Part 16

Mutta kun näin tuon äsken kuolonkalpean, nyt hymyilevän ja kukoistavan lumoojattaren mielistelevän yleisöä vaaralliselta nuoraltaan, tuli mieleeni hirveä epäluulo, heijastus tuosta ihmisten halveksimisesta, joka myrkyttää niin monen maailmanmiehen kokemuksen. Kas, sanoin minä itsekseni, kuinka tuo tyttö, joka tuskin vielä on muuta kuin lapsi, on harjaantunut myymään suloaan kullasta ja sormisuukkosiaan käsien taputuksista! Jos tuon kauniin naamion takana on sielua ollenkaan, niin miten tyhjä, miten punnitsevan petollinen se onkaan! Kukapa takaa, ettei koko tuo liikuttava kertomus menetetystä kodista, vuosikautisista kidutuksista ja kahdesta itsemurhayrityksestä ollut keksitty yhdessä herra Bartholdin kanssa saaliin pyytämistä varten? Minun täytyi saada käsiini tuo pikku noita ja ostaa vapaaksi vanki, jonka hän on kietonut pauloihinsa.

Hän oli hyvin vartioitu; minä tiesin, että seinillä oli korvat jokaisen vieraan käydessä häntä tapaamassa, ja kuitenkin oli minun päästävä puhuttelemaan häntä kenenkään kuulematta. Lähes viikkokausi kului, Stanislaus tuli päivä päivältä äänettömämmäksi, umpimielisemmäksi; jotakin oli tapahtuva, ei ollut aikaa tuhlata.

Sattumalta kuulin Felician joka aamu hämärissä ratsastavan Penttulaan Pervoin seuraamana. Se oli muuten niitä oikkuja, joihin hirmuvaltias nyt niin mielellään suostui, ja jonka selityksenä oli se luonnollinen kiintymys, mitä pelastettu tuntee pelastajaansa kohtaan.

Eräänä syysaamuna kello seitsemän ajoissa minä tulin Penttulaan, sidoin hevoseni pihanurmikon aitaan ja astuin tupaan. Talonväki oli perunanotossa, kuusivuotias tyttö tuuditteli makaavaa lasta ja Pervoi nukkui kuorsaten penkillä. Ääniä kuului peräkamarista, minä avasin hiljaa oven ja näin Liisun ja Felician pöydän ääressä, kaksi kirjaa avoinna edessä.

Lukemiseensa kiintyneinä he eivät havainneet oven aukeamista. Minä pysähdyin paikoilleni kummankaan huomaamatta, ja ihmeekseni kuulin Liisun selittävän Lutherin pienen katkismuksen toista pääkappaletta, ja tuon tuostakin hän etsi siihen liittyvät paikat suuresta Raamatusta. He näyttivät sangen hyvin ymmärtävän toinen toistaan, sillä oppilaan kiihkeä tiedonhalu korvasi hänen kielentaitamattomuutensa.

-- Uskotko nyt -- sanoi opettaja hellästi kuin äiti -- että Jeesus Kristus, totinen Jumala ja totinen ihminen, on sinun Herrasi, joka lunasti sinut, kadotetun ja tuomitun ihmisen ja vapahti sinut kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä ja kalliilla verellänsä ja viattomalla kärsimisellänsä ja kuolemallansa, että sinä hänen omansa olisit, hänen valtakunnassansa hänen alamaisenansa eläisit ja häntä iankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa palvelisit, niinkuin hän on kuolleista noussut ja elää ja hallitsee iankaikkisesti? Jos sen uskot, niin vastaa niinkuin tässä on!

Felicia vastasi:

-- Tämä on totinen tosi.

Samanlaiset kyynelet, jotka kiiluivat hänen silmissään, alkoivat samassa kihota minunkin silmiini. Nyt minä ymmärsin, _miksi_ tyttö, vaikka oli illoin väsynyt, joka aamu oli jalkeilla auringon noustessa.

