Part 17

-- Korkeasti kunnioitettu herrasväki -- julisti hän sekasotkullaan -- tässä näette Amerikan ja koko Euroopan kuuluisimman taiteilijan uskaltavan henkensä teidän arvoisaksi huviksenne. Olkaa hyvät, huomatkaa, että nuora on pingoitettu sadankahdenkymmenen jalan korkeudelle maasta ja että se keskikohdalta on notkollaan. Neiti Felicia Barthold astuu tätä nuoraa myöten läntisestä torninhuipusta itäiseen, kiinnittää punaisen lipun itäisen tornin rautaviiriin ja palatessaan samaa tietä tervehtii teitä keskellä nuoraa. Hyvät naiset ja herrat, tämä on neiti Felician jäähyväisnäytäntö; minä suljen hänet teidän suosiolliseen huomioonne.

Tuskin ahne ihmiskauppias sai lopetetuksi puheensa ihmisjoukon hälistessä, kun tyttö tornin huipusta varovaisesti astui köydelle. Tällöin näkyi, että hänellä oli vasemmassa kädessään punaisilla nauhoilla koristettu tasapainotanko ja pieni punainen lippu, joka oli pistetty vyötäisillä olevaan kultanauhaan. Hän näytti niin pieneltä kuin kyyhkynen, kasvoja ei voinut paljain silmin erottaa, mutta ne, jotka katsoivat häntä kiikarilla, luulivat huomaavansa, että hän oli hyvin kalpea. Kuitenkin hänen ryhtinsä oli vakava ja varma. Hän tervehti katsojia sormisuukkosin ja lähti astumaan pitkin nuoraa.

Silloin minä käännyin herra Bartholdin puoleen kysyen, luuleeko hän saavansa tytön takaisin elävänä. Hän vastasi olevansa ihan varma hänen taidostaan.

-- Entä jos hän heittäytyy alas? huomautin minä.

Hän rypisti kulmiaan ja vastasi hieman epäröiden, että tyttö kyllä varoo sellaista tekemästä, koska hän oli vannonut neitsyt Marian ja pyhimysten nimeen tottelevansa häntä.

-- Se vala ei hänestä nyt enää ole minkään arvoinen, vastasin minä. Hän on nyt protestantti.

Mies iski katseensa minuun ja muuttui muodoltaan. Minä annoin hänelle Felician kirjelipun.

Miehen tummanharmaat, vaanivat silmät näyttivät yhtaikaa katsovan kolmelle taholle. Hän tuijotti paperiin, tuijotti minuun ja samalla seurasi tytön jokaista liikettä. Hikipisarat kihosivat miehen otsalle, kun hän teeskennellyn pilkallisesti kysyi, mitä tuo tarkoitti ja tiedänkö minä merkin.

-- Se tarkoittaa -- vastasin minä tuimasti -- että minä yksin tiedän merkin ja olen valmis antamaan sen, jos suostutte ehtoihini. Muussa tapauksessa huomannette, ettei Liisinne tule elävänä alas nuoralta.

-- Verfluchte Dummheiten! ärähti Herkules koettaen ivahymyllä peittää raivoaan, ja kääntyi minuun selin.

Minä tunnustan, että sydämeni sykki yhtä kiivaasti kuin hänenkin. Mitä minun oli tehtävä, ellei hän suostu?

Laskeutuva aurinko leimahti läntisten pilvien takaa ja valaisi nuorallatanssijan kirjavapukuisen, solakan vartalon hänen askel askelelta muuttaessaan anturan alta liiduttua silkkikenkäänsä eteenpäin hienon hienolla nuoralla, joka joustavasti painui joka astumalta. Felicialla oli nyt tanko oikeassa kädessään, ja hän teki sillä mitä miellyttävimpiä, aaltomaisia liikkeitä. Jos ei tuntenut häntä, luuli hänellä, lapsi paralla, vielä olevan rohkeutta leikkiä tuossa huimaavassa korkeudessa.

