Part 15

Yleisö purskahti nauramaan, ja se riisti kaiken vaikutuksen sitten seuraavalta julmalta kokeelta. Herra Barthold tempasi poikaansa Aleksanderia tukasta ja veti hänet esiripun taa. Kuului kirveen raskas isku, tukehtunut valitushuuto, lotiseva ääni ... verinen pyöveli juoksi hurjasti riemuiten näyttämön yli, kantaen kädessään päätä -- joka oli vahasta tehty ja jonka kaulaan oli sidottu tuore lihapalanen. Sitten vedettiin esirippu ylös, näyttämöllä oli vaatteella katettu pöytä, pöydällä suuri tinavati, ja vadissa Aleksanderin todellinen pää tuijottavin silmin, joita hän kuitenkin pahaksi onneksi sattui räpäyttämään. Näky oli niin hirveä, kuin saattoi vaatia, mutta paha kyllä olivat katsojat edeltäpäin valmistautuneet sen varalle, ja kun Aleksander kohta sen jälkeen tuli esiin kumarrellen ja hymyillen, pää oikealla paikallaan, otettiin hänet vastaan tömistäen ja hyssytyksin, mikä olisi ollut kunniaksi kokeneemmallekin yleisölle kuin pikkukaupunkilaisille.

Herra Bartholdin alussa varsin hyvällä kannalla olleet asiat huononivat melkoisesti tästä epäonnistumisesta. Ollen tottunut onnen vaihteluihin hän ei kuitenkaan säikähtynyt ensi vastoinkäymisestä, vaan ponnisti kaiken kauan harjaantuneen taitonsa houkutellakseen yleisöä toisella uskomattomalla ihmeellä toisensa jälkeen. Hän ja hänen seurueensa tyhjensivät koko suuren temppuvarastonsa, näyttivät puujaloilla astumiset, ponnahduslaudat, kuperkeikat, leiviskän painot ja perhoset, hän itse ammensi kokonaiset kukkaskasat tyhjästä hatusta, löysi kultakaloja ja eläviä kyyhkysiä saalista, jota äsken juuri oli tallannut jaloillaan -- kaikki turhaan. Veltostuneempi yleisö olisi ehkä huomannut hänet taitavaksi -- sillä taitava hän todella olikin korkeammassa silmänkääntötaidossa -- ja osoittanut hänelle ihmettelyään seteli- ja hopearahain muodossa; mutta nämä teeskentelemättömät pikkukaupunkilaiset eivät ymmärtäneet tuota hienoutta. He olivat syystä kyllä inhoa tuntien saaneet tarpeekseen tuosta mestauksesta ja alkoivat yhä vähemmän käydä raastuvassa. Ei edes pikku Gouverninallakaan ollut enää viehätysvoimaa, ja ainoata pelastuskeinoa, joka vielä oli jäljellä, ei voitu käyttää. Felicia Barthold, seurueen tuki ja yleisön hurmaaja, oli vielä sairaana vaarallisesta kosken kiviin putoamisestaan eikä sen tähden voinut esiintyä.

Minä tarkastelin tähän aikaan nuorta ystävääni Stanislausta, mutta en häirinnyt häntä kysymyksillä, joihin hän ei näyttänyt varsin halukkaalta vastaamaan. Hänessä tapahtui jotakin, jota minä en ymmärtänyt. Minä huomasin hänen entiseen tapaansa katsoa tuijottavan kirjoihinsa, mutta kääntämättä lehteä tai ensinkään tarkkaamatta niitä mekaanisia tehtäviä, jotka hänen mieltään ennen olivat suuresti kiinnittäneet. Siinä, että hän karttoi seuroja, ei ollut mitään kummallista; minua kummastutti enemmän, että hän, joka tähän asti oli ollut tarkka kuin kronometrikello, jo oli ollut pari kolme kertaa poissa aseharjoitustunniltaan. Sitävastoin hän kävi säännöllisesti herra Bartholdin esityksiä katsomassa, hän, joka aivan äsken oli paljastanut karkean petoksen, hän, joka Pietarissa ja muualla oli nähnyt mitä etevimpiä tämäntapaisia taiteilijoita. Lähin ajatukseni olisi kohdistunut Felicia Bartholdiin, joka minusta kyllä näytti voivan saattaa nuoren miehen pään pyörälle sitä poikki hakkaamattakin, mutta tämä pikku noita, jos hän nimittäin oli isänsä kuvauksen mukainen, oli ollut aivan näkymättömissä; Stanislaus ei ollut nähnyt häntä koskella sattuneen tapauksen jälkeen. Mikä poikaa vaivasi?