-- Lapsi, jos sen uskot -- jatkoi Liisu hellästi katsahtaen häneen -- niin on sinun myöskin elettävä sen mukaan. Sinun pitää niin pian kuin mahdollista erota tuosta synnin ja maailman palveluksesta, jossa elät, ja palvella Herraa Jumalaasi siinä, mihin hän sinut asettaa. Mutta jos hän tahtoo vielä jonkin aikaa koetella sinua monenlaisilla kiusauksilla, niin rukoile palavin sydämin isä meidän rukouksen kuudetta ja seitsemättä rukousta. Se vahvistaa sinua, niin että henkesi, sielusi ja ruumiisi pysyvät puhtaina synnin saastutuksesta.

-- Mutta minä en voi! sanoi Felicia itkien.

-- Mikset voi? Olethan sanonut minulle, että vihaat synninpalvelustasi.

-- Mutta minä rakastan erästä, tiedäthän...

-- Etkö ole lukenut, että sinun pitää rakastaman Herraa Jumalaasi _kaikesta_ mielestäsi ja _kaikesta_ sielustasi? Jos saat sen, jota rakastat, niin kiitä Jumalaa ja ole onnellinen! Jos et häntä saa, niin kiitä Jumalaa ja kärsi!

-- Anna minun kuolla!

-- Mitä hullutuksia? torui Liisu käsittäen asian yksinkertaisen talonpoikaisvaimon käytännölliseen tapaan. -- Ikäänkuin kuolema olisi kaiken loppu! Jos meille kaikki niin kävisi, kuin taitamattomuudessamme ikävöimme, niin silloinhan sielu saisi kyllänsä menestyksestä. Mutta elämän leipä tulee isoaville ja janoaville eikä kylläisille. Muistan minäkin erään, jota kaikesta sydämestäni rakastin silloin, kun olin nuori ja ymmärtämätön niinkuin sinä. Meri vei hänet, poika paran. Kun sen kuulin, olin juuri leipiä paistamassa, ja kaikki leivät paloivat. Mutta kas, eläähän minun kuitenkin täytyi, ja hyvä on nyt niinkuin on. Ja hyväksi oli minulle, ettei kaikki käynyt niinkuin minä olisin tahtonut. Tietysti sinun pitää elää.

-- Anna minun elää sinun luonasi, Liisu! Minä olen sellainen kummallinen ihminen, että minussa on kaksi sielua. Kun olen sinun luonasi, nöyrtyy toinen sielu ja sanoo aamen; kun en ole sinun luonasi, tanssii toinen sielu nuoralla, mutta eipä aikaakaan, niin se yht'äkkiä hyppää pimeään hautaan.

Juuri silloin Pervoi heräsi, ojenteli jäseniään, haukotteli ja katsoi kelloaan. Minä vetäydyin ovelta, kävin istumaan penkille ja kuulin ilvehtijän huutavan: Lähdetään! -- Hän oli nähtävästi se _toinen_ sielu, joka oli maata jyristänyt Lutherin katkismuksen aikana ja joka oli kerran hyppäävä maan pingoitetulta köydeltä päistikkaa pimeään iankaikkisuuteen.

Felicia tuli itkusilmin kamarista, sanoi jäähyväiset ja meni ohitseni vieraasti kumartaen. Pervoi seurasi häntä katsoen minuun syrjäsilmällä ja irvistäen. Minä unohdin asiani, jonka tähden olin tullut. Minunhan piti tarjota nuorallatanssijalle kultaa rakkaudesta.

Liisu luuli minua potilaaksi, joita joka päivä kävi paljon hänen luonaan.

-- Mitä te olette vailla? kysyi hän.

Minä vastasin, etten minä ollut mitään "vailla", mutta että eräs nuori ystäväni sairastaa rakkaudenhoureita.