Päästyään keskelle nuoraa, missä sen notko oli alimmillaan, hän pysähtyi. Hänen allaan kuulunut hälinä vaikeni yhtäkkiä ihmisten hämmästyneinä katsoessa ylöspäin. Herra Barthold joutui ymmälle, kääntyi aivan hämmentyneenä minun puoleeni ja kysyi:

-- Kuinka paljon?

-- Kymmenen tuhatta, vastasin minä.

Mies oli vaiti. Luultavasti hänen oli mahdotonta saada kokoon yhtään selvää ajatusta; niin kiintynyt hän oli nuoraan ja tyttöön.

-- Tuuli vie hänet, kuului huutoja katsojain joukosta.

Mutta vaikka oli syytä pelätä tuota vaaraa, koska syystuuli alkoi puhaltaa jokseenkin navakasti, ei uhkaava onnettomuus kuitenkaan tapahtunut. Felicia oli vain pitkään tähystellyt allaan olevaa ihmisten vilisevää joukkoa ja alkoi taas varovasti astua eteenpäin. Loppupuolen matkaa hän kulki yhtä onnellisesti kuin alkupuolenkin, ja kohta nähtiin tumman punaisen silkkilipun liehuvan kellotapulin ruosteisen tuuliviirin yllä. Katsojat kajahuttivat äänekkäitä eläköönhuutoja: herra Barthold tuli tajuihinsa ja huomasi olevan oikean hetken lähettää perulaisensa ensimmäiselle ryöstöretkelle.

Sillä aikaa kun Felicia levähti kootakseen voimia paluumatkaa varten, tuli Barthold toisen kerran tarkemmin urkkimaan aikeitani. Hän sai lukea valmiin välikirjan ja selitti "minun tähteni" tyytyvänsä kolmeenkymmeneen tuhanteen ruplaan. Minä pysyin tarjouksessani ja kysyin kylmästi, vaikka sydämessäni kuohui, mitä hän luulee minun tarjoavan kahdenkymmenen minuutin kuluttua kuolleesta tytöstä. Hän vastasi uhkamielisesti:

-- Kuolkoon!

Siinäpä se pulma olikin. Hän tunsi minut, mutta minä tunsin myöskin hänet. Me erosimme vielä kerran asiasta sopimatta.

Felicia lähti paluumatkalle, jota vaikeutti yhä kiihtyvä tuuli ja vielä enemmän se, että hänen nyt täytyi astua länttä ja aurinkoa kohti, joka paistoi suoraan hänen kasvoihinsa, vaikka oli nähtävästi odotettu sen pysyvän piilossa. Minä olin liian kiihtynyt voidakseni silloin käsittää hänen uhkayrityksensä suuruutta, mutta kun vuosia myöhemmin olen sitä ajatellut maltillisemmin, en ollenkaan ymmärrä, mitenkä onnellinen loppu olisi ollut edes mahdollinenkaan ilman korkeampaa sallimusta. Tuskinpa olisi Blondinkaan sellaisten olosuhteitten vallitessa astunut tornista toiseen. Katsojat olivat kuitenkin tyyntyneet ensimmäisestä menestyksestä, ja nenäkkäät poikaviikarit juoksivat aivan nuoran alle, huutaen ottavansa kopin, jos mamsseli hyppää alas.

Felicia oli taas päässyt keskelle nuoraa ja pysähtyi yhtä äkkiä kuin edellisellä kerralla. Kiikareilla näki hänen kauniin, tummakutrisen päänsä hitaasti kääntyvän ikäänkuin tarkasti silmäilemään alla olevia väkijoukkoja. Silloin kuulin herra Bartholdin käheän äänen kuiskaavan:

-- Kaksikymmentä tuhatta!

Nuorallatanssija seisoi muutamia silmänräpäyksiä suorana ja liikahtamatta.

-- Hän on väsyksissä! Hän levähtää! hälisi ihmisjoukko.

