvä rukki, oivalliset kangaspuut ja kauniita lankavyyhtiä. Luultavasti on niin kunnollisella ihmisellä kelvollisia makuuvaatteita ja villahameita ullakolla, ne antavat hintansa. Eikö tuolla ole kankaita valkenemassa? Olkaa huoletta, kyllä minä koroitan hintaa. Aaron saa huutaa minulle palttinaa tusinaan paitaan. Onhan kaiketi miehennekin tuonut kotiin pientä korutavaraa, kuten merimiehillä on tapana; ehkäpä silkkihuivin tai kultasormuksen? Siitä kaikesta kertyy rahaa, näettekös, Skrifvars. Jos siihen panen lisäksi sängyn ja pöydän ja tuolit, liedellä olevan padan ja hyllyllä olevan kahvipannun, niin voisinpa melkein lyödä vetoa, että saatte pitää tupanne tyhjin seinin. Mutta jos sekin menisi, niin älkää pelätkö; onhan se melkein uusi, kyllä kalastajaukot siitä riitelevät, se vie heiltä monta kaunista silakkanelikkoa. Ette te silti jää taivasalle, Skrifvars. Saatte asua minun saunassani ja pestä meidän pyykkiämme. Kuulkaas, voisitteko ehkä tarjota meille vähän ruokaa näin aamutuimaan. Kenties on teillä tuoretta reikäleipää, vähän äsken kirnuttua voita ja kohtuullisen tuore viilikehlo? Tietysti maksusta. Ja jos teillä olisi hyviä perunoita, äsken savustettuja silakoita, lampaanlapa ja kuppi kahvia, niin en minä teitä pahoittaisi niitä hyljeksimällä. Meri-ilma hiukaisee. En minä niin tarkkaa lukua pidä virkatoimistani, minä merkitsen irtaimiston sill'aikaa, kun katatte pöydän... Mitä teillä on tuossa mahonkilaatikossa? Katsopas vain! Kompassi ... oikeaa englantilaista tekoa! Siitä vasta saa kelpo hinnan!

-- Kompassia ei myydä -- sanoi Briitta suurten tummain silmäinsä katseella lävistäen kruunun uutteran virkamiehen.

-- Älkäähän nyt, mitä te teette kompassilla? Mikä harvinaisuus se sitten on? Tuohon on jotakin kaiverrettu messinkilaitaan... "_Muuttumaton_." Mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee, että kun meidät ensi kerta kuulutettiin kirkossa, sanoi Eerik minulle: Minä matkustan usein pois luotasi, ehkäpä vuosiksikin. Katso silloin kompassia minun poissa ollessani. Ennenkuin sen neula osoittaa etelää, en minä sinua petä.

-- Ja sitä te uskotte! puuttui puheeseen lautamies Aaron huonosti salaten irvistystään. -- Minä olen kuullut sanottavan, että kompassi välistä näyttää kelvottoman väärin. Ei maksa vaivaa siihen luottaa; kyllä teidän miehenne on aimo lailla peijannut teitä ulkomaanmatkoillaan.

Briitta Skrifvarsin kasvot sävähtivät tulipunaisiksi.

-- Te valehtelette! tiuskaisi hän kiivaasti. Sen tähden, että minä olen köyhä leski, uskallatte te häväistä rehellistä miestä. Viisitoista vuotta takaperin Eerik hukkui Liverpoolin sataman edustalla. Jos hän vielä eläisi, ette te kaksi koskaan seisoisi tässä.

-- Olen minä kuullut kerrottavan -- mumisi Aaron -- merimiesten hukkuvan milloin missäkin. Ja kun soveltuu, virkoavat he jälleen henkiin.

Briitta vastasi vain halveksivasti silmäten häneen. Pöydän hän kattoi ääneti ja meni ulos siksi aikaa, kun kruunun viranomaiset söivät.

-- Mitä te noin ilkeitä puhutte, lautamies? sanoi Black käydessään käsiksi herkulliseen aamiaiseen, joka olisi voinut kutkutella maaherrankin ruokahalua. -- Eikö Eerik Skrifvars ollut rehellinen merimies?

