Part 18

Hänen lupauksensa täyttämistä helpotti rauhanteko, joka aiheutti meidän pataljoonamme siirtämisen Etelä-Venäjälle puolentoistasadan penikulman päähän vaarallisesta paikasta. Kahden vuoden kuluttua nuoret saivat luvan kirjoitella toisilleen, mutta käyttivät tuota onnea odottamattoman vähän. Stanislauksesta tuli viidenkolmatta vuotiaana yhä enemmän isänsä kaltainen, umpimielinen ja ihmisarka naistenvihaaja, joka ei välittänyt vähääkään kestään kaunottaresta, ei edes ennen ihailemastaan, ja jossa näytti olevan jäljellä ainoastaan rahtunen hellyyttä äitiään kohtaan.

Kun eron kolmas vuosi lähestyi loppuaan, ilmoitti Stanislaus eräänä päivänä hämmästyksekseni, että hän oli pyytänyt eroa virastaan.

Minä toivotin hänelle onnea sen johdosta, että hän nyt saattoi alikapteenina palata isänmaahansa ja ruveta maanviljelijäksi -- se toivo kajasti näet jokaisen Venäjän palveluksessa olevan suomalaisen upseerin mielessä.

-- Niin, vastasi hän, minä lähden kotiin mennäkseni naimisiin.

-- Felicia Continko kanssa?

Hän nyökäytti päätään ajatuksiinsa vaipuneena.

-- Mutta oletko ajatellut tätä askelta? Etkö pelkää, että teidän tunteenne ehkä ovat muuttuneet? Mikset ensin mene katsomaan häntä ja päätä vasta sitten?

-- Mitäpä se hyödyttäisi? Eihän kukaan kohtaloaan kierrä.

Hän lähti todellakin, ei kuolevaisista onnellisimpana rakkauden siivin, vaan sen välinpitämättömänä orjana, jota hän nyt piti kohtalonaan. Sairasvuode ja kolmisen vuotta itseensä sulkeutunut elämä, jolloin ei mikään ollut suonut polttoainetta niille liekeille, jotka kerran olivat saaneet tuon hiiltyneen sydämen hehkumaan, olivat tehneet miestiskelijästä salliman uskojan. Hän ei enää rakastanut sitä viehättävää impeä, joka lempi häntä etelämaisen hellästi ja pohjoismaisen uskollisesti; tuo kadehdittava, sokaistu mies otti hänet omakseen kuin hän olisi ollut välttämätön paha, tuon "kohtalon" suoma lahja, jota hän ei voinut kiertää ja joka kerran oli heittänyt tytön hänen syliinsä kosken rannalla!

Minä pyysin ja sain virkalomaa voidakseni olla läsnä häissä, jotka vietettiin varsin upeasti ja valituin vierain vapaaherratar Elisabetin maatilalla lähellä Viipuria. Harvoin olen ollut häissä, jotka olisivat luvanneet niin vähän kotoista onnea. Morsian oli säteilevän kaunis, mutta kyynelsilmäinen ja alakuloinen, sulhanen synkkä ja raskasmielisen näköinen; emäntä koetti turhaan salata tyytymättömyyttään ja toiveittensa pettymistä; vieraat katselivat salaa toinen toistaan ikäänkuin sanoen: mitähän tästä tulee? Onkohan uskaltamisen ja vaivan arvoista niin pienin toivein liittää ylhäiseen perheeseen nuorallatanssija?

Mutta niinkuin olen nähnyt muutamien avioliittojen alkavan mitä riemullisimmasti ja päättyvän onnettomasti, niin minä näin nyt päinvastaista. Sen mitä nyt seuraa, kertoi minulle monta vuotta myöhemmin vapaaherratar Elisabet.