-- Aurinko häikäisee häntä! mumisivat toiset.

Samassa silmänräpäyksessä nähtiin jonkin valkoisen- ja punaisenkirjavan esineen putoavan ylhäältä tuulen kannattamana kaaressa maahan. Väkijoukko vaikeni. Felician tasapainotanko oli pudonnut kalisten kivikkoon.

Herra Barthold seisoi rinnallani ja tarttui käsivarteeni. Minä tunsin hänen kätensä vapisevan, kun hän kuiskasi:

-- Välikirja! Minä kirjoitan!

Me olimme valmiina. Ei koskaan ole välikirjan alle nopeammin kirjoitettu. Ystäväni pitäessä huolta nimistä minä nousin kaivon kannelle antaakseni sovitun merkin. Tyttö ei nuoraltaan voinut tuntea kasvojani, mutta sen sijaan hän erotti univormuni. Mutta punaista nenäliinaa ei ollut missään. Taskuvarkauksista ei tiedetty mitään tuossa hiljaisessa maaseutukaupungissa; liina lienee pudonnut meidän tunkeutuessamme väkijoukon läpi. Ja tuollaisesta mitättömyydestä riippui ihmishenki! Siinä seisoin voimattomana, epätoivoisena, joka hetki odotellen valkoisen kyyhkysen levittävän siipensä lentoon -- tuohon kolmanteen hyppäykseen, joka oli oleva viimeinen.

Herra Bartholdin aavistus näytti levinneen koko yleisöön. Kauhu kuvastui kaikista kasvoista. Muutamat hiipivät pois päästäkseen näkemästä putoamista; toisia vietiin pois pyörtyneinä; moni sadatteli jumalatonta uhkayritystä. Katsojat näyttivät olevan varmoja siitä, että tyttö oli väsynyt ja että hän on auttamattomasti hukassa, ellei kyllin nopeaan saada levitetyksi palopurjetta hänen alleen.

Hento, valkoinen olento, jonka ääripiirteet näkyivät kiitävää pilveä vasten, seisoi pitkän hetken suorana; sitten _hän kävi nuoralle istumaan_. Minun ei tarvitse muistuttaa, miten suurta varovaisuutta ja taitoa tuo temppu kysyy. Pitäessään milloin toisella, milloin molemmilla käsillään kiinni nuorasta, joka kiikkui tuulessa, hän näytti ainoastaan lepäävän. Jotkut käsittivät sen keimailuksi; kuului joitakuita eläköönhuutoja. Minä ymmärsin, että onneton tyttö vielä mahdollisimman kauan odotti merkkiä.

Silloin näkyi tornin kulmasta punainen nenäliina kohoavan ilmaan... ensimmäisen, toisen, kolmannen kerran. Oli kyllä näkynyt valkeita nenäliinoja liehumassa; mikä onnellinen sattuma oli niistä yhden värjännyt punaiseksi?

Seuraukset näkyivät heti. Felicia Barthold oli päättänyt elää. Erittäin varovasti hän nousi seisomaan, tervehti yleisöä ja lähti viimeiselle, kaksin verroin vaaralliselle vaellukselleen aurinkoa ja tuulta kohti läntiseen torniin. Milloin oikealla, milloin vasemmalla kädellään tasapainoa säilytellen hän suojeli toisella kädellään silmiään auringolta. Hänen ruumiinsa joka nivel näytti olevan joustin, joka liike painolakien täysin matemaattisen laskelman tulos. Minä olin nähnyt maailman kuuluisimpia akrobaatteja, mutta en koskaan mitään tämän kaltaista; se oli vertoja vailla oleva mekaaninen tehtävä. Ja mitä olivat kuitenkaan mekaniikka ja painolait sen rohkeuden ja mielenmaltin rinnalla, joka tarvittiin moisen matkan onnelliseen suorittamiseen.