Eräänä aamuna aikaisin minun juodessani teetä palvelija ilmoitti herra Bartholdin tahtovan tavata minua. Minä olin muka niitä "ylhäisiä aatelisia", joiden suosiossa hän erikoisesti tahtoi pysyä. Hän oli muutamia kertoja yrittänyt uudistaa ensimmäistä tutustumistamme, mutta hänen oli käsketty poistua tavalla, joka ei suinkaan kehoittanut yritysten jatkamiseen. Hänen astuttuaan sisään minä annoin hänen seisoa oven suussa ja kysyin, mitä hän tahtoo.

-- Herra paroni -- sanoi hän -- te olette ollut niin armollinen, että olette kunnioittanut minun näytäntöjäni korkealla läsnäolollanne.

-- Olen, minä näin teidät teurastajana enkä enää halua nähdä mitään niin inhoittavaa. Muuten minä en ole paroni; sanokaa minua kapteeniksi!

-- Niinkuin käskette, herra kapteeni. Nuorella paroni Stanislauksella on onni olla teidän suojeluksessanne.

-- Hän palvelee minun komppaniassani.

-- Eikä hän luultavasti ole kotona?

-- Hän lähti ratsastamaan. Mitä asiaa teillä on?

-- Teidän ylhäisyytenne ... pyydän anteeksi, herra kapteeni ... te olette siinä onnellisessa iässä, jolloin mies vielä on nuori, mutta on jo jättänyt jälkeensä nuoruuden hullutukset. Paroni Stanislaus ei ole niin onnellinen; hän on kuin tulen hehku.

-- Mitä paroni Stanislaus teihin kuuluu? Mitä teillä on sanomista hänelle?

-- Hänellekö? Ei mitään. Eihän ruutihuoneelle voi puhua järkevästi. Mutta hänen ylhäinen suojelijansa ymmärtää paremmin isää, joka tahtoo kaikin tavoin pelastaa lapsensa.

-- Puhukaa selvemmin! jatkoin minä, äkkiä peläten löytäväni arvoituksen selityksen.

Euroopan Herkules katsahti vakoillen minuun, ikäänkuin tutkiakseen, miten pitkälle hän ehkä saattoi mennä, otti pyytämättä tuolin, kävi istumaan, kohautti olkapäitään ja vastasi kuiskaten:

-- Hän on hullaantunut Liisiin!

Minä vastasin:

-- Kaikkea vielä!

Mutta hän lienee keksinyt, että uutinen tehosi, sillä hän veti tuolinsa lähemmäksi ja jatkoi:

-- Kukapa on koskaan nähnyt nuoren miehen pelastavan kauniin tytön hengen rakastumatta heti paikalla häneen?

Minä olisin suonut, että huomautus ei olisi ollut niin suuressa määrin oikea, mutta maltoin mieleni ja vastasin kylmästi, että hän tällä kertaa oli iskenyt kiveen silmäinkääntämisessään. Stanislaus ei ollut nähnyt tyttöä siitä asti, kun tyttö hyppäsi koskeen.