Kun yksinkertainen, käytännöllinen ymmärrys -- miksikä en sanoisi talonpoikaisymmärrys -- sattuu kuin vaaja tunkeutumaan sotkeutuneihin, monimutkaisiin, vääristyneihin oloihin, kun se niissä saa vaikuttaa ja toimia selvänäköisin katsein horjumattoman uskon pohjalla, silloin sattuu toisinaan tuo ymmärrys saamaan selväksi sotkuisen vyyhden. Penttulan Liisu, jota sekä morsiamen että sulhasen oli kiittäminen hengestään, kutsuttiin häihin ja hänet otettiin kunnioittavasti vastaan. Hän istui ääneti ja vaatimattomana nurkassaan, mutta hänen viisaat harmaat silmänsä oivalsivat heti, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla.

Kuuluisan naislääkärin maine oli jo ennen häntä ehtinyt Viipurin seuduille, ja kun siellä ei suinkaan ollut puutetta kaikenlaisista raihnaista, jotka tahtoivat käyttää hyväkseen tilaisuutta päästäkseen jälleen jaloilleen, niin tuli Penttulan ihmeitä tekevälle muorille vastoin hänen toivoaan ja tahtoaan paljon tekemistä. Kuudeksi pitkäksi kuukaudeksi hänen täytyi mielipahakseen jättää miehensä ja lapsensa tulemaan omin neuvoin toimeen ja autella vento vieraita ihmisiä terveiksi, ja hän asui sen aikaa parhaastaan vapaaherratar Elisabetin luona. Hänen vaikutuksensa tuli siellä sitä suuremmaksi, kun hän ei näyttänyt vähimmässäkään määrässä mitään vaikutusvaltaa vaativan. Kaikki kysyivät häneltä neuvoa: hänen piti sanoa ajatuksensa karjasta, kirnusta, juuston teosta, leipomisesta ja juoman panosta, pesusta ja käsitöistä; hänen piti ennen kylänlukuja luettaa laiskoilla katkismusta; hänen piti sunnuntai-iltoina selittää saarnaa palvelusväelle. Nuorikot ja vapaaherratar Elisabet olivat usein uteliaisuudesta läsnä näissä selitystilaisuuksissa ja mieltyivät niihin. Selitysten jälkeen keskusteltiin uskonasioista, ja Stanislaus teki huvikseen pilkkaa oppimattoman talonpoikaisvaimon uskosta. Niinkuin moni muu nuori mies ei hänkään uskonut muuta kuin mittausopin selviöitä. Hän ei salannut epäilyksiään, mutta hän oli tavannut väkevämpänsä; hän kiivastui, mutta toisen tyyneys teki hänet aseettomaksi, hän ryhtyi epäämään, mutta hänet voitettiin. Se ärsytti häntä; hän kävi vilkkaaksi ja puheliaaksi, käytti kaiken oppinsa, mutta joutui kuitenkin auttamattomasti tappiolle. Sielujen lääkitsijä oli paitsi Raamattua tutkinut myöskin ihmissydäntä. Hänen kokemuksensa oli hyvin rikas, hänen yksinkertainen, levollinen ja selvä todistelunsa niin sitova, että uhmailevan epäilijän täytyi tunnustaa olevansa voitettu. Jos olisi ollut kysymys dogmeina esitetyistä uskonnontotuuksista, olisi Stanislaus paremmin saanut suojelluksi itsensä uskottomuusmuurinsa takana; mutta Liisu oli niin viisas, että piti sillä alalla uskonsa omana tietonaan. Hänen todistelunsa koski aina kristillisyyden sovittamista elämään, ja siinä hän oli vastustamaton. Ken ei uskonut ennustusta, hänen täytyi uskoa käskysanat.

Kun kerran keskusteltiin elämänuskosta, ei siitä enää ollut pitkälti yksityisiin sydämen huoliin. Vähitellen tämän pienen perhenäytelmän kolme päähenkilöä olivat paljastaneet Liisulle jonkin sydämensä pimeän sopen. Hän sanoi vapaaherratar Elisabetille:

-- Jumala tarvitsi kuusi päivää maailman luomiseen, ja hän luo yhä vielä. Miksi te tahdotte saada paratiisin valmiiksi jo ensi päivänä?