Felicia pääsi läntiseen torninhuippuun, lepäsi siellä vähän kauemmin kuin ennen, mutta oli kymmenen minuutin kuluttua, katsojain riemuitessa ja perulaisten kokoillessa saalista, taas alhaalla maassa.

Hän oli nyt meidän omamme. Minä tahdoin ensimmäisenä ilmoittaa hänelle hänen vapauttamisestaan, mutta huomasin odottamatta toisen ehtineen ennen. Stanislaus oli palannut yötä päivää ratsastaen ja saapunut näyttämölle juuri parhaiksi ehtiäkseen vielä huiskauttaa nenäliinansa ilmaan. Minä kuulin sittemmin, että tuo punainen liina oli ollut tuntomerkkinä Felician esiintyessä Bartholdin näytännöissä.

Stanislaus piti pyörtynyttä tyttöä sylissään. Liiallinen ponnistus ja hermojen jännitys, joka yksin oli pysyttänyt hänet nuoralla vaarallisen matkan viime osalla, olivat kokonaan menehdyttäneet hänet, kun hän pääsi maahan. Minä ilmoitin muutamin sanoin ystävälleni, että Felicia on vapaa, ja valmistauduin viemään hänet Penttulaan.

Silloin herra Barthold ilmestyi vielä kerran anastamaan saalistaan. Minä huomautin, että hän unohti kauppakirjan.

-- En minä sitä ole unohtanut, vastasi hän, mutta minä en vielä ole kuitannut korvaussummaa.

-- Tässä on vekseli koko summasta! Hän tarkasti paperia ja vastasi:

-- Mahdollisesti vekseli on hyvä, mutta minulle kelpaa vain käteinen raha.

Mitä oli tehtävä? Vekseliä ei voitu lunastaa sunnuntai-iltana, ja minun täytyi toistaiseksi jättää voimaton tyttö hirmuhaltijansa huostaan, mutta päätin seuraavana aamuna vaatia hänet vapaaherratar Elisabetille.

Maanantaiaamuna onnistui minun eräältä kauppiaalta saada vekselin summa suurimmaksi osaksi Venäjän kultarahassa, jonka tiesin voimakkaasti tehoavan tuohon ihmiskauppiaaseen. Kello kymmenen Stanislaus ja minä saavuimme herra Bartholdin luo kantaen kultaa, joka oli lunastava orjan vapaaksi orjuudesta.

-- Hän on teidän vallassanne, sanoi herra Barthold kylmästi. -- Etsikää häntä, mistä mielenne tekee. Minun luonani hän ei ole. Hän lähti pois viime yönä, enkä minä tiedä minne.

Jo ennestään kuohuksissa oleva Stanislaus raivostui noista sanoista niin, etten koskaan olisi odottanut tuon äänettömän mietiskelijän voivan niin kiihtyä. Yhtäkkiä hän tempasi miekkansa ja syöksyi Bartholdia kohden huudahtaen:

-- Koira, sinä olet tappanut hänet!

Kokematon Stanislaus parka ei tuntenut koiraa, jota hän tähän asti oli ruoskinut. Ennenkuin minä ehdin estää, tarttui Barthold häneen kiinni herkulesmaisin voimin, ja hurjaa painiskelua kesti, kunnes Stanislaus kaatui maahan, vasemmassa kyljessä syvä verta vuotava haava.

-- Jos minä olen sinun koirasi, niin minä olen kauan vainunnut askeliasi, ja nyt tunnet minun hampaitteni jäljet! riemuitsi Herkules säkenöivin silmin. -- Herra kapteeni, te voitte todistaa, että tuo poika ahdisti minua teräaseella ja haavoitti itseään omalla miekallaan!

Hänen viime sanojaan minä en uskonut, vaan epäilin heti, että taitava silmänkääntäjä oli kätkenyt tikarin nuttunsa hihaan. Mutta mitään ei voitu todistaa. Bartholdin rengit syöksyivät sisään, aseina rautakanget, ja minä olin onnellinen, kun sain ystäväni pelastetuksi hengissä. Hän oli hyökännyt; asiasta ei ollut hyvä nostaa melua.