-- Lipesi, herra kapteeni! Tunnettehan ehkä Pervoini, pikku klownini, ilvehtijäpoikani. Muistattehan myöskin, että paroni Stanislaus oli esiripun takana sinä iltana, jolloin hän ei antanut itseään teloittaa. Herra kapteeni, jos minä olisin ollut kahtakymmentä vuotta nuorempi, niin minä olisin neuvonut häntä olemaan vahingoittamatta minun mainettani, niinkuin hän sinä iltana vahingoitti. Mutta minä olen oppinut sietämään paljon ylhäisten aatelisten taholta; minä olen oppinut olemaan jalomielinen, kun minua kohdellaan auliisti. Lyhyesti sanoen: Liisi oli sinä iltana läsnä esiripun takana; minä pakotin hänet tulemaan sinne, kun luulin, että hän vain oli olevinaan sairas. Se rakas lapsi on nainen, hänkin, herra kapteeni, eikä saa uskoa kaikkia pyörtymisiä. Hän oli siis siellä, mutta ei voinut esiintyä. Pervoi näki hänen suutelevan teidän ystävänne kättä minun selkäni takana.

-- Ja semmoista luonnollista kiitollisuuden osoitustako te pidätte jonakin muuna?

Barthold kohautti olkapäitään.

-- Käden suuteleminen voi toisinaan merkitä enemmän kuin kymmenen huulten suutelemista.

-- Joutavia! Tuo ei ole mitään todistelua, vaan joko luulottelua tai keinottelua.

-- No, mitä siitä sanotte, että he ovat kahdesti tavanneet toisensa meidän asuntomme puutarhassa sillä aikaa, kun me muut olimme kello kymmenen aikaan aamupäivällä harjoittelemassa raastuvassa?

Mieleeni muistui, että Stanislaus oli kaksi kertaa ollut poissa aseharjoituksista siihen aikaan päivästä. Tämä naistenvihaajan edistys tuntui minusta melkein uskomattomalta.

-- Ja mitä tarkoitatte sillä, että uskotte minulle nämä asiat? kysyin minä lyhyesti.

Euroopan Herkuleen hyveiden joukossa ei ollut liiallista hienotunteisuutta. Hän työnsi tuolinsa vielä lähemmäksi, koetti vielä kerran tutkia, kuinka paljon minä ehkä siedän, ja vastasi matalalla äänellä:

-- Hän saakoon tytön!

-- Mitä tämä tietää, hyvä herra?

-- Minä sanon, että minä annan anteeksi paronille vahingon, jonka hän on tehnyt minulle, enkä minä laske liikoja, kun arvostelen sen kolmeksikymmeneksi tuhanneksi ruplaksi. Ymmärtäkää minua oikein, minä olen käytännöllinen mies. Minä tuumin itsekseni: parempi on, että minä teen kaksi nuorta onnelliseksi, kuin että teen itseni, isä raukan, onnettomaksi. Tiedättehän, miten tuommoiset asiat päättyvät. Jonakin aamuna minä huomaan lintuni lentäneen pois häkistään, ja mistä te, herra kapteeni, silloin löydätte luutnanttinne, siitä voitte armollisesti itse ottaa selkoa. Siis: minä en käänny nuoren miehen puoleen, joka ei huoli mistään käytännöllisistä syistä; minä käännyn teidän, hänen ystävänsä ja suojelijansa puoleen, joka voitte päättää asian tyynesti ja järjestää kaikki parhain päin. Ajatelkaa: joko _paroni_ karkaa vieden tyttäreni mukanaan taikka _minä_ lähden ja vien tyttäreni pois, niin paroni epäilemättä tekee jonkin tyhmyyden, joka keskeyttää hänen virkauransa. Se olisi vahinko: nuorukainen on muuten kerran ylenevä kenraaliksi. Kun niin on, ja kun olen kuullut sanottavan, että hän on melkoisen omaisuuden ainoa perijä...

-- Kyllä ymmärrän. Kaupantekoako siis?