Stanislaukselle, joka ei salannut elämänkyllästymistään, hän sanoi:

-- Minulla oli lanko, Matti Penttula, joka oli saanut päähänsä, että maailma on häviävä seuraavana mikonpäivänä. Matti istui ja itki, jätti peltonsa hoitamatta eikä välittänyt vaimostaan eikä lapsistaan. Vaimo kynti ja kylvi, korjasi elot ja pui. Kun mikonpäivä tuli ja maailma oli entisellään, joutui Matti hätään, kun ei muka leipää ollut, mutta vaimo leipoi leipää uutisjauhoista, ja Matti kiitti Jumalaa, että hänellä oli vaimo.

Mitä Stanislaus tuumi moisesta ripityksestä, en tiedä, mutta ei Feliciakaan jäänyt osattomaksi.

-- En koskaan -- sanoi Liisu -- ole nähnyt vallattomampaa varsaa kuin isäni punainen ruuna oli. Sen valjastaminen kuorman eteen olisi ollut samaa kuin susi-ilveksen valjastaminen, eikä koko kylässä ollut miestä, joka olisi pystynyt ottamaan sen kiinni hevoshaasta. -- Mitä pitää minun tehdä? sanoi isä; pitääkö minun nuijia se? -- Älähän toki, annapas minä koetan! sanoi äiti. Ja äiti alkoi juottaa ja syöttää ruunaa, puhui sille ystävällisesti, antoi sille leipää ja sai sen pysymään hiljaa valjaissa. Joka kerta kun äiti tuli veräjälle, tuli hevonen häntä vastaan, pieninkin poika saattoi taluttaa sen kotiin haasta, eikä isällä ole koskaan ollut niin hyvää hevosta. Sillä katsokaa, niin on ihmisten kuin elukkainkin laita, kaikessa pitää käyttää sävyisyyttä ja sopuisuutta. Paha on voitettava hyvällä, eikä rakkaus jää hedelmää vaille.

Moni hyvä sana haihtuu tuuleen, mutta näissä sanoissa oli jotakin, joka niitä idätti. Äiti tuli hellemmäksi, poika avomielisemmäksi; nuoressa vaimossa lapsi alkoi kehittyä naiseksi. Felician _ensimmäinen_ sielu pääsi valtaan; _toinen_ väistyi pohjattomaan syvyyteen. Kun nuo kuusi kuukautta olivat kuluneet ja Liisu palasi Penttulaan -- ahdettuna, kuten hän itse sanoi, kuin heinähäkki täyteen nuoren karjan rehua -- olivat pilvet jo melkoisesti hälvenneet. Ja kun jonkin ajan kuluttua pikku tyttö tuli kietomaan käsivartensa noiden kolmen ympäri, oli Jumala jo luonut hyvän osan paratiisia. Matti Penttula käsitti, että hänellä oli vaimo, ja rakkaus oli valjastanut vallattoman varsan aisoihin.

Minä tuskin tunsin Stanislausta, kun kymmenen vuoden kuluttua eräänä iltana joulunpyhinä tulin heitä tervehtimään. Äiti ja poika istuivat työhuoneessa, vapaaherratar kutoen sukkia lapsille ja Stanislaus selvitellen jotakin mekaniikan alaan kuuluvaa tehtävää, jollaiset aina olivat häntä huvittaneet. Kolme sievää pikku tyttöä kiipeili uteliaina entisen naistenvihaajan olkapäillä. Lapset olivat paitsi muita kauniita leikkikaluja saaneet jouluksi rakennuslaatikon, jossa oli puusärmiöitä ja kuutioita. He olivat tehneet kaksi tornia; niiden väliin kiinnitettiin lanka, ja sille langalle oli pieni nukke tasapainotankoineen asetettava niin, että se pysyi tasapainossa. Tuo ei ollut mikään helppo asia, nukke kiepsahti lakkaamatta nurin, ja lasten siinä puuhatessa astui nuori vapaaherratar sisään taluttaen kädestä kaksivuotiasta poikaa.