Stanislaus vietiin asuntoomme: lääkäri sanoi vasemman keuhkon olevan lävistetyn. Minä kirjoitin vapaaherratar Elisabetille. Kun hän saapui kymmentä päivää myöhemmin -- sillä kirjeet kulkivat ja matkat sujuivat siihen aikaan hitaasti Suomessa -- oli Stanislaus melkein kuolemaisillaan. Ankara tulehdus, joka aiheutui keuhkon haavasta, uhkasi lopettaa hänen päivänsä. Lääkäri ei sanonut enää olevan mitään toivoa; me kutsuimme Penttulan Liisun.

Minä en suinkaan katso olevani oikeutettu puolustamaan kaikkia "viisaita akkoja", sillä lääkäri tekee epäilemättä oikein pitäessään silmällä ilkivaltaa, jota monin paikoin heidän parannusmenettelyissään harjoitetaan. Mutta yhtä väärin on minusta, jos lääkäri teorioidensa näkökannalta hylkää kaiken, mitä hän ei ensin ole tarkoin tutkinut. Puolet hänen toiminnastaan on otaksumia, kokeita. On oppimattomia naisia ja oppimattomia miehiä, joille luonto on suonut tarkan silmän huomaamaan ihmiselimistön häiriöitä ja jotka pitkällisen harjoituksen avulla, ehkäpä monen ihmishengenkin hinnasta, ovat viimein tulleet tietämään paljon, mitä lääkäri ei koskaan löydä kirjoistaan. Penttulan Liisu oli tällainen valtakirjaa vailla oleva luonnonlääkäri, mutta taudinmäärittelyssä tarkkasilmäinen ja nopea käsittämään parannuskeinot, ja ne ominaisuudet ovat monesti saattaneet lääkärien teoriat häpeään ja vastoin heidän ennustuksiaan muuttaneet varman kuoleman kukoistavaksi elämäksi. Hän tiesi ruumiin lääkkeitä, mutta samalla myöskin sielun lääkkeitä, joita lääkäri ei tunne, ja hän oli niitä, jotka mieluimmin lääkitsevät molempia yhtaikaa, koska nuo ihmisen molemmat puolet ovat hänen mielestään niin likeisesti yhteydessä keskenään, ettei toisen parantaminen onnistu ilman toisen parantamista. Juuri tämä puute, mitä anatomiasalin alustaviin opintoihin tulee on vajavaisuus, jonka lääkärit ja fysiologit sittemmin voivat ainoastaan osaksi korvata pitkäaikaisella kokemuksella. Onnettomat ne potilaat, joiden lääkäri on tutkinut ihmistä ainoastaan haaskana!

Penttulan Liisu käytti aluksi vesikääreitä poistaakseen tulehduksen, ja kun se onnistui, seurasi järjestyksessä sielun lääkitys. Minä en ryhdy kuvailemaan hänen parannustapaansa; ensiksi oli saatava mielikuvitukselle lepoa ja rauhaa, poistettava kaikki se, mikä saattoi häiritä tai kiihoittaa. Äiti istui sairaan vuoteen ääressä ja kohteli häntä kuin pientä lasta, lauloi hänen rakkaimpia lapsuudenlaulujaan ja muistutti mieleen aikaisempien vuosien puoleksi unohtuneita armaita muistoja. Ja kun hänen pikku poikansa näin aivan vähitellen taas kasvoi nuoruuden intohimoja tuntemaan, oli nuo sielun lämmittävät ja tuhoisat liekit vaimennettava terveellisten sulkujen sisään. Feliciaa ei saatu haihtumaan hänen mielestään, hänet oli vain asetettava kauas toivon etualalle. Häntä tarvittiin, jotta sortunut nuorukainen saisi voimaa parantua ja rohkeutta elää; hän oli sentähden kerran tuleva takaisin, mutta ei vielä.