-- Menkää Lappilan muorin luo, hän parantaa rakkautta, sanoi Liisu halveksivasti. Minä en keitä mitään taikajuomia.

-- Mutta te parannatte sieluja ja ruumiita, vastasin minä.

-- Herra niitä parantaa. Minä olen vain pesuriepu.

Minä kerroin hänelle, mitä katsoin tarpeelliseksi. Hänen viisaat, levolliset silmänsä näyttivät katsovan lävitseni. Arvattavasti hän tuli vakuutetuksi, että tarkoitukseni olivat rehelliset, sillä hän pyysi minua istuutumaan siksi aikaa, kunnes hän panisi perunapadan tulelle. Väkeä odotettiin kotiin murkinalle.

-- Kuinka monta lasta teillä on? kysyin minä.

-- Yksitoista, vastasi hän.

-- Ja vaikka talous on niin suuri, niin ehditte kuitenkin vielä hoitaa paljon sairaita.

-- Vanhimmat tytöt auttavat äitiään.

Hetkisen kuluttua, kun pata alkoi kiehua, kysyi Liisu, mitä minä ajattelen ilvehtijäneidistä. Minä vastasin epäilleeni häntä eilen, mutta uskovani nyt, että hänessä oli jotakin hyvääkin.

-- Kuulitteko, mitä hän puhui kahdesta sielustaan?

-- Kyllä minä kuulin.

-- Sellainen on meidän laitamme. Eikö Paavali sano, että henki taistelee lihaa vastaan ja liha henkeä vastaan? Jumala armahtakoon, kaikissa ihmisissä on valkeaa ja mustaa. Mutta kokonaan valkoista ja kokonaan mustaa ei liene monta; suurin osa on harmaita.

-- Hän, joka sanoo itseään tytön isäksi, on kylläkin tarpeeksi musta, huomautin minä.

-- Eipä tiedä. Ei saa koskaan tuomita sielua, jonka vielä saattaa vapahtaa. Hänen tyttö pahansa on kirjava. Minkä muunlainen hän olisikaan, kun hän lukee isämeitänsä latinaksi? Sairaana ollessaan hän rukoili neitsyt Mariaa avukseen.

-- Hän on katolilainen.

-- En tiedä, miksi tuota sanotaan, kun ei ole Jumalaa eikä Vapahtajaa, vaan ainoastaan muutamia pyhimysraukkoja, joihin turvaudutaan. Minä sitä sanoisin pakanuudeksi. Mutta kas, tuuli puhaltaa, kuhun hän tahtoo, niin myöskin Jumalan palava henki. Lapsella on halu oppia Jumalan sanaa, ja luullakseni on huonompiakin kristityitä kuin hän.

-- Onko hän kertonut teille elämänsä vaiheista?

-- Jonkin verran. Hänellä on lyijyluoti riippumassa kaulassaan. Hänen isänsä oli sotilas, tuo luoti vei häneltä hengen.

-- Luuletteko siis, että hän on totuudenmukainen ja rehellinen?

-- Kyllä hän on. Tietysti milloin hän ei vain tanssi nuoralla. Silloin hän itse sanoo toisen sielun pääsevän hänessä valtaan, ja Jumala varjelkoon ihmisparkaa siitä sielusta, se on syntiä ja himoa. Ettekö te, herra, voi ostaa häntä vapaaksi orjuudesta?

-- Olen sitä ajatellut. Mutta mitä hänellä sitten tehdään? Eihän hän voi mennä naimisiin sen ylhäisen herran kanssa, joka hänet tahtoo.

-- Miksei?

-- Sentähden, että tytöllä on kaksi sielua. Hän on kunniallinen mies, mutta kuka takaa, ettei hänelläkin ole kaksi sielua?

Liisu mietti, mätti perunoita padasta vatiin, toi pöytään voita, leipää, silakoita ja piimää, katsoi sitten minua terävästi silmiin ja sanoi:

-- Pyydättekö te häntä omaa itseänne varten?