-- No -- sanoi Aaron tehtyään melkoisen kuopan voipyttyyn -- rehellisyys oli sellaista kuin se on kansassa enimmäkseen. Vähän kevytmielisesti hän käsitteli rahoja ja naisia, mutta ei hän siitä sakkoa saanut. Eräänä yönä hän hävisi Liverpoolissa, ja kun hattu löydettiin seuraavana päivänä merestä, sanottiin hänen hukkuneen. Sielukelloja soitettiin kunnolleen seuraavana vuonna, mutta kyläläisillä on oma uskonsa. Mutta hiiskupas siitä Briitalle! Totta taivahinen, hän piti miestään pyhimyksenä!

-- Vai niin, hän ei siis sitä usko. Ottakaa viiliä, Aaron!

-- Mitäpä _hän_ uskoisi! Semmoinen hän on aina ollut, köyhä kuin uuninhuisku ja jäykkä kuin luudanvarsi. Kuulittehan te itsekin, nimismies, miten hän osaa pieksää suutaan korkeaa kruunua vastaan. Olisipa hauska nähdä, kantaako hän päätään yhtä pystyssä huutokaupan jälkeen... Kiitoksia tarjoamastanne, kyllä minä yletän lampaanlapaan...

Nimismies Black myönsi, että kun naiset kerran saavat jotakin päähänsä, niin harvoin on enää apua järkevästä puheesta. Mutta miksikähän Richardsson hakee pois saatavaansa, kun hänellä kuitenkin on omaisuudessa täysi arvo...

-- Suuttumuksesta se lienee tapahtunut, kun leski on soittanut hänelle julkeasti suutaan, arveli lautamies.

Runsaan aterian päätyttyä nimismies Black odotteli muutamia minuutteja turhaan velallista ja kahvia, tarkasteli vielä kerran tekemäänsä irtaimiston luetteloa, pani pienen hopearahan pöydälle ja lähti paluumatkalle kuuliaisen seuralaisensa saattamana.

Hetkisen kuluttua Briitta palasi mukanaan kolmetoistavuotias tyttärensä, joka oli käynyt kaupungissa.

-- No, kysyi hän, mitä sanoi lääkäri silmistäsi?

Tyttö oli vaiti.

-- Tahdon tietää, mitä hän neuvoi, toisti äiti.

-- Hän kyseli tarkkaan, miten se alkoi, vastasi tyttö. Minä kerroin hänelle, miten syksyllä nukuin suolla lehmää etsiessämme, ja sitten tulivat silmät kipeiksi. Hän sanoi, että minun pitää lähteä Helsinkiin niin pian kuin mahdollista.

-- Muuten?

-- Muuten voi minusta tulla sokea kahdeksassa viikossa.

-- Mitä ihmeen tyhmyyksiä! virkkoi äiti kalveten. Sinäkö tulisit sokeaksi, Anna Maria, sinä, joka osaat niin hyvin lukea!

-- En minä enää osaa lukea, huokasi tyttö.

-- Oh, kyllä ne paranevat, lapsi, kyllä ne paranevat itsestään, lääkärit ovat aina olevinaan. Kun Matti palaa Argolla Amerikasta, saamme kyllä rahaa. Elleivät silmäsi silloin ole terveet, niin lähdemme Helsinkiin. Kuulitko mitään Argo laivasta?

-- Kaupungissa sanottiin Argon joutuneen haaksirikkoon, vastasi tyttö vitkastellen.

-- Argonko?

-- Niin, Argon.

Äiti istuutui portaille. Tämä viimeinen isku koski kipeämmin kuin mikään edellinen, mutta ei vielä kyllin kipeästi musertaakseen edes äidinsydäntäkään.

-- Se on joutavaa puhetta, sanoi hän taistellen sisäistä vavistusta vastaan. -- Mene kylään kysymään Lahden Joonakselta. Hän on tänään käynyt kaupungissa ja patruunan puheilla konttorissa.

Tuskin oli nuo sanat kiireisesti lausuttu, kun ratsastaja ajaa lennätti pienelle pihamaalle ja satulasta hyppäsi alas eversti Richardsson, käsittämätön, taipumaton velkoja. Jos Briitta olisi ollut tuvassa, olisi hän pannut oven salpaan. Nyt hän ei voinut olla ottamatta tulijaa vastaan. Hän pyyhkäisi kädellään kyynelettömiä silmiään, malttoi mielensä, lähetti tytön asialle kylään ja pyysi vastenmielistä vierasta astumaan sisään.