-- Nimittäkää sitä, miksi suvaitsette. Kuuleepa puhuttavan kummallisimmistakin kaupoista kuin tämä. Saksalainen teatterinjohtaja S. antoi vaimonsa kenraali B:lle kahdestakymmenestä tuhannesta ruplasta. Ruotsalainen näyttelijä P. oli kyllin vaatimaton ja myi vaimonsa puolta pienemmästä summasta eräälle ensi luokan kauppiaalle, ja todennäköisesti herrat S. ja P. tekivät mitä parhaimmat kaupat. Ei, olkaa niin armollinen älkääkä keskeyttäkö! Keneksi te minua luulette? Uskotteko, että minä mistään hinnasta myisin vaimoni tai lapseni? Minä olen puoliso ja isä ja pidän ainoastaan huolta omaisteni onnesta. Ja jos minä nyt nuoren ystävämme onnen tähden pyydän kohtuullista vahingonkorvausta, niin mitä pahaa siinä on? Liisi ei ole ainoastaan minun lapseni, vaan hän on oppilaani, minun ylpeyteni, ammattini tuki ja koko Euroopan suosikki, missä hyvänsä hän esiintyykin. Ah, herra kapteeni, te ette ole nähnyt häntä, mutta saatte nähdä hänet; hän esiintyy ensi viikolla. Silloin kyllä käsitätte, että kun pyydän kolmekymmentä tuhatta ruplaa vahingonkorvaukseksi, niin ei siinä ole enempää kuin mitä hän tuottaa minulle käteistä yhdessä tai kahdessa vuodessa.

Ei koskaan ole mieleni niin tehnyt lennättää miestä ulos ovesta, vaikka hän olisi ollut kymmenesti Euroopan Herkules. Mutta Stanislauksen äidille antamani lupaus, äidille, joka oli tarkalla katseellaan aavistanut juuri niin käyvän kuin nyt oli tapahtunut, tuo lupaus hillitsi käteni. Minä päätin tutkia ja punnita, ennenkuin toimin.

-- Siis -- vastasin minä -- te vaaditte kolmekymmentä tuhatta ruplaa suostuaksenne siihen, että tyttärenne pääsee loistaviin naimisiin, paljon korkeammalle omaa sukuaan ja ammattiaan. Tiedättekö, hyvä herra, että moista sanotaan hävyttömyydeksi?

Herra Bartholdin kasvot vääntyivät irvistykseen, kun hän huomasi yksinkertaisuuteni.

-- Voihan tehdä sopimuksen monella tavoin, selitti hän. Minä voin antaa tyttäreni ainiaaksi tai joksikin ajaksi ... kahdeksi vuodeksi ... yhdeksi vuodeksi. Myöntäkää, että jos minä annan hänet kahdestakymmenestä tuhannesta kahdeksi vuodeksi tai viidestätoista yhdeksi vuodeksi, niin juuri minä siinä joudun tappiolle. Voinko minä tehdä muuta? Hän karkaa minulta.

Käsivarsieni lihasten tempoilu kävi melkein vastustamattomaksi, mutta minä huomautin ylenkatseellisesti:

-- Antakaa hänen karata!

Katala mies ei joutunut hämilleen.

-- Hyvä, sanoi hän. Se saattaa tapahtua kahdella tavalla. Joko tyttö karkaa paronin luo, ja silloin minä vaadin hänet takaisin, eivätkä teidän lakinne taida katsoa sellaista leikinteoksi. Tai he karkaavat molemmat maasta, ja silloin ovat olkaimet mennyttä!

-- On kolmaskin tapa. Paroni luopuu tytöstä. Hän on liian kallis.

-- Sopiihan koettaa; minä epäilen, käykö se. Mutta paronin tähden ... minä en tahdo, että hän tulee onnettomaksi ... kaksitoista tuhatta...

-- Vaiti, herra! Oletteko te orjakauppias?

-- No, kymmenen tuhatta ... se on viimeinen sanani.