-- En, sanoin minä levollisesti.

-- Niinpä tehkää sitten armeliaisuudentyö. Ottakaa hänet omalletunnollenne, ostakaa hänet vapaaksi. Lähettäkää tuo nuori herra kauas pois ja vaatikaa häneltä varma lupaus, ettei hän palaa ennenkuin kahden vuoden perästä. Jättäkää lapsi minun haltuuni. Minä vien hänet kunnon pappilaan muutamien penikulmien päähän täältä, jossa hänet kasvatetaan niinkuin oma lapsi, ja te pidätte huolta hänen elatuksestaan kaksi vuotta. Sen ajan kuluttua saakoon nuori herra nähdä hänet, ja molemmat päättäkööt sitten, tahtovatko he toisensa. Jos heistä tulee aviopari, niin hyvä on. Jollei, niin tyttö on ainakin saanut kristillisen kasvatuksen. Kyllä Jumala sitten keinon keksii.

Neuvo oli hyvä, ja vaikka epäilinkin Stanislausta, niin olin sen sijaan aivan varma vapaaherratar Elisabetin suostumuksesta. Minä kiitin viisasta vaimoa ja tahdoin pistää hänelle kultarahan käteen.

-- Mitä sillä tarkoitatte? kysyi hän.

-- Minä olen pyytänyt lääkitystä kahdelle sairaalle sielulle. Ottakaa vastaan ystävän lahja.

-- Hakatkaa poikki sormenne, sanoi hän nauraen, taikka taittakaa jalkanne, jos se paremmin miellyttää; minä en silloin kieltäydy. Mutta minä en ota maksua sielunlääkityksestä. Palkitkaa Jumalaa; hänen asiansa se on.

Mies tuli tällöin tupaan mukanaan lapsijoukko, kokonaista yhdeksän kappaletta, jotka iältään olivat kahdenkymmenen ja kolmen vuoden välillä. Kaikki, paitsi kätkyttä kiikutteleva tyttö, olivat olleet mukana mieluisessa perunanottopuuhassa, ja kaikki näyttivät sen näköisiltä, kuin eivät olisi aikoneet jättää muruakaan jäljelle murkinaruoasta. Kuuluisa lääkärivaimo ei tosin ollut koskaan luopunut talonemännän tehtävistä, mutta nyt hän saikin tarpeekseen lääkärinharjoitusta yhdentoista nälkäisen vatsan ruokkimisesta. Minä lähdin, tuntien kunnioitusta kansannaista kohtaan, joka varsin usein saa huolehtia sekä ruumiin tarpeista että sielun ravinnosta.

Ensi huolenani oli Stanislauksen poislähettäminen. Se ei ollut helppoa, mutta sotilaskuri on järkähtämätön. Komppanialle oli tullut vaatekappaleita V:hen; ne tuli jonkun upseerin ottaa vastaan, tarkastaa ja kuitata. Stanislaus valittiin siksi, ja hän lähti synkkänä, mutta lähti kuitenkin. Hänellä ei ollut aikaa edes ilmoittaa lähdöstään lemmitylleen.

Hän luuli ehtivänsä takaisin kolmen päivän kuluttua, mutta minä tiesin, että työ vie ainakin kahdeksan päivää.

Hänen lähdettyään minä kutsuin herra Bartholdin muka katsomaan uutta ratsua, jonka aioin ostaa. Tuo mies oli paitsi kaikkena muuna ollut myöskin ratsutaiturina ja tunsi hevoset perinpohjin.

Hän tuli kuin tulikin, aivan kuin ei häntä olisi koskaan ollut ajettu ulos ovesta, ja huomasi hevosen peräti ala-arvoiseksi. Minä annoin hänen pöyhkeillä tyhmyyteni kustannuksella, ja me pääsimme sitten vähitellen entiseen keskusteluaineeseemme. Kiertoteitse saatoin hänet ymmärtämään, että olin ajatellut asiaa ja että olin ehkä halukas ostamaan tytön Stanislaukselle, jos Barthold näkisi hyväksi olla kohtuullinen vaatimuksissaan.