-- Ei se seiso, se kaatuu! huusivat pikku tytöt äidilleen.

-- Niin, sanoi isä hymyillen, pyytäkää äitiä koettamaan; hän osaa paremmin saada sen pysymään!

Felicia punastui tuosta vieraan läsnäollessa hänen entiseen elämäänsä tehdystä viittauksesta. Mutta hän malttoi mielensä ja vastasi:

-- Sitokaa nukke langalla katosta riippumaan! Tuommoisella nuoralla seistessä pitää olla sidottuna langalla taivaaseen, muuten putoaa!

-- Mitä vielä, kyllä se pysyy langalla, kun vain löytää oikean painopisteen, sanoi mekaanikko.

-- Ei, se putoaa niinkuin me kaikki ehdottomasti putoamme, ellemme ole sidotut langalla taivaaseen, huomautti vapaaherratar Elisabet.

Stanislaus heltyi, katsoi punastuvaan vaimoonsa, katsoi minuun ja sanoi:

-- Emmekö olekin sokeita? Aina naiset löytävät tuommoisen hienon ompelulangan, emmekä me muut huomaa sitä edes kiikarillakaan!

-- Oletko viimeinkin alkanut ymmärtää asian paremmin? ilvehdin minä.

-- Olen, sanoi hän, kuka voi kestää kokonaisen pataljoonan hyökkäystä? Ensin sain erään, joka kantoi minua käsivarsillaan. Sitten putosi kaulaani toinen sadan kahdenkymmenen jalan korkeudesta, ja vihdoin satoi päälleni kolme pientä parkujaa. Onni, että minulla on poika, muuten olisin hukassa.

Minä ajattelin kuudetta naista, talonpoikaisvaimoa, ja mietin, oliko hänet kokonaan unohdettu tuossa ylhäisessä kodissa. Ikäänkuin nuori vapaaherratar olisi arvannut ajatukseni, esitteli hän neljä lastaan ja sanoi nimet: _Liisu_, Felicia, Olga, Stanislaus.

-- Isoäiti ne on kantanut kasteelle ja pannut niille nimet, selitti isä. -- Me tahdoimme kunnioituksesta, mihin olimme velvolliset, ristiä lapsen Elisabetiksi, mutta mummo antoi sille nimeksi Liisu tehden lapsesta erään kelpo vaimon kaiman, joka oli tytön kummina.

-- Hän oli _minun lankani_, virkkoi nuori vapaaherratar suloisesti hymyillen.

-- Ja myöskin minun ja minun poikani, lisäsi vapaaherratar Elisabet.

Minä ajattelin kaikkia näkymättömiä lankoja, joilla maailman pingoitetulla nuoralla tanssivat nuket ovat sidotut taivaaseen; hauraita, näkymättömiä, usein poikki meneviä lankoja ne ovat, ja moni ne katkoo kuin rasittavan kahleen -- hienompia kuin hienoin hämähäkin verkko ne ovat ja kuitenkin vaskiketjuja vahvemmat ihmislasten tarttuessa näihin korkeuden säikeihin. Felicia Conti oli löytänyt sellaisen langan, ja _sentähden_ hän ei ollut pudonnut.

KAHDEKSAS KERTOMUS.

Briitta Skrifvars.

Hengist oli toista vuorokautta kirkkaalla ilmalla kyntänyt Itämerta, kun vanha vihollinen sumu taaskin pysäytti matkan Gotlannin kohdalla. Peräkannen matkustajat kiistelivät, kuka oli saanut kahdeksannen arvan ja kuulivat iloiten, että rouva Rönnevall suostui tällä kertaa uhrautumaan. Hän oli syynä kuudennesta vuorosta asti vallinneeseen hämminkiin ja oli nyt jo niin kauan ollut tulessa, että tunsi tottuneensa sotaan ja olevansa valmis ryhtymään taisteluun kahdeksantena vuorossa.