Minä en aikonut antaa tytön kadota teille tietämättömille. Heti kun olin huolehtinut ystäväni ensi hoidosta, lähdin herra Bartholdin luo mukanani ne kaksi todistajaa, jotka olivat kirjoittaneet välikirjan alle. Me yllätimme Herkuleen hänen juuri ollessaan nousemassa matkavaunuihinsa. Hänelle ilmoitettiin, että hevoset voitiin päästää valjaista; hänen ei sallittu lähteä kaupungista, ennenkuin hän oli luovuttanut vapaaherratar Elisabetin omaisuuden, joka oli uskottu hänen haltuunsa. Tuon uhkauksen hän otti vastaan ensin uhmaillen, sitten rukouksin. Mutta ei tarvittu muuta kuin kaupungin pienoinen poliisivoima, kaksi portille asetettua miestä, niin mies tuli vakuutetuksi, että hänen luikertelemis- ja pakoonpyrkimisyrityksensä olivat aivan turhia. Hän tunnusti välikirjanteon jälkeisenä yönä lähettäneensä Felician vaimonsa vartioimana lähimpään kaupunkiin, jotta he sieltä tilaisuuden tullessa pyrkisivät Ruotsin puolelle.

Bartholdin täytyi heti lähettää Pervoi noutamaan tyttöä ja jäädä itse vartioituna panttivangiksi. Kuuden päivän kuluttua tyttö löytyi, korvaussumma maksettiin ja kuitattiin, Felicia Barthold annettiin vapaaherratar Elisabetin haltuun. Joko sitten Herkules tyytyi siihen, mitä ei kuitenkaan enää käynyt muuttaminen, taikka kirkkaat kultarahat saattoivat hänet lempeämmälle mielelle, yhdentekevää: hän ilmoitti kuin ilmoittikin, luullakseni niin tarkkaan kuin tiesi, Felician syntyperän ja aikaisemmat vaiheet. Hänen kotipaikkansa oli Milano ja oikea nimensä Conti, ja hän oli aatelista juurta ja kaukaista sukua samannimiselle Bourbon-suvun ruhtinashaaralle. Isä, Itävallan palveluksessa ollut upseeri, oli ollut onnettomassa avioliitossa huonomaineisen tanssijattaren Sidonia Maleschalchin kanssa, ja kun hän kaatui sodassa, turmeltui hänen vaimonsa, Felician äiti, yhä enemmän. Äidin kuoltua kurjuudessa hänen yhtä rappiolle joutuneet sukulaisensa ottivat Felician haltuunsa ja viimein myivät hänet kuuden vuoden ikäisenä Bartholdille. Tietysti Felician oli muka kaikesta kiittäminen kasvatusisäänsä ja yhtä varmasti Barthold muka nyt oli tehnyt hyvin huonot kaupat.

Näiden selitysten jälkeen herra Barthold päästettiin matkustamaan kaupungista kultakuormineen. Sittemmin en ole tästä Euroopan Herkuleesta kuullut muuta kuin että hänet parin vuoden kuluttua ryösti ja murhasi Venäjällä hänen oma uskollinen Pervoinsa. Hänen nuorempi uhrinsa, Gouvernina parka, jota minä en voinut pelastaa, jatkoi vaarallista tointaan Felician seuraajana ja kuoli Bremenissä niiden pistimien lävistämänä, joiden yli hän monen monta kertaa ennen oli vahingotta tehnyt hengenvaarallisia hyppyjään.

Felicia oli palatessaan kuin huumaantunut. Hän ei voinut käsittää outoa vapauttaan; hänen kaksi sieluaan taistelivat ankaraa taistelua keskenään. Mitään muuta hän ei halunnut kuin nähdä Stanislausta, ja hän saikin nähdä sairaan nukkuvana minun läsnäollessani. Felician hellyys oli liikuttava ja vaikutti suuresti vapaaherratar Elisabetiin, kun minä kerroin siitä hänelle.