Hän vastasi, ettei hän enää myy tyttöä mistään hinnasta. Nähtävästi hänen rohkeutensa oli kasvanut Felician uuden menestyksen johdosta. Mutta minä tunsin, mikä hän oli miehiään, ja aloin hieroa kauppaa kuin kauppapuodissa. Neljä tuhatta ruplaako?

Hän nauroi.

Kuusi tuhatta?... Kahdeksan tuhatta?... Hän tuskin viitsi vastata.

Kymmenen tuhatta?... Tällöin hän selitti irvistäen, että jos minä tahdon lukea hänelle käteen viisikymmentä tuhatta ruplaa, niin hän ehkä saattaa ruveta ajattelemaan asiaa.

Mitä minun oli tehtävä moiselle petolinnulle? Hän näki edessään halukkaan ostajan, jonka hän tahtoi kyniä aivan paljaaksi. Eikä ostajassa ollut edes kylliksi kauppiasta, jotta hän olisi keksinyt kaikki tuollaisessa kaupassa tavalliset temput. Keskustelun päätökseksi tuli kuten edelliselläkin kerralla, että Herkuleen luultu saalis ajoi hänet ulos ovesta.

Muutamia päiviä kului, ja sillä aikaa kävi ilokseni Penttulan Liisu luonani. Hän ilmoitti Felician odottavan kiitollisuuden kyynelin vapauttaan, mutta samalla olevan epätoivoisena ritarinsa poissaolosta, mitä hän piti rakkauden kylmenemisenä. Ja tuon epätoivon vallitessa "toinen sielu" taas pääsi aika ajoin hallitsemaan lapsi raukassa.

Minä tunnustin, että minun kekseliäisyyteni oli lopussa. Eihän sitä noin vain saata heittää viittäkymmentä tuhatta ruplaa ahneen verenimijän kitaan. Mitä oli tehtävä?

-- Odottakaa ja rukoilkaa, vastasi Liisu ujostelematta.

-- Mutta muutaman päivän kuluttua on liian myöhäistä!

-- Niin sanovat ne, jotka uskovat sattuman maailmaa hallitsevan, vastasi viisas vaimo halveksivasti. -- Oletteko nähnyt kenenkään, joka rukoilee palavin sydämin, joutuvan häviöön? Luuletteko Jumalan antavan lapsi raukan joutua ruumiineen ja sieluineen turmioon, lähettämättä mitään sitä estämään? Herra voi kesyttää jalopeurat ja tiikerit; jos hän on määrännyt teidät aseekseen, niin ryhtykää asiaan silloin, kun hän säätää, ja tyttö on vapaa!

Minun uskoni ei ollut kyllin vahva niin suuren luottamuksen kannattajaksi, mutta minä päätin odottaa.

Vapaaherratar Elisabetilta saapui kirje. Hän lähetti minulle valtakirjan, joka antoi minulle luvan toimia hänen asiamiehenään, sekä kymmenen tuhannen vekselin, ja lupasi tulla itse, jos minä katson sen tarpeelliseksi.

Sillä välin herra Bartholdin näytäntökausi lähestyi loppuaan; suosiollisinkin yleisö saattoi viimein kyllästyä. Herra Barthold huomasi sen ja päätti kiskoa viimeisenkin rovon jollakin aivan eriskummallisella uutuudella, joka oli saava kuivumaisillaan olevan tulolähteen tulvilleen.