-- Eversti Hemming -- sanoi hän -- on esittänyt meille "kansannaisen", lääkitsijävaimon, jolla näytti olevan kaitselmuksen osa hänen vaikuttavassa kertomuksessaan. Minä olen äärettömän kiitollinen, että eversti hyväntahtoisesti antoi niin kunniakkaan osan minun sukupuoleni henkilölle, mutta mieleni tekisi ehdottaa pientä lisäystä. Oman pienen kokemukseni mukaan tahtoisin esitellä lääkitsijävaimon jonkinlaiseksi naisen hahmossa olevaksi mieheksi, jolla on jänterät, karkeat, kovat kädet, hiukset kampaamatta, puhtaudeltaan hyvin epäilyttävä esiliina, tupakkapiippu suussa ja sellainen taito, että osaa olla kieltäytymättä, milloin avunhakijat tarjoavat ryyppyä tai totilasia. Enkö ole oikeassa herra eversti? Eikö se taulu olisi ollut paremmin luonnon mukainen?

-- Ei suinkaan, vastasi eversti. Kun maamme sadoista lääkitsemistä harjoittavista kansannaisista mieluimmin valitsin toisen esikuvan kuin teidän esittämänne, tapahtui se sen tähden, että minä olen nähnyt hänet omin silmin ja että minua enemmän miellytti tämä luonnonparannus, joka yhdistää pään ja sydämen, kuin tuo hevoslääkinnän ja taikuuden sekoitus, joka on ominaista useimmille Penttulan Liisun ammattikumppaneille. Jos minä olisin lääkäri, lähettäisin puolet noista ihmeentekijöistä hornaan, johon he oikeutta myöten kuuluvat, mutta toisesta puolesta minä ehkä valitsisin yhden tai kaksi tohtorinhatun arvoista, ja muiden luo lähettäisin kolmannen osan sairaistani. Kun Herramme hyvyydessään asettaa terävän ymmärryksen, tarkan silmän ja hienotunteisen sydämen lapsen kehtoon, luuletteko hänen aina valitsevan pitseillä koristettuja kapaloita tai kirjailtuja päänalusia? Eiköhän hän yhtä usein voi valita välikappaleitaan kurjien riepujen keskeltä ja karkeatekoisista kehdoista?

-- Kenelle te tuota sanotte? virkkoi pikku rouva vilkkaasti. -- Olenko minä kieltänyt luonnollisia taipumuksia? Voi, hyvä herra, minulla oli imettäjä, torpparin vaimo, josta olisi voinut tulla professori, jos hän ensiksikin olisi ollut mies ja toiseksi saanut kasvatusta. Mutta minä sanon, että nuo kansan lääkitsijämiehet ja -naiset ovat semmoisia, miksi he ovat saattaneet tulla omassa ympäristössään, siis ehkä rehellisiä ja hyväsydämisiä ihmisiä, mutta ulkomuodoltaan karkeita, eivätkä juuri herkkiä käsittämään tunteita. Jos on olemassa jokin poikkeus, niin väitän, että siinä on myöskin huomattavissa merkkejä sivistyneiden luokkien vaikutuksesta. Tunteen voi tahkota kieroksi ja vääristellä, mutta tahkottava se on. Katsokaamme luonnollista tunnetta, esimerkiksi kiitollisuutta. Ettekö luule kiitollisuutta tarvitsevan kasvattaa? "Tee talonpojalle oikein, mutta älä koskaan hyvää!" sanotaan. Se on vastenmielinen sananparsi, mutta kyllä siinä on jotakin perää.