Minä tartuin miestä hartioihin ja työnsin hänet ulos ovesta. Käyttämättä jättiläisvoimaansa vastustukseen hän antoi itseään kohdella kuin viekasta liikemiestä. Vielä ovessa minä kuulin hänen mutisevan jotakin kahdeksasta tuhannesta, ja luultavasti hän olisi helpottanut vielä siitäkin puoleen summaan. Moisia kauppoja hierotaan monessa Euroopan maassa, mutta herra Barthold oli saanut kasvatuksensa Venäjällä. Joka maassa on jotakin mädännyttä. Missäpä ei myydä kunniaa? Missä ei osteta niin sanottua onnea? Mutta meidän maassamme, missä vielä ollaan niin yksinkertaisia, että uskotaan miehen kunniaan ja naisen hyveeseen, ei ole päästy niin pitkälle, että tehtäisiin sellaisia kauppoja korulauseitta ja vasten silmiä. Minä en ollut niin vanha, että olisin ollut oppinut halveksimaan ihmisiä, ja toivon Jumalan avulla pääseväni joutumasta siihen tilaan; mutta tämä viheliäisyyden syvyys minua kuohutti ja sai minut häpeämään. Minä heittäydyin sohvalleni ja mietin, mitä minun oli tehtävä, jotta täyttäisin vapaaherratar Elisabetille antamani lupauksen.

Ensiksi minä ajattelin silmänkääntäjän ahneuden löytäneen saaliin ja hänen liioittelevan vaaraa. Mutta minun täytyi tunnustaa, että hänellä oli haukansilmä. Jos Stanislaus kerran rakastui, oli hänen äitinsä oikeassa, silloin poika kykeni tekemään minkä mielettömyyden hyvänsä. Mitenkä saatettaisiin päästä varmuuteen tuosta mahdollisuudesta? Häneltä kysyminen olisi ollut samaa kuin männyltä kysyminen, rakastaako se pajupensasta. Minä otin itselleni hänen äitinsä oikeudet ja menin hänen huoneeseensa hänen poissaollessaan.

Hän oli lapsuudesta asti tottunut melkein turhantarkkaan järjestykseen. Huonekalujen, kirjojen, paperien, vaatteitten, kaiken piti olla määrätyllä paikallaan eikä missään muualla. Nyt huomasin huonekalujen olevan epäjärjestyksessä, kirjojen ja papereitten minkä missäkin, metsästyslaukku oli heitetty sänkyyn ja hiusharja kirjoituspöydälle. Pieni kokoontaitettu paperi, johon oli lyijykynällä kirjoitettu sanat _Zehn Uhr_ oli erään kirjan lehtien välissä. Paperiarkki, jonka hän itse oli piirustellut täyteen mittausopillisia kuvioita ja algebrallisia laskuja, oli ylimpänä samanlaisia muistiinpanoja sisältävässä pinkassa, ja arkin viimeinen sivu oli täynnä sellaisia kirjoitusharjoituksia, joita käsi tiedottomasti piirustelee paperille, kun ajatukset harhailevat muualla. Minä en enää saattanut epäillä: kaikissa noissa oikukkaissa piirroksissa uudistui sama sana: Felicia ... Felicia ... Felicia.

Se oli kyllin selvää. Minun piti nyt tutustua tämän onnettoman romaanin toiseen henkilöön. Mitäpä olikaan syytä odottaa moisen isän tyttäreltä! Ehkäpä _hänet_ voi rahalla saada luopumaan valloituksestaan?

Sattumalta oli parhaillaan eräs monista venäläisten juhlapäivistä; minä saatoin mielin määrin käyttää aikaani, olin utelias näkemään velhon, joka oli loitsinut Stanislauksen, ja lähdin silmänkääntäjän asuntoon. Tyttö ei ollut kotona; hänen petomainen isänsä oli pakottanut hänet, vaikka hän vielä oli sairas ja heikko, olemaan läsnä harjoituksissa, otaksuttavasti uusien puutarhakohtauksien estämiseksi.

Minä lähdin raatihuoneelle. Minun oli helppoa eräästä katsojille aiotusta, piilossa olevasta sopukasta näkymättömänä katsella päivän harjoitusta.