Eversti Richardsson ei näyttänyt sydämettömältä koronkiskurilta. Hän oli pitkä, mustapartainen, kalpea mies; hänellä oli pitkävartiset kannussaappaat jalassa, ratsupiiska kädessä, pehmeälierinen hattu päässä, harmaa vaippa hartioilla ja pari pistoolia vyössä. Hänen piirteensä olivat enemmän surulliset kuin ankarat, silmissä paloi sairaalloinen hehku, mutta kuitenkin oli niissä jotakin jaloa ja puoleensa vetävää. Hän heittäytyi huolettomasti penkille istumaan niinkuin olisi ollut kotonaan ja kysyi, miten Briitta jaksaa.

-- Aurinko nousee ja laskee niinkuin ennenkin, vastasi Briitta.

-- Miten on tytön silmien laita?

-- Huonosti. Lääkäri tahtoo, että hänen pitäisi lähteä Helsinkiin.

-- Se maksaa rahaa.

-- Hätätilassa voimme astua jalan.

-- Ja odotatko sinä Mattia kotiin?

-- En tiedä. Sanotaan Argon hukkuneen.

-- Miksi annoit ainoan poikasi lähteä merille, missä hänen isänsä hukkui?

-- Onko minulla varaa tehdä toisin?

-- Sinulla _voisi_ olla varaa mihin hyvänsä.

-- Mutta minä _en tahdo_. Senhän te tiedätte ennestään.

-- Vaimo parka! Minun tulee sinua sääli.

-- Ja kuitenkin lähetätte tänne kätyrinne ryöstämään aluksen pääni alta, käsieni työn, tyttäreni silmät ja poikani hengen!

-- Vai niin, he ovat käyneet täällä. Itsehän sinä olet toivonut kaiken käyvän niin. Sinä et huoli _minun_ omaisuudestani, niinpä minä otan _sinun_ omaisuutesi.

-- Ottakaa! Ottakaa, mitä voitte; minulla on kuitenkin vielä vähän jäljellä, mitä ette voi ottaa: omatuntoni ja uskoni.

-- Oletko siitä niin tuiki varma?

Hän lausui nuo sanat sellaisella painolla, että saattoi aavistaa niissä piilevän jotakin. Briitta oli vaiti. Eversti tarttui hänen käteensä tahtoen sitä suudella, mutta vaimo vetäisi pois kätensä.

-- Kuule, Briitta! jatkoi eversti intohimoisesti. Niin kauan kuin taaksepäin muistan, olet sinä ollut minun morsiameni, ja minä olen sanonut sinulle, että sinusta on viimein tuleva minun vaimoni. Neuvo sitten minulle jokin parempi keino sinun taipumattoman tahtosi kukistamiseksi! Viidentoista vuoden surut eivät sinuun koske, lasten menestys ja oma hyvinvointisi eivät sinua liikuta. Olenhan niinä ollut hyvä sinua kohtaan, olenhan minä tarjonnut sinulle kaikki, mutta sinä olet halveksinut minun antimiani. Nyt minun täytyy temmata sinut juurinesi saadakseni sinut viimeinkin. Miksikä pakotat minua ajamaan sinut maantielle kurjuuteen? Ennemmin minä tahtoisin itse kulkea mierolaisena kuin nähdä sinun olevan puutteessa, mutta mitä minun on tehtävä? _Täytyyhän_ minun saada sinut, vaikka minun pitäisi repiä sinut tuhansiksi kappaleiksi.

-- Ja vaikka minut repisitte tuhansiksi kappaleiksi, niin joka kappale vastaisi: ei, ei! Hyvyytenne! Kaikkenne! Mitä te välitätte minun onnestani, kun vain pääsette mielettömän pyrintönne perille? Voiko onnea milloinkaan saavuttaa sydämensä uskon hylkäämällä?

-- Kuulehan tuota itsepäistä, sokaistua naista! Hän luulee todellakin, etten minä ole koskaan tarkoittanut hänen onneaan. No, niin ... _sinun_ onneasi tarkoitan minä juuri tänäkin hetkenä, ja sen tähden minä nyt sanon sinulle, Briitta, että tänään olen viimeisen kerran tullut luoksesi pyytämään sinua omakseni. Ensi sunnuntaina on meidät kuulutettava. Kahden viikon kuluttua sinun täytyy olla minun vihitty vaimoni, sinun lapsesi minun lapsiani ja minun omaisuuteni sinun omaisuuttasi. Minä en voi odottaa kauemmin. Kahden viikon kuluttua on jo liian myöhäistä.