-- Ja tuollaisen inhoittavan säännön te etsitte lastenhuoneajoiltanne, jolloin herra istui pöyhkeän kopeana pulpetin ääressä ja talonpoika sai nöyrästi odottaa eteisessä! Antakaa talonpojan olla hyväksymättä kiitollisuutta, joka vaatii häneltä matelevaista alamaisuutta. Valitkaa toinen tunne. Sanokaa, onko esimerkiksi rakkaus vähemmän voimakas tai vähemmän arka torpassa kuin salongissa?

-- Kiitän nöyrimmästi, te ehditte ennen minua, herra eversti. Minun ajatukseni oli, että kaikki tunteet tarvitsevat kasvatusta, yksinpä rakkauskin. Mutta jos rakkaus kaikkialla esiintyykin yhtä voimakkaana -- niinkuin todella on laita, koska se on kaikkien muitten tunteitten juuri -- niin ei se kaikkialla esiinny yhtä hienona. Torpan rakkaus eroaa salonkirakkaudesta siinä, että siitä puuttuu koristelu. Minä tahtoisin asettaa everstin kuvaamaa kansannaista vastaan toisen ehkä sen tähden luonnollisemman, että hän on kaikkien tunteiden yhteisellä perustalla. Saanko esittää päiväpalkkalaisen tyttären, joka rakastaa kansan koko luonnonvoimalla, mutta osoittaa valinnassaan sivistyneen naisen hienoutta ja jaloutta?

-- Mikä olisi opettavampaa? vastasi eversti, pisteliäs korostus viimeisessä sanassa.

-- Entä minun käsilaukkuni? ... huokasi neiti Hemming.

Kaikki pitivät sitä Itämeren omaisuutena. Oli jo kuultu rakkausjuttu, mutta uskollista luutnanttia ei vielä ollut tavattu.

-- Mitä? vastasi eversti. Mikä sitten ystäväni Stanislaus oli? Voiko vaatia enempää kuin että luutnantti nai ensimmäisen lemmittynsä?

-- Voi, vastasi taipumattomana pikku rouva Rönnevall.

-- Voi todellakin vaatia enemmän kuin että itsekäs pakosta menee naimisiin siinä uskossa, ettei hän voi karttaa onnetonta kohtaloaan. Voi vaatia, että naistenvihaaja viimein huomaa meidän halveksitussa sukupuolessamme jotakin suuremman arvoista kuin että me osaamme pujottaa langan neulansilmään. Mutta koska eversti näyttää luulevan, että minä tahdon kertoa opettavan tarinan, niin jätän äärettömän mielelläni vuoroni sille onnelliselle, joka voi pelastaa neiti Hemmingin käsilaukun.

Ja sievä rouva kääräisi saalinsa ympärilleen suojaksi sumulta, nähtävästi aikoen pysyä äänettömänä kuulijana.

-- Jos niin on -- huomautti kanslianeuvos tohtori Rabe tarttuen onnettomaan käsilaukkuun -- ehdotan minä, että uhri heti heitetään jonkin ohitse uivan lohen saaliiksi.

-- Minä yhdyn edelliseen puhujaan, puuttui puheeseen eversti Hemming.

-- Ja minä, sanoi kapteeni Videstrand.

-- Minä myös, äänesti dosentti Sumu.

-- Niin minäkin, lisäsi konsuli Rönnevall.

-- Mutta sehän on lainopillinen murha! valitti neiti Hemming naurettavan epätoivoisena. -- Voitteko te, rouva Rönnevall, ottaa omalletunnollenne, että minun uskollinen matkakumppanini, joka on minua seurannut läpi koko Euroopan, on niin surullisella tavalla joutuva rakkauden uhriksi?

-- No hyvä -- vastasi pikku rouva nähtävästi liikutettuna niin kipeästi koskevasta vahingosta -- tahdotteko te, eversti Hemming, edeltä käsin julistaa minut koko tässä arvoisassa seurassa vähimmin opettavaiseksi?