Ihmeellinen näky hämmästytti eräänä aamuna kaupunkilaisia. Kauniit naiset, jotka asuivat toisessa kerroksessa, heräsivät siihen, että käsittämättömällä tavalla koputeltiin kadunpuoleiseen ruutuun ja näkivät kauhukseen outojen kasvojen kurkistavan sisään ikkunoista, joita he olivat oppineet pitämään kaikilta uteliailta silmiltä turvattuina. Pelästyneet äidit riensivät aamupukimissaan ottamaan selkoa tuosta ilmiöstä ja näkivät kolmen hirveän pitkäsäärisen miehen sinijuovaisine housuineen kuljeskelevan kadulla päät kattojen tasalla. Herra Barthold näet poikineen käveli puujaloilla jakamassa sen illan näytännön ilmoituksia. Ilmoituksissa luvattiin "viimeinen esitys" uskomatonta puujaloillatanssimista ja hirveitä ilmahyppyjä. Herra Barthold lupasi syödä mieliruokaansa hehkuvaa rautaa, neiti Gouvernina hyppää ristiin asetettujen pistinten yli, neiti Felicia viskelee nuoralla tanssiessaan teräviä veitsiä, ja nuoret herrat lupasivat esittää "ilmassa lentävää intiaania" bengaalitulien valossa.

Herra Bartholdin onnistui vielä kerran saada huone katsojia neljättäosaa vaille. Minä tarkastelin Feliciaa saadakseni selville, minkä sielun vallassa hän oli. Nyt hänellä ei ollut aikaa huolehtia ensimmäisestä sielusta; hänen täytyi omistautua kokonaan toiselle sielulle, sillä elämä oli kyseessä. Kun hän nuoralla seisoessaan heitteli yht'aikaa ilmaan kuutta raskasta, teräväkärkistä ja kirkkaaksi hiottua veistä, siepaten niitä vuorotellen kiinni varresta, ymmärsin minä, että vähinkin tarkkaamattomuus olisi ollut varma kuolema. Mitä julmaa elämällä leikkimistä! Kukapa takasi, ettei epätoivoinen tyttö tahallaan kumartuisi taapäin ja antaisi julman aseen lävistää sydämensä? Minä olin valmis näkemään mitä tahansa.

Mutta Felicia suoritti vaarallisen leikin vahingoittumatta, ja kun hän hypähti alas, otettiin hänet vastaan myrskyisin kättentaputuksin, ja hän kiitti yleisöä tutuin kumarruksin ja sormisuukkosin, kuten hänet oli opetettu tekemään. Hän oli taas nuorallatanssija -- ei jälkeäkään ollut nähtävissä itkevästä parannuksentekijästä, joka tunnusti Lutherin katkismusta. Kaikki tuossa tytössä oli taaskin suloa, hymyä, bajadeerin keimailua ja valhekullan helyä. Mitä minun oli ajateltava hänestä?

Entiset epäilykseni palasivat. Minä luulin näkeväni herra Bartholdin kasvojenilmeestä, että hänen uusi voittonsa oli koroittava hintaa, ja päätin katkeroituneena päästää hänet menemään pettynein toivein.

Oli perjantai. Sunnuntaina tai maanantaina Stanislaus saattoi tulla takaisin. Kuitenkin tapahtui, kuten jo saattoikin aavistaa: herra Barthold ei tahtonut antaa sellaisen tuottavan päivän kuin sunnuntain kulua nylkemättä yleisöä "monen pyynnöstä kaikkein viimeisen kerran". Pyhäpäivä, jonka jumalallinen ja inhimillinen laki on määrännyt lepopäiväksi, on kuten tunnettua noitten onnettomien tai turmeltuneitten olentojen ankarin työpäivä, olentojen, jotka tekevät huvin elinkeinokseen.

Niinpä ilmoitettiin jo lauantaina, että neiti Felicia Barthold oli sunnuntaina kello neljä iltapäivällä ottava ylhäisiltä aatelisilta ja korkeasti kunnioitettavalta yleisöltä jäähyväiset kävelemällä pitkin korkealle kirkontornin huipusta kellotapulin tornin huippuun kiinnitettyä köyttä. Vapaaehtoinen maksu oli tuleva hänen hyväkseen --- kaikki tietävät, miten moisten lahjanäytäntöjen laita on -- ja sen kokoavat katsojilta joukon nuorimmat jäsenet Perun intiaanien pukuihin puettuina.