-- Liian myöhäistä on jo ollut kahdeksantoista vuotta, vastasi Briitta. Miksen minä ottanut teitä kukoistavan nuoruutemme päivinä? En tiedä. Ehkä sentähden, että te olitte kuin veljeni ja minä teitä rakastin kuin veljeä. Miksi minä annoin rakkauteni Eerik Skrifvarsille? Ehkäpä sen tähden, että _hän_ ei ollut veljeni, ettei sisaren sydäntä ollut hänen ja minun välilläni. Mikä on tapahtunut, se on tapahtunut; ei sovi olla tuulen ajeltava akana. Sydämeni uskollisuutta minä en voi antaa useammasti kuin yhden kerran. Mitä kerran vannoin, se koskee koko elämää; sitä ei voi rikkoa aika, ei puute eikä kuolema.

-- Millainen nainen! Katsokaahan häntä, hyvä Jumala; eikö hän ansaitse parempaa kohtaloa? Mutta sinä, Briitta, luotat liiaksi omiin voimiisi.

-- Ja mihinkä ihmisen pitäisi luottaa, ellei omiin voimiinsa?

-- On olemassa lujempikin voima, joka murtaa meidän tahtomme.

-- Niin sanotaan. Minä en tiedä muuta kuin että minun on tehtävä oikein ja oltava siinä, missä olen. Lyökää minua, koettakaa!

-- Enhän minä tahdokaan lyödä sinua. Miksikä pakotat minut julmemmaksi lain ryöväriä, joka kiskoo pieluksen pääsi alta? Tule vaimokseni -- ei minun, vaan itsesi tähden!

-- Ajakaa minut maantielle, antakaa minun kuolla kurjuudessa, haudatkaa minun lakastunut ruumiini ja kirjoittakaa arkulle: Briitta Richardsson! Ei, ei edes sekään onnistu. Lapseni piirtävät siihen: Briitta Skrifvars.

-- Siis: ei aika, ei puute eikä kuolema kukista sinun uskollisuuttasi. Pyyhi pois kuolema, Briitta!

-- Minä en ymmärrä, mitä tarkoitatte.

-- _Miehesi elää!_

Ainoastaan nopea, arka tuskan ja epäilyn silmäys ilmaisi, miltä nuo hirmuiset sanat kajahtivat mitä uskollisimmassa ja uljaimmassa naisen sydämessä. Hän vastasi melkein kylmästi:

-- Siinäkö kaikki, mitä tahdoitte sanoa minulle?

-- Niin, siinä kaikki. Ja siinä minusta näyttää olevankin kylliksi.

-- Teille ehkä, mutta ei minulle. Minä uskon teistä parempaa kuin te minusta. Minä en katso teidän voivan tahtoa valheella minua pettää. Teidät itsenne on saattanut harhaan jokin tyhmä laivurinjuttu. Sellaista uskotaan mielellään, mitä tahdotaan uskoa.

-- Pitääkö minun sitten pala palalta repiä sydän rinnastasi? Merimies Granfors on minun tuttuni, ja hän on luotettava mies. Hän lastasi muutama viikko takaperin Lontoossa ja pistäytyi siellä eräässä amerikkalaisessa laivassa, joka myi kettinkiä huokeasta. Silloin tulee pitkäpartainen merimies suoraan Granforsin luo ja kysyy englannin kielellä, onko hän ruotsalainen vai suomalainen. Granfors vastaa olevansa suomalainen ja tunnustelee nähneensä miehen jossakin ennen. Mies kyselee yhtä ja toista Suomesta, meidän kaupungistamme ja vieläkö eräs Briitta Skrifvars elää. Silloin yhtäkkiä Granforsin mieleen juolahtaa, että mies onkin Eerik Skrifvars, jonka sanottiin hukkuneen viisitoista vuotta takaperin... Kun he siinä kotvasen puhelivat, sanoi Granfors suoraan ruotsiksi: Kuules nyt, toveri, etköhän sinä olekin Eerik Skrifvars? Siihen mies vastasi englannin kielellä, että hän varmaankin erehtyi, ja kääntyi toiseen selin. Huomaa nyt, että mies ymmärsi ruotsalaisen kysymyksen ja että amerikkalainen laiva seuraavana päivänä lähti _Kronstadtiin_.