-- Varsin mielelläni, vastasi eversti. Minä julistan täten juhlallisesti rouva Rönnevallin edustavan niin runsaasti kaikkia rakastettavia ominaisuuksia, että hän aivan kaipauksetta voi olla vailla opettavaisuuden ansiota. Se on kova myönnytys, mutta mitäpä ei tee haaksirikkoista pelastaakseen?

-- Voi, minkälaisia koukutteluja! Jos vielä lausutte toisen samanlaisen, niin pysähdyn keskelle kertomusta.

-- Varohan toki! Muuten minä jatkan! nauroi konsuli.

-- Näettehän nyt, hyvä herrasväki, miten minua kohdellaan! Mitäpä minulla muuta neuvoa on kuin totella:

Noin penikulman päässä kotikaupungistani asui kruununvouti asessori Richardsson, joka oli koonnut melkoisen omaisuuden siihen hyvään aikaan, jolloin Ruotsin raha vielä oli yleiseen liikkeessä, mutta kaikki kruununverot oli suoritettava ruplissa. Hänen imettyään itsensä kylläiseksi ja asetuttuaan lepoon tuli mahtavampi velkoja langenneine vekseleineen eikä antanut vähääkään lykkäystä. Asessorin täytyi jättää kauniit setelitukkunsa perinnöksi pojalleen ja kahdelle tyttärelleen. Tyttäret menivät naimisiin ja saivat maalain mukaan neljänneksen kumpikin; poika sai puolet. Tuo nuori herra, Maunu Richardsson, oli silloin kanslistina Vaasan hovioikeudessa; hän oli hieno herrasmies, jonka luultiin teräväpäisenä pääsevän pitkälle, kerran ehkä hovioikeuden presidentiksikin. Kaikkien kummastukseksi hän kuitenkin otti eron, lähti ulkomaille ja oli poissa kaksitoista vuotta. Missä hän tuon ajan oleskeli, ei kukaan varmasti tiennyt; kerrottiin hänen eläneen muutamia vuosia Etelä-Afrikassa hollantilaisten buurien keskuudessa. Se vain on varmaa, että hän palatessaan everstin arvoisena sotilaana enemmän näytti afrikkalaiselta kuin hienoksi ajellulta, hyviä paikkoja odottavalta hovioikeuden kanslistilta. Minä näin hänet kerran; hän olisi ollut kaunis uljaine sotilasryhteineen, jollei hän olisi ollut puoleksi villi. Hänen sanottiin taistelleen kaffereja vastaan ja myrkytetyn nuolen häntä haavoittaneen. Hän asettui asumaan perimälleen maatilalle, joka oli lähellä meidän kaupunkiamme, rupesi maanviljelijäksi, tuhlasi rahaa afrikkalaisiin maatalousmenetelmiin, eli naimattomana, ei seurustellut kenenkään kanssa, puhui vähän, luki paljon ja oli kivulloinen, kummallinen erakko, joka teki salaa paljon hyvää.