Sunnuntai-aamuna löysin sattumalta Stanislauksen kirjoituspöydältä huonolla käsialalla kirjoitetun ja vielä huonommin kokoon kyhätyn kirjelipun, missä kieli oli merkillistä saksan, italian ja venäjän sekoitusta. Sen melkein selvittämätön sisällys kuuluu suomennettuna näin:

"Ensi sunnuntaina täytyy minun kulkea korkeata nuoraa pitkin. Anna minulle silloin merkki, että minua rakastat. Kohota punainen nenäliinasi kolme kertaa ilmaan: kerran armeliaisuuden, toisen kerran rakkauden ja kolmannen kerran uskollisuuden merkiksi. Jollet rakasta minua, valitsen kuoleman."

Ei mitään nimeä. Minä ymmärsin tuon toisen sielun taholta tulevan hätäparkaisun. Minusta näytti, että täten olin saanut merkin toimia, niinkuin lujauskoinen vaimo oli varmasti ennustanut.

Edellisenä päivänä oli eräs ystäväni, notarius Ahlefelt, saapunut kaupunkiin. Minä menin tämän kokeneen ja taitavan lakimiehen luo, ilmaisin hänelle aikeeni, ja hän suostui olemaan avullisena sen toimeenpanemisessa. Me kirjoitimme kaksi kappaletta välikirjaa, jossa herra Barthold sitoutui kymmenen tuhannen hopearuplan korvauksesta luovuttamaan vapaaherratar Elisabetille nyt ja ainiaaksi kaikki oikeutensa akrobaattitanssijaan Feliciaan eli kuten häntä nimitettiin Felicia Bartholdiin ynnä siihen yksityisomaisuuteen nähden, joka tällä ehkä oli; herra Bartholdin tuli samalla sitoutua antamaan kaikki tarpeelliset tiedot mainitun nuoren henkilön syntyperästä ja aikaisemmista elämänvaiheista. -- Kaikkia varokeinoja noudatettiin, jotta välikirjasta tulisi täysin pätevä, eikä se ollut muuta kuin Bartholdin ja kahden todistajan nimikirjoituksia vailla.

Kun palasin Ahlefeltin luota, tuli väki paraikaa kirkosta. Eräs vaimo lähestyi minua ja kuiskasi korvaani:

-- Hän oli kirkossa, rukoili hartaasti ja itki. Olkaa varuillanne, nyt on aika!

Minä tunsin hänet Penttulan Liisuksi.

Iltapäivällä kello neljän aikaan minä otin kanssani erään upseereistani toiseksi todistajaksi enkä suinkaan unohtanut välikirjaa, valtakirjaa, punaista nenäliinaa, kirjoitusneuvoja enkä Felician viimeistä kirjelippua. Mutta siitä minä ensin tarkkaan pyyhin pois sen merkin selityksen, jota onneton tyttö odotti rakastettunsa uskollisuudesta todistukseksi.

Ahlefelt oli valmiina. Me kolme liittolaista asetuimme aivan lähelle sen teltan ovea, jonka Barthold oli pystyttänyt torille ja jossa hän intiaaneineen oli odottamassa soveliainta rovonkokoamistilaisuutta. Tällä kertaa ei puuttunut uteliaita. Tori, kaikki torinpuoleiset ikkunat, katot, lauta-aidat, kaikki läheisyydessä olevat puut olivat täpö täynnä katsojia; kaikki tirkistelivät tornien välille pingoitettua nuoraa. Se näytti hämähäkin verkon seitiltä korkealla sinisessä ilmassa, ja tuota hiuksenhienoa lankaa myöten oli ihmisolennon astuttava.