-- Siinäkö kaikki, mitä tiedätte?

-- Ei vielä. Kyllä tiedän muutakin.

-- Minä en tahdo kuulla enempää. Ettekö sitten käsitä, että on satoja yhdennäköisiä merimiehiä? Se johtuu ammatista ja merelläolosta. Ja tuollaisesta vähäisestä yhdennäköisyydestä miehen kanssa, jota Granfors ei ole nähnyt viiteentoista vuoteen, siitä te päätätte, että minun kunniallinen, uskollinen, rehellinen mieheni olisi pettänyt kapteeninsa, lippunsa ja koko maailman noin kurjasti! Te luulette, että hän, joka olisi antanut henkensä minun takiani, olisi niin moneksi vuodeksi jättänyt vaimonsa ja lapsensa, tiesi minkä tähden! Hävetkää, Richardsson! Lapsikin teille nauraisi.

-- Sitäpä epäilen. Nyt tiedät, miksi minä vielä kerran tulin _sinun tähtesi_ ja miksi minä en voi odottaa. Kronstadtista ei ole tänne monen päivän matka. On kuitenkin vielä eräs asia, joka täyttää mitan kukkuroilleen ja mikä sinun vielä on kuultava. Kun mies hävisi Granforsin näkyvistä, kysyi tämä amerikkalaisilta, tuntevatko he parrakasta miestä. Kyllä, olihan hän heidän laivakumppaneitaan, kyllä he tunsivat Scriversin ... ja tuo Scrivers oli _nainut_ New-Yorkissa...

Briitta Skrifvars tuli hehkuvan punaiseksi, istuutui rukin taa ja pani pyörän huimasti pyörimään.

-- Älä, Briitta, älä koetakaan kehrätä, lankasi katkeaa kuitenkin! jatkoi järkähtämätön rakastaja. -- Scrivers oli ollut naimisissa ja oli ehkä vieläkin irlantilaisen naisen kanssa, joka piti merimiesten ruokalaa. Kyllä me tunsimme pitkän Pollyn, sanoivat amerikkalaiset.

-- Valhetta! Valhetta! Käärmeen kavaluutta! olivat ainoat sanat, jotka metsänriistan tavoin ahdistettu nainen sai soperretuksi.

Hetkisen kuluttua hän hypähti pystyyn, kaatoi rukin noustessaan ja riensi ulos, mutta eteisessä tuli toimitusvouti Black häntä vastaan.

-- Hyviä uutisia! Hyviä uutisia, Skrifvars! huusi hän vastaan jo portailta. -- Mihinkä niin kiire? Kääntykäähän takaisin, niin minä kerron hauskan jutun!

Briitta katsoi häntä hämmentyneenä; maailma musteni hänen silmissään.

-- Ei, eukko, ei, ei sitä niin vain juosta onnea pakoon! nauroi nimismies ja sulki ruumiillaan oven. -- Eikö näytäkin tuo eukko siltä, kuin aikoisi hypätä suoraa päätä kaivoon. Syleilkää minua ennemmin, Skrifvars, sen minä olen rehellisesti ansainnut siitä hyvästä, mitä nyt kerron.

Ja niin sanoen hän veti Briitan mukanaan takaisin tupaan. Vaimo istuutui uunin luo ja tempasi käteensä kartat, tietämättä, mitä oikeastaan teki. Hetkisen kuluttua hän näytti kädellään pyyhkäisevän silmiään ikäänkuin karkoittaakseen pahan unen, ja kohta hän taas hillitsi mielensä entiseen tapaansa.

-- Kas vaan, eversti Richardsson! jatkoi nimismies ollen mitä iloisimmalla päällä. -- Velkoja ja velallinen, no, tässäpä on totisesti täysilukuinen oikeudenistunto! Lait ja asetukset täytettäköön, mutta kukapa sille mitään voi, että kultaa sataa maantielle. Te olette onnen kantamoinen, Skrifvars; toivoisinpa, että minulla olisi yhtä rakkaita ja sukkelia ystäviä kuin teillä. Mistä lemmosta te olette niitä saanut? Se taito pitää teidän opettaa minulle. Neljätoista vuotta minä olen ryöstellyt irtainta ja kiinteätä, ruununrästejä ja viinasakkoja, mutta tällaista suoritusta ei ole minun virkajuttuluettelossani. Huh, huh, raudikkoni on perin vaahdossa, ja toisen pyörän ajoin rikki teidän kelvottomalla karjatiellänne!