Siihen aikaan, aina kymmenenneltä vuodeltani alkaen, kävi meillä silloin tällöin merimiehen leski Briitta Skrifvars kaupittelemassa palttinaa ja mattoja. Minä kuulin äitini kiittävän hänen kankaitaan, varsinkin palttinoita, parhaiksi, mitä saattoi saada, niin pehmeiksi, hienoiksi ja tasaisiksi, että niitä pidettiin kotiteollisuuden mestariteoksina. Joka langan oli köyhä vaimo itse kehrännyt ja kutonut, hänen työnsä oli haluttua, mutta äitini sai enimmän osan; kaikki minun liinavaatemyötäjäiseni ovat Briitan kangaspuista. Minä en silloin ymmärtänyt katsella liinavaatekaappiamme yhtä hiljaista ihailua tuntien kuin äitini sitä katseli, mutta minä ihmettelin Briitta Skrifvarsia. En koskaan ollut nähnyt hänen kaltaistaan köyhää vaimoa. Hän oli yksinkertaisine juovikkaine villahameineen, mustine pumpulimekkoineen ja valkopohjaisine pumpulihuivineen kuin prinsessa, hän oli sievän näköinen, eikä häntä olisi luullut vielä kolmenkymmenen ikäiseksi, vaikka hän luultavasti oli melkoista vanhempikin. Lapset usein kiintyvät vieraan katseeseen. Briitan viisaihin, lämpimiin, miettiväisiin silmiin katsoessani en voinut olla tuntematta yht'aikaa pelkoa ja osanottoa: pelkoa sen tähden, että ne näyttivät katsovan lävitseni, ja osanottoa sen tähden, että nuo silmät enimmäkseen olivat niin surulliset. En voinut kuitenkaan oikein tulla tuon kankurin tutuksi, vaikka hän niin suuresti minuun vaikutti. Oli jotakin lujaa, melkeinpä kovaa hänen huultensa ympärillä, mikä näytti sanovan: älä tule liian lähelle! Ja lujempi hän olikin kuin äitini olisi toivonut, sillä kun jotakin kangaspakkaa paljon ihailtiin ja äitini tarjosi pyydetyn hinnan lisäksi riksiä, niin Briitta ei ottanut. Työpalkkansa hänen piti saada, siitä oli turhaa tinkiä, mutta yhtä turhaa oli koettaa tyrkyttää mitään sen lisäksi. Jos hänelle tarjottiin huivia tai sokeri- ja kahvinaulaa kaupantekijäisiksi puodissa, oli hän yhtä luja; ainoa, mitä hänet saatiin ottamaan vastaan, oli lapsia varten tarjottu rinkilänippu. Vanha Leena, meidän emännöitsijämme, oli harmissaan Briitan ylpeydestä, joksi hän sitä sanoi; Moisen köyhän raukan, arveli Leena, pitäisi kiittää Jumalaa jokaisesta leipäpalasta; kyllä hän jo oli aikoinaan saanut nähdä nälkää lapsineen.

Lähes kymmenen vuotta näimme Briitta Skrifvarsin tällä tavoin myyvän lauantai-iltoina, mitä oli viikolla kutonut, aina yhtä kohteliaana, yhtä lujana ja tuskin yhtään tutumpana talossa kuin ensi kerran käydessään. Äitini oli ainoa, jolle hän toisinaan saattoi avata sydämensä. Vaikka hän olikin niin vaitelias, saimme kuitenkin naapureilta kuulla jotakin hänen entisestä elämästään. Hän oli vanhan asessori Richardssonin työssä olleen päiväläisen tytär, ja kaunis ja viisas lapsi kun oli ollut, oli hän päässyt asessorin suosioon, joten hänet vanhempiensa kuoltua oli otettu taloon ja annettu lukea talon tyttärien kanssa. Nuo hyvät päivät loppuivat, kun Briitta seitsentoistavuotiaana sai päähänsä vastoin asessorin tahtoa mennä naimisiin erään merimiehen Eerik Skrifvarsin kanssa, joka oli nuori ja kaunis mies, mutta jolla ei ollut muuta omaisuutta kuin keveä sydän ja kaksi tyhjää tervaista kättä. Asessori julmistui, hylkäsi kiittämättömän tytön ja jätti hänet kokemaan onnen vaihteluja. Niitä kyllä tuli piankin. Kolmen vuoden kuluttua Eerik Skrifvars hukkui Liverpoolin sataman edustalla, leski köyhtyi ja tuli kivulloiseksi, lapset leivättömiksi. Elettiin, miten voitiin, varsin huonosti, sanottiin, monta vuotta. Briitta oli liian ylpeä anomaan mistään apua, mutta vihdoin _tarjottiin_ hänelle paikkakunnan papin välityksellä lainaksi kolmesataa riksiä, ei tiedetty mistä. Hän otti tarjouksen vastaan, terveys parani, rohkeus palasi, Briitta alkoi kutoa, hankki oman tuvan ja tuli varsin hyvin toimeen, kunnes uusi vaihe muutti kaikki.