Sen illan näytännön valmistukset olivat alkaneet. Herra Barthold Pervoineen ja ratsaspalvelija järjestivät telineitä, Aleksander pingoitti nuoria, pikku Napoleon koetteli niitä vihellellen ja sysi tasapainotangolla Gouverninaa, joka liimaili postipaperia kahteen vanteeseen. Ikkunan hämärä valo valaisi solakkaa, kalpeaa olentoa, joka istui pää kääreessä nurkassa reunustamassa vaalennutta, kullannäköisillä nauhoilla koristettua silkkipuseroa. Se oli Felicia; minä tunsin tytön viime tapaamasta.

Minä katselin häntä tarkkaavaisesti. Noissa lapsellisissa, olisinpa tahtonut sanoa viattomissa kasvoissa ei ollut mitään, mikä olisi ilmaissut hänen olevan houkutuslinnun, tanssijan, noidan, jonka saattoi myydä tai ostaa. Pikemmin niissä oli syvää surumielisyyttä ja väsymystä, jota hän joka kerta koetti salata, kun hänen pelästynyt katseensa näki hirmuvaltiaan lähestyvän.

-- _Allons!_ kuului käsky.

Harjoitus alkoi. Tavallisia juoksuja ja ilmakuperkeikkoja, joita joka päivä täytyi uudestaan tehdä, jottei notkeus olisi kadonnut jäsenistä. Napoleonissa näkyi isänsä seuraajan oivia taipumuksia. Joka tilaisuudessa hän ärsytti ja kiusasi sisariaan.

Kun tätä oli kestänyt hetkisen, komennettiin Feliciakin nuoralle. Minä näin hänen vapisevan ja olevan pyörtymäisillään, mutta hän ei uskaltanut vastustella. Tuskin hän pääsi ylös pingoitetulle köydelle, kun häntä alkoi pyörryttää ja hän hyppäsi alas. Ratsuraipan sivallus saattoi hänet jälleen tajuihinsa ja kuuliaiseksi. Hän nousi uudelleen nuoralle, astui muutaman askelen ja hyppäsi taas alas. Kolmannen kerran uudistui sama näky. Hänen piti mistä hinnasta hyvänsä hankkia Bartholdille takaisin laimentuneen yleisön suosio. Mutta tällä kolmannella kerralla hän olisi _pudonnut_, ellei odottamaton pelastaja olisi ilmestynyt hänen rinnalleen. Stanislaus seisoi hänen vieressään, ojensi hänelle kätensä ja nosti hänet alas.

Molière on Harpagonissa soitellut ihmissydämen kieliä. Minä tunsin samantapaista katsellessani herra Bartholdia tuona silmänräpäyksenä. Jos hän olisi totellut luonnonviettiään, hän olisi repinyt palasiksi tuon vihaamansa vastustajan, joka jo toistamiseen uskalsi uhmata hänen raivoaan. Mutta hän oli liikemies, hän ymmärsi, että hän voi kenties voittaa jotakin, ja hän malttoi mielensä. Vieläpä hän kumartaen pyysi anteeksi käytöstään. Hän oli toivonut Liisin jo parantuneen, mutta näkikin hänen vielä olevan heikon ja lupasi olla häntä enää häiritsemättä.

Stanislaus kohteli häntä kuin palvelijaa. Kokematon nuorukainen totteli ylenkatseen luonnollista tunnetta eikä aavistanut, että tuosta miehestä, joka tieten tahtoen antoi nöyryyttää itseään, saattoi tulla vaarallinen vihollinen, jos hän pettyi laskelmissaan.

Minä päätin puhua asiasta. Samana päivänä juodessamme illalla teetä minä sanoin Stanislaukselle:

-- Mitä ajattelet herra Bartholdista?

-- Hän on koira, vastasi hän.

-- Hänellä on hampaat. Varo itseäsi!

-- Silloin hän saa maistaa ruoskaa.

-- Se kyllä saattaa käydä päinsä, niin kauan kuin hän vainuaa lihapalaa. Mutta kerran hän vaatii sen saaliikseen.