-- Mitä te, nimismies, siinä loruatte? kysyi Richardsson äreästi.

-- Suokaa anteeksi, en minä ollenkaan lorua, minä vain toimitan virkaani lain ja asetusten mukaan, vastasi nimismies loukkaantuneena. Ja koska asia koskee molempia läsnäolijoita, toinen kun on saamamies ja toinen velallinen, niin lyhyesti puhuen, minä olen saanut täyden maksun sen korvaukseksi, minkä vastaaja Skrifvars on velkaa kanteen tekijälle Richardssonille -- pääoman, korot, ryöstökulungit, kyytirahat ja päivärahat, lukuun ottamatta sitä eri maksua, mikä tulee vaivasta, että ajan tänne takaisin ilmoittamaan mainitulle velalliselle huutokaupan peruuttamisesta.

Everstin suusta pääsi arvelu, että nimismies oli ottanut ylimääräisen aamunaukun kestikievarissa.

-- Kuka? Minäkö? puhkesi kruunun uuttera palvelija sanomaan hyvin pahastuneena. -- Minäkö olisin ottanut ylimääräisen aamuryypyn, minäkö, joka olen kuudessa viikossa manannut kolmekymmentä henkeä ensikertaisesta, kahdeksan toiskertaisesta ja kaksi kolmannen kerran juopottelemisesta! Joka voi syyttää minua, että olen virkatoimissani ryypännyt tai ryyppään tai milloinkaan aion ryypätä, sitä minä ryypytän lailla ja asetuksilla. Minäkö ryyppäisin ... hyh! Te itse ryyppäätte, eversti! Tuopas tänne tuoppi kaljaa, Skrifvars.

-- Olkaa hyvä, puhukaa ymmärrettävästi! virkkoi eversti, kun Briitta ei liikahtanut pyydettyä virvoketta tuomaan.

-- Ymmärrettävästikö? toisti lain solvaistu edustaja. -- Mitä teistä on rahaksi lyöty kulta? Onko tämä ymmärrettävää, häh? Onko tämä ryyppäämistä, häh, tämä tämmöinen?

Ja niin sanoen hän veti taskustaan nahkakukkaron ja laski siitä kultakolikon toisensa jälkeen pudota helähtämään tuvan yksinkertaiselle, tummanpunaiseksi maalatulle pöydälle.

Tuon oudon helinän kuullessaan Briitta Skrifvars kohotti päätään. Richardsson punnitsi kädessään kultarahoja saadakseen selville, eivätkö ne ehkä olleetkin kotoisin kuuluisasta Lapuan rahapajasta.

-- Luulisinpa kelpaavan! riemuitsi nimismies. -- Enkä tiedä tässä olevan muuta tehtävää kuin summan vastaanottaminen ja velkakirjan kuittaaminen.

-- Tuo ei ole minun rahaani, minä en ota sitä vastaan, puuttui nyt puheeseen Briitta Skrifvars lyhyesti ja jyrkästi.

Nimismies nauroi.

-- Haistelkaa niitä! Ehkä ne haisevat tulikiveltä.

Oli liikkeellä paljon kertomuksia aarteista, jotka muuttuivat lehdiksi, eikä Briitta ollut vapaa paikkakuntansa taikauskosta.

-- Minä en ota sitä vastaan, toisti hän yhtä jyrkästi. -- Minulla ei ole mitään tukea eikä turvaa, ei ketään ystävää eikä tuttua, joka maksaisi niin suuria summia minun puolestani. Ellei se ole paholaisen silmäinpetosta, niin se on varastettua tai ryövättyä tavaraa.

-- Minä olen samaa mieltä, virkkoi Richardsson kylmästi. Kuka konna tai maantierosvo on teidät lähettänyt tänne asioilleen, varastettuja kultiaan tuomaan?

-- Mitäpä rosvo huolisi maksaa toisten velkoja? muistutti nimismies viattomasti.

-- Ja minkätähden kunniallinen mies sitten tekisi näin, ärähti Richardsson. Minkä näköinen hän oli? Missä te tapasitte hänet?