Ah, tuolla uudella ystävällä ja suojelijalla oli itsellään kova taistelu kestettävänä. Hän oli kalvennut, kun ensi kerran kuuli Sidonia Maleschalchin nimen; siihen oli syytäkin, sillä sama nainen oli kerran tuottanut hänen miehelleen niin katkeria kärsimyksiä, tehnyt hänet naistenvihaajaksi ja nyt tyttärensä välityksellä vielä kuoltuaankin häiritsi perheen rauhaa.

Lähes viikkokauden vapaaherratar Elisabet pysyi taipumattomana, kieltäytyen tapaamasta tuota kasvatustytärtään, joka oli ehkä liittyvä häneen vielä lähemmin.

-- Lähettäkää pois hänet, minä kyllä pidän huolta hänestä!

Mutta sitäpä ei Felicia tarvinnut. Hän tarvitsi äitiä, jota hänellä ei ollut koskaan ollut, ja rakkautta, jota hän ei ollut koskaan kokenut, ennenkuin hänen katseensa kohtasi nuorukaisen katseen pauhaavan kosken rannalla. Hän tunsi itsensä hyljätymmäksi kuin koskaan ennen; minkä arvoinen on vapaus siitä, joka tuntee olevansa yksin maailmassa?

Olipa hänellä kuitenkin eräs, joka ryhtyi hänen asiaansa ajamaan.

-- Älä itke! sanoi Penttulan Liisu. Ylhäisillä rouvilla on omat päähänpistonsa, mutta minä sanon heille: ei riitä, että vetää lapsen järvestä, sitä on myöskin lämmitettävä sylissä.

Ja Penttulan Liisu virkkoi vapaaherratar Elisabetille, kun he molemmat eräänä yönä valvoivat sairashuoneen viereisessä kamarissa oven ollessa raollaan:

-- Miksi te, vapaaherratar, ette tahdo nähdä kasvatustytärtänne?

-- Koska hänen näkemiseensä liittyy tuskallisia muistoja, vastasi vapaaherratar Elisabet kartellen.

-- Sitäpä juuri ajattelinkin, sanoi tytön suojelijatar. Mutta kun Jumala lähettää meille laupeudentyön suoritettavaksi, niin hän ei tahdo, että se jätetään keskeneräiseksi. Kas, nyt te, vapaaherratar, kasvatatte omaa lastanne toisen kerran mieheksi. Jos jätätte hänet palkatun hoitajan varaan, niin hän kuolee. Jos jätätte puolikuolleen lapsen maailman huostaan, palkattuihin käsiin, niin se kuolee henkisesti ja on vielä kerran hyppäävä koskeen. Ilvehtijästä voi jotakin tehdä, näettekös. Mutta hänellä on sielu, jonka Jumala antoi hänelle, ja toinen, jonka kiusaaja pani häneen hänen köydellä tanssiessaan. Tahdotteko te, vapaaherratar, ottaa vastataksenne, jos se toinen sielu pääsee hänessä valtaan?

Seuraavana päivänä Felicia pääsi ylhäisen rouvan puheille. Hän heittäytyi vavisten vapaaherratar Elisabetin jalkoihin, suuteli hänen kättään ja pyysi häneltä anteeksi, että oli tuottanut hänelle surua. Lapsi raukka, hän ei tiennyt, miten paljon hänen suojelijallaan oli hänelle anteeksiannettavaa.