-- Silloin hänet ajetaan pois.

-- Se ei ole niinkään helppoa. Vielä kerran sanon: varo itseäsi! Nälkäiset pedot purevat.

Stanislaus oli vaiti.

-- No, mitä pidät hänen Liisistään? Kaunis tyttö, eikö niin?

-- Sairas.

-- Etkö pelkää hänen voivan käydä sinulle vaaralliseksi, jos hän paranee?

-- Hän on onneton.

-- Ja tahdotko sinä vielä kerran pelastaa hänet?

-- Jos vain voin.

-- Stanislaus, sanoin minä, pidätkö minua vilpittömänä ystävänäsi?

Hän nyökäytti ääneti päätään.

-- Jos pidät minua vilpittömänä ystävänäsi, jatkoin minä, niin usko miestä, joka on nähnyt enemmän elämää kuin sinä. Tuollainen tuttavuus on ollut isäsi ja setäsi onnettomuutena. Tuollainen tuttavuus on vaarallinen niiden suhteitten tähden, joihin mies kietoutuu, ja vielä vaarallisempi liiton tähden, joka tehdään kummankaan toistaan tuntematta. Minä en puhu sinun sotilasurastasi; tiedäthän, ettei pidetä tarkkaa lukua ohimenevistä tuttavuuksista, mutta että ollaan sitä arempia muitten suhteen. Minä varoitan sinua tytöstä, joka on kasvanut mitä kirjavimmissa olosuhteissa saamatta mitään kokemusta siitä, mikä tekee perhe-elämän onnelliseksi. Sinä tunnet isän: mitä luulet sellaisen isän tyttärestä?

Heleä puna nousi Stanislauksen kasvoille, ja hän vastasi:

-- Ei hän ole hänen tyttärensä!

-- Mitä? Oletko varma siitä?

-- Hän on syntynyt Milanossa. Isä, upseeri, kaatui taistelussa, äiti kuoli köyhyydessä, lapset jäivät turvattomiksi, sukulaisten taakaksi. Felicia myytiin kuuden vuoden ikäisenä, hänet opetettiin tanssimaan nuoralla. Nälkää ja pimeä huone palkaksi, milloin ei onnistunut, konvehteja, milloin onnistui... Sittemmin kehitettiin uutteruutta ja edistystä ratsuraipalla... Kaksitoistavuotiaana hän näki jälleen kotikaupunkinsa. Hän käveli silloin köydellä, joka oli pingoitettu kadun yli kahden viisikerroksisen talon välille... Kuuli kirkon uruista kajahtavan _De profundis_ virren ... sielumessun. Hän toivoi olevansa vainajan sijassa. Hyppäsi alas nuoralta, sillä hän ei tahtonut pudota päälaelleen... Näki punertavan pilven ja valkosiipisen lapsen, joka otti hänet vastaan hänen pudotessaan... Suistui olkikuormaan eikä vahingoittunut... Sai sitten kolme päivää nähdä nälkää, niin että oli kuolla.

Ei koskaan ystäväni Stanislaus ollut tuhlannut niin monta sanaa kenellekään kuulijalle, ellei ehkä mekaanista tehtävää selittäessään. Hän puhui kiivaasti, pysähdellen kuin ihminen, joka sanasta sanaan muistelee, mitä on kuullut toisen kertovan ja mikä on tehnyt syvän vaikutuksen hänen mieleensä. Minä lausuin arvelun, että sillalta hyppääminen oli tapahtunut samasta syystä kuin aikaisemmin nuoralta syöksyminen. Hän myönsi sen, mutta huomautti, että Felicia oli tällä kertaa loukannut päänsä. Hän uskoi tällöin saavansa kuolla ja tunsi sentähden itsensä onnelliseksi.

-- Ja mitä sinä aiot tehdä? kysyin minä kaiken tuon onnettomuuden liikuttamana.