Hengenvaaralliset uhkayritykset viehättävät aina. Rohkeus uhmailee niitä, kevytmielisyys ihailee niitä, välinpitämättömyys herää horroksistaan ja oman turvallisuuden itsekäs tunto tylsyttää muitten perikadon ajattelemisen. Se on inhoittavaa leikkiä. Nuorallaan kulkeva Blondin olisi ansainnut kohtalokseen Niagaran pyörteisiin putoamisen. Ei kukaan ole päässyt selville sen inhotimoisen voiman syvyydestä, joka houkuttelee ihmistä nostamaan jalkansa iankaikkisuuden pohjattoman kuilun ylle. Langenneiden enkelien viekkaat äänet toistavat samoja sanoja, jotka kiusaaja lausui temppelin harjalla: hyppää tästä alas! Katso, sanovat ne, sinä olet suuri, sinulla on valta tuhota itsesi! Ja jos uhkayritys on onnellisesti suoritettu, jos Jumala pitkämielisyydessään on rankaisematta antanut itseään kiusata, silloin äänet taaskin kuiskaavat: sinä olet kaksinverroin suuri, sinulla on rohkeutta kuolla ja voimaa elää!

Me kuulimme muutamia ääniä ympärillä olevasta ihmisjoukosta.

-- Lähteekö ihminen astumaan tuota langansäiettä myöten? kysyi joku.

-- Oh -- sanoi toinen -- sellaiset ihmiset eivät ole raskaita, ne syövät kerran viikossa.

-- Sen tytön saa punnituksi luotipuntarilla, puuttui puheeseen kolmas. Me olemme nähneet hänen kelluvan veden pinnalla kuin höyhen.

-- Ruoskittu hänet on tuonne nousemaan -- kuului neljäs ääni sanovan -- ja jos hän hengissä pääsee alas, niin häntä ruoskitaan uudestaan. Se on heidän luontoaan, se. He ovat valepukuisia kissoja; heidän täytyy saada selkäänsä, jotteivät kynnet tulisi näkyviin.

Muutamat paheksuivat, että pormestari ja viskaali olivat sallineet tuollaiseen uhkapeliin ryhdyttävän; mutta heidän vastalauseensa häipyivät kuulumattomiin hälinässä: tuossa hän tulee!

Näyttäytyjä ei ollut tyttö, vaan joku poika viikari, joka oli miehekkään hurjapäisenä ennen häntä kiivennyt tornin huippuun, sieltä ylhäältä katsellakseen vaarallista nuorallakulkemista.

-- Mikä se tuo valkoinen on, joka nousee ylöspäin pitkin tornin itäsivua? kysyi joku hetkisen kuluttua.

Kaikki katsahtivat sinne päin. Näkyi tytön hahmo, lyhyt, häikäisevän valkoinen hahmo, valkeat alusvaatteet ja kullalla reunustettu, heleänpunainen liivi. Tornin ylimmässä osassa ei ollut sisäpuolella kulkevia portaita. Päästäkseen huippuun täytyi kavuta ulos torninluukusta ja sitten kiivetä ylös tornin seinään lyötyjä, katsojille näkymättömiä rautakoukkuja myöten. Askel askelelta tuhannet silmät seurasivat vaarallista nousua. Hento, valkoinen olento näytti kuin kärpänen nopeasti ja varmasti kiipeävän sileätä seinää myöten siihen paikkaan, missä köysi oli kiinni tornin huipussa, ja siihen hän istuutui muutamiksi silmänräpäyksiksi lepäämään. Hänen kiinnekohtaansa ei näkynyt, joten olisi luullut hänen istuvan ilta-auringon säteellä, joka pilkisti syksyisen taivaan pilvestä.

Herra Barthold nousi lähellä olevan pienen kaivon katolle ja piti tuon lyhyen pysähdyksen aikana jäähyväisnäytäntöön sopivan puheen.