Vapaaherratar Elisabet oli kuitenkin jalomielinen nainen; hän nosti tytön ylös ja sulki hänet syliinsä. Siitä hetkestä asti Felicia ikäänkuin kasvoi kiinni hänen sydämeensä. Tyttö lähetettiin vanhan palvelijan suojissa Viipurin läänissä olevalle maatilalle, ja poikansa parannuttua vapaaherratar nouti hänet luokseen ja rupesi itse häntä kasvattamaan. Minun tulee lisätä, ettei se suinkaan ollut mikään helppo tehtävä. Felicia oli hyvälahjainen, mutta myöskin sangen villiytynyt. Sitä elämää, jota hän oli viettänyt kuusivuotiaasta viidentoista vuoden ikään, ehkäpä aikaisemminkin, ei saatu yhtäkkiä muutetuksi, niin ettei siitä olisi jäänyt huomattavia jälkiä. Hänen täytyi aloittaa aivan alusta, ei ainoastaan mitä tietoihin ja tapoihin, vaan kaikkiin oikeuskäsitteihinkin tulee. Vapaaherratar Elisabet, joka itse oli horjahtamatta kulkenut oikosuoraa suuntaa hyveen poluilla ja kärsinyt niin paljon toisen naisen erehdysten tähden, ei osannut kesyttää tuota maailman tallatulta markkinatorilta temmattua villikissaa. Hän vaati liian paljon, puristi kasvattinsa ahtaihin siveyssääntöihin, missä hän tekikin oikein, mutta sitä paitsi myöskin seuratapojen ahtaaseen kureliiviin, mikä oli väärin. Siitä seurasi sama kapina, joka nähtiin Drifva neidin kasvatuksessa. Felician uudet kahleet painoivat häntä melkein yhtä paljon kuin entisetkin; hän tuotti kasvatusäidilleen paljon huolta. Yksinpä hänen tottelemiseensakin sekoittui toisinaan entisen orjan viekkautta. Kasvatusäiti ei uskaltanut koskaan jättää häntä vartioimatta pelosta, että hän tyhjentäisi juveelilippaan, ratsastaisi jonakin pimeänä syysiltana Viipuriin naamiaisiin ja palaisi seuraavana aamuna tuomaan paikoilleen ne jalokivet, joita ei ollut pudottanut. Vielä vähemmin uskallettiin häntä päästää katsomaan kaunoratsastajia tai nuorallatanssijoita. Olihan hänet tavattu palvelijain riemuksi kävelemässä vaatenuorilla, jotka oli pingoitettu puistoon: Mutta monien tällaisten oikullisten entisiin elämäntapoihin eksymisten jälkeen Felicia oli taas niin vilpittömän katuvainen, niin hellä ja niin huomaavainen kasvatusäitinsä pienimpiäkin toivomuksia kohtaan, ettei vapaaherratar voinut olla yhä uudelleen hänelle anteeksi antamatta ja häntä rakastamatta. Felicia oppi pian ja unohti nopeasti. Viidentoista ikäisenä hän oli tuntenut täysikasvuisen naisen sydämen sykkivän; seitsemäntoista ikäisenä saattoi häntä pitää oikullisena lapsena. Hän oli vilkas, ajattelematon, herkkä kaikkia vaikutuksia vastaanottamaan, viehkeä huhtikuu, jossa lakkaamatta kyynelet ja päivänpaiste vaihtelevat. Kasvatusäiti, jota hän rakasti melkein yhtä paljon kuin pelkäsikin, ei ollut välinpitämätön Felicia Contin aateluudesta. Milanosta tulleet todistukset, jotka vahvistivat, mitä herra Barthold oli ilmoittanut, olivat luultavasti syynä siihen huolelliseen kasvatukseen, jonka tuli maailman silmistä haihduttaa nuorallatanssijan muisto, ja saattoivat vapaaherratar Elisabetin suosiollisesti ajattelemaan lähempääkin sukulaisuusliittoa.

Kolmen kuukauden kuluttua haavoittumisesta Stanislaus ryhtyi jälleen palvelukseen. Käsittämätön ja kummallinen hän oli aina ollut, eikä pitkäaikainen sairaanaolo ollut häntä tehnyt vähääkään avomielisemmäksi. Minua ihmetytti, miten helposti hän sitoutui olemaan kolme vuotta näkemättä Feliciaa. Hehku näytti palaneen loppuun, tuhka vain oli jäljellä.