-- Nähdä hänen kuolevan, jos hän kuolee. Muussa tapauksessa pelastan hänet.

-- Eikö sopisi lähettää Penttulan Liisu häntä hoitamaan?

Stanislaus mietti muutaman silmänräpäyksen ja käski sitten satuloida ratsunsa.

-- Lähdetkö Penttulaan?

-- Lähden.

-- Mitähän herra Barthold siitä sanoo?

-- Hän on minun koirani, vastasi nuorukainen ja heittäytyi samassa satulaan.

Penttulan Liisu rupesikin hoitamaan sairasta tyttöä, ja hoitaminen onnistuikin niin hyvin, että haavoittunut pää nopeasti parani ja voimat palasivat. Stanislaus oli tuon tavattoman luottamuksen puuskan jälkeen, johon minä hänet pakotin, käynyt jälleen yhtä umpimielisen äänettömäksi kuin ennen, mutta minä tiesin hänen joka päivä käyvän sairaan luona kenenkään sitä estämättä. Herra Barthold näytti todellakin olevan hänen tottelevainen koiransa. Minä ymmärsin nyt paremmin silmänkääntäjän tuumat. Miksi hänellä oli niin kiire myydä kultalintunsa, joka tuotti hänelle enemmän, kuin kukaan ostaja oli mahdollisesti hänestä maksava? Siihen ei ollut syynä pelko, josta hän puhui, nimittäin että tyttö häneltä karkaisi, sillä siksi hyvin vartioitiin häntä, vaan pelko, että tyttö karkaisi elämästä. Hänen epätoivoisen uhrinsa _toinen_ yritys vapautua orjan elämästä oli opettanut hänet pelkäämään tuota lasta, jota hän oli julmasti rääkännyt -- pelkäämään hänen päätöstään, että kuolema on parempi kuin niin onnettoman elämän kärsiminen. Hän oli tytössä menettävä suuren pääoman, mutta hän tahtoi kuitenkin saada siitä hyvästä jotakin voittoa.

Ja nyt muuttui äkkiä hirmuvaltiaan käytös uhriinsa nähden. Hän alkoi kohdella hyvin, liiankin mielistelevästi onnetonta Liisiä, hän koetti edeltäpäin täyttää kaikki hänen toiveensa ja näytti antavan hänelle ennen tuntemattoman vapauden. Stanislaus kävi talossa milloin tahtoi, eikä kukaan näyttänyt siitä välittävän. Rouva Barthold, kasvatusäiti, miehensä kätyri, näytti olevan aivan sokea, vaikka koko kaupunki tiesi, kuka luutnantin lemmikki oli.

Minä kirjoitin vapaaherratar Elisabetille: niin ja niin ovat asiat. Teidän poikanne, vapaaherratar, on vain luullut tottelevansa synnynnäistä jalomielisyyttään. Hän tahtoo pelastaa onnettoman, mutta on itse vaarassa, ja minä olen turhaan varoittanut häntä.

Kohta oli Felicia Barthold niin parantunut, että hän saattoi esiintyä. Hän teki sen niin erinomaisesti, että hän ihastutti kaikki katsojat. Vaikkapa hän ei, niinkuin hänen isäntänsä, orjakauppias, sanoi, olisikaan ollut paras alallaan koko Euroopassa ja Amerikassa, niin oli hän kieltämättä parhaita. Minä olin nähnyt hänen ammattiinsa kuuluvia maailmanmainioita viekoittavia kutsulintuja, mutta en koskaan nuorallatanssijan tekevän niin ihmeellisen notkeasti ja niin luontevan suloisesti vaikeimpiakin liikkeitä notkuvalla polullaan. Hän tanssi niin sulavan kevyesti kuin lapsonen ajaa perhosia takaa. Onni hymyili taaskin Euroopan Herkuleelle, yleisöä tulvi kaupungista ja maalta katselemaan tätä uutta ihmettä; tapeltiin pääsylipuista, joka ilta oli huone ääriään myöten täynnä katsojia.